Psykoterapeuteilla on yllättäen lähes kaikilla kalenterit tyhjinä ja haluavat asiakkaita

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin vaan uudestaan sen, mitä oon aikaisemminkin sanonut. Parempaa valvontaa psykoterapiaan. Enemmän tarkastuksia ulkopuolelta, vaikka vuosittain psykoterapiapotilaan ulkopuolisen tekemä haastattelu, jonka pääasia on ottaa selville, tapahtuuko terapiassa jotain outoa, onko potilaalla turvallinen olo, eteneekö hoito jne. 

 

Jokin syy sille on, miksi psykoterapeutit eivät itse aja käytännössä mitään kontrolleja työlleen. Työnohjaus, joka heillä on, eihän siinä käy ilmi millään lailla, miten asiakkaat kokee työn. Terapeutti voi ihan jutella oman fiiliksen mukaan asioista. Suurimpaan osaan terapiasuuntauksista on sisäänrakennettuna se, että potilaan reaktiot ovat vääristyneitä ja sairaita ja terapeutti oikeassa. Tällainen ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten objektiivisesti terapeutit kykenevät hoitotilanteita arvioimaan.

 

Ja se julkisesti näkyvä arviointijärjestelmä. Eihän tämä ole mistään kotoisin, että ihmiset menee jollain puskasuosituksilla ja sika säkissä -mentaliteetilla hoitoon, joka saattaa pahimmillaan epäonnistuessaan viedä ihmisen pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle.

Vuosittain on jonkilainen arvionti Kelaa varten.  Hyvä psykoterapeutti myös kerää jatkuvasti palautetta ja arvioi yhdessä potilaan kanssa, että ollaanko tavoitteen suunnassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykodynaaminen terapeutti haluaa kuunnella vain sisäistä lastasi, jonka on päättänyt sinussa olevan. Sen lapsen tulee tuntea hirvittävää häpeää, yksinäisyyttä, avuttomuutta, kauhua. Terapeutti liittoutuu kaikkien negatiivisten puoltesi kanssa sinua vastaan, ei osoita empatiaa, hymyilee alentuvasti kun kerrot jotakin positiivista, syyllistää sinua kaikesta, mitä elämässäsi on tapahtunut ja toruu sinua, kun et käyttäydy kuten normaali ihminen, häpäisee ja nöyryyttää, että miksi olet tuollainen lapamato. Ja ethän ole niin typerä, ettet ole ymmärtänyt, että terapeutti on elämänsä kanssa aivan toisessa maailmassa ja pääsee onneksi pois läheltäsi kun 45 minuuttia on täynnä. Ja vaikka kuinka kysyt, terapeutti ei suostu kertomaan minkä diagnoosin on sinulle mielessään asettanut ja mihin tämä hoito perustuu. Ethän ole myöskään niin typerä, että yrität itse etsiä tietoa psykologiasta, et ymmärrä siitä mitään.

 

Terapeutti haluaa täyttää kanssasi kelan palautelomakkeet ja tärisee ärtymyksestä, kun et osaa vastata oikein, miten kuvailisit omia ongelmiasi, hän kertoo sinulle, mitä lomakkeisiin kirjoitetaan ja mitä elämäsi on. 

 

Se on psykodynaaminen terapia Suomessa 2020-luvulla. 

Psykoterapiaan päästäkseen täytyy olla joku diagnoosi. Eihän psykoterapeutti mitään diagnooseja tee. 

Niin, mieti sitä, että tuo tapahtui diagnooseilla yleistynyt ahdistuneisuus ja keskivaikea masennus. 

Psykodynaamisessa teoriassa on ihan omat diagnoosit. Kannattaa lukea, siitä paljastuu, miten sen suuntauksen terapeutit todella näkevät asiakkaansa. 

t. sama

Vierailija kirjoitti:

Nettiterapioiden tulo on myös voinut vähentää psykoterapian kysyntää. Ennenmin hakeutuisin sellaiseen kuin tekoälyn uhriksi.

