Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita keski-ikäisiä, jotka huomanneet että puolison kanssa ei oikeastaan olekaan mitään yhteistä
En ihmettele että tässä kohtaa tulee monille ero. Kun lapset lähtee omilleen, huomaa että eihän tässä ole enää mitään mikä yhdistäisi. Ei yhteisiä harrastuksia, ei yhteisiä mielenkiinnonkohteita.
Kommentit (575)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ihan niin kuin joku jo sanoi, "kärsi kärsi kirkkaamman kruunun saat", ja sen perusteella olet aikuinen?"
Kärsimys tulee siitä että ei hyväksy että jotkut asiat kuuluvat normaaliin elämään. Kyllä ihminen on hyvä kärsimään vaikka siitä että joutuu kävelemään sata metriä sateessa jos niikseen tulee.
" Miksi oi miksi, kun voi valita toisin? En halua lapsia, koska en halua lapsiperhe-elämää, mutta ihan yhtä lailla olen vaihtanut työpaikkaa, jos ilmapiiri on ollut pska tai toimenkuva prseestä."
Tietenkin saat valita toisin ja hyvä että valitset. Siitä ei vain seuraa että sinulla olisi samanlaista resilienssiä normaalielämän vaatimuksille kuin jollain toisella. Ihmiset ovat erilaisia ja saavat olla.
Sinä et tiedä mitään minun resilienssistäni tai kohtaamistani vastoinkäymisistä. En vain edelleenkään ymmärrä, miksi minun pitäisi valita elämä, jota en halua, koska jonkun muun mielestä niin kuuluu tehdä.
Ei tarvitse. Kukaan ei pakota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Heillä on perinteisesti useita parisuhteita samaan aikaan. Mikäs siinä, jos on rahaa hoitajaan että pääsee säännöllisesti aikuisten lomille ja ravintolaan. Monella ei ole. Ja toisin kuin Ranskassa, isovanhemmat eivät yleensä ota lapsia hoitoon koko kesäksi tai edes viikonlopuiksi. "
Minusta tuntuu että Suomessa ihmiset vain ovat hyvin huonoja ja laiskoja järjestämään sitä aikaa. Kun on mielikuvitusta niin keinoja löytyy vaikka miten myös ilman isovanhempia. Se voi olla jopa kutkuttava vanhempien keskinäinen leikki että keksitään keino miten päästään jonnekin hetkeksi kahdestaan tai saadaan lapset pois kotoa pariksi tunniksi.
Ja siis Suomessa sitä aikaa ei suorastaan saa järjestää, vaikka voisi, kun heti on kuoro laulamassa, että on epäkypsä ja itsekäs eikä lapsista kuulukaan haluta mitään vapaata (lainaukset puuttuvat tästä, mutta se oli juuri se viesti, johon alun perin vastasin).
Mitä ranskalaisiin parisuhteisiin tulee, niin ei ole siellä pettäminen yhtään sen yleisempää kuin täälläkään, ja isovanhemmat ovat Ranskassakin usein kaukana tai vielä työelämässä eivätkä todellakaan mitään kokonaisia lomia paijaa lapsenlapsia. Ranskassa yhteiskunta vain on järjestetty niin, että lapsia ei tarvitse jättää heitteille tai tehdä taikatemppuja vanhempien työpäivien tai koulujen lomien ajaksi.
Millä tavalla se on järjestetty? Suomessahan lapset jätetään jo alle kymmenen vuotiaana yksin kotiin.
"Sinä et tiedä mitään minun resilienssistäni tai kohtaamistani vastoinkäymisistä. En vain edelleenkään ymmärrä, miksi minun pitäisi valita elämä, jota en halua, koska jonkun muun mielestä niin kuuluu tehdä."
En ole sanonut että sinun pitäisi valita mitään. Sanon vain että tietynlainen elämä kasvattaa ihmistä tiettyyn suuntaan. Tai ainakin antaa mahdollisuuden kasvaa.
Tietenkin myös perheettömällä on kokemuksia ja vastoinkäymisiä jotka kasvattavat sitten taas jollain toisella tavalla. Mutta jokainen erilainen kokemus voi kasvattaa vain tietyllä tavalla. Vakavan sairauden sairastaminen kasvattaa eri tavalla kuin elämä kolmen lapsen kanssa. Ei toinen ole sen parempaa kasvamista mutta niiden väittäminen samalla tavalla kasvattaviksi olisi väärin.
