Onko täällä muita keski-ikäisiä, jotka huomanneet että puolison kanssa ei oikeastaan olekaan mitään yhteistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin jossain vaiheessa keskellä pikkulapsiarkea herätellä vaimoa kyselemällä, että mitäs kivaa me tehdään yhdessä kun lapset ovat kasvaneet isoiksi ja lentäneet pois pesästä. Tilanne oli siis mennyt sellaiseksi ettei vaimo enää itse aktiivisesti ehdotellut mitään hauskaa yhdessä tekemistä ja niistä minun suunnittelemista löytyi aina jotain sanomista. Blogit olivat silloin juuri tulleet iso juttu ja niitä innoissaan seurasi ja kaikenlaiset kissanristiäiset ja lounas- tai brunssireissut kiinnosti kovasti. Niin ja ne halvat etelänmatkat joilla nuoret sinkkubloggaajat juoksivat. Yritin vihjata, että kiva juttu ja haaveita saa olla, mutta et enää ole sinkkutyttö vaan sinulla on lapsia ja mies.

 

Erohan siitä sitten tuli kun vaimo ilmeisesti jossain kohtaa tajusi etten tule häntä ja hänen haaveiluaan, johon en tuntunut kuuluvan mukaan, kustantavan yksin loputtomiin.

Suosittelen eroterapiaa. Et selvästi ole päässyt erosta läpi tai käsitellyt syitä. 
Ja tietysti muillekin pariterapiaa ennen eroa. Etenkin, jos on lapsia ja omaisuutta. 

Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että osa naisista on itsekkäitä ja laskelmoivia ja ajattelevat ennen kaikkea itseään? Tai epärealistisia haaveita elätteleviä taivaanrannan maalareita. Ei se vika aina ole miehessä.

 

Olen käynyt eroterapiassa ja pohtinut suhteessa tapahtuneita asiota. Toki olen virheitä tehnyt, mutta en mielestäni mitään sellaista josta olisin ansainnut tapahtuneen. Eikös Fisherin erokirjassa sanottu, että osa ihmisistä menee avioliittoon vääristä syistä ja se liitto lopulta hajoaa vaikka toinen osapuoli tekisi mitä tahansa.

Ei eroterapiassa etsitä syyllisiä vaan annetaan työkaluja päästä erosta yli. AP:llä on selvästi hankaluuksia nähdä vuosia(?) sitten tapahtunut ero neutraalisti. Se myrkyttää vain omaa elämää. 

Et itse selvästikään ole lukenut mainittua kirjaa tai käynyt eroterapiassa, kunhan toistelet vaan omia näkemyksiäsi. Missään kohtaan en osoittanut syyllistä vaan totesin, että jos menee kyseenalaisilla motiveilla liittoon tai ei ole valmis tekemään omaa osaansa, niin harvemmin se liitto kestää.

Ei kestäkään. Mutta kuulostat katkeralta. Anna olla ja siirry elämässä eteenpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.

Meillä on tämä sama. Puoliso on nykyään yrittäjä. Vain työ kiinnostaa. Yritin varata pientä hotellilomaa, mutta eihän hän osaa sanoa milloin onnistuu. Mielestäni ei ole monimutkainen asia kaivaa kalenteri käteen ja sopia joku pitkä vkl hyvissä ajoin. On kuulemma liian vaikeaa. Kuitenkin miesten kesken mökkireissu onnistuu 3x vuodessa. Ei meillä ollut tällaista ongelmaa ennen yrittäjyyttä mikä tuntuu itsestäni pahalta. Kaikki muu menee meidän suhteen edelle.

Sama mulla mutta yrittäjyys on uusi harrastus miehellä. Se menee perheen edelle. Mitään yhteistä ei voi suunnitella mihinkään.

Näissä molemmissa tapauksissa puoliso todennäköisesti pettää. Sano minun sanoneeni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole lapsia eikä tule lapsia. Puolison kanssa löytyy paljon jaettuja mielenkiinnon kohteita. Yhteistä taivalta takana toistakymmentä vuotta. Vapaaehtoinen lapsettomuus on mahdollistanut tämän merkittävissä määrin.

