Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (539)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Ja mitä validoinnilla psykologiassa tarkoitetaan? Luonnontieteilijän vinkkelistä outo sanavalinta. Hyväksytään, että sillä nyt on tuollainen tunne -perustui tunne sitten faktoihin tai ei- ja ryhdytään esittämään koulutuksessa opittua maksettua empatiaa. Samalla voi pohtia vaikka kauppalistaa.
Mitä hyötyä on ventovieraan hyväksyvästä katseesta, sehän on teatteria, josta asiakas on maksanut.
Sinulla ei ole tainnut olla puutetta hyväksynnästä? Heikkokin simulaatio on parempi kuin ei mitään sellaiselle, joka on jäänyt täysin tyhjin käsin.
Tämä on aivan sama asia kuin nälkään nääntymässä oleva syö sen mitä eteen kannetaan. Yleensä vasta hyväosainen osaa esittää muile vaatimuksia paremmasta.
Outo johtopäätös. Hirveä väkivaltainen lapsuus, hirveä avioliitto. Hyväksyntää ei juurikaan ole ollut tarjolla keltään muulta kuin itseltä. Tunteensa on saanut validoida keskenään.
Harva onnistuu pelkästään itsekseen vakuuttamaan itsensä omasta riittävyydestään. Ulkoinen validaatio on monelle tärkeää eikä siinä ole mitään hävettävää.
Kyllä se on
terveeksi kasvam isen edell
ytys, ja parane
misen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lopettanut anteeksi antamisen. Vanhempani penää anteeksiantoa herkästi, ja hänelle se tarkoittaa sitä, että hänen prseilynsä pitää unohtaa, ja leikitään, ettei sitä ole koskaan tapahtunut. Näin hän voi puhtaalta pöydältä aloittaa täsmälleen saman uudelleen. Jos vetoaa siihen, että tämänhän piti loppua, tulee pyhä närkästys. Eikö se asia ole jo sovittu, mitä sinä semmoista enää. Eikä se koskaan tapahtunut, muistat väärin, ymmärsit väärin, onko mielenterveydessäsi noin pahaa vikaa.
Nykyään siis kirjoitan muistin ja pidän visusti mielessäni kaikki ikävät asiat. Ylläpidän tervettä vihan tunnetta, jotta en vahingossakaan enää tee minkäänlaista sovintoa, joka mahdollistaa saman menon jatkumisen.
Mulla ihan sama. Jopa liioittelen kärsimääni pahaa jotta en koskaan enää altistuisi sille edes vahingossa. Aina kun tulee mieleen että voisi isälle soittaa niin palautan mieleeni miksi en tekemisissä enää ole. Ikävä mulla on sellaista mitä en koskaan saanut, eli rakastavia vanhempia ilman jatkuvia mindgameja
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kummallista että jotkut edelleen ajattelevat että vanhempien käytöksen vuoksi turvattoman lapsuuden kokeneille on ok sanoa mitä tahansa, syyllistää tapahtuneesta, vähätellä kokemuksia ja vaatia anteeksiantoa. Tuskin kenenkään mielestä olisi ok, että esimerkiksi orvoksi jääneelle lapselle olisi ok sanoa että "miksi et auttanut vanhempiasi"? Tai syyllistää tätä vanhempiensa kuolemasta.
Niin, mitä jos lapselle tai nuorelle jonka vanhemmat ovat kuolleet sanottaisiin, että mitäs menetit vanhempasi, ja syyllistettäisiin tästä. Jostain ihmeen syystä toisenlaisissa tilanteissa vastaava tuntuu kuitenkin olevan ihan ok, syyllistää siitä että et vaan ole kiitollinen, omaa syytäsi että vanhempasi olivat sellaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Vanhempien menettäminen lapsuudessa on sellainen kokemus mitä ei voi ymmärtää, vaikka vanhemmilla olisi mitä tahansa ongelmia niin he ovat kuitenkin olemassa ja lapsi rakastaa heitä ehdoitta. Omalla kohdalla olen kuullut sitäkin miten negatiiviseen sävyyn jotkut terapiassakin käyneet ovat puhuneet vanhemmistaan vaikka eihän kenessäkään ihmisessä voi olla vain negatiivisia piirteitä. Myönnän joskus ärsyyntyväni tästä koska nämä vanhempiensa kamaluudesta puhuvat eivät tunnu tajuavan miltä tämä minusta tuntuu, kun ei ole niitä vanhempia ollenkaan. En ikinä voisi puhua vanhemmistani samalla tavalla.
