Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (1015)
"Kyllä se itsensä paapominenkin on hyväksi. Tai siis se, mitä liian pienenä pärjääväksi oppinut pitää paapomisena. On eheyttävää olla edes itse itsensä puolella ja antaa edes itse itselleen lupa joskus väsyä ja olla tarvitseva"
Jotkut papovat itseään koko elämänsä ja unohtavat elää sen. Huolestuttavinta on se paaponisen määrä, mitä he ehkä edellyttävät toisilta. Kun paapot itseäsi niin velotko toisia? Ellet, ei ketään toista haittaa, vaikka paapot itseäsi koko elämäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista pohdintaa. Olen itse äiti ja olen saanut rankasti lunta tupaan kolmekymppiseltä, terapiassa käyneeltä tyttäreltäni. Siinä vaiheessa kun hän halusi laittaa välit poikki, olin ensin surun murtama. Sitten aloin pohtia, että haloo, jos hän aikuisena valitsee syyttämisen ja syyllistämisen tien, kantakoon siitä myös itse vastuun. Sydämessäni tiedän tehneeni parhaani. Ja ainahan hänellä on sitten itse äitinä mahdollsiuus olla täydellinen äiti.
Välit eivät menneet poikki, lopetin anelun ja anteeksipyyntelyn. Kaikki terapeutit lähetån mustaan aukkoon, ihan pellemäistä touhua. Säästäisivät rahanhimonsa ja resurssinsa siihen, että oikeasti apua tarvitsevat ihmiset sitä saisivat. Kela voisi lopettaa näiden wanna-be-tavallisten perheiden lapsuuden uhrien tukemisen heti ja kokonaan.
Avautuminen oli sitä laatua, että vaikuttaa siltä, että perheestänne terapiassa taisi käydä ihan väärä henkilö.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista pohdintaa. Olen itse äiti ja olen saanut rankasti lunta tupaan kolmekymppiseltä, terapiassa käyneeltä tyttäreltäni. Siinä vaiheessa kun hän halusi laittaa välit poikki, olin ensin surun murtama. Sitten aloin pohtia, että haloo, jos hän aikuisena valitsee syyttämisen ja syyllistämisen tien, kantakoon siitä myös itse vastuun. Sydämessäni tiedän tehneeni parhaani. Ja ainahan hänellä on sitten itse äitinä mahdollsiuus olla täydellinen äiti.
Välit eivät menneet poikki, lopetin anelun ja anteeksipyyntelyn. Kaikki terapeutit lähetån mustaan aukkoon, ihan pellemäistä touhua. Säästäisivät rahanhimonsa ja resurssinsa siihen, että oikeasti apua tarvitsevat ihmiset sitä saisivat. Kela voisi lopettaa näiden wanna-be-tavallisten perheiden lapsuuden uhrien tukemisen heti ja kokonaan.
Myös vanhemmat, jotka t*ppoivat lapsensa, tekivät parhaansa. Se ei tarkoita mitään. Olisit voinut ottaa vastuun niistä teoista, joilla lastasi satutit. Sen sijaan kuulostaa siltä, ettet kykene omaa epäonnistumistasi kohtaamaan, vaan heittäydyt marttyyriksi, että senkus kokeilet itse olla täydellinen, mitä tuskin lapsesi sinultakaan vaati. Ei voi kuin ihmetellä, miten vaikeaa ihmisille on myöntää virheensä, olla pahoillaan siitä, että ovat satuttaneet jotakuta toista, ja ottaa opikseen. Ilmeisesti tärkeämpää on ylläpitää omaa kuviteltua näkemystään siitä, kuinka hyvä ihminen on ollut tai ainakin yrittänyt olla.
Työelämässä ihmisiltä edellytetään itsekriittisyyttä, mutta vanhemmuuden suhteen kukaan ei ikinä miellä että meni toisinaan liian usein sieltä mistä aita oli matalin tai oli välillä liian itsekeskeinen.
On se jännä, että vanhemmuuden suhteen tuli monesta aina tehtyä parhaansa, vaikka monen muun asian kohdalla ehkä ei. Pikavipit tai vastaavat saattavat jälkikäteen tuntua tyhmiltä valinnoilta, mutta lapsen lyöminen ei, kun olihan penska niin käsittämättömän ärsyttävä.
Mymmelin sanoin:
"Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mymmelin sanoin:
"Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa"
Se ei vain pahoin traumatisoineen kohdalla valitettavasti aina mene niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Itsekin olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta ja paljon nuorempana vielä, silti pärjäsin eikä tullut mieleenkään valittaa.