Mulla on lähipiirissä varsin paljon viisikymppisiä pariskuntia, jotka ovat olleet sen parikymmentä vuotta tai kauemminkin yhdessä. Osalla on lapsia, jotka ovat nyt joko sioja teinejä tai nuoria aikuisia, osalla ei ole lapsia ollenkaan. Arvatkaa huviksenne, kumpien pariskuntien joukossa on erottu enemmän. Jep, lapsettomista pariskunnista ei ole eronnut yksikään, lapsia saaneista enemmän kuin puolet. Just näillä syillä, kun ei ole enää mitään yhteistä tai ei oikein enää edes tunneta sitä toista tai lasten jälkeen mielenkiinnon kohteet ovat kasvaneet ihan erilleen tai ei ylipäätään enää se toisen naama miellytä.

Niin, sinun tuttavapiirisi on tuollainen mutta ei se ole mikään yleinen totuus. Tilastojen mukaan lapsettomat liitot ovat lyhyempiä kuin ne joissa on yhteisiä lapsia. Itse olen myöskin viisikymppinen enkä tunne ikäisissäni yhtä ainutta lapsetonta paria, joka olisi ollut yhdessä parikymmentä vuotta. 

Mä tunnen monia pitkiä liittoja joilla on yhteiset lapset mutta joissa nainen on onneton. Ei se pitkä liitto takaa sitä että se on hyvä.

Joo, tilastollisesti lapsettomat liitot voivat olla lyhyempiä, mutta miten tuhottoman paljon on lapsiperheitä, joissa vanhemmat eivät eroa, koska yhdessä roikutaan lasten ja asuntolainan takia? Ja liitto on sitten sen 20-25 vuotta pitkä, kun vihdoin lasten aikuistuttua erotaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No onneksi ei ole tuollaista tilannetta - ei ole ollut yli 20 vuoteen. Aikoinaan elin 8 vuotta naisen kanssa, johon ei olisi ikinä pitänyt mennä tutustumaan. Siitä jännä homma, kun se meni lopulta niin päin, että hän jätti minut, vaikka minähän siinä olin se, jonka olisi pitänyt ero ottaa. Kuinka se niin päin menikin? Ihan typerästi. Se ihminen ei tullut mun elämään mitään muuta kuin pilaamaan kaiken. 

Tämähän siinä monilla tuntuu olevan, että se lähteminen on vaikeeta. Itse tunnen ihmisen, jolle kaikki sanoi, että lähde tuosta suhteesta, siinä ei ole mitään hyvää ja hän oli tätä mieltä itsekin. Silti ei osannut lähteä ja rukoili vain, että mies löytäisi uuden ja jättäisi hänet. Sitten kun näin vihdoin kävi, niin oli onnensa kukkuloilla. Ulkopuolelta on tosi outoa katsoa, miten kauan sitä jotkut jaksaa elämäänsä pilata, vaikka itsekin tiedostavat, ettei siinä tilanteessa ole mitään järkeä, mutta ihmisillä on niin monenlaisia haavoittuvuuksia, joista ei niin helposti pääse eroon, vaikka niistä olisikin jollain tasolla tietoinen. Mahdollista se toki on, mutta vaatii työstöä.

Riippuu niin tilanteesta. Jos ei ole väkivaltaa tai pettämistä, eroa ja itseään ihmisenä voi työstää jo avioliiton aikana. Jossain kohtaa se pitää tehdä kuitenkin. Toisaalta, sama mies voi olla huono aviopuoliso, mutta erittäin hyvä isä eikä siksi ero ole välttämättä paras ratkaisu lapsille. Tai rahaa on avioliitossa niin paljon enemmän, että ennemmin pitää hyvän elintason, myös lapsille, kuin eroaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykypariskunnat eroavat helposti keski-ikään päästessään, kun taas vanhemmat ikäluokat, siis jo eläkeikäiset, on opetettu siihen, että koettelemukset ja ikävätkin haasteet käydään läpi yhdessä. Mikä sitten syynä? 