Nettiterapiat nyt ainakin ovat ihan kuraa. Se on sama kuin ostaisit kirjan, jonka joku toinen on valinnut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykodynaaminen terapeutti haluaa kuunnella vain sisäistä lastasi, jonka on päättänyt sinussa olevan. Sen lapsen tulee tuntea hirvittävää häpeää, yksinäisyyttä, avuttomuutta, kauhua. Terapeutti liittoutuu kaikkien negatiivisten puoltesi kanssa sinua vastaan, ei osoita empatiaa, hymyilee alentuvasti kun kerrot jotakin positiivista, syyllistää sinua kaikesta, mitä elämässäsi on tapahtunut ja toruu sinua, kun et käyttäydy kuten normaali ihminen, häpäisee ja nöyryyttää, että miksi olet tuollainen lapamato. Ja ethän ole niin typerä, ettet ole ymmärtänyt, että terapeutti on elämänsä kanssa aivan toisessa maailmassa ja pääsee onneksi pois läheltäsi kun 45 minuuttia on täynnä. Ja vaikka kuinka kysyt, terapeutti ei suostu kertomaan minkä diagnoosin on sinulle mielessään asettanut ja mihin tämä hoito perustuu. Ethän ole myöskään niin typerä, että yrität itse etsiä tietoa psykologiasta, et ymmärrä siitä mitään.

 

Terapeutti haluaa täyttää kanssasi kelan palautelomakkeet ja tärisee ärtymyksestä, kun et osaa vastata oikein, miten kuvailisit omia ongelmiasi, hän kertoo sinulle, mitä lomakkeisiin kirjoitetaan ja mitä elämäsi on. 

 

Se on psykodynaaminen terapia Suomessa 2020-luvulla. 

Psykoterapiaan päästäkseen täytyy olla joku diagnoosi. Eihän psykoterapeutti mitään diagnooseja tee. 

Niin, mieti sitä, että tuo tapahtui diagnooseilla yleistynyt ahdistuneisuus ja keskivaikea masennus. 

 

Psykodynaamisessa teoriassa on ihan omat diagnoosit. Kannattaa lukea, siitä paljastuu, miten sen suuntauksen terapeutit todella näkevät asiakkaansa. 

 

t. sama

Mitä tarkoittaa "omat diagnoosit"? 

Tuohon liityymättä snon, että meni 2 vkoa itsellä käsitellä se raivo ja pettymys, mikä terapeutin vuosiraportin lukemisesta tuli. Onneksi olin jo päättänyt lopettaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan suurin osa terapiabuumiin lähteneistä kävi sen läpi. Sitten buumi meni ohi ja tuli neurobuumi ts. Ihmiset alkoivat jäsentää ongelmiaan nepsy-termein ikään kuin biologisina ongelmina.

 

Osa voinut terapian jälkeen jatkaa elämäänsä. Osa taas jäänyt siihen limboon, että vuodesta toiseen terapoitavana.

 

Terapian haitoista puhutaan vähemmän. Tällainen esim. uhrin rooli. Toinen haitta, että pahasti lapsena heitteille jätetty ihminen alkaa käyttäytyä kuin lapsi ja jää aikuisena täysin ulkopuolisen säätelyn armoille. Ammattimaisuuden rajoja koettelevat terapiat ihan oma lukunsa. Välimuistot todellisuudessa vain jäävuoren huippu.

Väkivallasta paranemiseen tarvittavat kolme asiaa ovat sen sisäistäminen, että itseä kohtaan on toimittu väärin, sen ettei itse voinut vaikuttaa tilanteeseen ja että kaikki on tekijän syytä.

 

Eli en ole kanssasi lainkaan samaa mieltä. Uhri on uhri. Siellä terapiassa on tarkoitus päästä siitä yli niin, että se tosiasia ei pilaa elämää koko ajan. Jos taas uskotellaan tai vaaditaan, ettei mitään uhrin asemaa ole, se ei ole toimivaa terapiaa, on kaasuvalottamista ja psyykkistä väkivaltaa. 

 

Ja olen itse yhdestä PTSD:stä täysin parantunut, joten on jotain käsitystä, mistä puhun. Jos kidutettu pääsee vapauteen ja hänelle sanotaan, että nyt kannattaa vain katsoa tulevaisuuteen, miettiä uusia suhtautumistapoja tapahtumiin jne, kyseessä on todella haitallinen hoito. 

Ei tuo ole ns. uhripositio, jos ihminen syyttää itseä kaltoinkohtelusta, joka ei ole hänen vastuullaan.

