Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita keski-ikäisiä, jotka huomanneet että puolison kanssa ei oikeastaan olekaan mitään yhteistä
En ihmettele että tässä kohtaa tulee monille ero. Kun lapset lähtee omilleen, huomaa että eihän tässä ole enää mitään mikä yhdistäisi. Ei yhteisiä harrastuksia, ei yhteisiä mielenkiinnonkohteita.
Kommentit (575)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan.
Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.
Huh sentään. Miten kukaan voi haluta noin kovasti "perheen"!?
Tietäisitpä vaan. Minulla on tuttavissa paljon näitä Oy Perhe Ab - tyyppejä. Keski-iässä he aktivoituvat marjastamaan, sienestämään, lasten harrastuksiin - ja jumalauta millä hartaudella. Parisuhde-elämä, mitä se on, jotakin syötävää? Kaikki - siis aivan kaikki - energia höösätään Prisma-perhe-elämään; itselleni täysin vieraaseen elämisen muotoon, johon kuitenkin ilmeisesti myös yhteiskunnan taholta ihmisiä kannustetaan (?) Se on jonkinlainen peritty ja opittu ihmisyyden malli, jota suoritetaan sata lasissa, ja tässä roolissa tulee olla onnellinen ja tyytyväinen.
Tämä.
Ihan kelien mukaan mennään tämä kesä, viinimarjapuskien kypsymistä odotellaan ja terassia korjaillaan. Sitten on tuo aidan ja varaston maalaus. Pirkko-Petterin keppistelyleiri on myös, ja Veli-Matin ilmoitin sinne viikoksi huoltajaksi ja seuraneidiksi kun PP:llä on toi kirjainlääkitys joka kymmenes minuutti. Ihanaa. Kesä. Perhe. Elämä.Mutta mitä jos se on elämää jota he haluavat elää. Elämä on valintoja. Kun on halunnut lapset, on niistä huolehdittava. He kantavat vastuun valinnoistaan ja ainoa tyytymättömältä kuulostava olet sinä. 🙄
Vaan tämä malli syö juurikin sen parisuhteen. Ihan turha ihmetellä, jos tuollaisen polun valitsee. Naiset usein ihan oikeasti kuvittelevat tuollaisen kivaksi elämäksi, ja yllättyvät, kun mies ilmoittaa keski-iässä vihaavansa sitä - vuosi vuodelta enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Vaan tämä malli syö juurikin sen parisuhteen. Ihan turha ihmetellä, jos tuollaisen polun valitsee. Naiset usein ihan oikeasti kuvittelevat tuollaisen kivaksi elämäksi, ja yllättyvät, kun mies ilmoittaa keski-iässä vihaavansa sitä - vuosi vuodelta enemmän. "
Niin, moni mies ei koskaan kasva aikuiseksi. Silloin sellaiset asiat kuin vastuunkanto ja perheen osana oleminen voivat tuntua raskailta ja jopa vihattavilta. Olisi kivempi rassata autoja ja juoda kaverien kanssa kaljaa.
"Vaan tämä malli syö juurikin sen parisuhteen. "
Lapset syövät parisuhteen jos niiden antaa syödä. Ei se mikään pakko tai luonnonlaki ole.
Tietenkään parisuhde ei ole samanlainen lapsiperheessä kuin lapsettomilla. Mutta ei se parisuhde siitä katoa, se on vain erilainen ja siinä on vähän eri puolet hyviä ja eri puolet huonoja.
"Yleisesti ottaen olen kuitenkin ymmärtänyt, että yleensä nämä suhteet muodostuvat niin, että vähän kumpikin tyytyy. "
Koska kukaan ei ole täydellinen, ihan jokainen tyytyy tavalla tai toisella siihen mitä saa. Se ero onnellisen ja onnettoman parisuhteen välillä tulee vain siinä, kokeeko tyytyneensä johonkin sellaiseen joka ei tee itseä onnelliseksi vai ei. Olen minäkin tyytynyt kumppanini kanssa monella tavalla mutta koska olen hänen kanssaan todella onnellinen, sillä ei ole mitään väliä. Se ei tunnu tyytymiseltä vaikka se sitä aina on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan.
Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.
Huh sentään. Miten kukaan voi haluta noin kovasti "perheen"!?
Tietäisitpä vaan. Minulla on tuttavissa paljon näitä Oy Perhe Ab - tyyppejä. Keski-iässä he aktivoituvat marjastamaan, sienestämään, lasten harrastuksiin - ja jumalauta millä hartaudella. Parisuhde-elämä, mitä se on, jotakin syötävää? Kaikki - siis aivan kaikki - energia höösätään Prisma-perhe-elämään; itselleni täysin vieraaseen elämisen muotoon, johon kuitenkin ilmeisesti myös yhteiskunnan taholta ihmisiä kannustetaan (?) Se on jonkinlainen peritty ja opittu ihmisyyden malli, jota suoritetaan sata lasissa, ja tässä roolissa tulee olla onnellinen ja tyytyväinen.
Tämä on muuten jännä juttu, miten vähän puhutaan siitä, että tämä(kin) on jotenkin kansallinen/kulttuurillinen ilmiö. Nimittäin Suomesta tunnen myös useita tällaisia perheitä, ja se on yksi syy, miksi en ole koskaan itse lapsia halunnut, kun ihan tolkun kaveritkin ovat kadonneet tuohon maailmaan. Sen sijaan Ranskassa asuessani en kymmenessä vuodessakaan koskaan nähnyt/kokenut ystävieni ja työkavereideni lapsiperhe-elämää samanlaiseksi, vaan olisin sopivan miehen kohdalle sattuessa saattanut jopa itsekin lapsia haluta. Totta kai lapset ovat sielläkin vanhempiensa maailman napa, mutta se elämä ei tunnu sellaiselta eloonjäämistaistelulta ja kaiken muun uhraamiselta, vaan vanhemmilla - myös äideillä - säilyy oma identiteetti ja elämä melkein kuin niitä lapsia ei olisikaan. Esimerkiksi työpaikan kahvipöydässä ei juuri koskaan kuullut näitä loputtomia tarinoita pirkkopettereiden saavutuksista vaan näiden äitien omista asioista. Vähän niin kuin täällä oli hiljattain se keskustelu, jossa tuli esin tämä, että äidiksi tullut puhuu vain lapsestaan, kun ystävä kysyy äidin kuulumisia ja mieluummin kuulisi väsymyksestä ja ketutuksesta kuin pirkkopetterin hampaista, vaikka ne nivoutuvat saman asian ympärille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Vaan tämä malli syö juurikin sen parisuhteen. Ihan turha ihmetellä, jos tuollaisen polun valitsee. Naiset usein ihan oikeasti kuvittelevat tuollaisen kivaksi elämäksi, ja yllättyvät, kun mies ilmoittaa keski-iässä vihaavansa sitä - vuosi vuodelta enemmän. "
Niin, moni mies ei koskaan kasva aikuiseksi. Silloin sellaiset asiat kuin vastuunkanto ja perheen osana oleminen voivat tuntua raskailta ja jopa vihattavilta. Olisi kivempi rassata autoja ja juoda kaverien kanssa kaljaa.
No onhan tuo ko kirjoituksen esittämä elämä ihan järkyttävää. Se saattaa jollekin yksilölle olla ok, mutta siihen asettuminen ei kerro mitään aikuisuudesta - saatika lapsista huolehtimisesta. Usemapi tuollaiseen arkeen tuhkehtuisi ja väsähtäisi, minä kuolisin pystyyn välittömästi, ja olen päälle viisikymppinen nainen, lapset onneksi aikuisia jo. Herukoitten kypsyminen, pakkoleireily tai pihapiirin nussiminen sadetta peläten ei onneksi ollut osa meidän elämäämme koskaan, ei, vaikka minäkin tuollaista lapsuudessani katselin. Ehkä juuri siksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan.
Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.
