Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita keski-ikäisiä, jotka huomanneet että puolison kanssa ei oikeastaan olekaan mitään yhteistä
En ihmettele että tässä kohtaa tulee monille ero. Kun lapset lähtee omilleen, huomaa että eihän tässä ole enää mitään mikä yhdistäisi. Ei yhteisiä harrastuksia, ei yhteisiä mielenkiinnonkohteita.
Kommentit (577)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykypariskunnat eroavat helposti keski-ikään päästessään, kun taas vanhemmat ikäluokat, siis jo eläkeikäiset, on opetettu siihen, että koettelemukset ja ikävätkin haasteet käydään läpi yhdessä. Mikä sitten syynä?
Tässä on avainsana yhdessä. Omalla lähipiirin otannalla kaikissa niistä pareista, joissa ollaan erottu, on ollut kyse siitä, että toinen ei ole ollut valmis tekemään hevon pyllyrää. Siinä ei kauheasti auta, yksi osapuoli olisi motivoitunut. Omasta suvusta on taas noista aiemmista sukupolvista sellaisia kokemuksia, että yhteenjääminen ei ole riippunut siitä, että oltaisiin osattu yhdessä käydä läpi koettelemuksia, vaan siitä, ettei sitä nyt vaan saa ja kehtaa erota, kun on kerran yhteen menty. Sellaista määrää katkeruutta en ole yhdelläkään eronneella nähnyt kuin noilla "pakolla" suhteisiinsa jääneillä. En ymmärrä mitä hyvää tuossa on ja kannatan ero-oikeutta, vaikka koen kyllä itsekin, ettei suhteesta pitäisi erota liian helposti. Monet eivät kyllä nykyäänkään eroa, vaan yrittävät kaikkensa ensin. Joskus se ero vaan on se paras ratkaisu.
Olen jo seitsemänkymppinen mummeli. Minua välillä nyppii nämä "ennen oltiin yhdessä, kun ei kehdattu erota" -yleistykset. Vanhempani erosivat, kun olin teini-iässä. (Olisin toivonut, että he olisivat tehneet päätöksensä jo aiemmin, mutta hyvä, että edes silloin.) Itse olen kuitenkin ollut onnellisesti naimisissa liki 50 vuotta. Eli, kyllä ennenkin erottiin, eikä nykyäänkään aina osata erota, vaikka syytä olisi.
Olet ihan oikeassa, mutta ei se silti poista sitä tosi asiaa, että ennen tosiaan eroamiseen liittyi häpeää aivan eri tavalla kuin nykyään mikä osaltaan piti ihmisiä yhdessä, vaikka suhde olisi ollut tosi huono. Kyllä sitä keskimäärin huomattavasti helpommin nykyään erotaan, sekä hyvässä että pahassa.
Myös kriteerit olivat ennen aika erilaisia kuin nykyään. Oma isoäitini olisi toki jo yli 100-vuotias, jos eläisi, mutta hän sanoi joskus puolisostaan, että siinä oli hyvä mies, kun ei ryypännyt eikä lyönyt. Se riitti. Ja yhdessä olivat kuolemaan saakka.
Mitä erojen yleisyyteen eri ikäluokissa tulee, niin omat vanhempani ovat +/-70-vuotiaita, ja he ovat yhdessä, mutta heidän sisaruksiaan ja tuttaviaan on kyllä eronnut ilman mitään sen suurempia kohuja. Suurta draamaa se taisi olla enemmänkin heitä edeltäneessä sukupolvessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Iso osa suomalaisista naisista (ja toki muunkin maalaisista) ottaa miehen lähes puhtaasti taloudellisista syistä. Myöhemmin niitä ei välttämättä ole.
Tämä on joku vanha jäänne eikä pidä nykyaikana paikkansa. Itse saan pelätä varakkaana naisena onnenonkija-miehiä jotka kauttani haluavat nostaa omaa elintasoaan. Varallisuus ei ole perittyä vaan ihan itse hankittua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iso osa suomalaisista naisista (ja toki muunkin maalaisista) ottaa miehen lähes puhtaasti taloudellisista syistä. Myöhemmin niitä ei välttämättä ole.