"Ja siis Suomessa sitä aikaa ei suorastaan saa järjestää, vaikka voisi, kun heti on kuoro laulamassa, että on epäkypsä ja itsekäs eikä lapsista kuulukaan haluta mitään vapaata"
Tuollaisen kuoron olen tavannut lähinnä somessa. Tosielämässä kukaan ei ole koskaan sanonut minua huonoksi vanhemmaksi kun olen järjestänyt lapsivapaan illan tai jopa viikonlopun. Päinvastoin, moni on sanonut miten ihanaa on kuin olemme päässeet miehen kanssa johonkin. Ja voivotelleet miten itsekin pitäisi mutta ei vaan millään saa järjestettyä.
Eihän aikuisten ihmiten tarvitse liimata puolisoonsa perskarvoista yhteen, Tottakai voi olla eri harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita. Jos kuitenkin rakastaa ja yhdessäkin jotain puuhaa, vaikka laittaa ruokaa tai muuta ihan arkista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä salaisuus piilee siinä, että ymmärtää eroavaisuuden olevankin kaiken suola, että mies ja nainen ovat tarkoituksella erilaisia.
Voisiko molempien parhaita ominaisuuksia yhdistää johonkin yhteiseen? Mihin vaan, missä olisi iloa molempien taidoista ja kyvyistä.
Ja puhelimet pois, se latistaa kenen tahansa ihmisen olemattomaksi möykyksi, jolla ei ole mitään omaa identiteettiä.
Eli kaivakaa esiin ne omat itsenne, ja katsokaa sitten tilanne uudestaan. Ero on aina kovin raskas, ei vain heti, vaan myöhemmin. Varsinkin jos on lapsia, se vaikuttaa niin voimakkaasti heidänkin elämään, ja taas heidän lasten elämään. Suku hajaantuu, omat juuret pirstaloituu. Nähdää itsenne yhdessä merkittävinä sukujuurien perustana, se luo merkityksellisyyttä.
Ihan höpöhöpöä että pitäisi väkisin olla koko elämä yhdessä, jos ei se hyvältä tunnu, eikä yhteisiä asioita ole. Ihanaa jos on osunut parinvalinta kerralla nappiin, mutta harvalla niin on. Monilla on ensin se puoliso, jonka kanssa tehdään lapset, ja sitten se loppuelämän puoliso, joka on itselle se oikea.
Jos katson omia vanhempiani, niin olisi kyllä kamalaa, jos olisivat vielä sen 20 vuoden lisäksi nyt sinnitelleet 35v lisää. Kun molemmat sitten eron jälkeen löysivät sen itselleen sopivan ihmisen rinnalleen. Se jos mikä on oikeasti onnea. Ja ei, me lapset tai lapsenlapsetkaan eivät siitä ole kärsineet.
Olemme melko erilaisia, mutta kyllä yhteistä tekemistä löytyy.
Olen surukseni huomannut eronneen ystäväni olevan ihan hukassa. Juuri tuollainen "erilleen kasvaminen" oli eron syynä. Lapsista yksi suuttui silmittömästi, ei halua olla äitinsä kanssa enää tekemisissä. Ystäväni haarukoi nyt vanhoja ystäviään tekemään sitä sun tätä ja lähtemään sinne sun tänne, kun kerrostalokämpässä ei taida yksin viihtyä.
Tunnen hänet niin hyvin, että tiedän hänen katuvan eroa. Markkinoilla olevat miehet ovat hänen exäänsä verrattuna surkeita.
Surullista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olemme melko erilaisia, mutta kyllä yhteistä tekemistä löytyy.
Olen surukseni huomannut eronneen ystäväni olevan ihan hukassa. Juuri tuollainen "erilleen kasvaminen" oli eron syynä. Lapsista yksi suuttui silmittömästi, ei halua olla äitinsä kanssa enää tekemisissä. Ystäväni haarukoi nyt vanhoja ystäviään tekemään sitä sun tätä ja lähtemään sinne sun tänne, kun kerrostalokämpässä ei taida yksin viihtyä.
Tunnen hänet niin hyvin, että tiedän hänen katuvan eroa. Markkinoilla olevat miehet ovat hänen exäänsä verrattuna surkeita.
Surullista!
Voi hyvin vielä muuttua iloksi. Avioero on pieni kuolema ja sanotaan, että yli pääsemiseen menee kuukausi per yhteinen vuosi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö sitten ole ihan luontevaa erota? Itse en näe eroamista tänä päivänä epäonnistumisena, vaan enemmäkin itsekunnioittamisena. Joskus vaan kasvetaan erilleen ilman sen suurempaa draamaa.
