Onko täällä muita keski-ikäisiä, jotka huomanneet että puolison kanssa ei oikeastaan olekaan mitään yhteistä

Vierailija kirjoitti:

Jännä miten tässäkin ketjussa itkee edelleen nämä menneessä roikkujat. "Et ole oikea, kypsä aikuinen, ellet ole naimisissa, elä vain lapsillesi, hommaa omakotitaloa ja plaa plaa plaa". No, voittehan te yrittää toitottaa miten tämä on "ainoa oikea tapa elää", mutta länsimaissa nuoret ei enää mene tohon lankaan. Huomaahan tämän jo siitä, miten lapsien hankkiminen vain laskee laskemistaan, sinkkujen määrät kokoajan lisääntyy yms.  

Kaikkein paras on tuo vastuu ja elämän realiteettien hyväksyminen. Jollakin tasolla ymmärrän, että pakko on projisoida kun oma elämä on pilattu moisilla opeilla, mutta samalla olen superiloinen, että tällainen tabu rikotaan. Tuollaiset vanhakantaiset, ihmisyyden vastaiset ja sitä rikkovat pakkopullasäännöstöt elämästä joutaa roskiin. Yli 50 prosenttia avioliitoista päättyy eroon, pikkulapsiarki ja koko perhe-elämä on yhtä helvettiä monilla. Näin ei tsrvitse elää. Ei edes yrittää.

Kyllä. Toinen lähinnä sohvaperuna, elämästä puuttuu intohimo. Harrastaa skottiviskejä ja ruuanlaittoa. Tätäkin vaan viikonloppuisin. Jos koitan saada johonkin mukaan niin ei kiinnosta. Ja vaihtoehdot on oopperasta joogan kautta urheiluun (joko itse tehden tai katsomosta). 

Olen ratkaissut asian niin, että käyn sitten ystävien kanssa tai yksin. Mä en jaksa telkkaria tuijottaa tuntikaupalla. En edes päivittäin. 

Luulen, että työ häneltä vie intohimon kaikkeen. Mutta kun muutakaan ei osaa ja jostain pitää rahaa saada. Olen koittanut puhua, että miettii vaihtoehtoja, mutta niitä kuulemma ole. Ja taitaa olla ihan oikeassa, jos palkasta ei pysty tinkimään.

Kyllä mä rakastan, mutta ei tämä oikein hyvältä näytä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Toinen lähinnä sohvaperuna, elämästä puuttuu intohimo. Harrastaa skottiviskejä ja ruuanlaittoa. Tätäkin vaan viikonloppuisin. Jos koitan saada johonkin mukaan niin ei kiinnosta. Ja vaihtoehdot on oopperasta joogan kautta urheiluun (joko itse tehden tai katsomosta). 

Olen ratkaissut asian niin, että käyn sitten ystävien kanssa tai yksin. Mä en jaksa telkkaria tuijottaa tuntikaupalla. En edes päivittäin. 

Luulen, että työ häneltä vie intohimon kaikkeen. Mutta kun muutakaan ei osaa ja jostain pitää rahaa saada. Olen koittanut puhua, että miettii vaihtoehtoja, mutta niitä kuulemma ole. Ja taitaa olla ihan oikeassa, jos palkasta ei pysty tinkimään.

Kyllä mä rakastan, mutta ei tämä oikein hyvältä näytä.

Meillä sama, mutta demonina yrittäjyys. Kun tämä astui kuvioon, hävisi kaikki muu ympäriltä. Veikkaan eroa viiden vuoden sisään, koska en näe touhussa minkään valtakunnan järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Jännä miten tässäkin ketjussa itkee edelleen nämä menneessä roikkujat. "Et ole oikea, kypsä aikuinen, ellet ole naimisissa, elä vain lapsillesi, hommaa omakotitaloa ja plaa plaa plaa". No, voittehan te yrittää toitottaa miten tämä on "ainoa oikea tapa elää", mutta länsimaissa nuoret ei enää mene tohon lankaan. Huomaahan tämän jo siitä, miten lapsien hankkiminen vain laskee laskemistaan, sinkkujen määrät kokoajan lisääntyy yms.  

