Psykoterapeuteilla on yllättäen lähes kaikilla kalenterit tyhjinä ja haluavat asiakkaita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan suurin osa terapiabuumiin lähteneistä kävi sen läpi. Sitten buumi meni ohi ja tuli neurobuumi ts. Ihmiset alkoivat jäsentää ongelmiaan nepsy-termein ikään kuin biologisina ongelmina.

 

Osa voinut terapian jälkeen jatkaa elämäänsä. Osa taas jäänyt siihen limboon, että vuodesta toiseen terapoitavana.

 

Terapian haitoista puhutaan vähemmän. Tällainen esim. uhrin rooli. Toinen haitta, että pahasti lapsena heitteille jätetty ihminen alkaa käyttäytyä kuin lapsi ja jää aikuisena täysin ulkopuolisen säätelyn armoille. Ammattimaisuuden rajoja koettelevat terapiat ihan oma lukunsa. Välimuistot todellisuudessa vain jäävuoren huippu.

Väkivallasta paranemiseen tarvittavat kolme asiaa ovat sen sisäistäminen, että itseä kohtaan on toimittu väärin, sen ettei itse voinut vaikuttaa tilanteeseen ja että kaikki on tekijän syytä.

 

Eli en ole kanssasi lainkaan samaa mieltä. Uhri on uhri. Siellä terapiassa on tarkoitus päästä siitä yli niin, että se tosiasia ei pilaa elämää koko ajan. Jos taas uskotellaan tai vaaditaan, ettei mitään uhrin asemaa ole, se ei ole toimivaa terapiaa, on kaasuvalottamista ja psyykkistä väkivaltaa. 

 

Ja olen itse yhdestä PTSD:stä täysin parantunut, joten on jotain käsitystä, mistä puhun. Jos kidutettu pääsee vapauteen ja hänelle sanotaan, että nyt kannattaa vain katsoa tulevaisuuteen, miettiä uusia suhtautumistapoja tapahtumiin jne, kyseessä on todella haitallinen hoito. 

Ei tuo ole ns. uhripositio, jos ihminen syyttää itseä kaltoinkohtelusta, joka ei ole hänen vastuullaan.

 

Se taas on, jos selittää kaikki tulevat vastoinkäymisensä menneisyydellä ja alkaa hahmottaa koko todellisuutta ja muita ihmisiä menneisyyden läpi. Niinkin voi käydä, mutta parantuminen edellyttää, että pääsee etenemään kohti tulevaa.

Terapian pitäisi edetessään tarkoittaa sitä, että asiakas alkaa vähitellen uhriutumisen sijaan kantamaan vastuuta omasta elämästään. Usein sitä ei tapahdu, vaan jäädään siihen uhrin rooliin. Eli terapia on epäonnistunut.

Uhrin rooli ja uhriutuminen on jotenkin vääriä sanoja, koska niissä on nykyään vähän poliittinen lataus ja milloin ketäkin syyllistetään uhriutumisesta omien tavoitteiden ajamiseksi. Jos terapiassa käy niin, että potilas jää uhrin asemaan, kyse voi olla esimerkiksi psykodynaamisen teorian kehyksessä siitä, että terapeutti on tahallaan tai vahingossa purkanut potilaan psyykestä suojarakenteet ja selviytymiskeinot, jotka ovat siihen asti kannatelleet potilaan aikuisen elämässä tarvittavaa toimintakykyä ja minäkuvaa aikuisena. Kyllä se väkisinkin vaikuttaa, jos käy 2 kertaa viikossa kuuntelemassa, miten sisälläsi on haavoittunut lapsi tai miten olennaisin osa sinua terapeutille on rikkinäinen osa, jonka kanssa työskennellään ja miten tärkeää on olla avuton, koska vain avuttomuuden kauhun, yksinäisyyden hirveyden ja häpeän kaikkiallaolevuuden myöntämällä voit päästä kohti eheämpää minuutta. 

 

Siinä ihminen voi alkaa käyttäytyä uhrimaisesti terapian ulkopuolella puhtaasti jo siksi, että oppii terapiassa, että se osa jolla hänen tulisi toisten kanssa kommunikoida tarpeistaan ei ole se aikuinen normaali osa, vaan se vääryyksiä kokenut, loukkaantunut, surullinen osa, sillä psykodynaamisessa terapiassa voidaan antaa ymmärtää, että se on nimenomaan minuuden aidoin ydin, koska se on se vääryyksiä kokenut lapsi, ja koko aikuinen psyyke siihen päälle rakennettuja suojakeinoja. Potilaalla ei välttämättä olekaan ollut sellaisia psyykkisiä voimavaroja terapian ulkopuolella, riittävää resilienssiä tai terapia onkin laukaissut syvempiä ongelmia, ja sitten potilas josta on tämä uhri kaivettu esiin jää yksin ilman uskoa omaan toimijuuteensa, päätöskykyynsä ja ennen kaikkea ilman kykyä ymmärtää, että terapian ulkopuolella saa koko ajan tehdä päätöksiä omaan elämäänsä juuri niinkuin itse kokee parhaaksi. Joskus myös terapiaa ja terapeutti kohtaan prosessista koettu viha siirtyy joko vihana tai lamaantuneisuutena, hämmennyksenä ja suruna läheisten ja ympäristön päälle. Vain terapiassa on kelan ja terapian omien sääntöjen pakko istua, vaikka kuinka tekisi mieli lähteä.

Onkohan sinulle sattunut joku erityisen huono terapeutti/kokemus? Tiedän paljon ihmisiä, jotka todellakin ovat hyötyneet psykoterapiasta. Myös psykodynaamisesta.