Tässä on avainsana yhdessä. Omalla lähipiirin otannalla kaikissa niistä pareista, joissa ollaan erottu, on ollut kyse siitä, että toinen ei ole ollut valmis tekemään hevon pyllyrää. Siinä ei kauheasti auta, yksi osapuoli olisi motivoitunut. Omasta suvusta on taas noista aiemmista sukupolvista sellaisia kokemuksia, että yhteenjääminen ei ole riippunut siitä, että oltaisiin osattu yhdessä käydä läpi koettelemuksia, vaan siitä, ettei sitä nyt vaan saa ja kehtaa erota, kun on kerran yhteen menty. Sellaista määrää katkeruutta en ole yhdelläkään eronneella nähnyt kuin noilla "pakolla" suhteisiinsa jääneillä. En ymmärrä mitä hyvää tuossa on ja kannatan ero-oikeutta, vaikka koen kyllä itsekin, ettei suhteesta pitäisi erota liian helposti. Monet eivät kyllä nykyäänkään eroa, vaan yrittävät kaikkensa ensin. Joskus se ero vaan on se paras ratkaisu.

Olen jo seitsemänkymppinen mummeli. Minua välillä nyppii nämä "ennen oltiin yhdessä, kun ei kehdattu erota" -yleistykset. Vanhempani erosivat, kun olin teini-iässä. (Olisin toivonut, että he olisivat tehneet päätöksensä jo aiemmin, mutta hyvä, että edes silloin.) Itse olen kuitenkin ollut onnellisesti naimisissa liki 50 vuotta. Eli, kyllä ennenkin erottiin, eikä nykyäänkään aina osata erota, vaikka syytä olisi.

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää nää "jos antaa kipinän hävitä niin se on oma syy" kommentit. Nää tällaiset ei tunnu tajuavan, että ei aikuista miestä voi pakottaa tekemään mitään yhdessä ja jotkut ei oikeasti halua nähdä minkään sortin vaivaa parisuhteen eteen vaikka nainen yrittäisi keksiä yhteistä puuhaa. 

Omasta kokemuksesta myönnän sen että olin niin naiivi ja typerä enkä tajunnut, että sama meno jatkuu vuosikausia. Mikään ei yksipuolisessa parisuhteessa parane ajan myötä vaan katkeruus lisääntyy.

Jos mies ei osallistu parisuhteeseen ja arjen pyörittämiseen niin sen kyllä huomaa jo parissa vuodessa, jos vaan haluaa kohdata todellisuuden. Siinä kohtaa naisen pitäisi tehdä se päätös lähteä, ei hankkia lisää lapsia ja odotella kymmentä tai kahtakymmentä vuotta mahdollista muutosta.

Paljon on naisia, joilla ei ole muuta yhteistä parisuhteessa kuin miehen rahat.

Noin käy usein. Nainen on juossut juoksuja kolmekymppiseksi, sitten pikavauhtia avioon ja lapsia kun biologinen kello tikittää. Ei siinä ole testattu vuosia onko mitään yhteistä, ja ruuhkavuosina aika on kulunut arkea pyörittäessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei miehillä ja naisilla ole. Edes tuo lapsenkasvatus ei oikeastaan ole, ellei siitä olisi sovittu niin. Luonnossa nisäkäsnaaraat ja koiraat eivät jaa sitäkään, vaan naaras hoitaa ja mies lähinnä vahtii reviiriä/haaremia.

Riippuu eläimestä, sudet esimerkiksi ovat monogaamisia, ja uros hoitaa pentuja siinä missä naaraskin.

Seuraavaksi miehet varmaan alkavat selittää "uroskarhu yrittää aina tappaa pennut mitkä eivät ole sen omia, minkä vuoksi minäkin voin tappaa naapurin kakarat koska en ole siittänyt niitä".

Joka ketjussa on näitä evoluutioselittäjiä. He vetävät johtopäätöksiä jostain alkuhämäristä ja eläinten käytöksestä kun perustelevat sitä, miksi eivät voi tulla pois henkiseltä kivikaudeltaan.

Ihmisen pärjääminen evoluutiossa perustuu ihmisen lähes ylivertaisen kykyyn sopeutua olosuhteisiin. Ainakin ihminen on sopeutunut paremmin kuin lukuisat muut lajit. 

Mikään ei velvoita meitä toimimaan kuin kivikauden tollo. Ei mikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan. 

Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.

Miten ikinä pystyit harrastamaan seksiä miehen kanssa, jopa toistuvasti, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä. Nyt en ymmärrä. Miten lapset voivat noin epäsuhtaisessa liitossa? Miestä on käytetty lähinnä siittäjänä. t. nainen 69 v

Samaa mietin. Mikä taustatarina lapsilla: en rakastanut isäänne mut halusin vain joltain siemenet...