Huh sentään. Miten kukaan voi haluta noin kovasti "perheen"!?
Tietäisitpä vaan. Minulla on tuttavissa paljon näitä Oy Perhe Ab - tyyppejä. Keski-iässä he aktivoituvat marjastamaan, sienestämään, lasten harrastuksiin - ja jumalauta millä hartaudella. Parisuhde-elämä, mitä se on, jotakin syötävää? Kaikki - siis aivan kaikki - energia höösätään Prisma-perhe-elämään; itselleni täysin vieraaseen elämisen muotoon, johon kuitenkin ilmeisesti myös yhteiskunnan taholta ihmisiä kannustetaan (?) Se on jonkinlainen peritty ja opittu ihmisyyden malli, jota suoritetaan sata lasissa, ja tässä roolissa tulee olla onnellinen ja tyytyväinen.
Mutta onneksi sentään nykyään vain osa ihmisistä on enää tuollaisia robotteja, nykyään voi myös herätä ajattelemaan omilla aivoillaan ja elää haluamallaan tavalla jos vain on tarpeeksi vahva ihminen.
Esimerkiksi äitini on myöntänyt suoraan, että hän ja isäni menivät naimisiin tasan puolentoista vuoden seurustelun jälkeen, miettimättä asiaa yhtään, koska "niin vain piti tehdä". Ja samaten he alkoivat heti häiden jälkeen hankkimaan lapsia, kyseenalaistamatta tätä aikataulutettua elämäänsä yhtään. Ja minä siis olen syntynyt 80-luvulla. Onneksi ihmiset nykyään kyseenalaistaa asioita ihan eri tavalla.
Tämä kyseenalaistaminen on muuten yllättävän uusi asia. Siis totta kai kaikilla vuosisadoilla on ollut "kapinallisia", jotka eivät ole vaadittuun muottiin asettuneet, mutta silti vielä niinkin lähellä kuin ysärillä oli ihan perus, että naimisiin ja lapsia ja ja ja. Olen itse tavannut mieheni 2000-luvun alussa, ja mentiin kyllä nopeasti naimisiin, mutta vielä silloinkin oli ilmapiirillisesti vallan tavatonta, että niitä lapsia ei sitten alkanutkaan heti kohta kuulua, vaikka oltiin jo kolmissakymmenissä ja tukevasti työelämässä. Ja jo se, että meillä oli siviilivihkiminen, aiheutti aivan käsittämättömän paljon kaikenlaista hölmöä päänvaivaa sekä meille että tottumattomille vieraille, vaikka kukaan koko suvussa ei ole koskaan ollut piiruakaan uskonnollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan.
Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.
Huh sentään. Miten kukaan voi haluta noin kovasti "perheen"!?
Tietäisitpä vaan. Minulla on tuttavissa paljon näitä Oy Perhe Ab - tyyppejä. Keski-iässä he aktivoituvat marjastamaan, sienestämään, lasten harrastuksiin - ja jumalauta millä hartaudella. Parisuhde-elämä, mitä se on, jotakin syötävää? Kaikki - siis aivan kaikki - energia höösätään Prisma-perhe-elämään; itselleni täysin vieraaseen elämisen muotoon, johon kuitenkin ilmeisesti myös yhteiskunnan taholta ihmisiä kannustetaan (?) Se on jonkinlainen peritty ja opittu ihmisyyden malli, jota suoritetaan sata lasissa, ja tässä roolissa tulee olla onnellinen ja tyytyväinen.