Ehkä näissä on sukupolvieroja. Kun isäni kuoli olin 10 vuotias eikä tuohon aikaan ollut mitään kriisiapua tai vastaavaa, tuolloin kyllä oli yleistä että kouluikäinen osaa jo hoitaa kotityöt ja auttaa pikkusisarusten hoidossa. Ei siinä ollut varaa valittaa kellään vaan oli itsestään selvää että autetaan äitiä, käytännössä päävastuu kotitöistä oli minulla koska äiti kävi töissä. Kesälomalla olin kotona koska siihen aikaan koulu loppui toukokuussa ja alkoi syyskuussa. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa siitä jos joku naapuri olisi neuvonut olemaan äidin tukena.
Sinä autoit äitiä kun oli pakko. Ehkä muistelisit lapsuutta toisessa valossa jos olisit joutunut hoitamaan kaikki kotityöt yksin lapsena siksi, että vanhempi mieluummin kännää sohvalla makoillen ja huutelee lapsille siivouskehotuksia kuin itse siivoaa. Lopuksi saisit sitten vanhimpana tukkapöllyä koska nuorempi sisaruksesi unohti puhdistaa vessanpöntön.
Tietysti oli pakko kun ei ollut vaihtoehtoja. Ihmettelen miten 15 vuotias viitsii valittaa siitä että häntä todennäköisesti ihan ystävällisesti ja huolehtien kehotettiin olemaan isän tukena vaikeana aikana. Luulisi 15 vuotiaan jo osaavan kun minäkin osasin vaikka olin 10.
Jaa
Menneinä vuosikymmeninä, vielä 60-luvulla, 15-vuotiaan kansakoulun lopettaneen piti pärjätä päivät 1-3 taaperon kanssa, laittaa ruokia ja hoitaa kotiapulaisena vanhempien ollessa työssä.
Ei, en ihaile sitä aikaa. Nyt saa ja on pakko käydä koulua 18-vuotiaaksi. Hyvissä kodeissa ei lasten tarvitse tehdä mitään kotitöitä eikä kesätöitä.
Mutta ovatko lapset nyt psyykkisesti terveempiä ja tulevatko nelikymppisinä olemaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi ei välttämättä edes halua olla pois koulusta vanhemman kuoleman jälkeen, voi olla helpompaa tehdä ihan tavallisia asioita.
Lapsi ei tätä päätä vaan aikuiset. Kun isäni kuoli ei todellakaan menty kouluun, noin kahteen viikkoon. En olisi antanut omienkaan lasten mennä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Itsekin olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta ja paljon nuorempana vielä, silti pärjäsin eikä tullut mieleenkään valittaa.
Ehkä näissä on sukupolvieroja. Kun isäni kuoli olin 10 vuotias eikä tuohon aikaan ollut mitään kriisiapua tai vastaavaa, tuolloin kyllä oli yleistä että kouluikäinen osaa jo hoitaa kotityöt ja auttaa pikkusisarusten hoidossa. Ei siinä ollut varaa valittaa kellään vaan oli itsestään selvää että autetaan äitiä, käytännössä päävastuu kotitöistä oli minulla koska äiti kävi töissä. Kesälomalla olin kotona koska siihen aikaan koulu loppui toukokuussa ja alkoi syyskuussa. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa siitä jos joku naapuri olisi neuvonut olemaan äidin tukena.
Sinä autoit äitiä kun oli pakko. Ehkä muistelisit lapsuutta toisessa valossa jos olisit joutunut hoitamaan kaikki kotityöt yksin lapsena siksi, että vanhempi mieluummin kännää sohvalla makoillen ja huutelee lapsille siivouskehotuksia kuin itse siivoaa. Lopuksi saisit sitten vanhimpana tukkapöllyä koska nuorempi sisaruksesi unohti puhdistaa vessanpöntön.
Tietysti oli pakko kun ei ollut vaihtoehtoja. Ihmettelen miten 15 vuotias viitsii valittaa siitä että häntä todennäköisesti ihan ystävällisesti ja huolehtien kehotettiin olemaan isän tukena vaikeana aikana. Luulisi 15 vuotiaan jo osaavan kun minäkin osasin vaikka olin 10.
Jaa
Menneinä vuosikymmeninä, vielä 60-luvulla, 15-vuotiaan kansakoulun lopettaneen piti pärjätä päivät 1-3 taaperon kanssa, laittaa ruokia ja hoitaa kotiapulaisena vanhempien ollessa työssä.
Ei, en ihaile sitä aikaa. Nyt saa ja on pakko käydä koulua 18-vuotiaaksi. Hyvissä kodeissa ei lasten tarvitse tehdä mitään kotitöitä eikä kesätöitä.