Olisi kyllä kiinnostava tietää, mistä johtuu näiden tyyppien tarve saada sinkut tai lapsettomat elämään heidän tyylistä elämää. Koska ei ole olemassa samanlaista käännytys propagandaa sinkuilla tai lapsettomilla näitä "elämäni on 24/7 lapset ja mies" tyyppejä kohtaan. Väkisinkin tulee olo, että halutaan vain vetää muutkin samaan hel vettiin mihin itse ovat joutuneet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan. 

Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.

Huh sentään. Miten kukaan voi haluta noin kovasti "perheen"!?

Tietäisitpä vaan. Minulla on tuttavissa paljon näitä Oy Perhe Ab - tyyppejä. Keski-iässä he aktivoituvat marjastamaan, sienestämään, lasten harrastuksiin - ja jumalauta millä hartaudella. Parisuhde-elämä, mitä se on, jotakin syötävää? Kaikki - siis aivan kaikki - energia höösätään Prisma-perhe-elämään; itselleni täysin vieraaseen elämisen muotoon, johon kuitenkin ilmeisesti myös yhteiskunnan taholta ihmisiä kannustetaan (?) Se on jonkinlainen peritty ja opittu ihmisyyden malli, jota suoritetaan sata lasissa, ja tässä roolissa tulee olla onnellinen ja tyytyväinen. 

Tämä on muuten jännä juttu, miten vähän puhutaan siitä, että tämä(kin) on jotenkin kansallinen/kulttuurillinen ilmiö. Nimittäin Suomesta tunnen myös useita tällaisia perheitä, ja se on yksi syy, miksi en ole koskaan itse lapsia halunnut, kun ihan tolkun kaveritkin ovat kadonneet tuohon maailmaan. Sen sijaan Ranskassa asuessani en kymmenessä vuodessakaan koskaan nähnyt/kokenut ystävieni ja työkavereideni lapsiperhe-elämää samanlaiseksi, vaan olisin sopivan miehen kohdalle sattuessa saattanut jopa itsekin lapsia haluta. Totta kai lapset ovat sielläkin vanhempiensa maailman napa, mutta se elämä ei tunnu sellaiselta eloonjäämistaistelulta ja kaiken muun uhraamiselta, vaan vanhemmilla - myös äideillä - säilyy oma identiteetti ja elämä melkein kuin niitä lapsia ei olisikaan. Esimerkiksi työpaikan kahvipöydässä ei juuri koskaan kuullut näitä loputtomia tarinoita pirkkopettereiden saavutuksista vaan näiden äitien omista asioista. Vähän niin kuin täällä oli hiljattain se keskustelu, jossa tuli esin tämä, että äidiksi tullut puhuu vain lapsestaan, kun ystävä kysyy äidin kuulumisia ja mieluummin kuulisi väsymyksestä ja ketutuksesta kuin pirkkopetterin hampaista, vaikka ne nivoutuvat saman asian ympärille.

Koska Suomi on yksinkertasesti perähikiä. Ei täällä olla samalla tasolla kehityksessä kuin vaikka Saksassa tai Ranskassa. Asuin pidempään Saksassa eikä siellä esim ole tätä ihme tarvetta omistaa asuntoa. Sitä pidettiin itseasiassa turhana ja vanhanaikaisena. Täällä ollaan mielestäni lähempänä baltian maita tai Venäjää kuin länsimaita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa mulle, miksi olette yhä yhdessä jos mitään haluamaanne yhteistä ei ole? Nykyään

Kun sosiaalinen painekaan ei naimisissa vaadi loppuelämää olemaan. 