Itse näen avioliiton yhteisenä projektina, jonka tarkoitus on turvata turvallinen elämä perheenä. Sitten kun lapset ovat aikuisia niin on aika tarkastella asiaa uudestaan.
Mutta entä sitten, jos avioliitto ei olekaan yhteinen, turvallisuutta luova projekti? Enkä tarkoita tässä nyt edes mitään perheväkivaltatilannetta, vaan ihan vaikka vaan sitä, että toinen vaan on olemassa ilman mitään panostusta yhteisen hyvän eteen, ei osallistu kunnolla kotitöihin ja urputtaa tai kieltäytyy puhumasta, jos yritetään tästä puhua tms. Kaveri erosi omasta eksästään lasten ollessa suht nuoria juuri siksi, kun ei halunnut lastensa oppivan, että tällaiseen suhteeseen on ok jäädä. Halusi itselleen paremman elämän, mutta näyttää myös lapsilleen, että parisuhteen kuuluu olla yhteinen projekti. Jos se on orjaleiri toiselle, niin siitä saa ja pitää poistua. Jos odottaa siihen, että lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, niin siinä on sitten ehditty oppia jos jonkinmoista epätervettä parisuhdemallia, joista voi olla kova työ hankkiutua eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö sitten ole ihan luontevaa erota? Itse en näe eroamista tänä päivänä epäonnistumisena, vaan enemmäkin itsekunnioittamisena. Joskus vaan kasvetaan erilleen ilman sen suurempaa draamaa.
Itse näen avioliiton yhteisenä projektina, jonka tarkoitus on turvata turvallinen elämä perheenä. Sitten kun lapset ovat aikuisia niin on aika tarkastella asiaa uudestaan.
Mutta entä sitten, jos avioliitto ei olekaan yhteinen, turvallisuutta luova projekti? Enkä tarkoita tässä nyt edes mitään perheväkivaltatilannetta, vaan ihan vaikka vaan sitä, että toinen vaan on olemassa ilman mitään panostusta yhteisen hyvän eteen, ei osallistu kunnolla kotitöihin ja urputtaa tai kieltäytyy puhumasta, jos yritetään tästä puhua tms. Kaveri erosi omasta eksästään lasten ollessa suht nuoria juuri siksi, kun ei halunnut lastensa oppivan, että tällaiseen suhteeseen on ok jäädä. Halusi itselleen paremman elämän, mutta näyttää myös lapsilleen, että parisuhteen kuuluu olla yhteinen projekti. Jos se on orjaleiri toiselle, niin siitä saa ja pitää poistua. Jos odottaa siihen, että lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, niin siinä on sitten ehditty oppia jos jonkinmoista epätervettä parisuhdemallia, joista voi olla kova työ hankkiutua eroon.
Edellinen varmaan tarkoitti enemmän hiljaista erilleen kasvamista ja rakkauden laimenemista. Avioliitto projektina voi silti olla yhteinen.
Jos oikein aivopestään ja yllytetään, varmaan media onnistuu sellaisiakin ajatuksia jonkun päähän takomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aka sairasta haluta parisuhteen muodostuvan kahden samanlaisen ihmisen yhteiselosta. Läpi koko elämän, muuttumattomana. Ei sellaista ihmistä olekaan, saati parisuhdetta.
On luonnotonta olla saman puolison kanssa koko elämä. Ihminen kasvaa ja muuttuu. Tosi harva kasvaa samaan suuntaan. Pitäisi hyväksyä tämä. Toki on niitäkin jotka on kuin joutsenet, mutta ihminen on lähtökohtaisesti moniavioinen simpanssin sukulainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
5 vuotta vielä ja lapset on täysi ikäisiä. Sen jälkeen vapaus koittaa.
Siskot, kun sinullakin alkaa elämässäsi perhosvaihe niin silloin on aika lähteä siivilleen eikä jämähtää paikoilleen.
Tokalla kerrralla osasin valita oikein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö sitten ole ihan luontevaa erota? Itse en näe eroamista tänä päivänä epäonnistumisena, vaan enemmäkin itsekunnioittamisena. Joskus vaan kasvetaan erilleen ilman sen suurempaa draamaa.
Itse näen avioliiton yhteisenä projektina, jonka tarkoitus on turvata turvallinen elämä perheenä. Sitten kun lapset ovat aikuisia niin on aika tarkastella asiaa uudestaan.