Mutta ovatko lapset nyt psyykkisesti terveempiä ja tulevatko nelikymppisinä olemaan?
Ennen tuskin edes tunnettiin mielenterveyden käsitettä, saati että siitä olisi puhuttu. Tai välitetty.
Mielestäni on asiatonta sanoa toisen vanhempansa ja pienet sisaruksensa menettäneelle että tämän pitäisi olla isänsä tukena. Tarkkaa ikäähän tuossa ei kerrottu, mutta yläasteikäinen on yleensä 12-16v. Sen ikäinen on vielä lapsi joka itse tarvitsee tukea vanhemmaltaan, ei tarvitse päätyä vanhempansa tukijaksi ja ymmärtäjäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Itsekin olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta ja paljon nuorempana vielä, silti pärjäsin eikä tullut mieleenkään valittaa.
Ehkä näissä on sukupolvieroja. Kun isäni kuoli olin 10 vuotias eikä tuohon aikaan ollut mitään kriisiapua tai vastaavaa, tuolloin kyllä oli yleistä että kouluikäinen osaa jo hoitaa kotityöt ja auttaa pikkusisarusten hoidossa. Ei siinä ollut varaa valittaa kellään vaan oli itsestään selvää että autetaan äitiä, käytännössä päävastuu kotitöistä oli minulla koska äiti kävi töissä. Kesälomalla olin kotona koska siihen aikaan koulu loppui toukokuussa ja alkoi syyskuussa. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa siitä jos joku naapuri olisi neuvonut olemaan äidin tukena.
Sinä autoit äitiä kun oli pakko. Ehkä muistelisit lapsuutta toisessa valossa jos olisit joutunut hoitamaan kaikki kotityöt yksin lapsena siksi, että vanhempi mieluummin kännää sohvalla makoillen ja huutelee lapsille siivouskehotuksia kuin itse siivoaa. Lopuksi saisit sitten vanhimpana tukkapöllyä koska nuorempi sisaruksesi unohti puhdistaa vessanpöntön.
Tietysti oli pakko kun ei ollut vaihtoehtoja. Ihmettelen miten 15 vuotias viitsii valittaa siitä että häntä todennäköisesti ihan ystävällisesti ja huolehtien kehotettiin olemaan isän tukena vaikeana aikana. Luulisi 15 vuotiaan jo osaavan kun minäkin osasin vaikka olin 10.
Jaa
Menneinä vuosikymmeninä, vielä 60-luvulla, 15-vuotiaan kansakoulun lopettaneen piti pärjätä päivät 1-3 taaperon kanssa, laittaa ruokia ja hoitaa kotiapulaisena vanhempien ollessa työssä.
Ei, en ihaile sitä aikaa. Nyt saa ja on pakko käydä koulua 18-vuotiaaksi. Hyvissä kodeissa ei lasten tarvitse tehdä mitään kotitöitä eikä kesätöitä.
Mutta ovatko lapset nyt psyykkisesti terveempiä ja tulevatko nelikymppisinä olemaan?
Olivatko ennen?
60-luvulla esimerkiksi kotona koettu väkivalta oli yleisempää kuin nykyään, monilla 60-luvun lapsella tai teinillä oli myös sotatraumatisoitunut vanhempi, usein isä. En usko että nekään oli niin hyvät lähtökohdat lasten ja nuorten mielenterveydelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi ei välttämättä edes halua olla pois koulusta vanhemman kuoleman jälkeen, voi olla helpompaa tehdä ihan tavallisia asioita.
Lapsi ei tätä päätä vaan aikuiset. Kun isäni kuoli ei todellakaan menty kouluun, noin kahteen viikkoon. En olisi antanut omienkaan lasten mennä.
Miksi ihmeessä et? Jos lapsi kaipaa tekemistä, niin miksi hänen pitää kököttää kotona kaksi viikkoa katselemassa kuinka joka paikka muistuttaa kuolleesta vanhemmasta ja jäädä jälkeen opetuksesta? Kenen etu se on? Kuulostaa sellaiselta menolta, joka voi laukaista masennuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Itsekin olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta ja paljon nuorempana vielä, silti pärjäsin eikä tullut mieleenkään valittaa.
Ehkä näissä on sukupolvieroja. Kun isäni kuoli olin 10 vuotias eikä tuohon aikaan ollut mitään kriisiapua tai vastaavaa, tuolloin kyllä oli yleistä että kouluikäinen osaa jo hoitaa kotityöt ja auttaa pikkusisarusten hoidossa. Ei siinä ollut varaa valittaa kellään vaan oli itsestään selvää että autetaan äitiä, käytännössä päävastuu kotitöistä oli minulla koska äiti kävi töissä. Kesälomalla olin kotona koska siihen aikaan koulu loppui toukokuussa ja alkoi syyskuussa. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa siitä jos joku naapuri olisi neuvonut olemaan äidin tukena.
