'Nuorisovalmentaja meni harjoitteluun yläkouluun ja järkyttyi: kilpailu liikuntatunneilla oli kielletty'

Minulla oli koulussa liikunnan suhteen motivaatio täysin kadoksissa, kun joka asiassa opettaja pyrki luomaan kilpailua. Fokus kokoajan siinä, olenko / ollaanko joukkueena parempia kuin toiset. Kerran juoksutestin loputtua opettaja sanoi, että olit kyllä hidas juoksemaan, mutta jaksoit sentään hölkätä koko matkan. Ei varsinaisesti onnistunut fiilis jäänyt tuostakaan. Olin tavallaan huono liikunnassa ja opettaja vahvisti sitä tunnetta jatkuvasti kertomalla, että olet huono. Itsetunto liikunnan suhteen täysin nollassa eikä tuo käytös kannustanut kehittymään.

Tilanne muuttui täysin opettajan vaihduttua. Jatkuva kilpailu loppui. Hän oli myös kannustava juoksu- ja kuntotesteissä. Vaikka ei pärjännytkään taulukoiden mukaan parhaalla tavalla, hän aina kannusti, jos oli onnistunut parantamaan omaa tulosta edellisestä kerrasta. Ja kannusti myös, vaikka tulos oli heikompi. Tämä tapa sai minut motivoitumaan ja yrittämään paremmin. Aloin tykkäämään koululiikunnasta siinä määrin, että otin sen valinnaiseksi oppiaineeksi. Olisin nykyään luultavasti ylipainoinen, liikuntaa harrastamaton, jos tuo opettaja ei olisi vaihtunut peruskoulun aikana.

Oman kokemuksen pohjalta en kannata liiallista kilpailua koululiikuntaan. Liikunnallisten oppilaisen itsetuntoa ja intoa varmasti kasvattaa, kun pärjäävät kilpailussa. Ainaisten häviäjien ja epäonnistujien into ja itsetunto vastaavasti laskee. 

Vierailija kirjoitti:

Puoliso muistelisi yläasteen liikuntatuntia 80-luvulla. Luokassa oli vain yksi jääkiekon aktiiviharrastaja, joka pelasi vapaa-ajallaan juniorijoukkueessa. Pelkästään jo tuo yksi teki liikuntatunnin jääkiekkopeleistä sellaisia, että hän veti soolona läpi kentän ja muut lähinnä peesailivat, kun taitotasoissa oli niin iso ero. 

Sitten tämä "ammattilainen" oli loukannut itsensä jossain juniorijoukkueensa pelissä, eikä pystynyt osallistumaan liikuntatunnin peliin ja istui kentän laidalla kannustamassa muita. Peli oli sujunut hyvin ja oli ollut hauskaa kun samantasoiset pelasivat keskenään. "Ammattilainen" oli ihmetellyt, että osaattehan te pelata. Nykyään näitä "ammattilaisia" on yhä enemmän, mahtaa olla tuskaisaa pelata koulupelejä.

Meillä oli yläasteella myös näin eli yksi aktiiviharrastaja, joka olisi voinut vain luistella yksin vastustajan maalille ja tehdä maalin täysin yksin, eikä kukaan olisi häntä voinut pysäyttää. En tiedä oliko opettaja keskustellut hänen kanssaan vai oliko itse sen verran ajattelevainen, että ei tehnyt tuota. Hän ei tehnyt maaleja, vaan rakensi peliä siten, että syötti huonommilleen ja antoi heidän yrittää maalintekoa. Hän myös otti kaikki joukkuetoverit huomioon, myös ne kaikista heikoimmat ja syötti heillekkin. Ei jättänyt ketään taitotasosta huolimatta huomiotta pelissä. Nostan hänelle hattua. Sain tuon myötä itsekkin paremman kokemuksen jääkiekosta.

En nyt jaksanut kauheasti kuunnella Vini "viisaan" ajatuksia. Mutta hänen perustelunsa "Jos ei kestä kilpailua, on huono häviäjä" antaan viitteitä siitä, että Vinin oma ajattelumaailma perustuu melko alkeellisesti   nimenomaan kilpailulle. Voi myös päätellä, että Vini ei koskaan ole ollut se viimeinen joka valitaan joukkueeseen, koska puuttuu täysin se aspekti, miltä tuntuu olla nolattavana  liikuntatunnilla kerta toisensa jälkeen. On eri asia kokea tappio tai häviö kertaluonteisesti jossain asiassa, kuten jossain joukkuelajissa, kun taas se, että jatkuvasti alleviivataan ihmisen heikkoutta  ja samalla pönkitetään jonkun muun itsetuntoa sillä, että saa  olla parempi kuin joku muu. Tämä vielä kouluiässä, jolloin vasta ollaan kasvassa ja luodaan perustaa omalle identiteetille ja itsetunnolle. Onko se siis huonoa häviämistä? Minusta nämä kaksi ovat eri asioita, jotka Vini nyt iloisesti sekottaa toisiinsa.