Tämä on joku vanha jäänne eikä pidä nykyaikana paikkansa. Itse saan pelätä varakkaana naisena onnenonkija-miehiä jotka kauttani haluavat nostaa omaa elintasoaan. Varallisuus ei ole perittyä vaan ihan itse hankittua.
Onkohan se jokin nuorten miesten jutu, että nähdään maailma paljon vanhanaikaisempana kuin se onkaan? Meillä minä olen se, joka luonut uraa ja tienaa kolme kertaa enemmän kuin mies. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noin käy usein. Nainen on juossut juoksuja kolmekymppiseksi, sitten pikavauhtia avioon ja lapsia kun biologinen kello tikittää. Ei siinä ole testattu vuosia onko mitään yhteistä, ja ruuhkavuosina aika on kulunut arkea pyörittäessä.
Itselle kävi juuri näin. Mutta kun sitä suurta rakkautta tai satujen prinssiä tai unelmien täyttymystä ei tullut koskaan vastaan. Olisiko pitänyt jäädä vanhaksipiiaksi?
Kaikki ei vain ole niin onnekkaita, että löytävät "sen oikean".
Mitään sitä oikeaa satujen prinssiä tai prinsessaa ei ole olemassakaan. Tuon kun ymmärtää, niin on jo hyvä alku.
Onko sitten paremmin ilmaistu, jos sanoo, ettei vaihtoehtoja/ seurusteluun halukkaita tullut elämän varrella vastaan kuin ehkä se yksi? Ja se ei ollut prinssi, mutta oli melko kelvollinen kunnes ei sitten enää ollutkaan. Ihminen muuttuu vuosien varrella hyvässä ja pahassa.
Toisilla on niin hyvä tuuri elämässä, että löytyy ihastus, " se oikea", joka haluaa mennä naimisiin ja on samaa mieltä siitä, että yhdessä eletään loppuun asti. Elämässä on paljon sattumasta kiinni.
Tuskin kukaan uskoo oikeasti prinssiä saavansa, kun heitä on aika vähän maailmassa. Ymmärrän tietysti, että vika on ollut minussa, kun en niitä tavallisiakaan miehiä löytänyt tai kun eivät olleet minusta kiinnostuneita.
Enkä ymmärrä miksi he, ketkä on ollut 40 v. yhden ja saman kumppanin kanssa, kehuskelee saavutetuilla vuosilla. Jos on sopiva kumppani, niin mikäs siinä ollessa. Kaikille ei käy niin eikä se mistään keskusteluista tai pariterapioista huolimatta muutu paremmaksi.
Enpä usko, että lapset laimeasta liitosta kärsii. Ehkäpä aikuiset osaa käyttäytyä ja vaikka ei ole suurta rakkautta, niin tykkäämistä voi olla.
Ihan joka parilla on 40 vuoden aikana isojakin alamäkiä. Vuosiakin kestäviä. On sairauksia, kuolemia, taloudellisia menetyksiä, ehkä pettämistä, isoja riitoja jne. Jos ne selättää ja mine vuosikymmenen jälkeen jaksaa ja haluaa tehdä edelleen tiimityötä, on mitalinsa ansainnut.
Eiköhän se "tiimityö" ole sitä, että toinen alistuu tilanteeseen, koska ei uskalla elää yksin tai ei halua taloudellinen tilanteen vuoksi lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noin käy usein. Nainen on juossut juoksuja kolmekymppiseksi, sitten pikavauhtia avioon ja lapsia kun biologinen kello tikittää. Ei siinä ole testattu vuosia onko mitään yhteistä, ja ruuhkavuosina aika on kulunut arkea pyörittäessä.
Itselle kävi juuri näin. Mutta kun sitä suurta rakkautta tai satujen prinssiä tai unelmien täyttymystä ei tullut koskaan vastaan. Olisiko pitänyt jäädä vanhaksipiiaksi?