Kai sinut joku kuitenkin on kasvattanut?
Eiköhän lastensuojelu ja sosiaalitoimi järjestä vanhempansa menettäneiden lasten elämän, varmasti myös tarjolla kaikenlaista tukea.
Huostaan vaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Ja mitä validoinnilla psykologiassa tarkoitetaan? Luonnontieteilijän vinkkelistä outo sanavalinta. Hyväksytään, että sillä nyt on tuollainen tunne -perustui tunne sitten faktoihin tai ei- ja ryhdytään esittämään koulutuksessa opittua maksettua empatiaa. Samalla voi pohtia vaikka kauppalistaa.
Mitä hyötyä on ventovieraan hyväksyvästä katseesta, sehän on teatteria, josta asiakas on maksanut.
Sinulla ei ole tainnut olla puutetta hyväksynnästä? Heikkokin simulaatio on parempi kuin ei mitään sellaiselle, joka on jäänyt täysin tyhjin käsin.
Tämä on aivan sama asia kuin nälkään nääntymässä oleva syö sen mitä eteen kannetaan. Yleensä vasta hyväosainen osaa esittää muile vaatimuksia paremmasta.
Outo johtopäätös. Hirveä väkivaltainen lapsuus, hirveä avioliitto. Hyväksyntää ei juurikaan ole ollut tarjolla keltään muulta kuin itseltä. Tunteensa on saanut validoida keskenään.
Harva onnistuu pelkästään itsekseen vakuuttamaan itsensä omasta riittävyydestään. Ulkoinen validaatio on monelle tärkeää eikä siinä ole mitään hävettävää.
Kyllä se on
terveeksi kasvam isen edell
ytys, ja parane
misen.
Kirjoitin tämän ilman välejä ja meni moderoitavaksi🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Ja mitä validoinnilla psykologiassa tarkoitetaan? Luonnontieteilijän vinkkelistä outo sanavalinta. Hyväksytään, että sillä nyt on tuollainen tunne -perustui tunne sitten faktoihin tai ei- ja ryhdytään esittämään koulutuksessa opittua maksettua empatiaa. Samalla voi pohtia vaikka kauppalistaa.
Mitä hyötyä on ventovieraan hyväksyvästä katseesta, sehän on teatteria, josta asiakas on maksanut.
Sinulla ei ole tainnut olla puutetta hyväksynnästä? Heikkokin simulaatio on parempi kuin ei mitään sellaiselle, joka on jäänyt täysin tyhjin käsin.
Tämä on aivan sama asia kuin nälkään nääntymässä oleva syö sen mitä eteen kannetaan. Yleensä vasta hyväosainen osaa esittää muile vaatimuksia paremmasta.
Outo johtopäätös. Hirveä väkivaltainen lapsuus, hirveä avioliitto. Hyväksyntää ei juurikaan ole ollut tarjolla keltään muulta kuin itseltä. Tunteensa on saanut validoida keskenään.
Harva onnistuu pelkästään itsekseen vakuuttamaan itsensä omasta riittävyydestään. Ulkoinen validaatio on monelle tärkeää eikä siinä ole mitään hävettävää.
Kyllä se on
terveeksi kasvam isen edell
ytys, ja parane
misen.
Kirjoitin tämän ilman välejä ja meni moderoitavaksi🙄
Oletko kuullut Harlowin apinakokeesta? https://www.city.fi/opas/kun-ruoka-ei-riittanyt-jarisyttava-apinakoe-jo…
Ihmeellistä tulla tällaiseen keskusteluun vaatimaan ymmärrystä epäasiallisesti käyttäytyneitä vanhempia kohtaan, tai tällaisten vanhempien arvostamista ihan vaan siksi, että on itse menettänyt omat vanhempansa. Ehkäpä jonkinlaisen itsetutkiskelun paikka, jos kerran se että toiset puhuvat vanhemmistaan aiheuttaa suunnatonta ärsytystä.