Yhteinen okt 😉

Tämä. Tätä olen tässä kuunnellut. Haluaisi erota mutta raha, talo, mökki. Nämä naisten suusta. Taloudellisesti "en pärjää" johtuu siitä et totuttu että palkat on useita tuhansia kahdella, jopa 10000 netto

Ei se niinkään mistään pärjäämisestä ole kiinni vaan ennemmin siitä että on kiintynyt siihen taloon, pihaan, naapurustoon... Ja onhan se usein lapsillekin tärkeä. 

Niin, ja olisihan se ihan hirveää erota, kun naapurit, sukulaiset ja työkaverit saisivat tietää. NOLOA!!! (Vai onko sittenkään? Eikö ole paljn nolompaa pitää hampaat irvessä kulisseja kasassa toisten ihmisten tähden?)

Täällä on keski-ikäinen joka on huomannut, että hei, mulla ei ole aviomiestä. Ei ole asia isommin vaivannut eikä vaivaa vastakaan. 

Aviomies putosi matkasta jossain vaiheessa aikoinaan. Juuri osin paljolti siksi kun yhteistä ei enää ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan. 

Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.

Huh sentään. Miten kukaan voi haluta noin kovasti "perheen"!?

Tietäisitpä vaan. Minulla on tuttavissa paljon näitä Oy Perhe Ab - tyyppejä. Keski-iässä he aktivoituvat marjastamaan, sienestämään, lasten harrastuksiin - ja jumalauta millä hartaudella. Parisuhde-elämä, mitä se on, jotakin syötävää? Kaikki - siis aivan kaikki - energia höösätään Prisma-perhe-elämään; itselleni täysin vieraaseen elämisen muotoon, johon kuitenkin ilmeisesti myös yhteiskunnan taholta ihmisiä kannustetaan (?) Se on jonkinlainen peritty ja opittu ihmisyyden malli, jota suoritetaan sata lasissa, ja tässä roolissa tulee olla onnellinen ja tyytyväinen. 

Tämä on muuten jännä juttu, miten vähän puhutaan siitä, että tämä(kin) on jotenkin kansallinen/kulttuurillinen ilmiö. Nimittäin Suomesta tunnen myös useita tällaisia perheitä, ja se on yksi syy, miksi en ole koskaan itse lapsia halunnut, kun ihan tolkun kaveritkin ovat kadonneet tuohon maailmaan. Sen sijaan Ranskassa asuessani en kymmenessä vuodessakaan koskaan nähnyt/kokenut ystävieni ja työkavereideni lapsiperhe-elämää samanlaiseksi, vaan olisin sopivan miehen kohdalle sattuessa saattanut jopa itsekin lapsia haluta. Totta kai lapset ovat sielläkin vanhempiensa maailman napa, mutta se elämä ei tunnu sellaiselta eloonjäämistaistelulta ja kaiken muun uhraamiselta, vaan vanhemmilla - myös äideillä - säilyy oma identiteetti ja elämä melkein kuin niitä lapsia ei olisikaan. Esimerkiksi työpaikan kahvipöydässä ei juuri koskaan kuullut näitä loputtomia tarinoita pirkkopettereiden saavutuksista vaan näiden äitien omista asioista. Vähän niin kuin täällä oli hiljattain se keskustelu, jossa tuli esin tämä, että äidiksi tullut puhuu vain lapsestaan, kun ystävä kysyy äidin kuulumisia ja mieluummin kuulisi väsymyksestä ja ketutuksesta kuin pirkkopetterin hampaista, vaikka ne nivoutuvat saman asian ympärille.

Koska Suomi on yksinkertasesti perähikiä. Ei täällä olla samalla tasolla kehityksessä kuin vaikka Saksassa tai Ranskassa. Asuin pidempään Saksassa eikä siellä esim ole tätä ihme tarvetta omistaa asuntoa. Sitä pidettiin itseasiassa turhana ja vanhanaikaisena. Täällä ollaan mielestäni lähempänä baltian maita tai Venäjää kuin länsimaita. 

