Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako hankkia lapsi itsellisesti, vai ottaa joku ok tyyppi, jos ikä alkaa tulla vastaan?
22.07.2026 |
Olen jo vuosia yrittänyt etsiä itselleni puolisoa, jonka kanssa perustaa perhe. Olisin halunnut useamman lapsen, mutta ikä tulee vastaan. Nuoruuden pitkä suhde loppui 28-vuotiaana ja uutta sopivaa ei vaan tule vastaan, ei vaikka olen ollut kuinka aktiivinen.
Olen kuullut täälläkin palstalla monta kertaa varoituksen, että älä vaan ota jotain ok tyyppiä. Mutta mitä tehdä, kun muita ei tule vastaan? Itsellinen äitiyskin on pitkä tie; jonot sukusoluihin voivat olla vuoden mittaisia, ja hoitoineen päivineen kestää helposti 1-2 vuotta ennen kuin mitään tapahtuisi. Kumppanuusvanhemmuutta en halua, koska olisi järjetöntä hankkia lapsi käytännössä tuntemattoman kanssa, ja lapsi pitäisi sitten luovuttaa isälleen joka viikko, vaikka toista ei juurikaan tunne.
Voisitteko vähän avata teidän näkemystä miksi ei kannata hankkia lapsia ok tyypin kanssa? Oikeasti kaipailisin näkemyksiä asiasta, koska olen jotenkin kallistumassa sille kannalle.
Kommentit (85)
Itsellisesti tai sitten kumppanuusvanhemmuus. Parisuhteeseen ei missään nimessä kannata alkaa jos toinen ei tunnu oikealta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Riippuu paljon siitä, mitä tarkoitat ok tyypillä. Kukaan ihminen ei ole täydellinen, eikä yksikään pari täydellisesti yhteensopiva, vaan kaikilla on myös huonoja puolia. Siksi sitoutuneeseen parisuhteeseen kuuluu aina tietty osuus sitä paljon kauhisteltua tyytymistä. Sitä, että on tietoinen puolison epätäydellisyydestä, mutta haluaa silti jakaa elämänsä juuri hänen kanssaan. Täydellistä etsivä jää herkästi yksin.
Riippuu paljon myös siitä, mitä tarkoitat kemialla ja sen puuttumisella. Rakkaudessa ja yhteensopivuudessa on monta elementtiä, joista jokin voi olla vahvempi ja toinen heikompi. Tunteen palo ja vahva seksuaalinen vetovoima ovat yksiä näistä elementeistä, mutta eivät ainoita ja kokonaisuus voi olla erittäinkin hyvä, vaikka nämä osa-alueet eivät olisikaan ihan täysien pisteiden arvoisia.
Mutta sitä en pidä hyvänä lähtökohtana, jos lähtee hankkimaan lasta sillä ajatuksella, että tämä ei ole loppuelämän suhde. Lapsi kuitenkin sitoo loppuelämäksi jollain tapaa siihen ihmiseen, ja ero on lapselle aina jonkun kokoinen kriisi. Kyllä pitää olla sellainen ajatus, että tosissaan pyrkii siihen että suhde kestäisi loppuelämän. Niin ei välttämättä käy, eikä sille välttämättä itse mitään voi, mutta asenne pitää olla kohdallaan. Se kantaa monessa tilanteessa jo pitkälle.
Tiedän, ettei kukaan ole täydellinen, ja riitoja ja vaikeita hetkiä tulee varmasti. En edes halua ketään "täydellistä", vaan epätäydellisen oman tyypin, joka kolahtaisi juuri mulle. Pohjalla on syvä kiinnostus toisesta: haluaa tietää mitä toinen ajattelee, kuulla lapsuudenmuistoja, vaihtaa ajatuksia ja ihan vaan käpertyä viereen. Lisäksi olemme myös toistemme parhaat kaverit, mutta välillä myös pahimmat viholliset. Vanha suhteeni oli tälläinen, mutta se sitten lopulta päättyi.
Ihan ok tyypillä tarkoitan sitä, että tälläinen mielenkiinto puuttuu. Jutut on ihan kivoja, mutta ei niitä aina jaksaisi. Kosketus menee, mutta ei ole paloa koskettaa. Arki kuitenkin sujuu, kunhan ei liikaa mieti.
Ap
Valehtele ehkäisystä ja pane menemään. Kyllä jonkun mälli saavuttaa maalin. Hyvä puoli tässä on, ettei lapsi koskaan tapaa isäänsä ja isän ei tarvitse tähän ottaa kantaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isä on riski jos viekin lapsen ja keksii tarinoita. Moni leikkii ok-tyyppiä. Lisäksi mies pitää tuntea hyvin ja kummankin suvun sairaushistoria pitää tuntea. Ei huonoja piirteitä lapselle. Lapsi ei jaksa vuoroviikkoasumista, tarvitsee toisen vanhemman kanssa kodin edes. Sinä päätät kuitenkin itse mitä teet.