Se taas on, jos selittää kaikki tulevat vastoinkäymisensä menneisyydellä ja alkaa hahmottaa koko todellisuutta ja muita ihmisiä menneisyyden läpi. Niinkin voi käydä, mutta parantuminen edellyttää, että pääsee etenemään kohti tulevaa.

Olisko tuo trendi mennyt ohi? Ihmiset taitavat myös nykyään hakea neuvonsa tekoälyltä.

Niin siis psykodynaaminen terapeutti saattaa olla päättänyt, että oireiden, jotka muodostaa diagnoosin terveydenhuollossa, alla on todellinen diagnoosi, persoonallisuuden kehityksen virheet ja vääränlainen persoonallisuus, joka aiheuttaa niitä oireita. Jos kognitiivisessa terapiassa pyritään vaikka vähentämään ahdistusta sillä, että mennään enemmän luontoon, mietitään, miten nykyisistä ihmisuhteista saataisiin tasapainoisempia ja vaikka jos on traumoja, tehdään silmänliiketerapiaa tai fobioihin altistuskokeiluja. 

Psykodynaamisessa taas olet itse hakeutunut rais kattavaksi, masennuksesi johtuu siitä, että äiti ei pitänyt sinua sylissä tarpeeksi, ahdistus johtuu siitä, että neuroottinen ihmistyyppi, etkä oikeastaan tule ikinä mihinkään muuttumaankaan ja sinun pitää vain oppia sietämään jatkuvaa ahdistustasi, ja fobiat ovat oire jostain mitä lapsuudessa on tapahtunut ja siihen pitää kaivautua. Monen asian juuret tosiaan ovat lapsuudessa, mutta psykodynaamisen erikoispiirre on se, että jos terapeutti on päättänyt, että olet epävakaa, huomionhakuinen, avuttomuuteen taipuvainen tms. koko terapiasuhteen vuorovaikutus rakentuu tämän mukaan. Terapiassa myös pyritään purkamaan defenssit ja tarvittaessa muutkin omat selviytymismekanismit, jos ne ovat terapeutin mielestä tiellä. Ja koska transferenssi, tunteiden siirto, se että käyt käsittelemättömiä tunteita läpi kohdistamalla ne terapeuttiin on niin olennainen osa, tuloksena voi olla täysin potilaan psyyken tuhoutuminen. Esim. näin: 

Terapeutti tekee ensin kaikkensa saavuttaakseen luottamuksesi. Sitten hän alkaa vähitellen puhua sinua luopumaan defenssistäsi sulkeutua ja poistua uhkaavasta tilanteesta. Kun tämä on purettu, alatte käsitellä vaikeita asioita. Ja siinä aletaan sitten mennä metsään, kun terapeutti yrittää "turvallisessa ympäristössä" saada sinut käymään kaikki elämäsi hirveimmät tilanteet niin, että terapeutti vuoroin tukee sinua ja vuoroin käyttäytyy kuin sinulle pahimmat traumat aiheuttaneet ihmiset tämän transferenssin tuottaakseen). Ja jos menet siitä sekaisin, se on vain osoitus siitä, miten terapian tarpeessa olet. Jos yrität lähteä, se on vain merkki siitä, että olet ottanut taas haitallisen defenssisi käyttöön.

Vierailija kirjoitti:

Olisko tuo trendi mennyt ohi? Ihmiset taitavat myös nykyään hakea neuvonsa tekoälyltä.

Trendi loppui kun ei pääse ilmaiseksi itkemään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisko tuo trendi mennyt ohi? Ihmiset taitavat myös nykyään hakea neuvonsa tekoälyltä.

Trendi loppui kun ei pääse ilmaiseksi itkemään

Eivät ole koskaan päässeet. Psykoterapia on aina maksullista. 

Vierailija kirjoitti:

Niin siis psykodynaaminen terapeutti saattaa olla päättänyt, että oireiden, jotka muodostaa diagnoosin terveydenhuollossa, alla on todellinen diagnoosi, persoonallisuuden kehityksen virheet ja vääränlainen persoonallisuus, joka aiheuttaa niitä oireita. Jos kognitiivisessa terapiassa pyritään vaikka vähentämään ahdistusta sillä, että mennään enemmän luontoon, mietitään, miten nykyisistä ihmisuhteista saataisiin tasapainoisempia ja vaikka jos on traumoja, tehdään silmänliiketerapiaa tai fobioihin altistuskokeiluja. 