Kaikki ei vain ole niin onnekkaita, että löytävät "sen oikean".
Mitään sitä oikeaa satujen prinssiä tai prinsessaa ei ole olemassakaan. Tuon kun ymmärtää, niin on jo hyvä alku.
Onko sitten paremmin ilmaistu, jos sanoo, ettei vaihtoehtoja/ seurusteluun halukkaita tullut elämän varrella vastaan kuin ehkä se yksi? Ja se ei ollut prinssi, mutta oli melko kelvollinen kunnes ei sitten enää ollutkaan. Ihminen muuttuu vuosien varrella hyvässä ja pahassa.
Toisilla on niin hyvä tuuri elämässä, että löytyy ihastus, " se oikea", joka haluaa mennä naimisiin ja on samaa mieltä siitä, että yhdessä eletään loppuun asti. Elämässä on paljon sattumasta kiinni.
Tuskin kukaan uskoo oikeasti prinssiä saavansa, kun heitä on aika vähän maailmassa. Ymmärrän tietysti, että vika on ollut minussa, kun en niitä tavallisiakaan miehiä löytänyt tai kun eivät olleet minusta kiinnostuneita.
Enkä ymmärrä miksi he, ketkä on ollut 40 v. yhden ja saman kumppanin kanssa, kehuskelee saavutetuilla vuosilla. Jos on sopiva kumppani, niin mikäs siinä ollessa. Kaikille ei käy niin eikä se mistään keskusteluista tai pariterapioista huolimatta muutu paremmaksi.
Enpä usko, että lapset laimeasta liitosta kärsii. Ehkäpä aikuiset osaa käyttäytyä ja vaikka ei ole suurta rakkautta, niin tykkäämistä voi olla.
Ihan joka parilla on 40 vuoden aikana isojakin alamäkiä. Vuosiakin kestäviä. On sairauksia, kuolemia, taloudellisia menetyksiä, ehkä pettämistä, isoja riitoja jne. Jos ne selättää ja mine vuosikymmenen jälkeen jaksaa ja haluaa tehdä edelleen tiimityötä, on mitalinsa ansainnut.
Eiköhän se "tiimityö" ole sitä, että toinen alistuu tilanteeseen, koska ei uskalla elää yksin tai ei halua taloudellinen tilanteen vuoksi lähteä.
Tämä. Monen kohtalo on aika surullinen, koska yhteiskunta ja kulttuuri piirtää raameja. Käytännössä täysin turhia elämiä, jotka tuhlataan muiden toiveiden toteutukseen ja palvelemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teetpä niin tai näin, niin kaikki ei hyväksy. Mikä sopii sulle, ei sopinut mulle. En halunnut elää yksin vaan halusin perheen.
Pitää miettiä myös mikä sopii niille tuleville lapsille. Vaikka itse kuinka haluaa perheen niin se että se perhe on kyhätty hätäisesti ventovieraan ihmisen kanssa ajatuksella "kun nyt ei muitakaan ole" ei voi olla näkymättä parisuhteen (onko sitä edes silloin jos toinen on hankittu synnyttämään/siittämään lapsi, näin kärjistäen?) ja perheen ilmapiirissä. Jos vanhemmilla ei ole keskinäistä yhteyttä ja kiintymystä ja ainoa yhdistävä asia on lapset, se voi tehdä asiat hankalaksi. Lähipiiristä on kokemusta, yleensä kuitenkin se keskinäinen rakkaus auttaa kestämään ja hyvä välittävä suhde antaa voimaa.
Hämmentävä kommentti. Eihän se, että toista ei rakasta, tarkoita, että hän olisi ventovieras. Ei kukaan nappaa ketään mukaansa lähikaupasta ja vie kotiinsa siitosoriksi. Kyllä sitä tutustutaan ihan normaalisti ja yhdessä todetaan, että perhe ois jees. En myöskään usko, että rakkauden puuttuminen lapsia traumatisoi yksinään. Jos vanhemmat eivät osaa käyttäytyä, niin toki, mutta sehän on ihan eri asia ja toisiaan rakastavatkin voivat oireilla perheessä.