Tämä on muuten jännä juttu, miten vähän puhutaan siitä, että tämä(kin) on jotenkin kansallinen/kulttuurillinen ilmiö. Nimittäin Suomesta tunnen myös useita tällaisia perheitä, ja se on yksi syy, miksi en ole koskaan itse lapsia halunnut, kun ihan tolkun kaveritkin ovat kadonneet tuohon maailmaan. Sen sijaan Ranskassa asuessani en kymmenessä vuodessakaan koskaan nähnyt/kokenut ystävieni ja työkavereideni lapsiperhe-elämää samanlaiseksi, vaan olisin sopivan miehen kohdalle sattuessa saattanut jopa itsekin lapsia haluta. Totta kai lapset ovat sielläkin vanhempiensa maailman napa, mutta se elämä ei tunnu sellaiselta eloonjäämistaistelulta ja kaiken muun uhraamiselta, vaan vanhemmilla - myös äideillä - säilyy oma identiteetti ja elämä melkein kuin niitä lapsia ei olisikaan. Esimerkiksi työpaikan kahvipöydässä ei juuri koskaan kuullut näitä loputtomia tarinoita pirkkopettereiden saavutuksista vaan näiden äitien omista asioista. Vähän niin kuin täällä oli hiljattain se keskustelu, jossa tuli esin tämä, että äidiksi tullut puhuu vain lapsestaan, kun ystävä kysyy äidin kuulumisia ja mieluummin kuulisi väsymyksestä ja ketutuksesta kuin pirkkopetterin hampaista, vaikka ne nivoutuvat saman asian ympärille.
Mutta vieläkin tämän mallin kyseinalaistaminen saa ihmiset kovasti takajaloilleen - täälläkin. Saatika että kertoo, ettei ko elämä ole kovinkaan parisuhdeyatävällistä. Silloin ollaan jo lapseksi jääneitä, ja pikkukakkostasoisia pellehermanneja. Kärsi kärsi, kirkkaimman kruunun saat. Harmi vaan, ettei kärsimysnäytelmät enää oikein nykyaikana uppoa.
"No onhan tuo ko kirjoituksen esittämä elämä ihan järkyttävää. Se saattaa jollekin yksilölle olla ok, mutta siihen asettuminen ei kerro mitään aikuisuudesta -"
Kyllä se kertoo. Aikuisuus on ensisijassa kykyä kestää työtä, vaivaa ja sellaista elämää joka ei tarjoa joka hetki välitöntä nautintoa vaan pitkäaikaista ja enemmän muiden kanssa jaettua nautintoa.
Kukaan ei työelämässä pitäisi hyvänä kypsänä työntekijänä sellaista joka valittaisi työelämään perusoletuksena kuuluvia työläitäkin asioita tai ajattelisi että ne vaikeuttavat liikaa työstä nauttimista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"No onhan tuo ko kirjoituksen esittämä elämä ihan järkyttävää. Se saattaa jollekin yksilölle olla ok, mutta siihen asettuminen ei kerro mitään aikuisuudesta -"
Kyllä se kertoo. Aikuisuus on ensisijassa kykyä kestää työtä, vaivaa ja sellaista elämää joka ei tarjoa joka hetki välitöntä nautintoa vaan pitkäaikaista ja enemmän muiden kanssa jaettua nautintoa.
Kukaan ei työelämässä pitäisi hyvänä kypsänä työntekijänä sellaista joka valittaisi työelämään perusoletuksena kuuluvia työläitäkin asioita tai ajattelisi että ne vaikeuttavat liikaa työstä nauttimista.
Höpö höpö. Työelämä on aivan eri asia kuin toteuttaa jotakin alitajuista, vanhakantaista traditiota ja työleiriä siviilissä - ja olettaa sitä toiseltakin aikuisuuden merkkinä. Mutta ei siinä; minun puolestani ihmiset saavat tehdä aivan mitä haluavat, turha kuitenkaan ihmetellä eroja ja sitä, kun toinen alkaa vihata sekä sinua että elämäänne.
"Työelämä on aivan eri asia kuin toteuttaa jotakin alitajuista, vanhakantaista traditiota ja työleiriä siviilissä - ja olettaa sitä toiseltakin aikuisuuden merkkinä. "
Sekä työelämään että perhe-elämään kuuluvat vääjäämättä tietyt asiat, työt ja vastuut. Niitä voi joko väistellä ja luoda jonkun hyvin poikkeuksellisen ja vapaan uran tai jäädä perheettömäksi, tai sitten hyväksyä tietyt elämän realiteetit. Aikuisuus on aika lailla elämän realiteettien hyväksymistä. Ja sen onnen löytämistä elämästä ei vain niistä huolimatta mutta myös ihan jo niiden takiakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Mutta ei siinä; minun puolestani ihmiset saavat tehdä aivan mitä haluavat, turha kuitenkaan ihmetellä eroja ja sitä, kun toinen alkaa vihata sekä sinua että elämäänne."