Olen joskus kuullut tuollaisia kommentteja, äitinsä menettäneeltä lapsuudenkaverilta ja kummatkin vanhempansa menettäneeltä harrastuskaverilta, ja todennäköisesti niiden taustalla on ollut joku oma käsittelemätön trauma tai vastaava juttu, sekä tietty ymmärtämättömyys siitä että kaikkien vanhemmat ja perheet eivät ole samanlaisia kuin heidän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sehän on sama argumentti, millä 1980-luvulla koulussa painostettiin syömään pahaa kouluruokaa, kun etiopialaisilla lapsilla ei ole ruokaa ollenkaan. Ei mitään järkeä, mutta kiva syyllistää.
Vierailija kirjoitti:
Sehän on sama argumentti, millä 1980-luvulla koulussa painostettiin syömään pahaa kouluruokaa, kun etiopialaisilla lapsilla ei ole ruokaa ollenkaan. Ei mitään järkeä, mutta kiva syyllistää.
Kuinkahan hyvin se toimii? Toimimattomassa perheessä kasvanut on lapsesta asti joutunut miettimään mikä on vikana kun tuntuu niin pahalta. Kun näkee ettei joka paikassa ole samanlaista kuin omassa kodissa, niin käy mielessä ettei kyse välttämättä olekaan siitä, että itse olisi jotenkin mokannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän on sama argumentti, millä 1980-luvulla koulussa painostettiin syömään pahaa kouluruokaa, kun etiopialaisilla lapsilla ei ole ruokaa ollenkaan. Ei mitään järkeä, mutta kiva syyllistää.
Kuinkahan hyvin se toimii? Toimimattomassa perheessä kasvanut on lapsesta asti joutunut miettimään mikä on vikana kun tuntuu niin pahalta. Kun näkee ettei joka paikassa ole samanlaista kuin omassa kodissa, niin käy mielessä ettei kyse välttämättä olekaan siitä, että itse olisi jotenkin mokannut.
Toki siis syyllistäminen lisää pahaa oloa, mutta eihän pieni lapsi voi olla vanhempiensa sekoilusta mitenkään vastuussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän on sama argumentti, millä 1980-luvulla koulussa painostettiin syömään pahaa kouluruokaa, kun etiopialaisilla lapsilla ei ole ruokaa ollenkaan. Ei mitään järkeä, mutta kiva syyllistää.
Kuinkahan hyvin se toimii? Toimimattomassa perheessä kasvanut on lapsesta asti joutunut miettimään mikä on vikana kun tuntuu niin pahalta. Kun näkee ettei joka paikassa ole samanlaista kuin omassa kodissa, niin käy mielessä ettei kyse välttämättä olekaan siitä, että itse olisi jotenkin mokannut.
Tuo ei minua ainakaan auttanut, koska omat vanhemmat sanoivat, että vika oli minussa. Muissa perheissä heidän mukaansa erityisesti vanhemmilla oli hauskempi ja helpompi elämä, koska heillä oli parempia lapsia kuin minä. Enkö mitenkään voisi olla kuten naapurin Anne?
