Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (536)
Olen itse käynyt pitkän terapian. Kukaan vanhempi ei ole täydellinen. Ei myöskään ap. Meillä oli alkoholismia, väkivaltaa, narsistista käytöstä, vaihtuvia parisuhteita äidillä. Hän teki parhaansa niillä voimavaroilla, joita hänellä sillon oli. En uhriudu. Elän itse ihan toisenlaista elämää, kun lapsuuden perheessä oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei ole omaa kokemusta, joten kommenttini on vähän ohis, mutta tätä vanhempien ymmärtämistä vaaditaan kyllä paljon muutenkin.
Mullakin oli ja on edelleen itsekkäät ja itsekeskeiset vanhemmat ja lapsuus oli varsin kuormittava. Jo lapsena vaadittiin ymmärrystä vanhemmille ja piti olla näkymätön, hiljainen, ahkera ja kaikin tavoin helppo lapsi.
Jos aikuisena on puolella sanallakaan viitannut kuormittavaan lapsuuteen, saa kuulla kuinka vanhempia pitää ymmärtää, kuinka ovat tehneet parhaansa ja sulla oli sentään vanhemmat ja blaa blaa.
Jos toimisin itse samoin omien lapsieni kanssa, samaa ymmärrystä ei minulle jaettaisi. Syystäkään, mutta ihmettelen tätä kaksinaismoralismia.
Olen se kamala vanhempi, joka käskee /pyytää lastaan ymmärtämään vanhempiaan. Siiboamaan jälkeensä, oleman ajattelvaisempi/huomaavaisempi, siistimpi, ahkerampi.
Minulla on vain sanat. Äänenpainot. Tämä on niin kuormittavaa! Kulkea perässä ja siihen mun päivä sulaa. Kasvatus on niin hienosäätöä ja väkisin oma lapsuus tunkee väliin. Minä en saanut huomiota, annan liikaa. Minulle ei paistettu lettuja, paistan niitä kun vähän vinkaisee.
Minun lapsuus oli puutteellinen- henkisesti- fyysisesti. Ehkä ei oikeasti, mutta muistan yksinäisyyden en muuta. En muista hetkiä, kun en ollut yksin.
Ja siinä ei terapia auta. Muisti on valikoiva ja muisti valehtelee. Terapia on kuin rikkinäinen tekoäly, joka ohjaa valmtsemaasi polkua potkin ja hokee samoja asioita.
Miksi koet muistisi valehtelevan? Älä vastaa tähän kysymykseen yleisellä tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse käynyt pitkän terapian. Kukaan vanhempi ei ole täydellinen. Ei myöskään ap. Meillä oli alkoholismia, väkivaltaa, narsistista käytöstä, vaihtuvia parisuhteita äidillä. Hän teki parhaansa niillä voimavaroilla, joita hänellä sillon oli. En uhriudu. Elän itse ihan toisenlaista elämää, kun lapsuuden perheessä oli.
Milloin olen väittänyt olevani täydellinen? Miten tämä täydellisyys liittyy yhtään mihinkään?
Ei tässä keskustelussa ole mitään sellaista sääntöä, että vain eniten kärsinyt saisi myötätuntoa. Rauhoittukaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Etkö itse osaa arvostaa perhettäsi? Vanhempia sekä niitä jotka määrättiin huoltajiksesi. Kaikilla ihmillä kun ei ole ollut yhtä helppoa kuin sinulla.
Sivusta: en menisi itse kirjoittamaan noin ilman tietoa siitä millaista tuon henkilön elämä on ollut. Varmasti orvoksi jääneillä ja adoptoiduilla lapsilla on omat henkiset kipuilunsa, jotka ovat minulle aivan vieraita. Vaikka yrittäisin samaistua, en kovin hyvin pysty tavoittamaan toisen tunnekokemusta. Hän kun elää sitä päivästä ja vuodesta toiseen.
Miksi tulla tähän keskusteluun kertomaan siitä että itse on jäänyt orvoksi? Ai niin, sillä saa kivasti vähäteltyä toisten kokemuksia, että eihän nuo teidän jutut mitään, olisitte vaan kiitollisia vanhemmistanne, minulla ei ole vanhempia. Kyynel.
Käsittelemättömät asiat saavat ihmisen toimimaan ulkopuolisen näkökulmasta epäloogisesti. Joissain tilanteissa voi olla vaikea nähdä mitään muuta kuin se oma menetys.