No ei kai kukaan normisuhteessakaan ala mitään sairaushistoriaa tuntemaan, ja sen perusteella tee päätöksiä. Jotain rajaa nyt.
Ap
Adhd ja autismi ja monet mielenterveyden sairaudet ovat perinnöllisiä. Kannattaa kyllä oikeasti ottaa selvää lähisuvun sairauksista.
Itsellistä äitiyttä suosittelen eniten tässä tilanteessa. Tulee parempi lopputulos. Moni itku tulee, jos lapselle tulee nepsy-/ mielenterveysongelma.
Minä, nainen 44v, voisin alkaa kumppanuusvanhemmaksi toisen naisen kanssa. Tai miksipä en miehenkin jos sopiva löytyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äänestäisin ok-miestä. Itse olin vähän samassa tilanteessa aikanaan, tosin en oikein koskaan ollut kokenut mitään varsinaista sielujen sympatiaa parisuhteessa kenenkään kanssa ja lapsiasian kanssakaan ei vielä ollut mikään tosi kova hoppu, mutta kuitenkin kello jo tikitti ja se oli selkeä päämäärä itselle. Tapailin paljon tyyppejä, joista suurimmasta osasta en ollut kiinnostunut ja sitten oli pari, joista olisin ollut, mutta he eivät minusta. Puolisoni kanssa jatkoin tapailua koska vaikutti ihan jees tyypiltä, ja oli hyvin kiinnostunut minusta. Siitä se suhde vaan sitten jotenkin jatkui eikä koskaan loppunut, vaikka en missään välissä kokenut mitään todella syvää ihastumisen tai rakastumisen tunnetta.
Meillä on kaksi lasta ja ollaan nyt oltu 15 vuotta yhdessä. Olen tullut siihen tulokseen että en välttämättä ole sellainen ihminen joka koskaan syvästi rakastuisikaan. Mieheni kanssa meillä on ihan ok menoa, tosin hänellä on tiettyjä ongelmia esim tunteiden ilmaisun ja rakentavan riitelyn kanssa, jotka ovat ruvenneet rasittamaan suhdettamme aika lailla. Eroakin olen siksi miettinyt, mutta jos elämä olisi vaan sellaista tappavan tylsää ja ihan ok, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Isän roolin hän hoitaa hyvin ja oikeastaan ainoa mitä olen huomannut ajattelevani tästä asetelmasta negatiivista on se, että kun näitä haasteita tulee, on vaikeampi palauttaa itseään sinne "miksi rakastuin häneen alunperin" tms kysymykseen jonka siis olisi tarkoitus kantaa läpi hyvien ja huonojen aikojen, kun tätä rakastumista ei koskaan tullut. Silti olen aivan ikuisen kiitollinen näistä lapsista ja tekisin saman uudestaan jos pitäisi valita.
Miettisin hedelmöityshoitoja tai ottaisin selvää onko vielä mahdollista adoptoida yksin siis selvittäisin mikä hakutilanne Suomeen adoptoivilla tahoilla on. Olen itse adoptoinut yksin mutta siinä meni todella monta vuotta. Hedelmöityshoidot voisi onnistua nopeammin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suo siellä, vetelä täällä.... Jos et sitoudu OK-tyyppiin, niin riitely edessä, koska taapero vuodet ovat todella kuormittavia suhteelle. Siitä kärsii sitten koko perhe ja tod.näk ero seuraa.
Taas itsellisesti hankittuna olet 24/7/365 vastuussa tuosta lapsesta. Mikäli et omaa hyviä turvaverkkoja voi tuo käydä todella uuvuttavaksi. Lisäksi lapsella ei ole tällöin ketään muuta johon turvautua, joten uupumus, väsymys, ketutus täytyy sinun yksin vain niellä. Lapsi ei ole niihin koskaan syyllinen. Siinä ei auta itkeminen tai mikään muukaan, sinun on vain kestettävä.
Mieti tarkkaan mitä teet, koska valintaasi et tekemättömäksi saa ja mahdollinen lapsi ei saa siitä joutua kärsimään!
Vierailija kirjoitti:
En luottaisi ok tyyppeihin tällä elämänkokemuksella. Jos tuleekin erimielisyyttä, ihmisistä voi kuoriutua sekopäitä.