Sinänsä olen sitä mieltä, että lapsille ja ihmisille yleensä on hyvä nähdä ihmisten välistä kiintymystä ja rakkautta, mutta aika monessa perheessä, jossa ollaan jossain vaiheessa oltu rakastuneita, ei välttämättä enää jossain vaiheessa olla erityisen vahvasti ja välit on enemmän kumppanimaiset eikä kukaan ole silloin huolissaan lasten vuoksi.
Minusta tämä tällainen suhde on ongelma ainoastaan, jos toiselle esittää suuresti rakastunutta tai käyttää hyväkseen toisen suurempia tunteita. Yleisesti ottaen olen kuitenkin ymmärtänyt, että yleensä nämä suhteet muodostuvat niin, että vähän kumpikin tyytyy.
Minä en ole tuollaisessa suhteessa enkä ole koskaan ollut, mutta en koe tuota automaattisesti toisen hyväksikäyttämiseksi. Kyllä se riippuu ihan siitä miten asian hoitaa.
Kaverini oudosti on sitä mieltä että rakkaimmassa harrastuksessaan olisi parempi kun kumppani ei sitä harrasta lainkaan. Itse en voi ymmärtää sillä mikä sen parempi kuin harrastaa rakkaansa kanssa sitä mistä pitää eniten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noin käy usein. Nainen on juossut juoksuja kolmekymppiseksi, sitten pikavauhtia avioon ja lapsia kun biologinen kello tikittää. Ei siinä ole testattu vuosia onko mitään yhteistä, ja ruuhkavuosina aika on kulunut arkea pyörittäessä.
Itselle kävi juuri näin. Mutta kun sitä suurta rakkautta tai satujen prinssiä tai unelmien täyttymystä ei tullut koskaan vastaan. Olisiko pitänyt jäädä vanhaksipiiaksi?
Kaikki ei vain ole niin onnekkaita, että löytävät "sen oikean".
Mitään sitä oikeaa satujen prinssiä tai prinsessaa ei ole olemassakaan. Tuon kun ymmärtää, niin on jo hyvä alku.
Onko sitten paremmin ilmaistu, jos sanoo, ettei vaihtoehtoja/ seurusteluun halukkaita tullut elämän varrella vastaan kuin ehkä se yksi? Ja se ei ollut prinssi, mutta oli melko kelvollinen kunnes ei sitten enää ollutkaan. Ihminen muuttuu vuosien varrella hyvässä ja pahassa.
Toisilla on niin hyvä tuuri elämässä, että löytyy ihastus, " se oikea", joka haluaa mennä naimisiin ja on samaa mieltä siitä, että yhdessä eletään loppuun asti. Elämässä on paljon sattumasta kiinni.
Tuskin kukaan uskoo oikeasti prinssiä saavansa, kun heitä on aika vähän maailmassa. Ymmärrän tietysti, että vika on ollut minussa, kun en niitä tavallisiakaan miehiä löytänyt tai kun eivät olleet minusta kiinnostuneita.
Enkä ymmärrä miksi he, ketkä on ollut 40 v. yhden ja saman kumppanin kanssa, kehuskelee saavutetuilla vuosilla. Jos on sopiva kumppani, niin mikäs siinä ollessa. Kaikille ei käy niin eikä se mistään keskusteluista tai pariterapioista huolimatta muutu paremmaksi.
Enpä usko, että lapset laimeasta liitosta kärsii. Ehkäpä aikuiset osaa käyttäytyä ja vaikka ei ole suurta rakkautta, niin tykkäämistä voi olla.
Ihan joka parilla on 40 vuoden aikana isojakin alamäkiä. Vuosiakin kestäviä. On sairauksia, kuolemia, taloudellisia menetyksiä, ehkä pettämistä, isoja riitoja jne. Jos ne selättää ja mine vuosikymmenen jälkeen jaksaa ja haluaa tehdä edelleen tiimityötä, on mitalinsa ansainnut.