Olen toiminut joukkueenjohtajana futiksen puolella jo aika kauan. Olen tavannut monenlaisia valmentajia ja tehnyt heidän kanssaan töitä. Sanoisin, että suurta osaa ei pitäisi päästää toimimaan lasten tai nuorten kanssa lainkaan. Tapa, jolla he kohtelevat lapsia, on pahempaa kuin koulukiusaaminen. Mielistelevät ns. avainpelaajia ja heidän vanhempiaan, jättävät muut huomiotta. Ongelmana on se, että valmentajakoulutus on niin surkeaa. Ja sen läpäisee toisaalta kuka vain. Jos pelaajameriitit ovat riittävät, saa suoraan UEFA C-pätevyyden. Se riittää seuroissa käytännössä mihin vain. Valmentajalla ei siis tarvitse olla mitään tietoja psykologiasta tai pedagogiikasta.

Olen itse aineenopettaja, joten näkökulmani on paitsi vanhemman myös kasvattajan. Oma lapseni on tällä hetkellä kilpajoukkueessa, mutta olen itse jäänyt jojon hommista pois. Suomen jalkapallossa olisi paljon tekemistä, mutta tällä osaamisella ja seurojen umpisurkealla toiminnalla on vaikeaa saavuttaa mitään. Valmentajina toimii ihmisiä, jotka oikeasti uskovat voivansa löytää 4-5-vuotiaista lapsista ne, joihin kannattaa satsata. Olen seurannut tällaisen valinnan tuloksia, ja nyt kymmenkunta vuotta myöhemmin vain pari noista 4-5-vuotiaista tähdistä pelaa ylipäänsä missään. Monen osaaminen lopahti kuin lehmän häntä huippuvalmennuksesta huolimatta. Esimerkiksi alkuvuodesta syntyneiden etumatka kurotaan ajan kanssa kiinni. 4-5-vuotiaissa melkein vuoden ikäero alkuvuodesta ja loppuvuodesta syntyneiden välillä on todella suuri. 14-15-vuotiaissa jo huomattavasti pienempi. Toki jos jo varhaislapsuudessa tehdään päätös siitä, keitä ylipäänsä valmennetaan, ero voi olla iso.

Koululiikunnassa pitäisi opettaa liikuntataitoja ja kannustaa lapsia kilpailemaan itsensä kanssa. Vertaamaan tuloksia omiin tuloksiinsa ja luoda uskoa siihen, että kehittyminen on mahdollista. Kehittymisen myötä liikunnasta tulee kivaa. Huonokuntoiselle lenkkeily on kamalaa, hyväkuntoiselle oikein kiva harrastus. Oppiminen tuo iloa. Voimistelua harrastavalla lapselle kärrynpyörä on helppo juttu, voimistelua harrastamattomalle sen oppiminen tuntuu huikealta. 

Kilpailu tuntuu kivalta niistä, jotka voittavat tai menestyvät ja kurjalta niistä, jotka eivät pärjää. Myös tuo valmentaja voisi kilpailla itsensä kanssa ja hakea esim. opiskelemaan kasvatustiedettä. Uskon, että se voisi opettaa hänelle paljon.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi lapsille kehittää itsetuntoa niin että normaali kilpailu ei kolauta omaa minuutta rikki. 

Ja toisaalta opettajia pitäs kouluttaa ottaan huomioon ne huonoimmin suoriutuvat lapset jotenkin, mutta mikä olis paras tapa niin vaikee sanoo. On sekin väärin että kaikkien lasten kilpailu kielletään vain siksi koska luokalla joku 1-3 lasta on erittäin huonoja liikunnassa... 

Kyllä mä tykkäsin liikuntatunneista ja kilpailusta. Ja en ollut suosittu lapsi, minut valittiin monesti viimeiseksi ja se tuntui pahalta (paitsi jossain kohtaa alettiin valitseen vähän aikaisemmin kun olin oikeestaan aika hyvä yhessä lajissa vaikka en ollut ees sitä ikinä harrastanut). 

