Miksi mielenterveys ongelmista kärsivä hylätään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kait kaikki toivoo että heitän veivini. Sitten ovat onnellisia. 

 

Ap

Mulla se oli juuri tämä lause. Vuosien auttamisen, kuuntelemisen ja ymmärtämisen jälkeen. Se tuntui kuin potkulta vatsaan. Mullakin on nimittäin tunteet, vaikkei ystäväni mielestä olisi saanut olla, koska vain hänellä on vaikeaa. Olin jo ihan loppu, mutta mikään ei koskaan riittänyt. 

Hienoa, että ymmärsit päästää irti. On oman tasoisensa rohkeus se, että rehellisesti pystyy toteamaan itselleen, että sitä ennen tuntemaansa tyyppiä ei enää ole eikä omilla toimillaan pysty tilanteeseen vaikuttamaan. Itseään pitääkin suojella!

Itse en jaksaisi vaikeammista mt-ongelmista kärsivää miestä. Vaikka kylläkin tuntuu, että miehet ovat aina jotain vailla naisista. Elämänsä järjestäjää, rahoittajaa ja hoitajaa. Mikä on se vastavuoroisuus ja tasapaino. Kun kummankin pitäisi hyötyä suhteesta, että säilyisi joku kipinä. Työmaa ei sitä ole.

Jotkut mielenterveysongelmaiset taas ei jätä toisia rauhaan. Häiriköidään jopa yli kymmenen vuotta ihan keksityillä syillä, mutta narsistithan ei syytä kaipaa ja pettymys syyttömyydestä onkin sitten suuri 😁

Vierailija kirjoitti:

- Ihmiset ei tiedä mitä sanoa

- Toisen ongelmat on liian raskaita

- Ongelmainen itse on esim töykeä tai kiukkuinen

- Sitä ongelmaista on yritetty tavoitella, eikä se jaksa vastata

- Niitä ei vaan kiinnosta 

 

Oon itse niin kieroon kasvanut traumakimppu, että tajuan ettei ihan joka ihminen jaksa ja kykene käsittelemään jos alan tunteitani ja kokemuksiani sanoittama. En myöskään jaksa esittää mitään. Jos joku erehtyy huonona päivänä kysymään kuulumisia ja kerron etten ole viikkoon nukkunut, on takaumia ja ajattelen vaan its e m urhaa niin tajuan, että se ei ehkä ensi kerralla enää kysele kun ei kukaan halua sellaista kuulla.

Ongelmaiset tulee parhaiten toimeen toisen ongelmaisen kanssa. Hyvälle kaverille tuo voi olla ihan normipäivän keskustelua josta voi jatkaa.

Kun ei unohda pätevää ja taitavaa ammattiapua tarvittaessa. Ja päälle luotettavaa. Vertaistuen lisäksi. 

Vierailija kirjoitti:

Naisellehan tulee mt-ongelma, jos ei saa sitoutettua top 15 % miestä itselleen. Miksi sellaisesta masentuvaa ihmistä pitäisi auttaa?

Kuka tässä sitä apua todellisuudessa kaipaa 😉

Vierailija kirjoitti:

Eivät pysty normaaliin vuorovaikutukseen?

Anteeksi, pystyisittekö te tekemään tasapainoista vuorovaikutusta jos ja kun joku heittää sinua paskalla niin että paska tippuu päällesi?

Minä en tiedä mutta minua kiinnostaa saada vastaus kysymykseeni, kiitos

Vierailija kirjoitti:

Asia on hyvin tapauskohtainen. Mielenterveysongelmat ovat laaja kirjo, ja ihmiset yksilöitä. Ei ole järkevää yleistää.

Jännä kuitenkin, että skitsofreniaan sairastuneet eivät vie muiden voimavaroja, eivätkä kuormita muita. Ymmärtävät yllättävän paljon, että heidän hallusinaatiot eivät ole todellisia eivätkä sen myötä muita kuormita, psykoosissa toki eivät enää ilman hoitoa pärjää, mutta ne pysyy poissa lääkityksellä 

Vierailija kirjoitti:

Itse en oikein jaksa olla raskaiden ja masentavien seurassa.

Jatkuva syyttely. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asia on hyvin tapauskohtainen. Mielenterveysongelmat ovat laaja kirjo, ja ihmiset yksilöitä. Ei ole järkevää yleistää.

Jännä kuitenkin, että skitsofreniaan sairastuneet eivät vie muiden voimavaroja, eivätkä kuormita muita. Ymmärtävät yllättävän paljon, että heidän hallusinaatiot eivät ole todellisia eivätkä sen myötä muita kuormita, psykoosissa toki eivät enää ilman hoitoa pärjää, mutta ne pysyy poissa lääkityksellä 

Ei ole jännää, jännääkö sinusta että skitsofreenikon pitää syödä lääkettä ilman psykoosia kun on uskomus että skitsofreenikon aivot tuottavat pahaa ja aivoissa on vikaa?