Eiköhän se "tiimityö" ole sitä, että toinen alistuu tilanteeseen, koska ei uskalla elää yksin tai ei halua taloudellinen tilanteen vuoksi lähteä.
Joillain voi olla niinkin. Yleensä pitkän suhteen aikana molemmille tulee välillä aikoja joissa pohtii eroa. Osa jopa toivoo salaa puolison kuolemaa, että pääsisi helpommalla. Karua, mutta osittain ymmärrettävää. Elämä ei ole yksinkertaista, tasaista tai suoraa viivaa kulkemista.
Keskiverto avioliitto nykyään.
16-26v juostaan juoksuja. miellytetään itsevarmoja kusipäitä
27-28v never again, forever alone!!!
29-30v pikapikaa häät ja lapsia perheenisäksi sopivan miehen kanssa. Ei ajan haaskaamista lapsettomaan seurusteluun
31-39v kiireistä perhearkea, ei yhteistä aikaa
40-45v ei ole mitään yhteistä paitsi miehen rahat. Elintaso laskisi erotessa
46v olen rohkea! uskallan lähteä! Ero!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämän takia pitäisi kysyä haluaako mies perheen vai olla isä?
Siinä on suuri ero haluaako mies töissä kehuskella kuinka kotona on vaimo ja lapset vai haluaako mies kasvattaa lapset ja olla niiden arjessa mukana samalla tavalla kuin äiti.
Vierailija kirjoitti:
Keskiverto avioliitto nykyään.
16-26v juostaan juoksuja. miellytetään itsevarmoja kusipäitä
27-28v never again, forever alone!!!
29-30v pikapikaa häät ja lapsia perheenisäksi sopivan miehen kanssa. Ei ajan haaskaamista lapsettomaan seurusteluun
31-39v kiireistä perhearkea, ei yhteistä aikaa
40-45v ei ole mitään yhteistä paitsi miehen rahat. Elintaso laskisi erotessa
46v olen rohkea! uskallan lähteä! Ero!
Miehen rahat?🙄
Älä viitsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän takia pitäisi kysyä haluaako mies perheen vai olla isä?
Siinä on suuri ero haluaako mies töissä kehuskella kuinka kotona on vaimo ja lapset vai haluaako mies kasvattaa lapset ja olla niiden arjessa mukana samalla tavalla kuin äiti.
Tai ylipäätään osallistua ja satsata kotiin ja perheeseen kaikenkaikkiaan.
Aika monelle miehelle on jotenkin tärkeä saavutus, että hänellä on vaimo ja lapset. Sen lisäksi pitäisi olla komea ura, omaa aikaa, rahaa ja harrastuksia. Metsästys, kalastus, pyöräily, juoksu, hiihto, saunakaverit. Osakesalkku, jota räplää tämän tästä.
Ei tähän yhtälöön mahdu arkinen perheestä huolehtiminen millään tavalla. Eli rakkaus. Elämän painopiste on muualla, ja koti on vain resurssi, josta ammennetaan hoivaa, lepoa ja energiaa muualla käytettäväksi. Tämä väsyttää naisen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan.
Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.