Liikunta- ja musiikkitunnit voisi yhdistää siten, että joku oppilas seuraisi lihavia ja soittaisi tuubaa samalla.

Vierailija kirjoitti:

En nyt jaksanut kauheasti kuunnella Vini "viisaan" ajatuksia. Mutta hänen perustelunsa "Jos ei kestä kilpailua, on huono häviäjä" antaan viitteitä siitä, että Vinin oma ajattelumaailma perustuu melko alkeellisesti   nimenomaan kilpailulle. Voi myös päätellä, että Vini ei koskaan ole ollut se viimeinen joka valitaan joukkueeseen, koska puuttuu täysin se aspekti, miltä tuntuu olla nolattavana  liikuntatunnilla kerta toisensa jälkeen. On eri asia kokea tappio tai häviö kertaluonteisesti jossain asiassa, kuten jossain joukkuelajissa, kun taas se, että jatkuvasti alleviivataan ihmisen heikkoutta  ja samalla pönkitetään jonkun muun itsetuntoa sillä, että saa  olla parempi kuin joku muu. Tämä vielä kouluiässä, jolloin vasta ollaan kasvassa ja luodaan perustaa omalle identiteetille ja itsetunnolle. Onko se siis huonoa häviämistä? Minusta nämä kaksi ovat eri asioita, jotka Vini nyt iloisesti sekottaa toisiinsa.

Huonoja häviäjiä ovat monet kilpailuhenkiset, hehän ottavat kilpailun tosissaan. Myös huonompien pelaajien pilkkaaminen on heistä lähtöisin, eivät kestä sitä, että joukkue häviää jonkun kömpelön takia.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni meistä muistaa, että liikuntatunnilla olisi oikeasti opetettu jotain? Aivan päteviä opettajia minulla kouluaikana oli, mutta eipä monta juttua muistu mieleen. Ei opetettu juoksemista eikä hiihtämistä. Sen muistan, että korkeushypyssä opeteltiin oikea tyyli ja lentopallossa kosketukset. Noin kymmenen vuotta sitten joku liikunnanohjaajaharjoittelija kävi pitämässä alakoululaisille hiihtotuntia luisteluhiihdosta. Siinäpä ne kaikki liikunnan opetukset niin omalta kouluajalta kuin luokanopettajan sijaisena ovat.

Koulujen välisissä kisoissa huomasi erot. Jonkun koulun oppilaat heittivät keihästä monta metriä pitemmälle kuin muut. Se on paljon silloin, kun heitot ovat noin kymmenen metriä. Eräät heittivät kuulaa, eivät työntäneet. Oikealla tyylillä työntäneet olivat käärmeissään siitä, että kukaan ei puuttunut asiaan.

Omista kouluajoista on toki jo yli 20 vuotta, mutta harvoin liikuntatunnilla mitään opetettiin. Ei sillä, että esimerkiksi yläasteen telinevoikassa meidän opettaja olisi osannut edes opettaa niitä liikkeitä. Tunnit oli sitä, että laitettiin suorituspaikat pystyyn ja joka paikan viereen lappu, jossa oli lista siinä suoritettavista liikkeistä vaikeusasteen mukaan ja suoritetusta liikkeestä saatava pistemäärä. Pallopeleissä jaettiin joukkueet, annettiin pallo ja sanottiin, että pelatkaa.

Ei taas oteta lihavia silmätikuksi. Ei kaikki ylipainoiset syö roska ruokaa. Syitä voi olla paljon muitakin  Lihava voi olla hyvä ,myös useassa lajeissa.  Hoikka voi olla ,myös huono jossain lajeissa. Kouluun ei koskaan voida saada tervettä ja reilua kilpailu  henkeä.Opettaja voi, vaikka onnistua .Ikinä ei kaikki oppilaat. Pari kiusaaja saa jo  paljon pahaa aikaan. Enemmän meidän lapsille oli kilpailuista haittaa kun hyötyä. Huonoja muistoja on kilpailuista.  Kun on kiusatuksi tullut ei siitä  leimata eroon pääse

Vierailija kirjoitti:

Pahin aine oli musiikki. Laitettiin luokan eteen laulamaan joku valitsemansa laulu, opettajan soittaessa pianoa ja siitä sai sitten arvosanan.

Olikohan se laulukoe nimeltään. Tämä oli siis 80-luvulla. Vieläkin muistan sen kauhun kun tuli oma vuoro esittää laulunsa.