Sekö on sinusta jännää?

Suomalaisten mielestä on jännää sanota että Taivaan isän aivot ei toimi, tuollainen toiminta hidastaa eniten poliittista systeemiä mihin pakkohoitolat ja hoito perustuu koska psykopaateille annetaan tilaa olla skitsofreenikkoja ja skitsofreenikoille ei anneta tilaa ja vapautta vaikka olen sitoutunut hoitoon lojaalisesti paremman mukaan mitä pystyn parhaiten

Psykopaatit tuhoavat koko hoitojärjestelmän ja poliittisen hoitojärjestelmän tuhoaminen tai sen yrittäminen on yhteiskuntaa vaarantavaa psykopatiaa mitä ei olisi saanut koskaan tapahtua

Läheiselläni lieviä mielenterveysongelmia. Ahdistusta, pettymystä, ei oikein hahmota omaa tilannettaan realistisesti. Kaverit aina vaihtuvat kun pikkuhiljaa tajuavat miten tyhjiä toisen puheet ovat. Terapiassa käy, mutta en osaa sanoa miten se auttaa. Voisihan tilanne olla vielä hankalampi ilman. 

Ymmärrän että hänellä on vaikeaa, mutta hän on toista hyvin rankassa tilanteessa olevaa läheistä kohtaan julma, koska kokee että toinen valittaa turhista asioista (sellaisistakin asioista, mitä hän itse ei ole todistetusti ikinä kestänyt),  ja antaa vähän väliä kitkerää palautetta. Surkea tilanne. Rikkoohan tuollainen välejä.

Ei aikuisille enää oikein ole sitä maailmaa, missä muut ovat vahvoja ja kannattelevat minua, koska minä olen heikko. Se maailma on varattu lapsille tai vajaavaltaisille. Aikuisen tulee ymmärtää muidenkin tilanne, tai vähintäänkin kannatella itsensä. Jokaisella on romahduksen hetkiä, ja se on ok, siihen voi odottaa tukea, mutta pääsääntöisesti aikuisen pitäisi pystyä kannattelemaan itsensä. 

Olen keski-ikäinen mies ja pienessä kaveripiirissäni on jo pitkään ollut pe*seestä revityt hierarkiat. Lisäksi minua kyllä on kritisoitu ties mistä, mutta muita jos erehtyy kritisoimaan, niin voi voi, ei saa, kiellettyä. Olen varsinkin 2020-luvulla huomattu tämä ja suomut tippuivat silmiltä. Jäljelle jäi noita alkkiksia, joista pari on ihan "hyvääkin" tyyppiä, mutta hyvistäkään tyypeistä kukaan ei oppinut kun kerroin yhdestä kaveripiirin mustasta lampaasta, varoittavasta tapauksesta. Jatkavat omalla tuhoisalla tiellään ja ei oikein enää riitä empatia eikä hermot katella sitä touhua. Olen pakotetusti joutunut ottamaan väliä näihin jotka eivät halua koskaan kasvaa aikuisiksi, oman mielenterveyteni vuoksi. Eivät itse halua tehdä ongelmilleen mitään ja se "aura" kyllä tekee pahaa muillekin siinä ympärillä. Jonkinlaista narsismia se on, tai siiheksi se muuttuu, jos edes vähän ehdottaa että "kuka tämän sitten aiheutti..." tai "etkö valinnut itse tuota...", eli ei siihen voi edes puuttua, olematta itse "k...pää". Ärsyttää. Olen sitten itse vähän etäämmällä ja rajoitan kaverimäärää, joka ennestäänkään ei ole suuri.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä ovat hyvin raskaita ihmisiä, se lienee ainakin yksi iso syy.

Itse pelkään olevani raskas ongelmani takia ja pidän kyllä yhteyttä, mutta viesteillä ja neutraalisti. Olen iloinen niistä ihmisistä jotka kuitenkin olleet elämässäni pitkään. Muistan kyllä lääkityksen ja minulla on hoitokontakti, joten ystävät voivat olla vain ystäviä. Osa heistä haluaa olla kartalla miten menee, mutta en halua kuormittaa. Olen työssäkäyvä ihminen.

Ei kukaan jaksa loputtomasti olla auttamassa ja kuuntelemassa kun on oma elämäkin.

Mt ongelmaiset ovat yksi suuri ongelma tässä valtiossa. Jokainen on kyvytön kaikkeen ja jokainen vaatii tukea aivan kaikkeen. Kuka ihme jaksaa tällaisia ihmisiä paapoa

Minulla ei ole kompetenssia olla mitenkään hyödyllinen vakavasti mielisairaille yksilöille.

