Lue keskustelun säännöt.
Eläkeläiset, hoiditteko te aikoinaan omat vanhempanne ja isovanhempanne?
11.05.2026 |
Nyt kun on ollut puhetta tästä hoivavastuun siirtämisestä omaisille, haluaisin kysyä, miten oli ennen vanhaan?
Kommentit (211)
Muistan miten äitini kehui aikanaan, miten fikus oli muuttaa 600 kilometrin päähän hänen vanhemmistaan, paransi kuulemma elämänlaatua.
Nyt valittaa, kun lähin omista lapsista asuu 400 kilometrin päässä ja joutuu käyttämään rahaa kotipalveluihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mistä syystä ihmisten elinikä on edelleen noussut jos heidät kuitenkin ennen hoidettiin huomattavasti paremmin kuin nykyisin?
Ennen ihmiset tekivät raskasta fyysistä työtä ja ravinnon laatu ei ollut niin monipuolista kuin nykyisin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä 50-luvulla ainakin ja paljon ennen sitä tehtiin syytinkisopimuksia kun talo tai tila siirtyi seuraavalle sukupolvelle. Siinä jäi vanhuksille loppuelämäksi asumisoikeus ja ruoka, polttopuut ym talon puolesta. Suurin pelko vanhoilla ihmisillä oli, että joutuu kunnalliskotiin, jota sitä ennen kutsuttiin köyhäintaloksi.
Jos puhutaan hoivasta niin monellekko vanhukselle hoivaksi riitti tai riittäisi ne polttopuut ja oikeus asumiseen. Mitään muuta hoivaa ne sopimukset eivät sisältäneet. Se saiko hoivaa riippui ihan muusta kuin syytikisopimuksisesta.
Kyllä lapset heistä huolehtivat. Se sukupolvi tosin oli itsepäistä kansaa, joka ei paljon apuja suostunut vastaanottamaan, ellei ollut ihan pakko.
Miten se itsepäisyys siihen vaikuttaa saiko hoivaa vai ei? Tai no ehkä niin että jos anoppi oli ollut kovin itsepäinen niin miksi miniä olisi häntä hoivannut. Pakko oli pärjätä niin kauan kuin pärjäsi. Sen jälkeen kun ei pärjännyt kuoli pois ja elämä jatkui tilalla ilman itsepäistä anoppia ja syytikivelvotteita. "Eläkejärjestelyjenkin" osalta siis sitä parempi mitä nopeammin ne vanhukset kuoli pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä hoidettiin. Vuosisatoja on Suomen kansa hoitanut vanhuksensa, vammaiset, sairaat jne Eihän vanhainkoteja saati muitakaan asumispalveluja edes ollut!
Nykyisenlaiset vanhainkodit ovat tulleet vasta 1900- luvun alkupuolella!
Siis suomalaiset naiset ovat hoitaneet, ei "Suomen kansa".
Naiset eivät enää ole mitään ilmaista hoivatyövoimaa, joten siksi tarvitaan palkattuja ammattilaisia huolehtimaan vanhuksista, vammaisista jne. Muuten he jäävät heitteille.
Hyvin sanottu
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan täysjärkinen vanhus ei muuta lastensa riesaksi lähemmäs heitä. Ei tulisi mieleenikään vaatia lapsiltani mitään. 82 v.
Juuri melko lähipiirissä tapaus kun lapsi yrittää vaatia isäänsä muuttamaan lähelleen 400 kmn päähän. Isä, täysin "päästään kunnossa" on niin vihainen vaatimuksesta. Hän huolehtii itsensä eikä kenenkään tarvitse sotkeutua ja komennella. (DI on, palstan henkeen tiedoksi)
Eli edellinen ei missään nimessä halua auttaa vanhempiaan kauppa-asioissa, vaikka he asuisivat naapurissa. Selevä.
En tiiä mitä tarkoitit. Kirjoitin tuon kommentin, olen 82, en halua olla lapsilleni riesa. Saan kauppa-asiat hoidettua muutenkin. En muutraisi heidän lähelleen. Nyt joitakin satoja km välimatka
Eli lähdet hoivakotiin mieluummin kidutettavaksi viimeisiksi vuosiksi kuin että muuttaisit lähemmäs lapsiasi? Voisit asua loppuun asti omassa kodissasi, kun et enää kykene yksin käymään kaupoilla. Voisit saada vähän apua lapsiltasi, mutta et olisi liikaa vaivaksi.