Erosin puolisostani, kun lapsi oli neljä ja edelleen puolison elämässä ei ollut mitään muuta kuin lapsi. Kyllä, lapsi on hienointa minkä syntymään olen ollut tekemissä, mutta ei missään nimessä ainoa asia maailmassa. 

Ensimmäiset kolme  vuotta meni ”inttidiagnoosilla”. Kun elämässä ei ole mitään muuta kuin lapsi, niin puhe on siinä.

Mutta kun siirrytään työelämään, niin lähinnä sääliksi kävi työkavereita, koska todennäköisesti mistään muusta ei puhu, kuin lapsesta. Ainoa aiheet kotona oli, mihin puistoon mennään viikonloppuna, mitä ruokaa lapsi saa, mikä lomakohde olisi lapsiystävällinen, milloin on neuvola, lapsi sitä ja lapsi tätä.järkevää ja sivistynyttä keskustelua, ei ollut sen päivän jälkeen, kun synnäriltä pääsi kotiin.

Mä olen kasvanut niin, että mennyt sinne minne on viety eikä siinä ole minun parasta aina ajateltu. Kai minulta ihan terve on tullut silti.

Voitte vaan kuvitella miten paljon saan viestejä, kun lapsi on minulla. Sekään ei auta, että miettisi ihan muita asioita vaan sama säätäminen, mutta puhelimen läpi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa mulle, miksi olette yhä yhdessä jos mitään haluamaanne yhteistä ei ole? Nykyään

Kun sosiaalinen painekaan ei naimisissa vaadi loppuelämää olemaan. 

Yhteinen okt 😉

Tämä. Tätä olen tässä kuunnellut. Haluaisi erota mutta raha, talo, mökki. Nämä naisten suusta. Taloudellisesti "en pärjää" johtuu siitä et totuttu että palkat on useita tuhansia kahdella, jopa 10000 netto

Ei se niinkään mistään pärjäämisestä ole kiinni vaan ennemmin siitä että on kiintynyt siihen taloon, pihaan, naapurustoon... Ja onhan se usein lapsillekin tärkeä. 

Niin, ja olisihan se ihan hirveää erota, kun naapurit, sukulaiset ja työkaverit saisivat tietää. NOLOA!!! (Vai onko sittenkään? Eikö ole paljn nolompaa pitää hampaat irvessä kulisseja kasassa toisten ihmisten tähden?)

Voitko sä hyväksyä sitä asiaa että joku oikeasti viihtyy niiden omien lasten kanssa siinä omakotitalossa? Eikä se avioliittokaan välttämättä ole niin huono mitä kuvittelet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa mulle, miksi olette yhä yhdessä jos mitään haluamaanne yhteistä ei ole? Nykyään

Kun sosiaalinen painekaan ei naimisissa vaadi loppuelämää olemaan. 

Yhteinen okt 😉

Tämä. Tätä olen tässä kuunnellut. Haluaisi erota mutta raha, talo, mökki. Nämä naisten suusta. Taloudellisesti "en pärjää" johtuu siitä et totuttu että palkat on useita tuhansia kahdella, jopa 10000 netto

Ei se niinkään mistään pärjäämisestä ole kiinni vaan ennemmin siitä että on kiintynyt siihen taloon, pihaan, naapurustoon... Ja onhan se usein lapsillekin tärkeä. 

Niin, ja olisihan se ihan hirveää erota, kun naapurit, sukulaiset ja työkaverit saisivat tietää. NOLOA!!! (Vai onko sittenkään? Eikö ole paljn nolompaa pitää hampaat irvessä kulisseja kasassa toisten ihmisten tähden?)

No ehkä korkeintaan jossain vl-yhteisössä. Mun tuttavapiiristä on nyt keski-ikäisenä yli puolet eronneita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.