Mutta entä sitten, jos avioliitto ei olekaan yhteinen, turvallisuutta luova projekti? Enkä tarkoita tässä nyt edes mitään perheväkivaltatilannetta, vaan ihan vaikka vaan sitä, että toinen vaan on olemassa ilman mitään panostusta yhteisen hyvän eteen, ei osallistu kunnolla kotitöihin ja urputtaa tai kieltäytyy puhumasta, jos yritetään tästä puhua tms. Kaveri erosi omasta eksästään lasten ollessa suht nuoria juuri siksi, kun ei halunnut lastensa oppivan, että tällaiseen suhteeseen on ok jäädä. Halusi itselleen paremman elämän, mutta näyttää myös lapsilleen, että parisuhteen kuuluu olla yhteinen projekti. Jos se on orjaleiri toiselle, niin siitä saa ja pitää poistua. Jos odottaa siihen, että lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, niin siinä on sitten ehditty oppia jos jonkinmoista epätervettä parisuhdemallia, joista voi olla kova työ hankkiutua eroon.
Appivanhemmilla oli/on tällainen suhde että anoppi on aina tehnyt kaikki kotityöt ja appi ei käytännössä mitään, satunnaisia lumitöitä ja ruohonleikkuuta lukuun ottamatta (pieni rivaripiha). Huomaan että mieheni yrittää jotenkin (tietoisesti tai tiedostamattaan) samaa mallia meille. Aivan jatkuvasti joudun pyytämään osallistumista, mitään muuta kuin lumitöitä tai ruohonleikkuuta ei koskaan tee oma-aloitteisesti. Älyttömän turhauttavaa.
"On luonnotonta olla saman puolison kanssa koko elämä."
Ei siinä ole mitään luonnotonta. Luonnolla ei ole mitään mielipidettä asiasta.
"Ihminen kasvaa ja muuttuu. Tosi harva kasvaa samaan suuntaan. Pitäisi hyväksyä tämä."
Ei ihmisten tarvitse kasvaa täysin samaan suuntaan mutta osata muuttaa sitä yhteiselämää sen muutoksen mukaan. Sen yhteiselämän ei tarvitse olla aina samanlaista. Tietenkin joskus muutos on niin suurta että se ei ole enää yhteensovitettavissa. Silloin tietenkin on parempi erota. Mutta monesti se on yhteensovitettavissa kun vain hyväksyy sen toisen erilaisuuden.
"Toki on niitäkin jotka on kuin joutsenet, mutta ihminen on lähtökohtaisesti moniavioinen simpanssin sukulainen."
Jokainen maailman laji käyttäytyy omalla tavallaan. Minkään muun lajin käytöksestä ei voi tehdä johtopäätöstä siitä miten ihmisen pitisi elää.
"On aka sairasta haluta parisuhteen muodostuvan kahden samanlaisen ihmisen yhteiselosta. Läpi koko elämän, muuttumattomana. Ei sellaista ihmistä olekaan, saati parisuhdetta."
Muutama asia kyllä auttaa kovasti pitkässä yhteiselossa. Ensiksi se että haluaa aidosti toiselle hyvää ja että toinen on yhteiselämään tyytyväinen. Kun molemmat ajattelevat näin, ei jämähdetä "mutku minä haluun" kierteeseen.
Toinen on joustavuus ja avarakatseisuus. Jos toinen ehdottaa jotain uutta elämään, ei sanota heti ei vaan ihan avoimin mielin katsotaan että miten se voitaisiin toteuttaa vaikka se ei olisi asia joka olisi itselle mitenkään tärkeä.
Ainakin meillä on näillä asioilla päästy 30 vuotta eteenpäin niin että ollaan edelleen onnellisia yhdessä. Ja monta sellaista asiaa on tullut kokeiltua jota ei olisi muuten koskaan tehty jos aina olisi molempien pitänyt heti innostua. Lisäksi olen huomannut että suurin osa näistä on ollut lopulta molemmille positiivisia muutoksia tai asioita.
Ja siis Suomessa sitä aikaa ei suorastaan saa järjestää, vaikka voisi, kun heti on kuoro laulamassa, että on epäkypsä ja itsekäs eikä lapsista kuulukaan haluta mitään vapaata (lainaukset puuttuvat tästä, mutta se oli juuri se viesti, johon alun perin vastasin).
Mitä ranskalaisiin parisuhteisiin tulee, niin ei ole siellä pettäminen yhtään sen yleisempää kuin täälläkään, ja isovanhemmat ovat Ranskassakin usein kaukana tai vielä työelämässä eivätkä todellakaan mitään kokonaisia lomia paijaa lapsenlapsia. Ranskassa yhteiskunta vain on järjestetty niin, että lapsia ei tarvitse jättää heitteille tai tehdä taikatemppuja vanhempien työpäivien tai koulujen lomien ajaksi.