Nämä kommentoijat lienevät naisia. Yllättyisitte, jos tietäisitte miten monen miehen motiivi avioliitolle on tasan vakiseksi. 

Seksi on kyllä siinä listalla mutta sitä ennen on monia asioita. Mies

Mitä muita?

Eron tuoksinassa huomasin, että miehelle esimerkiksi lasten hyvinvointi ei ainakaan ensi vaiheessa merkinnyt mitään. Rahasta oli kovin kiinnostunut, ja jankutti tavaroiden jakamisesta. Tavaroiden, joista ei ollut koskaan ennen kiinnostunut.

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.

Meille tuli ero kun kuopus oli ylioppilaskokeiden keskellä. Mahdollisimman huono ajankohta mutta ainoa järkevä ratkaisu. Siitä on nyt 18 vuotta, olen onnellinen, ja tyytyväinen olen myös rooleissani äiti-mummi-anoppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi olla? Jos ette riitele ja yhteiselo sujuu joten kuten niin ole tyytyväinen. On joku jolle ehkä jakaa päivän tapahtumat ja jutella. Ei siitä sen suurempaa numeroa tarvitse tehdä. 

Onpa upeaa elää yhdessä kun on "joku jolle jutella"

Minusta se on hienoa, oikeasti. Olen 51 v nainen. En kaipaa parisuhteelta mitään ihmeellistä, en kipinää, en yhteistä tekemistä muuta kuin nyt arkea. Mulle riittää että on ihan hyvää seksiä silloin tällöin, ja juttuseuraa arjen jakamiseen. Eikä me niin kauhean paljoa edes jutella, molemmat introverttejä. Mutta mukavampi minusta silti kaksin kuin yksin. Ymmärrän, ettei kaikille luonteille tällainen riitä, mutta mulle se on ihanteellista, melkein kuin olisi yksin, mutta ei kuitenkaan ihan - täysin yksin voisi tuntua yksinäiseltä ja jossain määrin turvattomalta. 

Minusta tuo ei kuulosta sen toisen ihmisen arvostamiselta vaan välineellistämiseltä ja minua pelottaa jos itsellekin kävisi niin. Anteeksi jos tämä nyt loukkaa enkä toki tiedä suhteestanne enempää mutta jos kääntää asian niin että miltä tuntuisi itsestä kuulla että puoliso on parisuhteessa minun kanssani koska yksinäisyys olisi turvatonta ja että olisi juttuseuraa kun sitä kaipaa. Kovin henkilökohtaiselta ja läheiseltä suhteelta se ei mielestäni kuulosta. Ehkä se on pitkissä, vuosikymmeniä kestäneessä parisuhteessa sitten väistämätöntä että toisen kanssa eletään tottumuksesta ja puhuttavaa ei ole. Tosin tuon introverttiyden puhumattomuuden syynä kyseenalaistaisin, itsekin olen enemmän introvertti siinä mielessä että tarvitsen omaa aikaa mutta olen silti kiinnostunut puolisoni mielenliikkeistä ja haluan jutella hänen kanssaan. Pelottaa että sellainen yhteys ja kiinnostus loppuisi jossain kohtaa.

Ärsyttävään suhteeseen jääminen voi olla jonkinlaista pelkoa. Ei ehkä luota että pärjää yksin. Eikä halua nolata puolisoa eroamalla hänestä. Tietää että siitä seuraisi välienselvittelyä eikä halua sitä sotkua selvitettäväkseen. Monta asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Noin käy usein. Nainen on juossut juoksuja kolmekymppiseksi, sitten pikavauhtia avioon ja lapsia kun biologinen kello tikittää. Ei siinä ole testattu vuosia onko mitään yhteistä, ja ruuhkavuosina aika on kulunut arkea pyörittäessä.

Itselle kävi juuri näin. Mutta kun sitä suurta rakkautta tai satujen prinssiä tai unelmien täyttymystä ei tullut koskaan vastaan. Olisiko pitänyt jäädä vanhaksipiiaksi?

Kaikki ei vain ole niin onnekkaita, että löytävät "sen oikean". 

Vierailija kirjoitti:

Paljon on naisia, joilla ei ole muuta yhteistä parisuhteessa kuin miehen rahat.