Siinä tapauksessa voi varmaan noidattaa omaa neuvoaan, olla kiitollinen niiatä vanhemmistaan, vaikka eivät täällä olekaan. Samalla voi olla kiitollinen huoltajilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäki keskustelu alkaa uli uli olen psykoterapeuttini uhri, joka pyytää, vaatii, käskee, toivoo, enkä halua. Vaikee ja kivinen polku edessä ap:lla.
Et ymmärrä hoitovirheen käsitettä? Lääkäri tekee virheen, sairaanhoitaja tekee virheen, psykoterapeutti tekee virheen... Ei ehkä kannata sitten käyttää terveydenhuollon palveluita lainaan ettei tule sinulle ikäviä yllätyksiä.
En niitä muutenkaan käytä. En anna oman elämäni lankoja vieraiden käsiin. Etenkään sellasten, jotka tekee työtä rahan, eikä aidon välittämisen vuoksi.
Viittasin siis psykoterapiapalveluihin, jotka ovat mielestäni huu haata, en muihin lääkäripalveluihin, jotka perustuvat todelliseen näyttöön ja tieteeseen.
Hohhoijaa, mitä maalitolppien siirtelyä taas.
Taidat olla tyypillinen psykoterapeutin asiakas. Minä minä minä. Psykoterapiaa tämä ketju mielestäni käsittelee ja psykiatrista sairaanhoitoa, ei sydänkohtausta tai keuhkoemboliaa. Kuinka monta itsemurhaa vähemmän tehdään vuositasolla tutkitusti, koska on oltu psykoterapiassa? Aivan. Kukaan ei tiedä oikeaa vastausta..voidaan vaan arvella.
Googlaa ihan huviksesi lääketieteen historia niin sinulle selviää miltä pohjalta ihmisten hoitoa on alkujaan lähdetty kehittämään.
Vierailija kirjoitti:
Ei tässä keskustelussa ole mitään sellaista sääntöä, että vain eniten kärsinyt saisi myötätuntoa. Rauhoittukaa.
Tämä on Suomi. Myötätunnon sijaan luvassa on vain kehotuksia purra hampaat yhteen ja jatkaa umpihangessa eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Kukaan vanhemmista tuskin on täydellinen mutta eipä tässä sellaista tarkoitettukaan. Tämän niin sanotun täydellisyyden ja epähyväksyttävän käytöksen välille menee aikalailla porukkaa. Omatkaan vanhempani eivät ole olleet täydellisiä, mutta ovat olleet turvallisia vanhempia joilla on ollut perusasiat ihan ok. Heidän kanssaan on voinut puhua ja lapsuudessa olen saanut kokea sellaista huolettomuutta kuten lapsen kuuluukin, vanhemmat ei tuoneet esimerkiksi omia ongelmiaan meille lapsille tai syyttäneet meistä vaikeista asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen huomannut, että monet mt-potilaat kritisoivat hoidossaan sitä, että heitä ei ymmärretä, koska terapeuttilta puuttuu omakohtaiset kokemukset aiheista, joista hän muita terapioi. Ei turhaan sanota vertaistuen olevan parasta tukea. Jos joku muun on jo käynyt läpi saman niin miksi en kääntyisi hänen puoleen. Toimii loistavasti mm henkirikoksen uhrien omaisten kesken, tukinaisissa..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäki keskustelu alkaa uli uli olen psykoterapeuttini uhri, joka pyytää, vaatii, käskee, toivoo, enkä halua. Vaikee ja kivinen polku edessä ap:lla.
Et ymmärrä hoitovirheen käsitettä? Lääkäri tekee virheen, sairaanhoitaja tekee virheen, psykoterapeutti tekee virheen... Ei ehkä kannata sitten käyttää terveydenhuollon palveluita lainaan ettei tule sinulle ikäviä yllätyksiä.
En niitä muutenkaan käytä. En anna oman elämäni lankoja vieraiden käsiin. Etenkään sellasten, jotka tekee työtä rahan, eikä aidon välittämisen vuoksi.
Viittasin siis psykoterapiapalveluihin, jotka ovat mielestäni huu haata, en muihin lääkäripalveluihin, jotka perustuvat todelliseen näyttöön ja tieteeseen.
Hohhoijaa, mitä maalitolppien siirtelyä taas.
Taidat olla tyypillinen psykoterapeutin asiakas. Minä minä minä. Psykoterapiaa tämä ketju mielestäni käsittelee ja psykiatrista sairaanhoitoa, ei sydänkohtausta tai keuhkoemboliaa. Kuinka monta itsemurhaa vähemmän tehdään vuositasolla tutkitusti, koska on oltu psykoterapiassa? Aivan. Kukaan ei tiedä oikeaa vastausta..voidaan vaan arvella.