Onhan kaikilla vapaus toki valita. Itse aion asua kodissani loppuun asti. Sitä en vielä tiedä missä se koti on, mutta aion tehdä asiat lapsilleni mahdollisimman helpoksi.
Sitähän minäkin. Haluan tehdä asiat lapsille helpoksi, heidän ei tarvitse kuin kfematorioon toimittaa minut. Ja mikäli muuhun sukuuni tulen en hoitokoteja tarvitse. Muisti ei suvussamme tilttaa, mutta koskaanhan ei tiedä voi tulla aivoinfarkti tms joka vie kyvyn pärjätä kotona. Mutta siihen ei auttaisi joku espooseen muutto.
Mun mielestä oleellista on asua paikassa, johon tarvitessaan saa hankittua palveluita. 95v tätini on asunut koko elämänsä Keski-Suomessa pienellä paikkakunnalla. Muutti kuitenkin jo vuosia sitten omakotitalosta, jossa pesutilat kellarissa, kylän keskustaan rivitaloon. Pari vuotta on jo käynyt kotihoito, mutta sitä ennen pääsi ihan hyvin rollaattorilla lähellä olevaan kauppaan.
Noin muutenkin on hyvä miettiä siivoamista yms. Mulla on kyllä perinteinen imurikin, mutta sekä yläkerrassa että alakerrassa varsi-imurit. Lisäksi löytyy yksi robotti-imuri. Päivittäin tai edes viikottain tarvitsemani tavarat on käden ulottuvilla. Vain harvoin tarvittavat niin korkealla, että pitäisi kiivetä keittiötikkaille. Huonekalutkin vaihdoin pienempiin ja kevyempiin raskaiden massiivipuisten tilalle. Muutama vuosi sitten lähti olohuoneesta 6 metriä leveä Lundian kirjahylly kirjoineen mäkeen. Nyt tänne olohuoneeseen mahtuisi tarvittaessa sänkykin, jos jonain päivänä en enää pääse kulkemaan portaissa. Toisaalta isä hommasi muutama vuosi sitten porrashissin. Maksoi noin 12 000 €. Sillä pääse kulkemaan istuen kerrosten välillä.
Asun suurehkossa kaupungissa. Ostopalveluissa on valinnan varaa, varmaan 200 siivousliikkeen/palveluja tarjoavien tiedot vanhusten palveluoppaassa. Palvelubussi kulkee. Kirjastoauto 80 metrin päässä. Kauppaan on kyllä kilometri, ennen oli 300 m mutta nää lähiöt hiljenee.
Tosin vielä olen pitänyt autoa joka tietysti helpottaa. Pääsee asioille ja kirjastoon. Se on minulle tärkeä paikka.
Harkinnassa kyllä on muuttaa keskustaan, myydä tämä asunto ja siellä mahdollisesti vanhusten vuokrataloon. Ei palvelutaloon.
Mun isäni oli 89-vuotiaaksi kokopäivätöissäkin. Mutta sitten tuli pieni aivoinfarkti ja näkökyky heikkeni. Joutui luopumaan autosta ja ajokortista. Isän kohdalla alamäki alkoi siitä. Bussipysäkki on taloyhtiön päädyssä, mutta eihän isä bussilla minnekään kauppaan tai apteekkiin voinut mennä. Mulla ei ole koskaan ollut edes ajokorttiakaan, joten julkisen liikenteen käyttö on mulle samalla tavalla selkäytimessä kuin isälle autolla liikkuminen. Mun 70+ siskoni sai ajokortin ja auton heti 18 vuotta täytettyään ja jokin aika sitten valitti, että mikäli ei saa autoaan huoltamolta samana päivänä eikä edes sitten jotain vara-autoa, niin hänhän on sitten vankina kotona eikä pääse edes kauppaan. Sanoin siskolleni, että ymmärrän hyvin, kun mäkään en ole yli 60:een vuoteen päässyt kotoa minnekään. Ja asutaan siis samassa taloyhtiössä. Hänellä vielä 20 metriä lyhyempi matka bussipysäkille.
Mä uskon, että monelle vanhukselle muutokset ovat vaikeita. Siis muutokset, jotka joutuu tekemään pakon edessä eikä vapaaehtoisesti. Mä olen autottomana koko ikäni tottunut käyttämään kuljetuspalveluita. Ei tiskikonetta millään bussilla kotiin kanneta. Eikä iäkkäämpänä edes mikroaaltouunia. Toki minäkään en riemusta kilju, jos jonain päivänä en pysty takapuoltani enää itse pyyhkimään. Mutta ehkä silloin on jo kivoja marsilaisen näköisiä tekoälyllä varustettuja robotteja, jotka pyyhkii pehvani. Ja pöntöllä istuessani voin sanoa sille, että kirjoitapa Vauva-palstalle yks kommentti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Historian tuntemus. Vielä 70-luvulle saakka samassa taloudessa asui useampi sukupolvi.