On eri asia vihata vaikka perhe-elämää siksi että se toistuu tasaisen puuduttavana ja samanlaisena 15 vuotta ja siksi että se sisältää ajoittain myös rankempia vaiheita. Aikuisuutta on sekä kestää ne rankemmat vaiheet että tehdä tarpeelliset muutokset jos elämä alkaa tuntua vain pelkältä kurjuudelta.
Se taas ei ole aikuisuutta että heittää hanskat tiskiin ja sanoo vihaavansa kaikkea jos kuitenkin lopulta itsellä on käsissään myös ne keinot vaikuttaa omaan elämään. Myös perhe-elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan.
Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.
Huh sentään. Miten kukaan voi haluta noin kovasti "perheen"!?
Tietäisitpä vaan. Minulla on tuttavissa paljon näitä Oy Perhe Ab - tyyppejä. Keski-iässä he aktivoituvat marjastamaan, sienestämään, lasten harrastuksiin - ja jumalauta millä hartaudella. Parisuhde-elämä, mitä se on, jotakin syötävää? Kaikki - siis aivan kaikki - energia höösätään Prisma-perhe-elämään; itselleni täysin vieraaseen elämisen muotoon, johon kuitenkin ilmeisesti myös yhteiskunnan taholta ihmisiä kannustetaan (?) Se on jonkinlainen peritty ja opittu ihmisyyden malli, jota suoritetaan sata lasissa, ja tässä roolissa tulee olla onnellinen ja tyytyväinen.
Tämä on muuten jännä juttu, miten vähän puhutaan siitä, että tämä(kin) on jotenkin kansallinen/kulttuurillinen ilmiö. Nimittäin Suomesta tunnen myös useita tällaisia perheitä, ja se on yksi syy, miksi en ole koskaan itse lapsia halunnut, kun ihan tolkun kaveritkin ovat kadonneet tuohon maailmaan. Sen sijaan Ranskassa asuessani en kymmenessä vuodessakaan koskaan nähnyt/kokenut ystävieni ja työkavereideni lapsiperhe-elämää samanlaiseksi, vaan olisin sopivan miehen kohdalle sattuessa saattanut jopa itsekin lapsia haluta. Totta kai lapset ovat sielläkin vanhempiensa maailman napa, mutta se elämä ei tunnu sellaiselta eloonjäämistaistelulta ja kaiken muun uhraamiselta, vaan vanhemmilla - myös äideillä - säilyy oma identiteetti ja elämä melkein kuin niitä lapsia ei olisikaan. Esimerkiksi työpaikan kahvipöydässä ei juuri koskaan kuullut näitä loputtomia tarinoita pirkkopettereiden saavutuksista vaan näiden äitien omista asioista. Vähän niin kuin täällä oli hiljattain se keskustelu, jossa tuli esin tämä, että äidiksi tullut puhuu vain lapsestaan, kun ystävä kysyy äidin kuulumisia ja mieluummin kuulisi väsymyksestä ja ketutuksesta kuin pirkkopetterin hampaista, vaikka ne nivoutuvat saman asian ympärille.
Sun otanta on anekdoottinen. Mutta esimerkiksi Ranskassa vauvat menee hoitoon parin kuukauden ikäisenä ja ylipäätään hoitajia käytetään enemmän, että vanhemmat pääsevät ulos. Ihan eri lähtökohta kuin Suomessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan.
Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.
Huh sentään. Miten kukaan voi haluta noin kovasti "perheen"!?