Sinä autoit äitiä kun oli pakko. Ehkä muistelisit lapsuutta toisessa valossa jos olisit joutunut hoitamaan kaikki kotityöt yksin lapsena siksi, että vanhempi mieluummin kännää sohvalla makoillen ja huutelee lapsille siivouskehotuksia kuin itse siivoaa. Lopuksi saisit sitten vanhimpana tukkapöllyä koska nuorempi sisaruksesi unohti puhdistaa vessanpöntön.
Tietysti oli pakko kun ei ollut vaihtoehtoja. Ihmettelen miten 15 vuotias viitsii valittaa siitä että häntä todennäköisesti ihan ystävällisesti ja huolehtien kehotettiin olemaan isän tukena vaikeana aikana. Luulisi 15 vuotiaan jo osaavan kun minäkin osasin vaikka olin 10.
Jaa
Menneinä vuosikymmeninä, vielä 60-luvulla, 15-vuotiaan kansakoulun lopettaneen piti pärjätä päivät 1-3 taaperon kanssa, laittaa ruokia ja hoitaa kotiapulaisena vanhempien ollessa työssä.
Ei, en ihaile sitä aikaa. Nyt saa ja on pakko käydä koulua 18-vuotiaaksi. Hyvissä kodeissa ei lasten tarvitse tehdä mitään kotitöitä eikä kesätöitä.
Mutta ovatko lapset nyt psyykkisesti terveempiä ja tulevatko nelikymppisinä olemaan?
Olivatko ennen?
60-luvulla esimerkiksi kotona koettu väkivalta oli yleisempää kuin nykyään, monilla 60-luvun lapsella tai teinillä oli myös sotatraumatisoitunut vanhempi, usein isä. En usko että nekään oli niin hyvät lähtökohdat lasten ja nuorten mielenterveydelle.
Suvussani ei ole lapsia hakattu. En tiedä yhtään mt-eläkeläistä ml serkut.
Tässä puhutaan selvästi perinnöllusyydestä, vanhemmat tasapainottomia, lapsiin ei terapiatkaan. Miten seuraava polvi kun kuitenkin toinen vanhempi jo tulee "naapurikylästä."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Itsekin olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta ja paljon nuorempana vielä, silti pärjäsin eikä tullut mieleenkään valittaa.
Ehkä näissä on sukupolvieroja. Kun isäni kuoli olin 10 vuotias eikä tuohon aikaan ollut mitään kriisiapua tai vastaavaa, tuolloin kyllä oli yleistä että kouluikäinen osaa jo hoitaa kotityöt ja auttaa pikkusisarusten hoidossa. Ei siinä ollut varaa valittaa kellään vaan oli itsestään selvää että autetaan äitiä, käytännössä päävastuu kotitöistä oli minulla koska äiti kävi töissä. Kesälomalla olin kotona koska siihen aikaan koulu loppui toukokuussa ja alkoi syyskuussa. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa siitä jos joku naapuri olisi neuvonut olemaan äidin tukena.
Sinä autoit äitiä kun oli pakko. Ehkä muistelisit lapsuutta toisessa valossa jos olisit joutunut hoitamaan kaikki kotityöt yksin lapsena siksi, että vanhempi mieluummin kännää sohvalla makoillen ja huutelee lapsille siivouskehotuksia kuin itse siivoaa. Lopuksi saisit sitten vanhimpana tukkapöllyä koska nuorempi sisaruksesi unohti puhdistaa vessanpöntön.
Tietysti oli pakko kun ei ollut vaihtoehtoja. Ihmettelen miten 15 vuotias viitsii valittaa siitä että häntä todennäköisesti ihan ystävällisesti ja huolehtien kehotettiin olemaan isän tukena vaikeana aikana. Luulisi 15 vuotiaan jo osaavan kun minäkin osasin vaikka olin 10.
Jaa
Menneinä vuosikymmeninä, vielä 60-luvulla, 15-vuotiaan kansakoulun lopettaneen piti pärjätä päivät 1-3 taaperon kanssa, laittaa ruokia ja hoitaa kotiapulaisena vanhempien ollessa työssä.
Ei, en ihaile sitä aikaa. Nyt saa ja on pakko käydä koulua 18-vuotiaaksi. Hyvissä kodeissa ei lasten tarvitse tehdä mitään kotitöitä eikä kesätöitä.