Eikö sinusta olisi epäeettistä toteuttaa sellainen tieteellinen tutkimus, jossa osaa saman diagnoosin saaneista hoidettaisiin ja osaa ei ja lopuksi verrataan montako prosenttia kummassakin ryhmässä on ottanut itseltään hengen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monet mt-potilaat kritisoivat hoidossaan sitä, että heitä ei ymmärretä, koska terapeuttilta puuttuu omakohtaiset kokemukset aiheista, joista hän muita terapioi. Ei turhaan sanota vertaistuen olevan parasta tukea. Jos joku muun on jo käynyt läpi saman niin miksi en kääntyisi hänen puoleen. Toimii loistavasti mm henkirikoksen uhrien omaisten kesken, tukinaisissa..
Kriisiryhmissä voi olla kaikenlaista hihhulia. Osa rakentaa elämänsä ehkä liikaakin niiden ikävien kokemusten ympärille.
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monet mt-potilaat kritisoivat hoidossaan sitä, että heitä ei ymmärretä, koska terapeuttilta puuttuu omakohtaiset kokemukset aiheista, joista hän muita terapioi. Ei turhaan sanota vertaistuen olevan parasta tukea. Jos joku muun on jo käynyt läpi saman niin miksi en kääntyisi hänen puoleen. Toimii loistavasti mm henkirikoksen uhrien omaisten kesken, tukinaisissa..
No eipä itsellänikään ole omakohtaista kokemusta esimerkiksi psykoosista, kaksisuuntaisesta, masennukssta tai skitsofreniasta, mutta ok töissä on mennyt kuitenki. Vertaistuki voi olla toimivaa, mutta ei sitä voi ihan joka paikassa olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäki keskustelu alkaa uli uli olen psykoterapeuttini uhri, joka pyytää, vaatii, käskee, toivoo, enkä halua. Vaikee ja kivinen polku edessä ap:lla.
Et ymmärrä hoitovirheen käsitettä? Lääkäri tekee virheen, sairaanhoitaja tekee virheen, psykoterapeutti tekee virheen... Ei ehkä kannata sitten käyttää terveydenhuollon palveluita lainaan ettei tule sinulle ikäviä yllätyksiä.
En niitä muutenkaan käytä. En anna oman elämäni lankoja vieraiden käsiin. Etenkään sellasten, jotka tekee työtä rahan, eikä aidon välittämisen vuoksi.
Viittasin siis psykoterapiapalveluihin, jotka ovat mielestäni huu haata, en muihin lääkäripalveluihin, jotka perustuvat todelliseen näyttöön ja tieteeseen.
Hohhoijaa, mitä maalitolppien siirtelyä taas.
Taidat olla tyypillinen psykoterapeutin asiakas. Minä minä minä. Psykoterapiaa tämä ketju mielestäni käsittelee ja psykiatrista sairaanhoitoa, ei sydänkohtausta tai keuhkoemboliaa. Kuinka monta itsemurhaa vähemmän tehdään vuositasolla tutkitusti, koska on oltu psykoterapiassa? Aivan. Kukaan ei tiedä oikeaa vastausta..voidaan vaan arvella.
Eikö sinusta olisi epäeettistä toteuttaa sellainen tieteellinen tutkimus, jossa osaa saman diagnoosin saaneista hoidettaisiin ja osaa ei ja lopuksi verrataan montako prosenttia kummassakin ryhmässä on ottanut itseltään hengen?
Läheskään kaikki mt-potilaat ei edes halua psykoterapiaan tai muutakaan hoitoa (joutuvat vasten tahtoaan käymään piikillä). Tiedoksi: tämän kaltasia tutkimuksia on tehty maailmalla, missä tutkitaan kuinka monta tietynlaista psykiatrista hoitoa saaneista potilaista on elossa 10, 25 ja 50 vuoden päästä ja oliko kuolinsyy luonnollinen vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monet mt-potilaat kritisoivat hoidossaan sitä, että heitä ei ymmärretä, koska terapeuttilta puuttuu omakohtaiset kokemukset aiheista, joista hän muita terapioi. Ei turhaan sanota vertaistuen olevan parasta tukea. Jos joku muun on jo käynyt läpi saman niin miksi en kääntyisi hänen puoleen. Toimii loistavasti mm henkirikoksen uhrien omaisten kesken, tukinaisissa..