Ei edes ollut hoivakoteja, vaan kunnalliskoti, jossa vietettiin viimeiset viikot, kun oltiin jo kuoleman sairas, mutta moni kuoli kotiinsa. Ja se oli ylpeyden ja arvostuksen aihe, kuolla omaan kotiin.
Vietin lapsuuteni 50-60-luvulla ja jossakin vaiheessa meillä asui neljä sukupolvea myös isomummo.
Sinun historiantuntemuksesi on luvattoman kapeaa.
Kyllä 70-luvulla asuttiin jo kaupungeissa, jokainen omassa kerrostaloasunnossaan.
Anoppini oli vanhainkodin johtaja.
Jokainen kerrostaloasunnossa? Et taida olla 70-lukua nähnyt. Kaupunhistuminen alkoi 70-luvulla, mutta vielä 80-luvulla oli hyvin yleistä asua rintamamiestalossa, joissa ei vielä tuolloin ollut sisävessaa ja vesi kannettiin kaivosta.
Vierailija kirjoitti:
Tällä palstalla kirjoittelee varmaankin melko vähän sellaisia 1940-luvulla syntyneitä jotka ovat hoitaneet vanhempiaan ja isovanhempiaan, joten et saa täältä luotettavaa dataa.
Synnyin perjantaina ja 13. päivä vuonna 1956.
- mummo -
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini laittoi mummini vanhainkotiin 90-luvulla. Muut isovanhemmat kuolivat suorilta jaloillaan.
90- luvun vanhainkotiin laitettiin/ pääsi vanhuksia ihan vain siksi että olivat vanhoja. Nykymaailmassa samat vanhukset eivät pääse edes kotihoidon piiriin.
Hoivakodeissa olevat vanhukset ovat niin huonokuntoisia, että eivät pärjäisi vaikka kotihoito kävisi 4 kertaa päivässä. Heitä ei tasan tarkkaan kukaan omainen pysty hoitamaan.
Vierailija kirjoitti:
Yli 80v vanhempani käyttivät isovanhempiaan lähinnä lastenhoitoon. Kyllä se itsekkäin sukupolvi on 1940-1950- luvuilla syntyneet!
Lapsillani ei ollut isovanhempia. Terv boomeri. Ja monilla muilla jossain "peräpohjolassa." Eivät käytettävissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä 50-luvulla ainakin ja paljon ennen sitä tehtiin syytinkisopimuksia kun talo tai tila siirtyi seuraavalle sukupolvelle. Siinä jäi vanhuksille loppuelämäksi asumisoikeus ja ruoka, polttopuut ym talon puolesta. Suurin pelko vanhoilla ihmisillä oli, että joutuu kunnalliskotiin, jota sitä ennen kutsuttiin köyhäintaloksi.
Jos puhutaan hoivasta niin monellekko vanhukselle hoivaksi riitti tai riittäisi ne polttopuut ja oikeus asumiseen. Mitään muuta hoivaa ne sopimukset eivät sisältäneet. Se saiko hoivaa riippui ihan muusta kuin syytikisopimuksisesta.
Kyllä lapset heistä huolehtivat. Se sukupolvi tosin oli itsepäistä kansaa, joka ei paljon apuja suostunut vastaanottamaan, ellei ollut ihan pakko.
Miten se itsepäisyys siihen vaikuttaa saiko hoivaa vai ei? Tai no ehkä niin että jos anoppi oli ollut kovin itsepäinen niin miksi miniä olisi häntä hoivannut. Pakko oli pärjätä niin kauan kuin pärjäsi. Sen jälkeen kun ei pärjännyt kuoli pois ja elämä jatkui tilalla ilman itsepäistä anoppia ja syytikivelvotteita. "Eläkejärjestelyjenkin" osalta siis sitä parempi mitä nopeammin ne vanhukset kuoli pois.
Jos ihminen ei halua ottaa apua vastaan, ei sitä pakottaakaan voi. Itsepäisyyttä voisi kuvata sisukkuudeksi, vanha kansa usein oli juuri sellaista että itse pärjätään ja apuja ei suostuta ottamaan vastaan. Mennään läpi harmaan kiven. Tietyllä tapaa se on ihan tervehenkistä, halutaan pärjätä itse ja toisaalta se pitää myös elämää yllä.
