Eläkeläiset, hoiditteko te aikoinaan omat vanhempanne ja isovanhempanne?

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu olevan jo saavutus jos keski-ikäiset pystyvät huolehtimaan edes itsestään, lapsistaan, avioliitoistaan kaikkien terapioitten ja venlafixiensä kanssa. Miten huonosti voivat, boomer-pakkomielteiset ihmiset olisivat edes toivottuja vanhempiensa/appivanhempiensa luona käymään.

Ja näin nämä tunnekylmät buumerit jälleen ilmiantavat itsensä. Seuraavassa lauseessa sitten vingutaan lapsia hoitajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä hoidettiin. Vuosisatoja on Suomen kansa hoitanut vanhuksensa, vammaiset, sairaat jne  Eihän vanhainkoteja saati muitakaan asumispalveluja edes ollut!

Nykyisenlaiset vanhainkodit ovat tulleet vasta 1900- luvun alkupuolella!

Ei hoidettu. Äitini dumppasi oman äitinsä vanhainkotiin 90-luvulla.

En hoitanut, koska asuin 500 km päässä hänestä, eikä hän halunnut muuttaa tänne. Ja hän vaati hoitoa, johon en pystynyt. Kun hän asui yhdessä äidin kanssa, pärjäsivät yhdessä.

Aloittajan mukaan me eläkeläiset olemme eläneet siis "ennen vanhaan."

Minä olen 60-luvun nuori ja en todellakaan osaa ajatella eläneeni jotain "ennen vanhaan" -elämää.  Mehän aloitimme nykyaikaisen nuorisokulttuurin, niin hyvässä kuin pahassakin.

Meillä oli teema: rauhaa, rokkia ja rakkautta!  Me vastustimme rasismia, natsismia, eriarvoisuutta ymv.

Te nykynuoret olette romuttamassa nämä arvot.  Nyt heilutellaan hakaristilippuja, oletteko ylpeitä?  

Väkeä löytyi apuun vielä 70 luvulla tuosta vaan ja nykyään sitten kotihoidon varassa kun väki sitten kaikonnut 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä hoidettiin. Vuosisatoja on Suomen kansa hoitanut vanhuksensa, vammaiset, sairaat jne  Eihän vanhainkoteja saati muitakaan asumispalveluja edes ollut!

Nykyisenlaiset vanhainkodit ovat tulleet vasta 1900- luvun alkupuolella!

Boomereita ei olisi vähemmän voinut kiinnostaa omien vanhempiensa hoito. Sellaisesta ei edes puhuttu. Keskittyivät vain itseensä.

Boomereita? Minun äitini on syntynyt ennen sotia eikä häntäkään kiinnostanut omien vanhempiensa hoito.

Olisiko hän pystynyt siihen kuinka kun helposti?

Mummo asui meillä siihen asti kun joutui sairaalaan. En ole vielä eläkkeellä mutta veli asui isän kanssa ja hoiti minkä tarvitsi niin kauan kuin isällä oli omatoimisuutta mutta sitten meni vaikeaksi kun ei päässyt enää rappusia ja isä oli muutaman vuoden palvelutalossa. Äitini kuoli työikäisenä 63- vuotiaana sairauskohtaukseen. Anoppia hoiti miehen veli mutta anoppi itse päätti muuttaa esteettömään asuntoon kaupunkiin, ja sitten hoitajia oli puolisoni ja kaksi samassa kaupungissa asuvaa lapsenlasta, joista päävastuu yhdellä joka oli vanhustenhoidossa muutenkin töissä. 

Vierailija kirjoitti:

Isäni, äitini, eikä kukaan heidän sisaruksistaan hoitanut vanhempiaan, eli minun mummoja ja pappoja, he kaikki neljä olivat jonkinlaisessa hoitokodissa viimeiset vuotensa, joissa kuolivat. Äidillä 7 sisarusta, isällä 6. Äidin siskoilta kuultua "Ai sä kävit jo äitin luona tällä viikolla, no eihän mun olis sitten vielä tarvinnut mennä käymään". Että tuollaisia ovat ne suuret ikäluokat jotka nyt kaipaisivat lapsiaan apuun.

Kuule sellaisia me ihmiset ollaan kaikki ja on oltu aina.  Myös sinä.

Hyvin helposti tuollaisista käynneistä, joista ei enää ole itselle juurikaan iloa, tulee pakkokäyntejä.  Vaikka tietääkin, että niin ei saisi olla.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä hoidettiin. Vuosisatoja on Suomen kansa hoitanut vanhuksensa, vammaiset, sairaat jne  Eihän vanhainkoteja saati muitakaan asumispalveluja edes ollut!

Nykyisenlaiset vanhainkodit ovat tulleet vasta 1900- luvun alkupuolella!