Tietäisitpä vaan. Minulla on tuttavissa paljon näitä Oy Perhe Ab - tyyppejä. Keski-iässä he aktivoituvat marjastamaan, sienestämään, lasten harrastuksiin - ja jumalauta millä hartaudella. Parisuhde-elämä, mitä se on, jotakin syötävää? Kaikki - siis aivan kaikki - energia höösätään Prisma-perhe-elämään; itselleni täysin vieraaseen elämisen muotoon, johon kuitenkin ilmeisesti myös yhteiskunnan taholta ihmisiä kannustetaan (?) Se on jonkinlainen peritty ja opittu ihmisyyden malli, jota suoritetaan sata lasissa, ja tässä roolissa tulee olla onnellinen ja tyytyväinen.
Tämä on muuten jännä juttu, miten vähän puhutaan siitä, että tämä(kin) on jotenkin kansallinen/kulttuurillinen ilmiö. Nimittäin Suomesta tunnen myös useita tällaisia perheitä, ja se on yksi syy, miksi en ole koskaan itse lapsia halunnut, kun ihan tolkun kaveritkin ovat kadonneet tuohon maailmaan. Sen sijaan Ranskassa asuessani en kymmenessä vuodessakaan koskaan nähnyt/kokenut ystävieni ja työkavereideni lapsiperhe-elämää samanlaiseksi, vaan olisin sopivan miehen kohdalle sattuessa saattanut jopa itsekin lapsia haluta. Totta kai lapset ovat sielläkin vanhempiensa maailman napa, mutta se elämä ei tunnu sellaiselta eloonjäämistaistelulta ja kaiken muun uhraamiselta, vaan vanhemmilla - myös äideillä - säilyy oma identiteetti ja elämä melkein kuin niitä lapsia ei olisikaan. Esimerkiksi työpaikan kahvipöydässä ei juuri koskaan kuullut näitä loputtomia tarinoita pirkkopettereiden saavutuksista vaan näiden äitien omista asioista. Vähän niin kuin täällä oli hiljattain se keskustelu, jossa tuli esin tämä, että äidiksi tullut puhuu vain lapsestaan, kun ystävä kysyy äidin kuulumisia ja mieluummin kuulisi väsymyksestä ja ketutuksesta kuin pirkkopetterin hampaista, vaikka ne nivoutuvat saman asian ympärille.
Sun otanta on anekdoottinen. Mutta esimerkiksi Ranskassa vauvat menee hoitoon parin kuukauden ikäisenä ja ylipäätään hoitajia käytetään enemmän, että vanhemmat pääsevät ulos. Ihan eri lähtökohta kuin Suomessa.
Mihin ulos? Ei omista lapsista voi eikä kuulu pitää lomaa. Miten itsekkäitä ja kypsymättömiä jotkut voivat ollakaan. Sitten ihmetellään, kun lapset voivat huonosti. Mutta onneksi vanhemmat on päässeet heistä eroon ja "ulos".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan.
Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.
Huh sentään. Miten kukaan voi haluta noin kovasti "perheen"!?
Tietäisitpä vaan. Minulla on tuttavissa paljon näitä Oy Perhe Ab - tyyppejä. Keski-iässä he aktivoituvat marjastamaan, sienestämään, lasten harrastuksiin - ja jumalauta millä hartaudella. Parisuhde-elämä, mitä se on, jotakin syötävää? Kaikki - siis aivan kaikki - energia höösätään Prisma-perhe-elämään; itselleni täysin vieraaseen elämisen muotoon, johon kuitenkin ilmeisesti myös yhteiskunnan taholta ihmisiä kannustetaan (?) Se on jonkinlainen peritty ja opittu ihmisyyden malli, jota suoritetaan sata lasissa, ja tässä roolissa tulee olla onnellinen ja tyytyväinen.