Klassikkoesimerkki siitä tyytymisestä. Tyydyn mieheeni, jotta minä saan mitä haluan, eli lapset. Miltä itsestäsi tuntuisi jos joku mies sinulle toteaisi että otan sinut puolisoksi kun sinut pystyn saamaan, enkä sitä jonka haluan? Ei varmaan herätä romanttisia tunteita tai parisuhde kanna pidemmän päälle. Ja noi erouhkaukset on yhtä tyhjän kanssa. Jos sinulla olisi selkärankaa, olisit eronnut jo aikoja sitten, eli tyydyt edelleen. Älkää hyvät ihmiset tyytykö mihin tahansa. Käytätte kaikkein kalleintanne huonoon suhteeseen, eli elinaikaanne ja parhaita vuosianne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin jossain vaiheessa keskellä pikkulapsiarkea herätellä vaimoa kyselemällä, että mitäs kivaa me tehdään yhdessä kun lapset ovat kasvaneet isoiksi ja lentäneet pois pesästä. Tilanne oli siis mennyt sellaiseksi ettei vaimo enää itse aktiivisesti ehdotellut mitään hauskaa yhdessä tekemistä ja niistä minun suunnittelemista löytyi aina jotain sanomista. Blogit olivat silloin juuri tulleet iso juttu ja niitä innoissaan seurasi ja kaikenlaiset kissanristiäiset ja lounas- tai brunssireissut kiinnosti kovasti. Niin ja ne halvat etelänmatkat joilla nuoret sinkkubloggaajat juoksivat. Yritin vihjata, että kiva juttu ja haaveita saa olla, mutta et enää ole sinkkutyttö vaan sinulla on lapsia ja mies.
Erohan siitä sitten tuli kun vaimo ilmeisesti jossain kohtaa tajusi etten tule häntä ja hänen haaveiluaan, johon en tuntunut kuuluvan mukaan, kustantavan yksin loputtomiin.
Lounaat ja brunssit kivoissa ravintoloissa on harvinaisen helppoa järjestää. Ja etelänmatkat. Haaveet kuulostivat hyvin yksinkertaisilta.
Jos rahat ei meinaa riittää edes asumiseen, niin silloin kannattaisi varmaan haaveilla töihin menemisestä tai edullisemmasta asunnosta. Eikä mistään brunsseistä tai etelänmatkoista.
Vierailija kirjoitti:
Kaverini oudosti on sitä mieltä että rakkaimmassa harrastuksessaan olisi parempi kun kumppani ei sitä harrasta lainkaan. Itse en voi ymmärtää sillä mikä sen parempi kuin harrastaa rakkaansa kanssa sitä mistä pitää eniten.
Mun mielestäni siinä ei ole mitään outoa, ja ainakin se riippuu tosi paljon harrastuksesta. Esimerkiksi itse harrastan mm. lukemista ja käsitöitä enkä niihin tarvitse mitenkään seuraa tai jakamista, ja mies puolestaan harrastaa ultrajuoksua, joka ei ole yhtään mun juttuni ja joka on miehelle jossakin määrin just se juttu, jossa saa olla yksin omien ajatustensa kanssa. Yhdessä sitten matkustetaan tai käydään oopperassa tai penkkiurheillaan, mutta kyllä ne omimmat jutut ovat, no, omia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.
Meillä on tämä sama. Puoliso on nykyään yrittäjä. Vain työ kiinnostaa. Yritin varata pientä hotellilomaa, mutta eihän hän osaa sanoa milloin onnistuu. Mielestäni ei ole monimutkainen asia kaivaa kalenteri käteen ja sopia joku pitkä vkl hyvissä ajoin. On kuulemma liian vaikeaa. Kuitenkin miesten kesken mökkireissu onnistuu 3x vuodessa. Ei meillä ollut tällaista ongelmaa ennen yrittäjyyttä mikä tuntuu itsestäni pahalta. Kaikki muu menee meidän suhteen edelle.
Miehesi ei taida arvostaa sinua kovin paljon, kun mökkireissu kavereiden kanssa onnistuu tuosta vain ja jopa kolme kertaa vuodessa, mutta sinun kanssasi se ei muka onnistu mitenkään. Seuraavan kerran kun miehesi lähtee kavereineen mökkeilemään, lähde sinäkin kavereidesi kanssa - tai yksinäsi - vaikka jonnekin kaupunkilomalle kotimaassa tai ulkomailla ( tai tee jotain muuta mukavaa mikä itseäsi kiinnostaa). Äläkä soittele miehen perään!
Samalla on pakko sanoa, että jos miehesi on täysin välinpitämätön sinun suhteesi, niin se on tietenkin ikävää. Itse en sellaista hyväksyisi, koska siinä menee elämä täysin hukkaan.