Vertaistuki ei välttämättä toimi jos kokemus on erilainen, vaikka tapahtuma olisikin periaatteessa sama, kokemukset kun ovat aina subjektiivisia. Olen lapsena menettänyt läheisiäni Kaakkois-Aasian tsunamissa ja ainakaan omalla kohdallani vertaistuki ei ole ollut toimivaa, omat kokemukseni tähän liittyen on olleet ihan erilaisia kuin toisten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän on sama argumentti, millä 1980-luvulla koulussa painostettiin syömään pahaa kouluruokaa, kun etiopialaisilla lapsilla ei ole ruokaa ollenkaan. Ei mitään järkeä, mutta kiva syyllistää.
Kuinkahan hyvin se toimii? Toimimattomassa perheessä kasvanut on lapsesta asti joutunut miettimään mikä on vikana kun tuntuu niin pahalta. Kun näkee ettei joka paikassa ole samanlaista kuin omassa kodissa, niin käy mielessä ettei kyse välttämättä olekaan siitä, että itse olisi jotenkin mokannut.
Tuo ei minua ainakaan auttanut, koska omat vanhemmat sanoivat, että vika oli minussa. Muissa perheissä heidän mukaansa erityisesti vanhemmilla oli hauskempi ja helpompi elämä, koska heillä oli parempia lapsia kuin minä. Enkö mitenkään voisi olla kuten naapurin Anne?
Se, mikä auttoi, oli kun sai omia lapsia. Tuijotti epäuskoisena vastasyntynyttä lasta ja mietti, että tuon ikäisenä minä siis äitini mielestä ilkeästi yritin pompottaa aikuisia itkulla. Että mitä ihmettä hän oikein ajatteli, eihän tuo mitenkään pysty sellaiseen, enkä pystynyt minäkään tuon ikäisenä. Ja sitten sain neuvoja, että koliikkivauvani on vaan valitettavasti tottunut vaatimaan sylissä pitämistä ja siksi kiukuttelee, sinun pitää opettaa se olemaan. Että mitä ihmettä, sehän itkee kipua ihan ilmiselvästi ja kyllä normaali ihminen haluaa lohduttaa. Myöhemmin lapsi ei halunnut pukea kenkiä. Niin ei kyllä käynyt mielen vieressäkään ruveta väkivaltaiseksi, eikä se muutenkaan ollut mikään maailmanloppu. Kun itse tein saman, siitä todella aiheutui lapsen näkökulmasta maailmanloppu. Alkoi selvitä, että hyvänen aika, tuollaisia kaikki muutkin lapset ovat olleet varmaan aina, ja silti heistä on kyllä tykätty. Mutta omat vanhemmat edelleen tykkäsivät lapsenlapsestaan, jos ja silloin kun hän oli aurinkoinen ja kiltti eikä tarvinnut mitään mistä on vaivaa aikuisille. Se tuntuu ihan sairaalta, kun se kohdistuu omaan lapseen, vaikka sen hyväksyi kun se kohdistui itseen.
Minulle ainakin se oli myös eheyttävä kokemus. Huolehtimalla lapsestani hyvin tavallaan paikkasin myös itsessäni sitä tarvitsevuutta, johon ei aikanaan vastattu. Tuli rauhallinen ja levollinen olo. Maailma on sittenkin ihan hyvä ja turvallinen paikka.
Kiitos tästä. Itse tein lapseni kanssa paljon virheitä joista osa kumpusi omien vanhempieni toiminnasta ja kadun sitä syvästi. Lapsen kanssa asiat on keskusteltu, ja välit ovat ihanat ja lämpimät, mutta itselleen on vaikea anteeksi antaa🥺
Olen parantanut juoksuani vuosi vuodelta ja lapseni arvostaa sitä. Minä olin helppo lapsi, nukuin jo synnäriltä tullessa 12h unia eikä minua herätetty syömään. Olin tosi pienikokoinen ja epäilen etten ehkä saanut tarpeeksi ruokaa lapsena. En koskaan väittänyt vastaan vaan olin kuin ajatus. Oma lapseni oli kaikkea muuta. En nukkunut 10 v yhtään kokonaista yötä kun ei lapsikaan nukkunut. Silti olemme lapseni kanssa tosi hyvissä väleissä, ehkä johtuu siitä että osasin aina pyytää anteeksi ja olin valmis keskustelemaan ihan kaikesta.
Silti en osannut olla lapseni arvoinen äiti, ja tuo osaamattomuus edelleen kalvaa mieltäni, vaikka lapsenikin on ihan eri mieltä.
Siksi on todella vaikeaa kuvitella että vanhempani kokevat tehneen kaiken oikein ja jos minulla on ollut vaikeuksia ja ongelmia niin syy on yksin minun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monet mt-potilaat kritisoivat hoidossaan sitä, että heitä ei ymmärretä, koska terapeuttilta puuttuu omakohtaiset kokemukset aiheista, joista hän muita terapioi. Ei turhaan sanota vertaistuen olevan parasta tukea. Jos joku muun on jo käynyt läpi saman niin miksi en kääntyisi hänen puoleen. Toimii loistavasti mm henkirikoksen uhrien omaisten kesken, tukinaisissa..