Se, mikä auttoi, oli kun sai omia lapsia. Tuijotti epäuskoisena vastasyntynyttä lasta ja mietti, että tuon ikäisenä minä siis äitini mielestä ilkeästi yritin pompottaa aikuisia itkulla. Että mitä ihmettä hän oikein ajatteli, eihän tuo mitenkään pysty sellaiseen, enkä pystynyt minäkään tuon ikäisenä. Ja sitten sain neuvoja, että koliikkivauvani on vaan valitettavasti tottunut vaatimaan sylissä pitämistä ja siksi kiukuttelee, sinun pitää opettaa se olemaan. Että mitä ihmettä, sehän itkee kipua ihan ilmiselvästi ja kyllä normaali ihminen haluaa lohduttaa. Myöhemmin lapsi ei halunnut pukea kenkiä. Niin ei kyllä käynyt mielen vieressäkään ruveta väkivaltaiseksi, eikä se muutenkaan ollut mikään maailmanloppu. Kun itse tein saman, siitä todella aiheutui lapsen näkökulmasta maailmanloppu. Alkoi selvitä, että hyvänen aika, tuollaisia kaikki muutkin lapset ovat olleet varmaan aina, ja silti heistä on kyllä tykätty. Mutta omat vanhemmat edelleen tykkäsivät lapsenlapsestaan, jos ja silloin kun hän oli aurinkoinen ja kiltti eikä tarvinnut mitään mistä on vaivaa aikuisille. Se tuntuu ihan sairaalta, kun se kohdistuu omaan lapseen, vaikka sen hyväksyi kun se kohdistui itseen.
Minulle ainakin se oli myös eheyttävä kokemus. Huolehtimalla lapsestani hyvin tavallaan paikkasin myös itsessäni sitä tarvitsevuutta, johon ei aikanaan vastattu. Tuli rauhallinen ja levollinen olo. Maailma on sittenkin ihan hyvä ja turvallinen paikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun terapeutti korostaa niitä kohtia, joissa vanhempien takia olen lapsena jäänyt vaille vanhemman tukea, kuten alkoholismin takia. Oon jo päässyt vanhempien syyttelyn ohi ja näen asiat heidänkin näkökulmasta JA samalla omasta näkökulmastani. Päästin vihasta irti.
En koe hyötyväni siitä, että katkaisisin välit ikääntyviin vanhempiin. Tai että loputtomasti syyttelisin heitä ongelmistani. ”Syyttely” tai tarkemmin sen sureminen, mitä vaille on jäänyt ja lapsuuden tarkastelu on tärkeä vaihe terapiaa, mutta vihaan jumiin jääminen on defenssi eikä auta voimaan hyvin.
Tämäkin on hyvä esimerkki siitä, miten eri tavoin koemme anteeksi antamisen ja vihan tässä asiassa. Meille kullekin varmaankin toimii juuri meidän palapeliin sopiva ratkaisu, ja joillekin se ehkä voi olla anteeksianto, joillekin, kuten minulle, terve kiukku. Itse löysin terveen suuttumuksen tunteen vasta noin viisikymppisenä. Ei voi puhua vihaan jumiin jäämisestä, vaan olin jäänut jumiin anteeksiantamiseen, ymmärtämiseen, siihen että olemme kaikki vain ihmisiä ja täällä ”walking each other home”. Vasta löytämällä itseni kokoista, yhden pienen ihmisen kokoista, luonnollista tunnetta, suuttumusta, ja löytäessäni oman arvoni tällaisena ihmisenä joka olen, löytyi terve suuttumus siitä että minua oli kohdeltu oikeastaan tosi kamalilla tavoilla, ja kun ymmärsin, ettei olisi pitänyt, eikä saanut, ja tunsin kiukkua siitä, aloin voida paljon paremmin. En edelleenkään ole vihan täyttämä eivätkä päivöni ole täynnä negatiivisia tunteita, vaan nyt ne ovat täynnä iloa itsestäni sekä ihanista omista lapsistani joista on kasvanut upeita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun terapeutti korostaa niitä kohtia, joissa vanhempien takia olen lapsena jäänyt vaille vanhemman tukea, kuten alkoholismin takia. Oon jo päässyt vanhempien syyttelyn ohi ja näen asiat heidänkin näkökulmasta JA samalla omasta näkökulmastani. Päästin vihasta irti.