Vierailija kirjoitti:
Äitini laittoi mummini vanhainkotiin 90-luvulla. Muut isovanhemmat kuolivat suorilta jaloillaan.
90- luvun vanhainkotiin laitettiin/ pääsi vanhuksia ihan vain siksi että olivat vanhoja. Nykymaailmassa samat vanhukset eivät pääse edes kotihoidon piiriin.
Hoivakodeissa olevat vanhukset ovat niin huonokuntoisia, että eivät pärjäisi vaikka kotihoito kävisi 4 kertaa päivässä. Heitä ei tasan tarkkaan kukaan omainen pysty hoitamaan.
Kyllä 90-luvullakin piti olla pitkäaikaisen hoidon päätös. Olit ilmeisesti lapsi niin sun mielestä vaan laitettiin.
Ja rahallahan pääsi silloin kuten nytkin yksityisiin paikkoihin. Mummisi ehkä oli semmoisessa jos hänet laitettiin. Eikä päässyt ja saanut terveyden vuoksi päätöstä hoidon tarpeesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä 50-luvulla ainakin ja paljon ennen sitä tehtiin syytinkisopimuksia kun talo tai tila siirtyi seuraavalle sukupolvelle. Siinä jäi vanhuksille loppuelämäksi asumisoikeus ja ruoka, polttopuut ym talon puolesta. Suurin pelko vanhoilla ihmisillä oli, että joutuu kunnalliskotiin, jota sitä ennen kutsuttiin köyhäintaloksi.
Jos puhutaan hoivasta niin monellekko vanhukselle hoivaksi riitti tai riittäisi ne polttopuut ja oikeus asumiseen. Mitään muuta hoivaa ne sopimukset eivät sisältäneet. Se saiko hoivaa riippui ihan muusta kuin syytikisopimuksisesta.
Kyllä lapset heistä huolehtivat. Se sukupolvi tosin oli itsepäistä kansaa, joka ei paljon apuja suostunut vastaanottamaan, ellei ollut ihan pakko.
Miten se itsepäisyys siihen vaikuttaa saiko hoivaa vai ei? Tai no ehkä niin että jos anoppi oli ollut kovin itsepäinen niin miksi miniä olisi häntä hoivannut. Pakko oli pärjätä niin kauan kuin pärjäsi. Sen jälkeen kun ei pärjännyt kuoli pois ja elämä jatkui tilalla ilman itsepäistä anoppia ja syytikivelvotteita. "Eläkejärjestelyjenkin" osalta siis sitä parempi mitä nopeammin ne vanhukset kuoli pois.
Jos ihminen ei halua ottaa apua vastaan, ei sitä pakottaakaan voi. Itsepäisyyttä voisi kuvata sisukkuudeksi, vanha kansa usein oli juuri sellaista että itse pärjätään ja apuja ei suostuta ottamaan vastaan. Mennään läpi harmaan kiven. Tietyllä tapaa se on ihan tervehenkistä, halutaan pärjätä itse ja toisaalta se pitää myös elämää yllä.
Kovin pitkälle se elämän ylläpitäminen ei vaikka 50-luvulla riittänyt jos sitä mitataan nykymittareilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Historian tuntemus. Vielä 70-luvulle saakka samassa taloudessa asui useampi sukupolvi.
Ei edes ollut hoivakoteja, vaan kunnalliskoti, jossa vietettiin viimeiset viikot, kun oltiin jo kuoleman sairas, mutta moni kuoli kotiinsa. Ja se oli ylpeyden ja arvostuksen aihe, kuolla omaan kotiin.
Vietin lapsuuteni 50-60-luvulla ja jossakin vaiheessa meillä asui neljä sukupolvea myös isomummo.
Sinun historiantuntemuksesi on luvattoman kapeaa.
Kyllä 70-luvulla asuttiin jo kaupungeissa, jokainen omassa kerrostaloasunnossaan.
Anoppini oli vanhainkodin johtaja.
Jokainen kerrostaloasunnossa? Et taida olla 70-lukua nähnyt. Kaupunhistuminen alkoi 70-luvulla, mutta vielä 80-luvulla oli hyvin yleistä asua rintamamiestalossa, joissa ei vielä tuolloin ollut sisävessaa ja vesi kannettiin kaivosta.