Meillä on tämä sama. Puoliso on nykyään yrittäjä. Vain työ kiinnostaa. Yritin varata pientä hotellilomaa, mutta eihän hän osaa sanoa milloin onnistuu. Mielestäni ei ole monimutkainen asia kaivaa kalenteri käteen ja sopia joku pitkä vkl hyvissä ajoin. On kuulemma liian vaikeaa. Kuitenkin miesten kesken mökkireissu onnistuu 3x vuodessa. Ei meillä ollut tällaista ongelmaa ennen yrittäjyyttä mikä tuntuu itsestäni pahalta. Kaikki muu menee meidän suhteen edelle.

Hän on gay

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.

Meillä on tämä sama. Puoliso on nykyään yrittäjä. Vain työ kiinnostaa. Yritin varata pientä hotellilomaa, mutta eihän hän osaa sanoa milloin onnistuu. Mielestäni ei ole monimutkainen asia kaivaa kalenteri käteen ja sopia joku pitkä vkl hyvissä ajoin. On kuulemma liian vaikeaa. Kuitenkin miesten kesken mökkireissu onnistuu 3x vuodessa. Ei meillä ollut tällaista ongelmaa ennen yrittäjyyttä mikä tuntuu itsestäni pahalta. Kaikki muu menee meidän suhteen edelle.

Hän on gay

Kuule, yrittäjä on paljon pahempi kuin gay koskaan.

Juu, näin kävi. Yli 20 vuotta yhdessä ja oltiin ennemmin kuin sisko ja veli, kämppikset tms. Haluttiin ihan eri asioita nelikymppisinä kuin silloin 18-vuotiaina. Lopulta ei ollut pienintä yhteistä heinänkorttakaan mistä oltais pidetty kiinni, kaksi toisilleen tuntematonta vailla mitään tunteita enää. Luonnollista oli erota. Minulla oli olo, että vapautin hänet, koska tajuan, että jokaisella meistä on täällä vain tämä yksi elämä.

Vielä 5v kun kärsii niin sitten on lapset jo aikuisia ja voi laittaa lusikat jakoon hyvillä mielin.

Vierailija kirjoitti:

Vielä 5v kun kärsii niin sitten on lapset jo aikuisia ja voi laittaa lusikat jakoon hyvillä mielin.

Kiva. Kärsimysvuodet. Mutta sitähän se suurimmalle osalle on; jäätävää shittiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teetpä niin tai näin, niin kaikki ei hyväksy. Mikä sopii sulle, ei sopinut mulle. En halunnut elää yksin vaan halusin perheen. 

Pitää miettiä myös mikä sopii niille tuleville lapsille. Vaikka itse kuinka haluaa perheen niin se että se perhe on kyhätty hätäisesti ventovieraan ihmisen kanssa ajatuksella "kun nyt ei muitakaan ole" ei voi olla näkymättä parisuhteen (onko sitä edes silloin jos toinen on hankittu synnyttämään/siittämään lapsi, näin kärjistäen?) ja perheen ilmapiirissä. Jos vanhemmilla ei ole keskinäistä yhteyttä ja kiintymystä ja ainoa yhdistävä asia on lapset, se voi tehdä asiat hankalaksi. Lähipiiristä on kokemusta, yleensä kuitenkin se keskinäinen rakkaus auttaa kestämään ja hyvä välittävä suhde antaa voimaa. 

Hämmentävä kommentti. Eihän se, että toista ei rakasta, tarkoita, että hän olisi ventovieras. Ei kukaan nappaa ketään mukaansa lähikaupasta ja vie kotiinsa siitosoriksi. Kyllä sitä tutustutaan ihan normaalisti ja yhdessä todetaan, että perhe ois jees. En myöskään usko, että rakkauden puuttuminen lapsia traumatisoi yksinään. Jos vanhemmat eivät osaa käyttäytyä, niin toki, mutta sehän on ihan eri asia ja toisiaan rakastavatkin voivat oireilla perheessä. 

Sinänsä olen sitä mieltä, että lapsille ja ihmisille yleensä on hyvä nähdä ihmisten välistä kiintymystä ja rakkautta, mutta aika monessa perheessä, jossa ollaan jossain vaiheessa oltu rakastuneita, ei välttämättä enää jossain vaiheessa olla erityisen vahvasti ja välit on enemmän kumppanimaiset eikä kukaan ole silloin huolissaan lasten vuoksi. 