 

Psykodynaamisessa taas olet itse hakeutunut rais kattavaksi, masennuksesi johtuu siitä, että äiti ei pitänyt sinua sylissä tarpeeksi, ahdistus johtuu siitä, että neuroottinen ihmistyyppi, etkä oikeastaan tule ikinä mihinkään muuttumaankaan ja sinun pitää vain oppia sietämään jatkuvaa ahdistustasi, ja fobiat ovat oire jostain mitä lapsuudessa on tapahtunut ja siihen pitää kaivautua. Monen asian juuret tosiaan ovat lapsuudessa, mutta psykodynaamisen erikoispiirre on se, että jos terapeutti on päättänyt, että olet epävakaa, huomionhakuinen, avuttomuuteen taipuvainen tms. koko terapiasuhteen vuorovaikutus rakentuu tämän mukaan. Terapiassa myös pyritään purkamaan defenssit ja tarvittaessa muutkin omat selviytymismekanismit, jos ne ovat terapeutin mielestä tiellä. Ja koska transferenssi, tunteiden siirto, se että käyt käsittelemättömiä tunteita läpi kohdistamalla ne terapeuttiin on niin olennainen osa, tuloksena voi olla täysin potilaan psyyken tuhoutuminen. Esim. näin: 

 

Terapeutti tekee ensin kaikkensa saavuttaakseen luottamuksesi. Sitten hän alkaa vähitellen puhua sinua luopumaan defenssistäsi sulkeutua ja poistua uhkaavasta tilanteesta. Kun tämä on purettu, alatte käsitellä vaikeita asioita. Ja siinä aletaan sitten mennä metsään, kun terapeutti yrittää "turvallisessa ympäristössä" saada sinut käymään kaikki elämäsi hirveimmät tilanteet niin, että terapeutti vuoroin tukee sinua ja vuoroin käyttäytyy kuin sinulle pahimmat traumat aiheuttaneet ihmiset tämän transferenssin tuottaakseen). Ja jos menet siitä sekaisin, se on vain osoitus siitä, miten terapian tarpeessa olet. Jos yrität lähteä, se on vain merkki siitä, että olet ottanut taas haitallisen defenssisi käyttöön.

Ja tuo vielä tehdään haavoittuvassa tilassa olevalle ihmiselle 😡

Vierailija kirjoitti:

AI on varmasti parempi kuin terapeutti. Terapeutti kuuntelee ja ehkä kyselee ja johdattelee, AI myös kehuu, tsemppaa ja antaa ratkaisuvaihtoehtoja. Terapeuttien mukaan pitää keksiä ratkaisut itse. 

Riippuu terapiasuunnasta. 

Minä olen ollut useamman kerran lyhytterapiassa ja kokenut sen aina hyödylliseksi.

Seksuaalirikoksen, pahoinpitelyn ja hyväksikäytön jälkeen ajauduin niin syvään masennukseen, että olin aikeissa päättää päiväni. Hakeudun psykodynaamiseen psykoterapiaan, jossa käsiteltiin muita elämäni hankalia stressaavia asioita ja todella paljon lapsuudenperhettäni. Ihmettelin usein sitä, että tuntui kuin terapeutti ei olisi halunnut ollenkaan puhua tästä asiasta. Aloin hävetä sitä vielä enemmän, se ei ollut edes terapiakäsittelyn arvoista! Vähitellen kävi ilmi, että terapeutti sijoitti sen mielessään omaan tulkintakehykseen, jossa nämä olivat itsetuhoisesti käyttäytyvän psyykeni manifestoitumaa ja pitkä jatkumo, jossa yksittäisillä tapahtumilla ei ollut väliä. Oleellista oli purkaa kaikki suojakeinoni ja pureutua syvälle psyykeeni, siihen millainen äitisuhteeni ja isäsuhteeni oli. Yritin useaan kertaan puhua seksuaalirikoksesta, mutta terapeutti vain tuijotti mykkänä. Joskus itki hysteerisesti ja yritin saada hänet puhumaan siitä kertomalla yksityiskohtaisesti tapahtuneesta, mutta hän ei reagoinut mitenkään. Sitten hän taas jonkin ajan kuluttua puhui siitä, että minun ongelmani on se, että en tullut äitini kohtaamaksi ja näkemäksi ihmisenä. Eli ilmeisesti hän tuotti transferenssia aiheuttamalla sitä, minkä ajatteli olevan syvin traumani uudelleen ja uudelleen aikuisiällä tapahtuneen valtavan trauman käsittelyn yhteydessä. Lähdin sieltä usein edelleen itkien ja tunsin aina ahdistusta sinne mennessäni. Jos olin hyvällä tuulella, tiesin, että hän tulisi vilkuilemaan kelloa, kunnes alkaisin puhua jostain itselleni kivuliaasta asiasta.