Ei kiinnosta pätkääkään hullut. Ennen heidät suljettiin laitoksiin ja olivat poissa silnistä.

Olen oppinut, että kavereiden masennukset ja ahdistuneisuushäiriöt vaikuttavat liian samankaltaisesti kuin isäni alkoholismi lapsuudessani. Ei oteta vastuuta itsestä, kaikki on aina muiden syytä, mielialat heittelee, jatkuvasti pitää olla varpaillaan, yhdessä hetkessä olet maailman rakkain ja seuraavassa sylkykuppi ja syyllinen kaikkeen. Yksin jäät arvailemaan, että puhuuko siellä ihminen vai sairaus. Siitä voi olla varma, että aina toisella on raskaampaa ja minä en tiedä mitään todellisista ongelmista ja kärsimyksestä.

Mulle tulee tällaisesta niin ylivirittynyt olo, että kroppa reagoi pahoinvoinnilla ja unettomuudella. Miksi ihmeessä altistaisin itseäni moiselle?

Vierailija kirjoitti:

Läheiselläni lieviä mielenterveysongelmia. Ahdistusta, pettymystä, ei oikein hahmota omaa tilannettaan realistisesti. Kaverit aina vaihtuvat kun pikkuhiljaa tajuavat miten tyhjiä toisen puheet ovat. Terapiassa käy, mutta en osaa sanoa miten se auttaa. Voisihan tilanne olla vielä hankalampi ilman. 

Ymmärrän että hänellä on vaikeaa, mutta hän on toista hyvin rankassa tilanteessa olevaa läheistä kohtaan julma, koska kokee että toinen valittaa turhista asioista (sellaisistakin asioista, mitä hän itse ei ole todistetusti ikinä kestänyt),  ja antaa vähän väliä kitkerää palautetta. Surkea tilanne. Rikkoohan tuollainen välejä.

Ei aikuisille enää oikein ole sitä maailmaa, missä muut ovat vahvoja ja kannattelevat minua, koska minä olen heikko. Se maailma on varattu lapsille tai vajaavaltaisille. Aikuisen tulee ymmärtää muidenkin tilanne, tai vähintäänkin kannatella itsensä. Jokaisella on romahduksen hetkiä, ja se on ok, siihen voi odottaa tukea, mutta pääsääntöisesti aikuisen pitäisi pystyä kannattelemaan itsensä. 

Hyvä kirjoitus, erinomainen analyysi. Kaikkea hyvää kirjoittajalle ja kaikille meille, joilla on  mielenterveysongelmaisia läheisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Esim. paranoidisen ihmisen jutut voi olla todella raskaita. Kun toisella on hätätila päällä ilman todellisuuspohjaa, on hyvin vaikeaa auttaa mitenkään.

Pahimmillaan vainoharha alkaa kohdistua ystävään.

Kannattaa pitää silmät auki ja ymmärtää, että joskus uskomattomimmatkin asiat voi olla totta. Vaikka itse henkisesti ongelmaiset ei sitten yhtään ymmärrä välillä muiden ongelmia. Kun se on se minä minä minä, ahistaa. 

Ongelmahan tässä on se, että nuo ongelmaiset ovat usein EGO-ongelmaisia. Elikä itsessään ei ole mitään vikaa ja omalle EGOlle ei voi antaa periksi. Noi saattaa hetkeksi parantaa tapojaan (varsinkin uhriutuvat alkoholistit), mutta sitten se sama p*ska taas jatkuu. Eli osaavat korjata oireita, mutta eivät vaan jostain syystä halua korjata itse syytä. Osa noista saattaa välillä ihan pahoitella ja olla sillä lailla hyviäkin tyyppejä, mutta se on semmosta vuoristorataa, että sit joutuu taas siihen alamäen höykytykseen välillä ja tuntuu siltä, että iän myötä ne oireet vain pahenevat, jos eivät ole löytäneet ihan itse ratkaisuja ongelmiin, kuten se lopulta olisi pakko osata tehdä. Niin pakko vaan pysyä kauempana kuin olla mukana siinä hurrikaanin pyörteessä.

Eräs tuttava alkoi väittää, että olen levittänyt hänestä juoruja. En ollut. Hän myös kuvitteli, että joku yrittää varastaa hänen irtaimistoaan. Hälyytti poliisinkin, joka kuulusteli kaikkia naapureita. Lopulta selvisi, ettei varastetuiksi väitettyjä tavaroita ollut koskaan ollutkaan hänellä. Hän väitti lopulta, että hänet yritettiin myrkyttää. Siinä vaiheessa päätyi lopulta hoitoon. Aluksi luulin juttuja tosiksi ja tuntui pahalta, kun hän syytteli minuakin vaikka mistä.