Mutta ovatko lapset nyt psyykkisesti terveempiä ja tulevatko nelikymppisinä olemaan?
Ennen tuskin edes tunnettiin mielenterveyden käsitettä, saati että siitä olisi puhuttu. Tai välitetty.
Mielestäni on asiatonta sanoa toisen vanhempansa ja pienet sisaruksensa menettäneelle että tämän pitäisi olla isänsä tukena. Tarkkaa ikäähän tuossa ei kerrottu, mutta yläasteikäinen on yleensä 12-16v. Sen ikäinen on vielä lapsi joka itse tarvitsee tukea vanhemmaltaan, ei tarvitse päätyä vanhempansa tukijaksi ja ymmärtäjäksi.
Kyllä kai mielisairaaloitakin on ollut vuoskymmeniä. Ihmiset sairastui psykooseihin, vanhaan aikaan puhuttiin myös jakomielitaudista. Ehkei niin tunnettu sairautra joka laittaa koko ajan motkottamaan vanhemmistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Itsekin olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta ja paljon nuorempana vielä, silti pärjäsin eikä tullut mieleenkään valittaa.
Ehkä näissä on sukupolvieroja. Kun isäni kuoli olin 10 vuotias eikä tuohon aikaan ollut mitään kriisiapua tai vastaavaa, tuolloin kyllä oli yleistä että kouluikäinen osaa jo hoitaa kotityöt ja auttaa pikkusisarusten hoidossa. Ei siinä ollut varaa valittaa kellään vaan oli itsestään selvää että autetaan äitiä, käytännössä päävastuu kotitöistä oli minulla koska äiti kävi töissä. Kesälomalla olin kotona koska siihen aikaan koulu loppui toukokuussa ja alkoi syyskuussa. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa siitä jos joku naapuri olisi neuvonut olemaan äidin tukena.
Sinä autoit äitiä kun oli pakko. Ehkä muistelisit lapsuutta toisessa valossa jos olisit joutunut hoitamaan kaikki kotityöt yksin lapsena siksi, että vanhempi mieluummin kännää sohvalla makoillen ja huutelee lapsille siivouskehotuksia kuin itse siivoaa. Lopuksi saisit sitten vanhimpana tukkapöllyä koska nuorempi sisaruksesi unohti puhdistaa vessanpöntön.
Tietysti oli pakko kun ei ollut vaihtoehtoja. Ihmettelen miten 15 vuotias viitsii valittaa siitä että häntä todennäköisesti ihan ystävällisesti ja huolehtien kehotettiin olemaan isän tukena vaikeana aikana. Luulisi 15 vuotiaan jo osaavan kun minäkin osasin vaikka olin 10.
Jaa
Menneinä vuosikymmeninä, vielä 60-luvulla, 15-vuotiaan kansakoulun lopettaneen piti pärjätä päivät 1-3 taaperon kanssa, laittaa ruokia ja hoitaa kotiapulaisena vanhempien ollessa työssä.
Ei, en ihaile sitä aikaa. Nyt saa ja on pakko käydä koulua 18-vuotiaaksi. Hyvissä kodeissa ei lasten tarvitse tehdä mitään kotitöitä eikä kesätöitä.
Mutta ovatko lapset nyt psyykkisesti terveempiä ja tulevatko nelikymppisinä olemaan?
Ennen tuskin edes tunnettiin mielenterveyden käsitettä, saati että siitä olisi puhuttu. Tai välitetty.
Mielestäni on asiatonta sanoa toisen vanhempansa ja pienet sisaruksensa menettäneelle että tämän pitäisi olla isänsä tukena. Tarkkaa ikäähän tuossa ei kerrottu, mutta yläasteikäinen on yleensä 12-16v. Sen ikäinen on vielä lapsi joka itse tarvitsee tukea vanhemmaltaan, ei tarvitse päätyä vanhempansa tukijaksi ja ymmärtäjäksi.
Kyllä kai mielisairaaloitakin on ollut vuoskymmeniä. Ihmiset sairastui psykooseihin, vanhaan aikaan puhuttiin myös jakomielitaudista. Ehkei niin tunnettu sairautra joka laittaa koko ajan motkottamaan vanhemmistaan.
Entisinä aikoina eivät vanhemmat valittaneet lapsista eivätkä lapset vanhemmistaan. Nuorisosta ei myöskään valittanut kukaan, vaan jatkuvasti oli hyvä tekemisen meininki aamusta iltaan.
Niin sen on ollut pakko olla. Ongelmat tulivat varmaan työaikalain myötä, kun ihmisille jäi liikaa aikaa miettiä kaikenlaista yhdentekevää.
Jaa