En koe hyötyväni siitä, että katkaisisin välit ikääntyviin vanhempiin. Tai että loputtomasti syyttelisin heitä ongelmistani. ”Syyttely” tai tarkemmin sen sureminen, mitä vaille on jäänyt ja lapsuuden tarkastelu on tärkeä vaihe terapiaa, mutta vihaan jumiin jääminen on defenssi eikä auta voimaan hyvin.Tämäkin on hyvä esimerkki siitä, miten eri tavoin koemme anteeksi antamisen ja vihan tässä asiassa. Meille kullekin varmaankin toimii juuri meidän palapeliin sopiva ratkaisu, ja joillekin se ehkä voi olla anteeksianto, joillekin, kuten minulle, terve kiukku. Itse löysin terveen suuttumuksen tunteen vasta noin viisikymppisenä. Ei voi puhua vihaan jumiin jäämisestä, vaan olin jäänut jumiin anteeksiantamiseen, ymmärtämiseen, siihen että olemme kaikki vain ihmisiä ja täällä ”walking each other home”. Vasta löytämällä itseni kokoista, yhden pienen ihmisen kokoista, luonnollista tunnetta, suuttumusta, ja löytäessäni oman arvoni tällaisena ihmisenä joka olen, löytyi terve suuttumus siitä että minua oli kohdeltu oikeastaan tosi kamalilla tavoilla, ja kun ymmärsin, ettei olisi pitänyt, eikä saanut, ja tunsin kiukkua siitä, aloin voida paljon paremmin. En edelleenkään ole vihan täyttämä eivätkä päivöni ole täynnä negatiivisia tunteita, vaan nyt ne ovat täynnä iloa itsestäni sekä ihanista omista lapsistani joista on kasvanut upeita ihmisiä.
Minulla oli intensiivisin vanhempien ymmärtämisen vaihe teini-iässä, kun toinen vanhemmista varasi minut vanhempien eron aikoihin uskotukseen. Tästä roolista ei lepotaukoja annettu, usein vanhempi selitteli asioitaan yötäkin myöten.
Olin uskomattoman kuormittunut. Kun tulin päivisin koulusta kotiin ja olin siellä yksin, sain usein tunteja kestäviä hermoromahduksia. Silti minusta tuntui siltä, että pitää yritää ymmärtää vanhempaa, koska onhan hänellä pakko olla vielä rankempaa kun traumat ovat vuosikymmenten takaa ja vanhempi kertoo itsemurha-ajatuksistaan jne.
Tästä uskotun roolista ei ole ollut muuta ulospääsyä kuin vanhemman rajaaminen ulos omasta elämästä, koska vanhempi ei suostu uskomaan etten halua vuorovaikutuksen välillämme olevan tällaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmathan on oivallisia syntipukkeja. Liian etäisiä tai hönkivät liikaa niskaan. Ei sillä, etteikö ole oikeasti olemassa ihan kaistapäisiä vanhempia.
Silti tiedän pari tapausta jossa terapiassa kasattu kaikki syyt vanhempien niskoille ja tiedän tasan tarkkaan että ovat ihan normaaleja hyviä ja mukavia ihmisiä jotka tahtovat lapsilleen vaan parasta. Tuskin ovat tehneet mitään 180 asteen käännöstä elämässään. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja jos lähtee vikoja jostain etsimään niin niitä vikojahan löytyy.
Ehkä sitten omat muksut istuu joskus 20+ vuoden päästä terapiassa haukkumassa. Parhaani olen tehnyt ja tulen tekemään ja joka ilta sanon heitä rakastavani niin että ei jää asiasta epäselvyyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmathan on oivallisia syntipukkeja. Liian etäisiä tai hönkivät liikaa niskaan. Ei sillä, etteikö ole oikeasti olemassa ihan kaistapäisiä vanhempia.
Silti tiedän pari tapausta jossa terapiassa kasattu kaikki syyt vanhempien niskoille ja tiedän tasan tarkkaan että ovat ihan normaaleja hyviä ja mukavia ihmisiä jotka tahtovat lapsilleen vaan parasta. Tuskin ovat tehneet mitään 180 asteen käännöstä elämässään. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja jos lähtee vikoja jostain etsimään niin niitä vikojahan löytyy.
Ehkä sitten omat muksut istuu joskus 20+ vuoden päästä terapiassa haukkumassa. Parhaani olen tehnyt ja tulen tekemään ja joka ilta sanon heitä rakastavani niin että ei jää asiasta epäselvyyksiä.