Kaupungistuminen kyllä alkoi jo 1960-luvulla, kun suuret ikäluokat muuttivat kaupunkeihin opiskelemaan ja töihin. Ei se vanhempien kotitila maaseudulla kaikkia kuutta lasta perheineen elättänyt. Eikä niissä pikkupitäjissä mitään yliopistojakaan edes ollut. Valtaosa 38:sta serkustani kuuluu suuriin ikäluokkiin ja vain muutama heistä jäi lapsuudenpaikkakunnalleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä palstalla kirjoittelee varmaankin melko vähän sellaisia 1940-luvulla syntyneitä jotka ovat hoitaneet vanhempiaan ja isovanhempiaan, joten et saa täältä luotettavaa dataa.
Synnyin perjantaina ja 13. päivä vuonna 1956.
- mummo -
Onnettomuuden päivä.
"Rapu on koko luomakunnan ihmetys. Kukaan ei ymmärrä, miksi tällaisia ihmisiä on olemassa. Ravut ovat mustasukkaisia jopa omasta tietokoneestaan ja juoksuttavat mieluusti muita. Rakkaudesta ravun kanssa ei tule mitään, hän elää vain itsensä kanssa, vaikka kuinka kuvittelisi olevansa seurallinen ja sosiaalinen. Ravut haluaa kolmetoista lasta, seitsemän koiraa, viisi kissaa, marsun, kanin ja perunamaan, eivätkä edes hoida niitä. Usein tämä jää puolison harteille. Ravut ovat yleensä niitä, joista tulee vanhana erakoita. He tulevat ihmettelemään lopun elämäänsä, kuinka he ovat tilanteeseen joutuneet.
Motto: ”Kukaan ei pidä minusta!”
Olin 80-luvulla työllistetty kotiavustaja. Vanhoilla ihmisillä kävin. Ei tilanne poikennut nykyisestä juuri muuten kuin että oli kotiavustajat jotka kunnan taksoilla siivosivat, kävivät kaupassa ja laittoivat ruokaa. Kotisairaanhoitaja kiersi omat työnsä. Esim kävin kahden jalattoman pyörätuolipotilaan luona jotka asuivat kodissaan. Silloin oli vielä enemmän sotainvaliidiakin.
Senjälkeen nämä palvelutalot varmaan yleistyivät joissa asuntoja myös itsekseen pärjääville ja asuville
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä 50-luvulla ainakin ja paljon ennen sitä tehtiin syytinkisopimuksia kun talo tai tila siirtyi seuraavalle sukupolvelle. Siinä jäi vanhuksille loppuelämäksi asumisoikeus ja ruoka, polttopuut ym talon puolesta. Suurin pelko vanhoilla ihmisillä oli, että joutuu kunnalliskotiin, jota sitä ennen kutsuttiin köyhäintaloksi.
Jos puhutaan hoivasta niin monellekko vanhukselle hoivaksi riitti tai riittäisi ne polttopuut ja oikeus asumiseen. Mitään muuta hoivaa ne sopimukset eivät sisältäneet. Se saiko hoivaa riippui ihan muusta kuin syytikisopimuksisesta.
Kyllä lapset heistä huolehtivat. Se sukupolvi tosin oli itsepäistä kansaa, joka ei paljon apuja suostunut vastaanottamaan, ellei ollut ihan pakko.
Miten se itsepäisyys siihen vaikuttaa saiko hoivaa vai ei? Tai no ehkä niin että jos anoppi oli ollut kovin itsepäinen niin miksi miniä olisi häntä hoivannut. Pakko oli pärjätä niin kauan kuin pärjäsi. Sen jälkeen kun ei pärjännyt kuoli pois ja elämä jatkui tilalla ilman itsepäistä anoppia ja syytikivelvotteita. "Eläkejärjestelyjenkin" osalta siis sitä parempi mitä nopeammin ne vanhukset kuoli pois.
Jos ihminen ei halua ottaa apua vastaan, ei sitä pakottaakaan voi. Itsepäisyyttä voisi kuvata sisukkuudeksi, vanha kansa usein oli juuri sellaista että itse pärjätään ja apuja ei suostuta ottamaan vastaan. Mennään läpi harmaan kiven. Tietyllä tapaa se on ihan tervehenkistä, halutaan pärjätä itse ja toisaalta se pitää myös elämää yllä.
Kovin pitkälle se elämän ylläpitäminen ei vaikka 50-luvulla riittänyt jos sitä mitataan nykymittareilla.