Aivan pätevä syy sekin. Meillä on molemmilla kuusinumeroiset vuosipalkat. Mutta yhdessä silti paljon mukavampi elintaso kuin erikseen, eikä lasten harrastuksia, kampaamokäyntejä, hotellien tähtiä tai ravintolailtoja tarvitse laskea. Ennemmin näin, vaikka suhde on lähinnä sisarustasoa (on yritetty korjata). Ei kiinnosta keski-ikäisenä lähteä etsimään uutta deittiäpeistä. Jos mies löytää jossain vaiheessa uuden, olen vain onnellinen hänen puolestaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin käy usein. Nainen on juossut juoksuja kolmekymppiseksi, sitten pikavauhtia avioon ja lapsia kun biologinen kello tikittää. Ei siinä ole testattu vuosia onko mitään yhteistä, ja ruuhkavuosina aika on kulunut arkea pyörittäessä.

Itselle kävi juuri näin. Mutta kun sitä suurta rakkautta tai satujen prinssiä tai unelmien täyttymystä ei tullut koskaan vastaan. Olisiko pitänyt jäädä vanhaksipiiaksi?

Kaikki ei vain ole niin onnekkaita, että löytävät "sen oikean". 

Mikä yksin olemisessa olisi ollut pahaa tai hankalaa? Kysyn 40-vuotiaana lapsettomana sinkkunaisena. Olen onnellinen, levollinen, minulla on mukava sosiaalinen elämä, turvaa antava läheisverkosto, nautin kauniista rauhallisesta kodistani, olen hankkinut tietoa ja osaamista tehdä itsenäisesti päätöksiä eri asioissa, humputtelen ympäri maailmaa välillä aivan yksin ja välillä seurassa. Elän normaalia hyvää elämää. Parisuhteelle voisi olla tilaa ja annettavaa, mutta elämässäni on aivan ihania asioita ilman sitäkin eikä itseään ja identiteettiään todellakaan kannata määritellä parisuhteen tai parisuhteettomuuden kautta! Se typistää ihmisen. Minä valitsin toisin kuin sinä, enkä sano että kumpikaan olisi absoluuttisesti oikeampi tapa - minä en pystynyt olemaan ihmisen kanssa jota en rakastanut sillä tavoin mitä haluan parisuhteessani rakastaa ja tulla itse rakastetuksi, en olisi pystynyt elämään häne kanssaan ja katsomaan häntä ja itseäni tietäen kuitenkin totuuden siitä että hän ei ole minun rakkauteni ja minulle se oikea. Aion olla yksin ellei sitä oikealta tuntuvaa tule vastaan. Ja se on ihan fine. 

Entä jos mies ei lähde mihkään

Vierailija kirjoitti:

"Sama mulla, sama mulla. Mies miljonääri yrittäjä, mutta mulla ei ole kliffaa."

 

Niin, rakkaus on tekoja ei sanoja. Sen oman kumppanin rakkauden ja sitoutumisen määrän näkee vain ja ainoastaan siitä miten paljon hän haluaa itse aidosti panostaa siihen toiseen ja suhteeseen.

Tämä! Vaikka muuten voisi olla kivaa yhdessä, yhteisiä keskustelun ja kiinnostuksen aiheita, yhteiset lapset, omaisuus, niin lopulta kaikki kilpistyy siihen, että mitä toinen tekee sinun ja yhteisen eteen. Jos kaikki, mikä edellyttää vaivannäköä, jää tekemättä, niin ei ole rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

"Erohan siitä sitten tuli kun vaimo ilmeisesti jossain kohtaa tajusi etten tule häntä ja hänen haaveiluaan, johon en tuntunut kuuluvan mukaan, kustantavan yksin loputtomiin."

 

Ymmärrän sinällään mitä tarkoitat mutta minusta hyvään parisuhteeseen kuuluu myös tietty määrä toisen haaveiden kannattelua ja niiden toteuttamiseen kannustamista silloinkin kun ne ovat jotain ihan muuta kuin omat haaveet. Ihminen jonka haaveen, vaikka miten hassut ja typerät, tyrmätään aina puolison toimesta, tuntee itsensä helposti arvottomaksi ja huonoksi sen toisen silmissä.

Nimenomaan! Monet miehet eivät esimerkiksi ymmärrä lainkaan sitä, että kotia pitää kunnostaa ja ylläpitää. Ei se ole pelkästään haave.

En usko että tapahtuu meille, koska ollaan molemmat gootteja, käydään yhdessä keikoilla ja festareilla.