Meillä ei tarvinnut luokan edessä tuota tehdä vaan tehtiin vuorollaan ihan opettajan kanssa kahden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä lajeja jää jäljelle jos kaikki kilpahenkisyys kielletään? Joukkuepelit pannassa ja kaikki missä voi mitata suoritusta on pannassa (yleisyrheilu yms.). Jäljelle jää joku kävely, aerobik-piiri ja paritanssi.

Hiihto, luistelu, jääkiekko, pesäpallo... ym

Lähestulkoon kaikkea voi liikuntatunneilla tehdä, ilman että mitataan/verrataan tuloksia

 

Koripallossa voidaan opetella koriinheittotekniikkaa. Opetella oikeaa lämmittelyä, pelailla tunnilla ilman tulosten seurantaa, harjoitella tunnin lopulla oikeanlaista venyttelyä

Jääkiekko, pesäpallo ja koripallo on joukkuelajeja, eli kilpailuhenkisiä. Vaikka olisikin höntsäpeli niin aina siellä on se, joka valitaan viimeiseksi joukkueeseen (ehdoton ei) tai jolle ei koskaan syötetä (ehdoton ei). Ei niitä voi pelata.

Hiihtokin on masentavaa kun toiset pystyvät samassa ajassa hiihtämään 10km kun toiset 2km.

Jos koulun tarkoitus on oppia tietoja ja taitoja, miten kukaan voi oppia, jos hänelle ei koskaan syötetä? Pitäisikö ennen pelaamista opetella vaikka sitä yhteispeliä tai jotain kuvioita, jotta sekin, jolle ei koskaan syötetä, saisi opeteltua niitä taitoja?

Vierailija kirjoitti:

Mutta samaan aikaan on ok laittaa lapset kilpailemaan kuka saa parhaan arvosansn äidinkielestä, tai vaikka historiasta.

 

Jollain laosella/nuorella ne ei-akateemiset aineet voi olla ainoat missä pörjää, mutta siitä ei saa kilpailua tehdä.

Missä lapset laitetaan kilpailemaan tästä? Arvosana tulee sen perusteella, kuinka hyvin täytät opetussuunnitelman asetttamat vaatimukset kullekkin oppiaineelle. Ei sen perusteella, että vastasitko enemmän oikein, kuin vieruskaveri. Jos molemmat vastaa kaikkiin kysymyksiin oikein, voittaja ei ole se, kuka teki sen ensin. Vaan molemmat saa kokeesta arvosanaksi kympin.

Vierailija kirjoitti:

Ei taas oteta lihavia silmätikuksi. Ei kaikki ylipainoiset syö roska ruokaa. Syitä voi olla paljon muitakin  Lihava voi olla hyvä ,myös useassa lajeissa.  Hoikka voi olla ,myös huono jossain lajeissa. Kouluun ei koskaan voida saada tervettä ja reilua kilpailu  henkeä.Opettaja voi, vaikka onnistua .Ikinä ei kaikki oppilaat. Pari kiusaaja saa jo  paljon pahaa aikaan. Enemmän meidän lapsille oli kilpailuista haittaa kun hyötyä. Huonoja muistoja on kilpailuista.  Kun on kiusatuksi tullut ei siitä  leimata eroon pääse

Itse olin hoikka lapsi ja silti surkea liikunnassa. En ollut nopea juoksemaan ja pallosilmäni oli surkea. Minut valittiin joukkueisiin aina viimeisenä. Pärjäsin vain kestävyyslajeissa kuten hiihdossa ja maastojuoksussa. Näitä lajeja on itseasiassa koulussa todella vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni meistä muistaa, että liikuntatunnilla olisi oikeasti opetettu jotain? Aivan päteviä opettajia minulla kouluaikana oli, mutta eipä monta juttua muistu mieleen. Ei opetettu juoksemista eikä hiihtämistä. Sen muistan, että korkeushypyssä opeteltiin oikea tyyli ja lentopallossa kosketukset. Noin kymmenen vuotta sitten joku liikunnanohjaajaharjoittelija kävi pitämässä alakoululaisille hiihtotuntia luisteluhiihdosta. Siinäpä ne kaikki liikunnan opetukset niin omalta kouluajalta kuin luokanopettajan sijaisena ovat.

Koulujen välisissä kisoissa huomasi erot. Jonkun koulun oppilaat heittivät keihästä monta metriä pitemmälle kuin muut. Se on paljon silloin, kun heitot ovat noin kymmenen metriä. Eräät heittivät kuulaa, eivät työntäneet. Oikealla tyylillä työntäneet olivat käärmeissään siitä, että kukaan ei puuttunut asiaan.