Mun suvussa on eletty lähes 100-vuotiaiksi 50-luvulla ja jopa 1700-luvulla. Tilastopoikkeavuuksia, mutta varmaan geeneissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä palstalla kirjoittelee varmaankin melko vähän sellaisia 1940-luvulla syntyneitä jotka ovat hoitaneet vanhempiaan ja isovanhempiaan, joten et saa täältä luotettavaa dataa.
Synnyin perjantaina ja 13. päivä vuonna 1956.
- mummo -
Onnettomuuden päivä.
"Rapu on koko luomakunnan ihmetys. Kukaan ei ymmärrä, miksi tällaisia ihmisiä on olemassa. Ravut ovat mustasukkaisia jopa omasta tietokoneestaan ja juoksuttavat mieluusti muita. Rakkaudesta ravun kanssa ei tule mitään, hän elää vain itsensä kanssa, vaikka kuinka kuvittelisi olevansa seurallinen ja sosiaalinen. Ravut haluaa kolmetoista lasta, seitsemän koiraa, viisi kissaa, marsun, kanin ja perunamaan, eivätkä edes hoida niitä. Usein tämä jää puolison harteille. Ravut ovat yleensä niitä, joista tulee vanhana erakoita. He tulevat ihmettelemään lopun elämäänsä, kuinka he ovat tilanteeseen joutuneet.Motto: ”Kukaan ei pidä minusta!”
Olen syntynyt äpäonnistumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä 50-luvulla ainakin ja paljon ennen sitä tehtiin syytinkisopimuksia kun talo tai tila siirtyi seuraavalle sukupolvelle. Siinä jäi vanhuksille loppuelämäksi asumisoikeus ja ruoka, polttopuut ym talon puolesta. Suurin pelko vanhoilla ihmisillä oli, että joutuu kunnalliskotiin, jota sitä ennen kutsuttiin köyhäintaloksi.
Jos puhutaan hoivasta niin monellekko vanhukselle hoivaksi riitti tai riittäisi ne polttopuut ja oikeus asumiseen. Mitään muuta hoivaa ne sopimukset eivät sisältäneet. Se saiko hoivaa riippui ihan muusta kuin syytikisopimuksisesta.
Kyllä lapset heistä huolehtivat. Se sukupolvi tosin oli itsepäistä kansaa, joka ei paljon apuja suostunut vastaanottamaan, ellei ollut ihan pakko.
Miten se itsepäisyys siihen vaikuttaa saiko hoivaa vai ei? Tai no ehkä niin että jos anoppi oli ollut kovin itsepäinen niin miksi miniä olisi häntä hoivannut. Pakko oli pärjätä niin kauan kuin pärjäsi. Sen jälkeen kun ei pärjännyt kuoli pois ja elämä jatkui tilalla ilman itsepäistä anoppia ja syytikivelvotteita. "Eläkejärjestelyjenkin" osalta siis sitä parempi mitä nopeammin ne vanhukset kuoli pois.
Jos ihminen ei halua ottaa apua vastaan, ei sitä pakottaakaan voi. Itsepäisyyttä voisi kuvata sisukkuudeksi, vanha kansa usein oli juuri sellaista että itse pärjätään ja apuja ei suostuta ottamaan vastaan. Mennään läpi harmaan kiven. Tietyllä tapaa se on ihan tervehenkistä, halutaan pärjätä itse ja toisaalta se pitää myös elämää yllä.
Kovin pitkälle se elämän ylläpitäminen ei vaikka 50-luvulla riittänyt jos sitä mitataan nykymittareilla.
Mun suvussa on eletty lähes 100-vuotiaiksi 50-luvulla ja jopa 1700-luvulla. Tilastopoikkeavuuksia, mutta varmaan geeneissä.
Nykyisin se ei ole edes tilastollinen poikkeus että ihminen elää 100 vuotiaaksi. Mutta ihan yhtä epätodennäköistä on elää satavuotiasksi jos hoivaa tarvitsee jo 70 vuotiaana.
Nykyisin sitä hoivaa tarvitaa eniten kaksi vuotta ennen kuolemaa. Ennen tuo aika oli huomattavasti lyhyempi. Ei ihmisiä syötetty tai nesteytetty vaikka he olisi sitä halunneet saati jos eivät halunneet ottaa vastaan sitä hoivaa.
Eläkeläisten kotihoito on nykyään maksullista.
Höpö höpö, nykyinen sukupolvihan se tällä palstallakin jatkuvasti itkee, kun isovanhemmat haluavat mennä ja touhuta omiaan ja eivät suostu lapsenlapsia hoitamaan.