Minusta tämä tällainen suhde on ongelma ainoastaan, jos toiselle esittää suuresti rakastunutta tai käyttää hyväkseen toisen suurempia tunteita. Yleisesti ottaen olen kuitenkin ymmärtänyt, että yleensä nämä suhteet muodostuvat niin, että vähän kumpikin tyytyy.

Minä en ole tuollaisessa suhteessa enkä ole koskaan ollut, mutta en koe tuota automaattisesti toisen hyväksikäyttämiseksi. Kyllä se riippuu ihan siitä miten asian hoitaa. 

Totta, eihän se tosiaan tarkoitakaan. Ajattelin kirjoittaessani ehkä niitä jotka ovat tehneet nopeita ratkaisuja hedelmällisen iän alkaessa tulla kohti loppuaan ja on ollut kiire saada lapsia ja käytännössä ovat sitten kuitenkin alkaneet odottaa lasta 2-6 kk tuntemisen jälkeen. Sellaisia tiedän useitakin ja he ovat itse sanoneet että haluavat lapsia eikä ole enää aikaa odottaa ja elää rakkaussuhdetta vaan täytyy alkaa yrittään lasta kunhan joku on siihen halukas ja on päällisin puolin siihen sopiva. Luonnetta ja elämänarvojahan ei tuossa ajassa opi mitenkään tuntemaan kunnolla vaikka onhan se niinkin - kuten tässä ketjussa on huomattu - ihmiset muuttuvat eiväkä pysy samoina kuitenkaan. 

Sitä en tiedä onko kukaan joka menee lapsiasia edellä parisuhteeseen sitten halukas odottelemaan ja seurustelemaan vuosikausia jonkun kanssa jos se suhde ei ole tyydyttävä vaan haluavatko sitten kuitenkin nopeasti niitä lapsia... Vaikka varmasti monet ovat parisuhteessa ihan parisuhteen hyötyjen takiakin vaikka eivät kumppaniaan sinällään intohimoisesti rakastaisikaan. Ehkä jotkut ovat parisuhde- ja perheihmisiä niin että ovat halukkaita siihen vaikka ei rakastuisikaan niin kovasti. Itselle se vaan tuntuu niin vieraalta vaikka olen kokeillut sitä itsekin pari kertaa - komeita mukavia älykkäitä hauskoja kunnollisia ja vastuullisia miehiä, jotka olivat todella lottovoittoja ja joiden kanssa olisi ollut mahdollisuus turvalliseen elämään ja lapsista varmasti kantaneet vastuun. Mutta ei vaan, en kyennyt vaan järjen mukaan elämään ja vaikka se***si oli myös hyvää niin lopulta vaan alkoi tulla inho ja vastenmielisyys kun en himoinnut ja halunnut luonnostaan niitä miehiä. Keho ja mieli alkoi hylkiä. Joten mietin että tässä suhteessa ihmiset on ehkä erilaisia ja oma veikkaukseni on että tuollainen reaktio jos joutuu elämään läheisesti ehkä vuosikymmeniä ihmisen kanssa jonka läheisyys ei ole luonnostaan puoleensavetävää missään kohdassa, voi tehdä huonoa psyykeelle ja perheelle. Tottakai se voi tapahtua muutoinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä miten tässäkin ketjussa itkee edelleen nämä menneessä roikkujat. "Et ole oikea, kypsä aikuinen, ellet ole naimisissa, elä vain lapsillesi, hommaa omakotitaloa ja plaa plaa plaa". No, voittehan te yrittää toitottaa miten tämä on "ainoa oikea tapa elää", mutta länsimaissa nuoret ei enää mene tohon lankaan. Huomaahan tämän jo siitä, miten lapsien hankkiminen vain laskee laskemistaan, sinkkujen määrät kokoajan lisääntyy yms.  