Samaa täällä, valitettavasti. kostona, jos käyn jossakin, mies ei ole tehnyt kotona mitään silläaikaa, ei siis mitään! Roskat pöydällä, tiskit laittamatta jne. Aina on kyse hänestä! Nyt yritti pilata juhannuksen. otin yhden hänen ostamista siidereistä, alkoi valittaa; osta omasi nämä riittää minulle! Kuitenkin tuli ruokapöytään tyytyväisenä, kun minä olin siivonnut ja tehnyt ruuat (ostanut) ja koristellut. Ei anna mitään arvoa minulle tai tekemisilleni.
Kutsuin syönnin jälkeen osallistumaan pihapeleihin muun porukan kanssa, ei tullut. Lipun salkoon laitto ja kaikki on minun tehtävä. Teen mielelläni mutt ärsyttää toisen passiivisuus!! Silti valittaa syyttelee ja arvostelee minua negatiivisesti!!
Nyt on laitettava tuolle stoppi. Haluatko katkeroitua?
Parisuhdeneuvontaan tai asumusero, mikäli keskustelu aiheesta ei onnistu.Ei pysty puhumaan. On taitava kääntämään kaiken minun syyksi, jos ei muuta keksi niin: maksan enemmän voin päättää... Inhottaa ja olen kateellinen jopa kavereille, yhden mies on niin huomaavainen että huomioi minua enemmän kuin mieheni! Kysyy aina tuonko juomaa ja osaa kehua.
Ihan sama täällä. Olen vasta nyt yli 50-vuotiaana tajunnut, että mieheni on narsistinen persoona, kuten isänsäkin. Tuollaisten luonne vaan pahenee vanhemmiten. Alkuun luulin, että miehelläni on alkavaa muistisairautta ja koitin ymmätää. Mutta nyt ilkeilyn ja nälvimisen myötä olen tajunnut pelin hengen. Tämän kun oivalsin, pystyn olemaan provosoitumatta. Kyllä tämä pitkä liitto alkaa vetelemään nyt viimeisiään, on henkistä pahoinpitelyä!
Sama täälä.
Oma mies ei edes huomaa ja toisten miehet kohtelee paremmin ja keskustelee.
Todellakin käy mielessä että pitäisi vaihtaa johonkin niistä kavereista koko ukko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.
Meillä on tämä sama. Puoliso on nykyään yrittäjä. Vain työ kiinnostaa. Yritin varata pientä hotellilomaa, mutta eihän hän osaa sanoa milloin onnistuu. Mielestäni ei ole monimutkainen asia kaivaa kalenteri käteen ja sopia joku pitkä vkl hyvissä ajoin. On kuulemma liian vaikeaa. Kuitenkin miesten kesken mökkireissu onnistuu 3x vuodessa. Ei meillä ollut tällaista ongelmaa ennen yrittäjyyttä mikä tuntuu itsestäni pahalta. Kaikki muu menee meidän suhteen edelle.
Miehesi ei taida arvostaa sinua kovin paljon, kun mökkireissu kavereiden kanssa onnistuu tuosta vain ja jopa kolme kertaa vuodessa, mutta sinun kanssasi se ei muka onnistu mitenkään. Seuraavan kerran kun miehesi lähtee kavereineen mökkeilemään, lähde sinäkin kavereidesi kanssa - tai yksinäsi - vaikka jonnekin kaupunkilomalle kotimaassa tai ulkomailla ( tai tee jotain muuta mukavaa mikä itseäsi kiinnostaa). Äläkä soittele miehen perään!
Samalla on pakko sanoa, että jos miehesi on täysin välinpitämätön sinun suhteesi, niin se on tietenkin ikävää. Itse en sellaista hyväksyisi, koska siinä menee elämä täysin hukkaan.