Tämä toinen hyväksikäyttö ja alistetuksi tuleminen oli hänestä pääasiassa kahden eri tavoin lapsuudessa kärsineen ihmisen erilaisten ongelmien yhteentörmäämistä, jossa miehelläkin oli omansa, jota minun tulisi ymmärtää. Kävin siellä kaksi vuotta kaksi kertaa viikossa kunnes sain muualta rohkeutta tehdä vihdoin rikosilmoituksen. Olin puulla päähän lyöty, kun kävi ilmi, miten selvästi ne olivat rikoksia lain silmissä. Terapeutilta olin saanut käsityksen, että minua ei voi rais kata, koska kyseessä on äitisuhteeseeni liittyvä ongelma, jossa hakeudun miesten hyväksikäytettäväksi. Pimeää paskaa. 

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin vaan uudestaan sen, mitä oon aikaisemminkin sanonut. Parempaa valvontaa psykoterapiaan. Enemmän tarkastuksia ulkopuolelta, vaikka vuosittain psykoterapiapotilaan ulkopuolisen tekemä haastattelu, jonka pääasia on ottaa selville, tapahtuuko terapiassa jotain outoa, onko potilaalla turvallinen olo, eteneekö hoito jne. 

 

Jokin syy sille on, miksi psykoterapeutit eivät itse aja käytännössä mitään kontrolleja työlleen. Työnohjaus, joka heillä on, eihän siinä käy ilmi millään lailla, miten asiakkaat kokee työn. Terapeutti voi ihan jutella oman fiiliksen mukaan asioista. Suurimpaan osaan terapiasuuntauksista on sisäänrakennettuna se, että potilaan reaktiot ovat vääristyneitä ja sairaita ja terapeutti oikeassa. Tällainen ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten objektiivisesti terapeutit kykenevät hoitotilanteita arvioimaan.

 

Ja se julkisesti näkyvä arviointijärjestelmä. Eihän tämä ole mistään kotoisin, että ihmiset menee jollain puskasuosituksilla ja sika säkissä -mentaliteetilla hoitoon, joka saattaa pahimmillaan epäonnistuessaan viedä ihmisen pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle.

Nuo oli hyviä ehdotuksia valvontaan. Mukaan vielä läheisten kokemusten kuuleminen, niin saadaan lisää näkökulmaa. Ei tietenkään trauman aiheuttajia kuunnella, mutta esim. puolisoitakaan ei nykyään kuunnella, vaikka kyllä pitäisi. On paljon niitä tarinoita, kun puoliso muuttuu terapiassa ihan hirviöksi, jopa väkivaltaiseksi. Eikä ketään kiinnosta, eikä terapeutti luultavasti edes tiedä mitä on meneillään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan suurin osa terapiabuumiin lähteneistä kävi sen läpi. Sitten buumi meni ohi ja tuli neurobuumi ts. Ihmiset alkoivat jäsentää ongelmiaan nepsy-termein ikään kuin biologisina ongelmina.

 

Osa voinut terapian jälkeen jatkaa elämäänsä. Osa taas jäänyt siihen limboon, että vuodesta toiseen terapoitavana.

 

Terapian haitoista puhutaan vähemmän. Tällainen esim. uhrin rooli. Toinen haitta, että pahasti lapsena heitteille jätetty ihminen alkaa käyttäytyä kuin lapsi ja jää aikuisena täysin ulkopuolisen säätelyn armoille. Ammattimaisuuden rajoja koettelevat terapiat ihan oma lukunsa. Välimuistot todellisuudessa vain jäävuoren huippu.

Väkivallasta paranemiseen tarvittavat kolme asiaa ovat sen sisäistäminen, että itseä kohtaan on toimittu väärin, sen ettei itse voinut vaikuttaa tilanteeseen ja että kaikki on tekijän syytä.