Kaikkein paras on tuo vastuu ja elämän realiteettien hyväksyminen. Jollakin tasolla ymmärrän, että pakko on projisoida kun oma elämä on pilattu moisilla opeilla, mutta samalla olen superiloinen, että tällainen tabu rikotaan. Tuollaiset vanhakantaiset, ihmisyyden vastaiset ja sitä rikkovat pakkopullasäännöstöt elämästä joutaa roskiin. Yli 50 prosenttia avioliitoista päättyy eroon, pikkulapsiarki ja koko perhe-elämä on yhtä helvettiä monilla. Näin ei tsrvitse elää. Ei edes yrittää.

Tätä elämän realiteettien peräänkuuluttelua on tullut kuultua. Aivan kuin olisi jokin täysin absoluuttinen totuus miten ihmisen vaan kuuluu elää ja muu on sitten epäkypsää, epärealistista haahuilua. 

Vierailija kirjoitti:

Juu, näin kävi. Yli 20 vuotta yhdessä ja oltiin ennemmin kuin sisko ja veli, kämppikset tms. Haluttiin ihan eri asioita nelikymppisinä kuin silloin 18-vuotiaina. Lopulta ei ollut pienintä yhteistä heinänkorttakaan mistä oltais pidetty kiinni, kaksi toisilleen tuntematonta vailla mitään tunteita enää. Luonnollista oli erota. Minulla oli olo, että vapautin hänet, koska tajuan, että jokaisella meistä on täällä vain tämä yksi elämä.

Jos tuo helpotti oloasi eron jälkeen, niin mikäs siinä. Jos miehesi oli tavis nelikymppinen, niin sellaiset miehet harvemmin ovat mitään deittimarkkinoiden kuumimpia kohteita joista taistellaan verisesti. Niin se vapauttamisen käsite ei ehkä resonoi samalla tavalla ex-miehesi kokemuksessa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Toinen lähinnä sohvaperuna, elämästä puuttuu intohimo. Harrastaa skottiviskejä ja ruuanlaittoa. Tätäkin vaan viikonloppuisin. Jos koitan saada johonkin mukaan niin ei kiinnosta. Ja vaihtoehdot on oopperasta joogan kautta urheiluun (joko itse tehden tai katsomosta). 

Olen ratkaissut asian niin, että käyn sitten ystävien kanssa tai yksin. Mä en jaksa telkkaria tuijottaa tuntikaupalla. En edes päivittäin. 

Luulen, että työ häneltä vie intohimon kaikkeen. Mutta kun muutakaan ei osaa ja jostain pitää rahaa saada. Olen koittanut puhua, että miettii vaihtoehtoja, mutta niitä kuulemma ole. Ja taitaa olla ihan oikeassa, jos palkasta ei pysty tinkimään.

Kyllä mä rakastan, mutta ei tämä oikein hyvältä näytä.

mee sinä töihin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, näin kävi. Yli 20 vuotta yhdessä ja oltiin ennemmin kuin sisko ja veli, kämppikset tms. Haluttiin ihan eri asioita nelikymppisinä kuin silloin 18-vuotiaina. Lopulta ei ollut pienintä yhteistä heinänkorttakaan mistä oltais pidetty kiinni, kaksi toisilleen tuntematonta vailla mitään tunteita enää. Luonnollista oli erota. Minulla oli olo, että vapautin hänet, koska tajuan, että jokaisella meistä on täällä vain tämä yksi elämä.

Jos tuo helpotti oloasi eron jälkeen, niin mikäs siinä. Jos miehesi oli tavis nelikymppinen, niin sellaiset miehet harvemmin ovat mitään deittimarkkinoiden kuumimpia kohteita joista taistellaan verisesti. Niin se vapauttamisen käsite ei ehkä resonoi samalla tavalla ex-miehesi kokemuksessa.

Et taida olla koskaan käyny aasian suunnalla....