Ala-asteella luokanopettaja piti kunnon kalvosulkeiset pesäpallosta. Yläasteella harjoiteltiin tuntikausia kopittelemista mutta ei koskaan pelattu. Tanssit opetettiin kunnolla sekä yläasteella että lukiossa. 

 

Mutta pääasiassa luotettiin siihen, että kyllä jokainen osaa juosta, hiihtää jne. 

Mutta miksi osaisi, jos sitä ei ole koskaan opetettu?

Kyllä minäkin pääsen suksilla pertsaa latua pitkin eteenpäin. Se, että osaanko oikeasti hiihtää on ihan toinen juttu.

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten taloustaito-, matematiikka-, fysiikka- yms. muut koululaisille tarkoitetut kilpailut?

Ei taida vaikuttaa kouluarvosanaan ja perustunee vapaaehtoisuuteen?

Oikea luuserien ketju. Kattokaa suomen koulun alennustilaa? Ei se muutu kivoja täällä höpisemällä.

Vierailija kirjoitti:

Kilpailu voi auttaa myös motivoitumaan. "Yritän parastani ja kehityn".

Pikemminkin, "lintsaan koko tunnilta, koska urheiluseura-aktiivien kanssa on punkeron turha yrittää kisata"

Minua ei motivoinut yhtään se, kuka esim. hyppää pisimmälle. Sillä kun ei ole väliä yhtään minkään kannalta. Hei kiva, hyppäsit pitkälle. Siinä se. 

Vierailija kirjoitti:

Yläkoulussani opettaja järjesti, että tytöt suunnittelevat itse jumppaohjelman.  Sitten musiikin soidessa kaikki suorittivat omansa ja muut katsoivat ja antoivat pisteet.

Lihava tyttö sai vähiten pisteitä. Lähti itkien pukuhuoneeseen.

Minä en onneksi ollut tämä lihava tyttö, mutta muistan miettineeni jo silloin ettei tämä ole oikein.

Samoin muistan, kuinka opettaja koitti kaikilla voimillaan saada tätä tyttöä tekemään kieppiä, muttei jaksanut nostaa häntä tangon yli.

Ja muut katsoi vieressä

Aina kun hiihdettiin, hiihdettiin myös kilpaa.

"Kuka on ensimmäisenä koululla"

ja sitten viimeisiä odotettiin rivissä. Ja kiroiltiin kun hitaimman takia seistessä alkoi tulla jo kylmä.

Ap

Mä muistan ala-asteen liikuntatunneilta tervapadan. Nöyryyttävää, kun yksi jää vain kiertämään ja kiertämään rinkiä. Kaikki tietävät valita hänet, koska tietävät tämän olevan hitain. Minä olin luokan toiseksi hitain, ystäväni oli se hitain. Yritin suojella ystävääni valitsemalla vastaani kaikkia muita, joille tiesin jääväni toiseksi, mutta lopulta tarpeeksi kauan itse kierrettyäni minun oli pakko. Ja sitten hän kiersi ja kiersi. Ja luokka nauroi, niin minulle kuin hänellekin. 

Toisaalta, se oli arvokasta kokemusta loppuelämää varten, olla vuodesta toiseen se viimeinen joukkueisiin pakolla valittu. Oppii pienestä pitäen sietämään epämukavuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei taas oteta lihavia silmätikuksi. Ei kaikki ylipainoiset syö roska ruokaa. Syitä voi olla paljon muitakin  Lihava voi olla hyvä ,myös useassa lajeissa.  Hoikka voi olla ,myös huono jossain lajeissa. Kouluun ei koskaan voida saada tervettä ja reilua kilpailu  henkeä.Opettaja voi, vaikka onnistua .Ikinä ei kaikki oppilaat. Pari kiusaaja saa jo  paljon pahaa aikaan. Enemmän meidän lapsille oli kilpailuista haittaa kun hyötyä. Huonoja muistoja on kilpailuista.  Kun on kiusatuksi tullut ei siitä  leimata eroon pääse

Itse olin hoikka lapsi ja silti surkea liikunnassa. En ollut nopea juoksemaan ja pallosilmäni oli surkea. Minut valittiin joukkueisiin aina viimeisenä. Pärjäsin vain kestävyyslajeissa kuten hiihdossa ja maastojuoksussa. Näitä lajeja on itseasiassa koulussa todella vähän.

Ei nykyajan lapsia uskalla laittaa maastoon juoksemaan tai hiihtämään. Eksyvät tai ryytyvät sinne.