Taisivat vanhainkodit tulla lähempänä 70-lukua kuin vuosisadan alkua. 
Oma äitini eli lapsuutensa ja nuoruutensa 3 sukupolven taloudessa 30-40-luvuilla. Kun hän aikuistui, hänen vanhempansa yhä huolehtivat omista vanhemmistaan 50-luvulla vielä, kunnes vanhukset kuolivat. Itse he elivät 80-luvulle asti täysin itsenäisesti ja pärjäsivät hyvin, eivät apuja tarvinneet.

Isäni puolelta isomummoni eli omassa pienessä mökissään lähes 100-vuotiaaksi 50-luvulle asti. Oli teräsmummo, joka joka pärjäsi yksin. Mummoni kyllä huolehti käyden päivittäin katsomassa että kaikki hyvin ja tarvittaessa auttoi. 

Minä synnyin v.1951.  Asuin vanhainkodin vieressä.  Parempikuntoiset vanhukset vaelteli pitkin kyliä, meilläkin istui kahvilla joka päivä joku vanhainkodin asukki

Yksi mummu tuli kesällä mielellään istuskelemaan meidän pihaan leikkimökin portaille.  Kertoili kaikenlaisia juttuja meille.  Minä luulin yhteen aikaan sen olevan meille sukua, kun se aina oli meillä.  Se oli kiva mummeli.

Niin että kyllä oli vanhainkoti ja jo paljon ennen 70-lukua.

Niitä saatettiin sanoa eri nimillä. Meilläkin sitä sanottiin kunnalliskodiksi.

Ihan ennen vanhaan maalla mummot ja papat asuivat nuorten kanssa elämänsä loppun asti kotona. Pari vuotta sitten jäin eläkkeelle ja äiti sairastui dementiaan, autoimme miten voimme sisareni kanssa, asui kotonaan , sai onneksi kotipalvelun ja kun kävely ei enää pelittänyt påäsi palvelukotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isovanhempani huolehtivat tasan itsestään, jopa omat lapset jäi vähälle huomiolle. Omat vanhempani, huolehtivat itsestään ja odottivat meidän lasten hoitelevan heidän asioitaan ollessamme nuoria - tiedättehän, kodin pikkurempat jne. Ne asiat joita normaaliperheissä vanhemmat auttelevat lapsilleen/nuorille aikuisille. Ihan kateellinen olen kun kuulen että joillain on esim isä apuna autorempassa, kodin tapetoinnissa jne. Ei meillä. Syyllisyyttä on tuotu taakaksi asti jos en ole vaikkapa parikymppisenä rientänyt töiden jälkeen sukuloimaan ja auttelemaan milloin missäkin vaan mennyt kaverien kanssa huolettomasti = vastuuttomasti elelemään nuoruuttani. 

Itse hoidan lapseni 100%, mutta vanhempieni asioita en aio hoitaa ikinä. Ihan tarpeeksi on töiden ja lasten kanssa, oman talon hommat jne. Mulle on se ja sama kuka heidän asiansa hoitaa kun oikeasti alkavat tarvita apua. Nyt on minun vuoroni elellä huolettomasti, myöhemmin haluan tukea aikuistuvia lapsiani ja toivottavasti joku päivä lapsenlapsia. 

Olen 40+, joku sitä kysyy kuitenkin. Ja lapseni hiljalleen kasvavia nuoria teinejä, vanhin muuttamassa pois kotoa pian. 

Uho uho uho.

No, odotahan.  Tulethan vielä.itsekin vanhaksi.  Oletko satavarma, että lapsesi sinusta huolehtivat sitten?

Voi olla, että muistavat pilkuntarkasti juuri ne asiat, jotka EI sinultakaan mennyt ihan putkeen ja sitten ovatkin sitä mieltä, että ei hoideta, ei.

Eli sinun mielestäsi tuon kirjoittajan pitäisi uhrata koko elämänsä aina jonkun auttamiseen? Se kun on taivaan tosi, että avun tarvitsijat ja sen vaatijat ei tästä maailmasta lopu.

Mielenkiintoinen kysymys.  Onko se uhrautumista, kun hoitaa omat lapsensa?  Ei varmaankaan.

No onko se uhrautumista, jos huolehtii edes jollain tasolla omista vanhemmistaan?

Periaatteessa lähes kaikilla meillä on omaisia, ja oletus on, että omaiset huolehtivat toisistaan.

En sanoisi uhrautumiseksi.  Mutta jokainen sen tietysti itse määrittelee.  Meillä on kaikilla omat polkumme.  

Oman vanhemman hoitamisesta täydellisesti kieltäytyminenkin on vaikeata, kun yhteiskunta kuitenkin on niin vahvasti suuntautunut siihen, että omaiset ovat hoitoringissä mukana edes vähimmällä tasolla.  Jos vanhemmat on hoitokodissa, on ne lapset kuitenkin niitä, joihin sieltäkin yhteys otetaan, jos jotain erityistä tapahtuu.  Vaikea se on sanoa, että minulle ei sitten ilmoiteta mitään enkä halua tietää mitään!

Miten niin hoidettiinko? Omat vanhemmat on kyllä vielä elossa. Isä tosin hoitokodissa, mutta äiti ihan hyvin pärjää omillaan.