No eipä itsellänikään ole omakohtaista kokemusta esimerkiksi psykoosista, kaksisuuntaisesta, masennukssta tai skitsofreniasta, mutta ok töissä on mennyt kuitenki. Vertaistuki voi olla toimivaa, mutta ei sitä voi ihan joka paikassa olla.
Ok mennyt sanoo kuka? Sinä itse, työkaverit vai potilaat? Psykiatrisella potilaalla ei ole välttämättä todellista mahdollisuutta kertoa omaa mielipidettä hoidostaan etenkään, jos psykiatrisesta sairaalahoidosta kyse, koska eriävä mielipide todennäköisesti venyttäisi hoidon kestoa entisestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monet mt-potilaat kritisoivat hoidossaan sitä, että heitä ei ymmärretä, koska terapeuttilta puuttuu omakohtaiset kokemukset aiheista, joista hän muita terapioi. Ei turhaan sanota vertaistuen olevan parasta tukea. Jos joku muun on jo käynyt läpi saman niin miksi en kääntyisi hänen puoleen. Toimii loistavasti mm henkirikoksen uhrien omaisten kesken, tukinaisissa..
Vertaistuki ei välttämättä toimi jos kokemus on erilainen, vaikka tapahtuma olisikin periaatteessa sama, kokemukset kun ovat aina subjektiivisia. Olen lapsena menettänyt läheisiäni Kaakkois-Aasian tsunamissa ja ainakaan omalla kohdallani vertaistuki ei ole ollut toimivaa, omat kokemukseni tähän liittyen on olleet ihan erilaisia kuin toisten.
Näinkin voi olla, mutta jos olisit ainoa suomalainen tai ainoa ihminen maailmassa, joka menettänyt läheisiään tsunamissa tuntuisi susta todennäköisesti vielä enemmän siltä, ettei kukaan ymmärrä mitä oot käynyt läpi. Nyt on ollut muitakin joiden läheisten ruumiit jäi mereen tai tuotiin lentokoneilla Suomeen, etkä ollut yksin kentän laidalla seisomassa. Tietty on niitäkin, jotka olisivat mieluummin olleet yksin, mutta väitän sen joukon olevan pienempi kuin sen jotka olisivat mieluummin osa suurempaa ryhmää, vaikka katastrofi kaikessa laajuudessaan olikin hirveä, eikä kellekkään toivoisi samaa kohtaloa. Yleisesti ottaen vertaistuki on hyödyllistä johan sen paljastaa Tik Tok videoiden suosio, joissa ihminen esittelee miten joku pulma ratkaistaan.
Haluan kertoa tapahtuman kun olin n 26 v. Lähdin kuskiksi äidilleni kirpparilierrokselle. Isäni sanoi että laittaa heidän kortiltaan bensarahat. Menin äidin kanssa tankille. Äiti kieltäytyi nousemasta tankkaamaan. Antoi mulle pankkikortin. Kysyin pinkoodia, äiti sanoi 1111. Laitoin 1111, väärä koodi. Kysyin uudestaan, sanoi saman 1111, laitoin sen, väärä koodi. Sanoin etten uskalla laittaa tuota samaa väärää koodia enää ettei korttia imaista. Äitini sanoi että lähdetään hakemaan isältä seteli. Mennessä äitini huudahti että hän sanoi ihan väärän koodin, se olikin 2222! Olimme 1km päässä heiltä joten haimme setelin. Isäni kun tuli seteliä antamaan niin äitini sanoi ihan pokalla että minä näppäilin koodin väärin niin monta kertaa vaikka hän sanoi koko ajan oikean koodin. Selitin isälleni miten asia oikeasti meni, ja äitini huusi minun valehtelevan.
Tällaista se oli silloin, eikä nykyään ole yhtään paremmin. Lapsuudessa vielä tympeämpää.
Taidat olla tyypillinen psykoterapeutin asiakas. Minä minä minä. Psykoterapiaa tämä ketju mielestäni käsittelee ja psykiatrista sairaanhoitoa, ei sydänkohtausta tai keuhkoemboliaa. Kuinka monta itsemurhaa vähemmän tehdään vuositasolla tutkitusti, koska on oltu psykoterapiassa? Aivan. Kukaan ei tiedä oikeaa vastausta..voidaan vaan arvella.