Et voi tietää mitä toisten kodeissa tapahtuu
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmathan on oivallisia syntipukkeja. Liian etäisiä tai hönkivät liikaa niskaan. Ei sillä, etteikö ole oikeasti olemassa ihan kaistapäisiä vanhempia.
Silti tiedän pari tapausta jossa terapiassa kasattu kaikki syyt vanhempien niskoille ja tiedän tasan tarkkaan että ovat ihan normaaleja hyviä ja mukavia ihmisiä jotka tahtovat lapsilleen vaan parasta. Tuskin ovat tehneet mitään 180 asteen käännöstä elämässään. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja jos lähtee vikoja jostain etsimään niin niitä vikojahan löytyy.
Ehkä sitten omat muksut istuu joskus 20+ vuoden päästä terapiassa haukkumassa. Parhaani olen tehnyt ja tulen tekemään ja joka ilta sanon heitä rakastavani niin että ei jää asiasta epäselvyyksiä.
Mitä saat irti siitä, että tulet kirjoittamaan tällaiseen ketjuun näitä vähätteleviä kommenttejasi? Kaikessa ei ole aina kyse sinusta. Jos lastesi mielestäsi tulevaisuudessa on jotain tarpeen selvitellä, tee se heidän kanssaan äläkä vähättele heidän kokemuksiaan.
Aika turhaa verrata omia kuolleita vanhempia joita itse ikävöi toisten ihmisten vanhempiin. Varmasti orvotkin ovat saaneet uudet huoltajat, ja eiköhän sosiaaliviranomaiset ole olleet sijoitusta harkitessaan tarkempia siitä että millaiset kotiolot näiden uusien huoltajien kanssa on, ihan turhaa siis vertailla kun itselle on varmistettu normaalit kotiolot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun terapeutti korostaa niitä kohtia, joissa vanhempien takia olen lapsena jäänyt vaille vanhemman tukea, kuten alkoholismin takia. Oon jo päässyt vanhempien syyttelyn ohi ja näen asiat heidänkin näkökulmasta JA samalla omasta näkökulmastani. Päästin vihasta irti.
En koe hyötyväni siitä, että katkaisisin välit ikääntyviin vanhempiin. Tai että loputtomasti syyttelisin heitä ongelmistani. ”Syyttely” tai tarkemmin sen sureminen, mitä vaille on jäänyt ja lapsuuden tarkastelu on tärkeä vaihe terapiaa, mutta vihaan jumiin jääminen on defenssi eikä auta voimaan hyvin.Suostuisivatko vanhemmat keskustelemaan sinun kanssasi lapsuudestasi?
Olen keskustellut heidän kanssaan jo aiemmin vuosia sitten ja he osin pystyivät myöntämään puutteensa. Itsekkäistä syistä haluan pitää heihin hyvät välit ja puin terapiassa loput vaillejäämiseni, en heidän kanssaan. Nykyhetkessä ei ole syitä, miksi en olisi tekemisissä. Päinvastoin, lapset saavat tavata isovanhempiaan.
Vierailija kirjoitti:
Aika turhaa verrata omia kuolleita vanhempia joita itse ikävöi toisten ihmisten vanhempiin. Varmasti orvotkin ovat saaneet uudet huoltajat, ja eiköhän sosiaaliviranomaiset ole olleet sijoitusta harkitessaan tarkempia siitä että millaiset kotiolot näiden uusien huoltajien kanssa on, ihan turhaa siis vertailla kun itselle on varmistettu normaalit kotiolot.
Sijoitusta varmaan myös seurataan, ennen ainakin käytiin juttelemassa sosiaalitoimessa, lastensuojelussa ja perheneuolassa. Vanhempiensa kanssa asuvan kotioloja ei sen sijaan valvo kukaan tai mikään taho jos ei asiakkuutta sosiaalitoimeen.
Ja sen jotenkin karulla tavalla huomaa kommenteista että yksin on keskenään ilman apua joutunut pärjätä.