 

Eli en ole kanssasi lainkaan samaa mieltä. Uhri on uhri. Siellä terapiassa on tarkoitus päästä siitä yli niin, että se tosiasia ei pilaa elämää koko ajan. Jos taas uskotellaan tai vaaditaan, ettei mitään uhrin asemaa ole, se ei ole toimivaa terapiaa, on kaasuvalottamista ja psyykkistä väkivaltaa. 

 

Ja olen itse yhdestä PTSD:stä täysin parantunut, joten on jotain käsitystä, mistä puhun. Jos kidutettu pääsee vapauteen ja hänelle sanotaan, että nyt kannattaa vain katsoa tulevaisuuteen, miettiä uusia suhtautumistapoja tapahtumiin jne, kyseessä on todella haitallinen hoito. 

Kyllä sinäkin tuossa viestissäsi kaasuvalotat minkä ehdit, joten turha sinun on muita syyllistää kaasuvalottamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Psykodynaaminen terapeutti haluaa kuunnella vain sisäistä lastasi, jonka on päättänyt sinussa olevan. Sen lapsen tulee tuntea hirvittävää häpeää, yksinäisyyttä, avuttomuutta, kauhua. Terapeutti liittoutuu kaikkien negatiivisten puoltesi kanssa sinua vastaan, ei osoita empatiaa, hymyilee alentuvasti kun kerrot jotakin positiivista, syyllistää sinua kaikesta, mitä elämässäsi on tapahtunut ja toruu sinua, kun et käyttäydy kuten normaali ihminen, häpäisee ja nöyryyttää, että miksi olet tuollainen lapamato. Ja ethän ole niin typerä, ettet ole ymmärtänyt, että terapeutti on elämänsä kanssa aivan toisessa maailmassa ja pääsee onneksi pois läheltäsi kun 45 minuuttia on täynnä. Ja vaikka kuinka kysyt, terapeutti ei suostu kertomaan minkä diagnoosin on sinulle mielessään asettanut ja mihin tämä hoito perustuu. Ethän ole myöskään niin typerä, että yrität itse etsiä tietoa psykologiasta, et ymmärrä siitä mitään.

 

Terapeutti haluaa täyttää kanssasi kelan palautelomakkeet ja tärisee ärtymyksestä, kun et osaa vastata oikein, miten kuvailisit omia ongelmiasi, hän kertoo sinulle, mitä lomakkeisiin kirjoitetaan ja mitä elämäsi on. 

 

Se on psykodynaaminen terapia Suomessa 2020-luvulla. 

En oikein enää usko, että terapeutit itsekään tietävät mihin hoito perustuu. Sillä kysyttäessä vastaus on tosiaan tuo, että se on monimutkaista, ei sitä muut ihmiset voi ymmärtää, joten turha yrittääkään selittää.

Eli joko terapeutit ovat äärettömän ylemmyydentuntoisia, jotka pitävät kaikkia keskustelukumppaneitaan idiootteina. Tai he eivät vain tiedä vastausta, ja kiertävät sen noin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan suurin osa terapiabuumiin lähteneistä kävi sen läpi. Sitten buumi meni ohi ja tuli neurobuumi ts. Ihmiset alkoivat jäsentää ongelmiaan nepsy-termein ikään kuin biologisina ongelmina.

 

Osa voinut terapian jälkeen jatkaa elämäänsä. Osa taas jäänyt siihen limboon, että vuodesta toiseen terapoitavana.

 

Terapian haitoista puhutaan vähemmän. Tällainen esim. uhrin rooli. Toinen haitta, että pahasti lapsena heitteille jätetty ihminen alkaa käyttäytyä kuin lapsi ja jää aikuisena täysin ulkopuolisen säätelyn armoille. Ammattimaisuuden rajoja koettelevat terapiat ihan oma lukunsa. Välimuistot todellisuudessa vain jäävuoren huippu.

Väkivallasta paranemiseen tarvittavat kolme asiaa ovat sen sisäistäminen, että itseä kohtaan on toimittu väärin, sen ettei itse voinut vaikuttaa tilanteeseen ja että kaikki on tekijän syytä.

 

Eli en ole kanssasi lainkaan samaa mieltä. Uhri on uhri. Siellä terapiassa on tarkoitus päästä siitä yli niin, että se tosiasia ei pilaa elämää koko ajan. Jos taas uskotellaan tai vaaditaan, ettei mitään uhrin asemaa ole, se ei ole toimivaa terapiaa, on kaasuvalottamista ja psyykkistä väkivaltaa. 