Tämä on muuten jännä juttu, miten vähän puhutaan siitä, että tämä(kin) on jotenkin kansallinen/kulttuurillinen ilmiö. Nimittäin Suomesta tunnen myös useita tällaisia perheitä, ja se on yksi syy, miksi en ole koskaan itse lapsia halunnut, kun ihan tolkun kaveritkin ovat kadonneet tuohon maailmaan. Sen sijaan Ranskassa asuessani en kymmenessä vuodessakaan koskaan nähnyt/kokenut ystävieni ja työkavereideni lapsiperhe-elämää samanlaiseksi, vaan olisin sopivan miehen kohdalle sattuessa saattanut jopa itsekin lapsia haluta. Totta kai lapset ovat sielläkin vanhempiensa maailman napa, mutta se elämä ei tunnu sellaiselta eloonjäämistaistelulta ja kaiken muun uhraamiselta, vaan vanhemmilla - myös äideillä - säilyy oma identiteetti ja elämä melkein kuin niitä lapsia ei olisikaan. Esimerkiksi työpaikan kahvipöydässä ei juuri koskaan kuullut näitä loputtomia tarinoita pirkkopettereiden saavutuksista vaan näiden äitien omista asioista. Vähän niin kuin täällä oli hiljattain se keskustelu, jossa tuli esin tämä, että äidiksi tullut puhuu vain lapsestaan, kun ystävä kysyy äidin kuulumisia ja mieluummin kuulisi väsymyksestä ja ketutuksesta kuin pirkkopetterin hampaista, vaikka ne nivoutuvat saman asian ympärille.
Sun otanta on anekdoottinen. Mutta esimerkiksi Ranskassa vauvat menee hoitoon parin kuukauden ikäisenä ja ylipäätään hoitajia käytetään enemmän, että vanhemmat pääsevät ulos. Ihan eri lähtökohta kuin Suomessa.
Jumaliste mikä huuto tulee Suomessa jos äiti vähänkään yrittää olla olemassa. Tästä vauvalla kymmeniä ketjuja päivittäin. Tai ainakin ennen oli, nykyään käyn harvoin kun ilmapiiri käy jatkuvasti kapeammaksi.
"Mihin ulos? Ei omista lapsista voi eikä kuulu pitää lomaa. Miten itsekkäitä ja kypsymättömiä jotkut voivat ollakaan. Sitten ihmetellään, kun lapset voivat huonosti. Mutta onneksi vanhemmat on päässeet heistä eroon ja "ulos"."
Ei meillä ole ollut historiallisesti koskaan aikaa jolloin molemmat vanhemmat olisivat näin täysin keskittyneet lapsiinsa. Ei sellaiseen ole ollut aikaa eikä rahaa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi olla? Jos ette riitele ja yhteiselo sujuu joten kuten niin ole tyytyväinen. On joku jolle ehkä jakaa päivän tapahtumat ja jutella. Ei siitä sen suurempaa numeroa tarvitse tehdä.
No voi jösses!
En ikinä haluaisi olla parisuhteessa, jossa olen toiselle vain "joku".
Vierailija kirjoitti:
Eikö sitten ole ihan luontevaa erota? Itse en näe eroamista tänä päivänä epäonnistumisena, vaan enemmäkin itsekunnioittamisena. Joskus vaan kasvetaan erilleen ilman sen suurempaa draamaa.
Juuri näin. Oletettavasti kummallakin vielä paljon vuosia jäljellä, miksei niistä yrittäisi nauttia ja aloittaa Elämä 2.0 ?
Jännä miten tässäkin ketjussa itkee edelleen nämä menneessä roikkujat. "Et ole oikea, kypsä aikuinen, ellet ole naimisissa, elä vain lapsillesi, hommaa omakotitaloa ja plaa plaa plaa". No, voittehan te yrittää toitottaa miten tämä on "ainoa oikea tapa elää", mutta länsimaissa nuoret ei enää mene tohon lankaan. Huomaahan tämän jo siitä, miten lapsien hankkiminen vain laskee laskemistaan, sinkkujen määrät kokoajan lisääntyy yms.
"Miten kukaan voi haluta noin kovasti "perheen"!?"
Jos et intuitiivisesti ymmärrä ihmisten halua lisääntyä, et tule ikinä ymmärtämään sitä. Ihan sama miten se sinulle selitettäisiin ja kuinka monta kertaa.