Vähän ohi, mutta sitäkin syvemmällä kokemuksen rintaäänellä. Olin nuorena rakastunut syvästi ja vakavasti miehen kanssa ja rakkaudella perustettiin perhe, saimme kaksi lasta. Sydämeni revittiin palasiksi, kun selvisi, että mies eli kaksoiselämää. Vannoin, ettei ikinä enää. Tai jos johonkuhun haksahtaisin, niin ei ainakaan lapsia lisää.
Olin kiitollinen, kun elämääni tuli mies, rakkaudellinen, avoin ja hellä. Otti minut ja lapseni lämpöönsä. Ajattelin, ettei tällaista olekaan olemassa. Onneni oli täysi. Hän kuitenkin toivoi kauniisti ja hartaasti saavansa kokea isyyden. Lapsillani oli biologinen isänsä elämässään eikä kumppaniani heille isänä myyty. Ja niin olin pian kolmen lapsen äiti. Tämän kolmannen lapsen isä lähti uuden rakkauden matkaan, kun arki olikin vain arkea ja rutiinia, oma aika kortilla ja elämän ruuhkavuodet intensiivisimmillään.
Tää oli vain esimerkki siitä, että ei sen oikealta tuntuvan kanssakaan aina mennä samaa matkaa kiikkustuoliin. Olin ehkä noille miehille ok, vaikka he olivat mulle paljon enemmän. Yksin ei voi päättää, että tämä kestää. Toisenkin on sitä tahdottava. Siten vain itsellisesti lapsia hankkiva voi vähän tietää onko taloudessa yksi vai useampi aikuinen tulevaisuudessa. Kyllä unelmakumopanistakin voi kuoriutua suuria pettymyksiä ja lupauksien rikkojia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unohda se kemia. Listaat paperille hyvän puolison ja hyvän isän kriteerit. Ulkonäköasiat kannattaa unohtaa. Otat miehen, joka nämä kriteerit täyttää JA kohtelee sinua kuin kuningatarta. Kaiken muun voit unohtaa. Se pitkäkestoinen rakkaus - ja seksuaalinen vetovoimakin - kasvaa ajan kanssa sitä mukaa, kun huomaat kuinka hyvin mies sinua kohtelee. Mummoni neuvoi aina, että kannattaa ottaa mies, joka rakastaa sinua enemmän kuin sinä häntä. Ps. Mummollani oli hyvä 65v kestänyt avioliitto, joka päättyi hänen kuolemaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En luottaisi ok tyyppeihin tällä elämänkokemuksella. Jos tuleekin erimielisyyttä, ihmisistä voi kuoriutua sekopäitä.
Vähän ohi, mutta sitäkin syvemmällä kokemuksen rintaäänellä. Olin nuorena rakastunut syvästi ja vakavasti miehen kanssa ja rakkaudella perustettiin perhe, saimme kaksi lasta. Sydämeni revittiin palasiksi, kun selvisi, että mies eli kaksoiselämää. Vannoin, ettei ikinä enää. Tai jos johonkuhun haksahtaisin, niin ei ainakaan lapsia lisää.
Olin kiitollinen, kun elämääni tuli mies, rakkaudellinen, avoin ja hellä. Otti minut ja lapseni lämpöönsä. Ajattelin, ettei tällaista olekaan olemassa. Onneni oli täysi. Hän kuitenkin toivoi kauniisti ja hartaasti saavansa kokea isyyden. Lapsillani oli biologinen isänsä elämässään eikä kumppaniani heille isänä myyty. Ja niin olin pian kolmen lapsen äiti. Tämän kolmannen lapsen isä lähti uuden rakkauden matkaan, kun arki olikin vain arkea ja rutiinia, oma aika kortilla ja elämän ruuhkavuodet intensiivisimmillään.
Tää oli vain esimerkki siitä, että ei sen oikealta tuntuvan kanssakaan aina mennä samaa matkaa kiikkustuoliin. Olin ehkä noille miehille ok, vaikka he olivat mulle paljon enemmän. Yksin ei voi päättää, että tämä kestää. Toisenkin on sitä tahdottava. Siten vain itsellisesti lapsia hankkiva voi vähän tietää onko taloudessa yksi vai useampi aikuinen tulevaisuudessa. Kyllä unelmakumopanistakin voi kuoriutua suuria pettymyksiä ja lupauksien rikkojia.
Kiitos tarinasta, se oli todella koskettava! Harmi, että sulla kävi näin, ja tämä antaa oikeasti perspektiiviä myös omaan ajatteluun.