Samaa täällä, valitettavasti. kostona, jos käyn jossakin, mies ei ole tehnyt kotona mitään silläaikaa, ei siis mitään! Roskat pöydällä, tiskit laittamatta jne. Aina on kyse hänestä! Nyt yritti pilata juhannuksen. otin yhden hänen ostamista siidereistä, alkoi valittaa; osta omasi nämä riittää minulle! Kuitenkin tuli ruokapöytään tyytyväisenä, kun minä olin siivonnut ja tehnyt ruuat (ostanut) ja koristellut. Ei anna mitään arvoa minulle tai tekemisilleni.
Kutsuin syönnin jälkeen osallistumaan pihapeleihin muun porukan kanssa, ei tullut. Lipun salkoon laitto ja kaikki on minun tehtävä. Teen mielelläni mutt ärsyttää toisen passiivisuus!! Silti valittaa syyttelee ja arvostelee minua negatiivisesti!!
Nyt on laitettava tuolle stoppi. Haluatko katkeroitua?
Parisuhdeneuvontaan tai asumusero, mikäli keskustelu aiheesta ei onnistu.Ei pysty puhumaan. On taitava kääntämään kaiken minun syyksi, jos ei muuta keksi niin: maksan enemmän voin päättää... Inhottaa ja olen kateellinen jopa kavereille, yhden mies on niin huomaavainen että huomioi minua enemmän kuin mieheni! Kysyy aina tuonko juomaa ja osaa kehua.
Ihan sama täällä. Olen vasta nyt yli 50-vuotiaana tajunnut, että mieheni on narsistinen persoona, kuten isänsäkin. Tuollaisten luonne vaan pahenee vanhemmiten. Alkuun luulin, että miehelläni on alkavaa muistisairautta ja koitin ymmätää. Mutta nyt ilkeilyn ja nälvimisen myötä olen tajunnut pelin hengen. Tämän kun oivalsin, pystyn olemaan provosoitumatta. Kyllä tämä pitkä liitto alkaa vetelemään nyt viimeisiään, on henkistä pahoinpitelyä!
Sama täälä.
Oma mies ei edes huomaa ja toisten miehet kohtelee paremmin ja keskustelee.
Todellakin käy mielessä että pitäisi vaihtaa johonkin niistä kavereista koko ukko.
Kannattaa muistaa, että ne toiset flirttailijat voi vaan pelata peliään. Ota vaan ero ja huomaat, että kukaan niistä toisista ei otakaan sinua. Ja se exäkään ei enää huoli takaisin... Ei ketään vaan oteta itselleen, vaan on sillä toisellakin kai jotain asiaan sanomista
34v yhdessä, 65/69v. Ei lapsia. Puoliso on paras ystäväni. Vaikean sairauden aikaan oli tuikitärkeä tuki ja turva. Meillon kaks asuntoa, maalla ja kaupungissa. Suhataan väliä, välillä erikseen, välillä yhdessä. Molemmilla on omia harrastuksia, mutta myös yhteisiä. Loistava kombo. Tykätään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iso osa suomalaisista naisista (ja toki muunkin maalaisista) ottaa miehen lähes puhtaasti taloudellisista syistä. Myöhemmin niitä ei välttämättä ole.
Tämä on joku vanha jäänne eikä pidä nykyaikana paikkansa. Itse saan pelätä varakkaana naisena onnenonkija-miehiä jotka kauttani haluavat nostaa omaa elintasoaan. Varallisuus ei ole perittyä vaan ihan itse hankittua.
Onkohan se jokin nuorten miesten jutu, että nähdään maailma paljon vanhanaikaisempana kuin se onkaan? Meillä minä olen se, joka luonut uraa ja tienaa kolme kertaa enemmän kuin mies. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä.
Niin, jotain somekanavilta opittua konservatiivista ajattelua. Ei sovi yhtään Pohjoismaihin.
Tunnistan ongelman nyt kun ollaan eroamassa. Mutta on vaimo myös muuttunut kun nykyään häntä ei kiinnosta kuin sohvalla teeveen edessä puolinukuksissa makaaminen. Eipä siinä oikein sitten voi mitään yhdessä tehdä kun toista ei saa liikahtamaan sohvalta.