Toivottavasti löydät vielä sen oman rakkaan, jos sellaista toivot, ja jos et toivo, niin olkoot elämäsi muuten antoisa!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellisesti. Älä ota miestä vakituiseksi edes väliaikaiseksi pilaamaan sinun ja lapsen elämä. Itsellisesti hommaa lapsi.
Itsellisesti. Vaikka raskasta olisi niin pääset ihan joka asiassa sata kertaa helpommalla yh:na.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Unohda se kemia. Listaat paperille hyvän puolison ja hyvän isän kriteerit. Ulkonäköasiat kannattaa unohtaa. Otat miehen, joka nämä kriteerit täyttää JA kohtelee sinua kuin kuningatarta. Kaiken muun voit unohtaa. Se pitkäkestoinen rakkaus - ja seksuaalinen vetovoimakin - kasvaa ajan kanssa sitä mukaa, kun huomaat kuinka hyvin mies sinua kohtelee. Mummoni neuvoi aina, että kannattaa ottaa mies, joka rakastaa sinua enemmän kuin sinä häntä. Ps. Mummollani oli hyvä 65v kestänyt avioliitto, joka päättyi hänen kuolemaansa.
Tää kuulostaa siltä kun hyviä miehiä sataisi ovista ja ikkunoista, mutta itseäni kiinnostaisi vaan pinnalliset asiat, ja siksi ketään ei löydy. Ei se niin ole. Edes ok sinkkuja on vaikea löytää, ja monessa ok miehessä on jokin piirre, joka häiritsee. Ei nämä osaa kohdella kuin kuningatarta. Jos aikaa olisi enemmän, niin en harkitsisi heitä, vaan odottaisin jotain parempaa, jonka kanssa ei olisi fiilis, että täytyy tyytyä.
Ap
Kumppanuusvanhemmuus tietysti.
https://kumppanuusvanhemmaksi.fi/tietoa/mita-on-kumppanuusvanhemmuus/
Silloin ei tarvi yrittää pyörittää parisuhdetta josta ei välitä.
En todellakaan ottanut mitään riippakiviä, halusin lapsen, en riesaa.
Ulkonäkö periytyy. Eli kannattaa ottaa hyvännäköinen mies. Näin tein minä. Terveisin YH ja tyytyväinen hyvännäköinen teini.
Vierailija kirjoitti:
Valehtele ehkäisystä ja pane menemään. Kyllä jonkun mälli saavuttaa maalin. Hyvä puoli tässä on, ettei lapsi koskaan tapaa isäänsä ja isän ei tarvitse tähän ottaa kantaa.
Usea käyttää tätä metodia. Ei sitä kuitenkaan halua mainostaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Unohda se kemia. Listaat paperille hyvän puolison ja hyvän isän kriteerit. Ulkonäköasiat kannattaa unohtaa. Otat miehen, joka nämä kriteerit täyttää JA kohtelee sinua kuin kuningatarta. Kaiken muun voit unohtaa. Se pitkäkestoinen rakkaus - ja seksuaalinen vetovoimakin - kasvaa ajan kanssa sitä mukaa, kun huomaat kuinka hyvin mies sinua kohtelee. Mummoni neuvoi aina, että kannattaa ottaa mies, joka rakastaa sinua enemmän kuin sinä häntä. Ps. Mummollani oli hyvä 65v kestänyt avioliitto, joka päättyi hänen kuolemaansa.
Tää kuulostaa siltä kun hyviä miehiä sataisi ovista ja ikkunoista, mutta itseäni kiinnostaisi vaan pinnalliset asiat, ja siksi ketään ei löydy. Ei se niin ole. Edes ok sinkkuja on vaikea löytää, ja monessa ok miehessä on jokin piirre, joka häiritsee. Ei nämä osaa kohdella kuin kuningatarta. Jos aikaa olisi enemmän, niin en harkitsisi heitä, vaan odottaisin jotain parempaa, jonka kanssa ei olisi fiilis, että täytyy tyytyä.
Ap
Minkälaisia ne häiritsevät piirteet ovat? Sain pinnallisen kuvan aiemmasta kuvauksestasi siitä, kuinka olitte exän kanssa parhaat ystävät ja pahimmat vihamiehet. Tuo on juuri sitä, että antaa tunnemyrskyn ohjata, ja huonostihan se päättyi. Missään nimessä sinun ei kuulu tyytyä sellaiseen mieheen, joka kohtelee sinua huonosti! Mutta kannattaa avoimin mielin tarkastella omia kriteerejä ja avartaa maailmaa.
Kiinnostaa mistä suvusta löytyy puhdas sairaushistoria? Me ollaan kovin sairasta kansaa joka tapauksessa.
Sairastakin lasta voi rakastaa <3
perussairas onnellinen äiti