 

Ja olen itse yhdestä PTSD:stä täysin parantunut, joten on jotain käsitystä, mistä puhun. Jos kidutettu pääsee vapauteen ja hänelle sanotaan, että nyt kannattaa vain katsoa tulevaisuuteen, miettiä uusia suhtautumistapoja tapahtumiin jne, kyseessä on todella haitallinen hoito. 

Ei tuo ole ns. uhripositio, jos ihminen syyttää itseä kaltoinkohtelusta, joka ei ole hänen vastuullaan.

 

Se taas on, jos selittää kaikki tulevat vastoinkäymisensä menneisyydellä ja alkaa hahmottaa koko todellisuutta ja muita ihmisiä menneisyyden läpi. Niinkin voi käydä, mutta parantuminen edellyttää, että pääsee etenemään kohti tulevaa.

Terapian pitäisi edetessään tarkoittaa sitä, että asiakas alkaa vähitellen uhriutumisen sijaan kantamaan vastuuta omasta elämästään. Usein sitä ei tapahdu, vaan jäädään siihen uhrin rooliin. Eli terapia on epäonnistunut.

Vierailija kirjoitti:

Huonolle terapeutille ei kannata mennä turhia jorisemaan ja se menee kantaan Suomessa, ulkomailla ei mene kai. Pitää olla edistystä tai ymmärtävä.

Tää on muuten ikävästi totta. Jos käy luottamuksellisesti puhumassa ongelmistaan niin niitä voi sitten kuka tahansa sinua myöhemmin hoitava Kannasta tutkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan suurin osa terapiabuumiin lähteneistä kävi sen läpi. Sitten buumi meni ohi ja tuli neurobuumi ts. Ihmiset alkoivat jäsentää ongelmiaan nepsy-termein ikään kuin biologisina ongelmina.

 

Osa voinut terapian jälkeen jatkaa elämäänsä. Osa taas jäänyt siihen limboon, että vuodesta toiseen terapoitavana.

 

Terapian haitoista puhutaan vähemmän. Tällainen esim. uhrin rooli. Toinen haitta, että pahasti lapsena heitteille jätetty ihminen alkaa käyttäytyä kuin lapsi ja jää aikuisena täysin ulkopuolisen säätelyn armoille. Ammattimaisuuden rajoja koettelevat terapiat ihan oma lukunsa. Välimuistot todellisuudessa vain jäävuoren huippu.

Väkivallasta paranemiseen tarvittavat kolme asiaa ovat sen sisäistäminen, että itseä kohtaan on toimittu väärin, sen ettei itse voinut vaikuttaa tilanteeseen ja että kaikki on tekijän syytä.

 

Eli en ole kanssasi lainkaan samaa mieltä. Uhri on uhri. Siellä terapiassa on tarkoitus päästä siitä yli niin, että se tosiasia ei pilaa elämää koko ajan. Jos taas uskotellaan tai vaaditaan, ettei mitään uhrin asemaa ole, se ei ole toimivaa terapiaa, on kaasuvalottamista ja psyykkistä väkivaltaa. 

 

Ja olen itse yhdestä PTSD:stä täysin parantunut, joten on jotain käsitystä, mistä puhun. Jos kidutettu pääsee vapauteen ja hänelle sanotaan, että nyt kannattaa vain katsoa tulevaisuuteen, miettiä uusia suhtautumistapoja tapahtumiin jne, kyseessä on todella haitallinen hoito. 

Ei tuo ole ns. uhripositio, jos ihminen syyttää itseä kaltoinkohtelusta, joka ei ole hänen vastuullaan.

 

Se taas on, jos selittää kaikki tulevat vastoinkäymisensä menneisyydellä ja alkaa hahmottaa koko todellisuutta ja muita ihmisiä menneisyyden läpi. Niinkin voi käydä, mutta parantuminen edellyttää, että pääsee etenemään kohti tulevaa.

Terapian pitäisi edetessään tarkoittaa sitä, että asiakas alkaa vähitellen uhriutumisen sijaan kantamaan vastuuta omasta elämästään. Usein sitä ei tapahdu, vaan jäädään siihen uhrin rooliin. Eli terapia on epäonnistunut.

Uhrin rooli ja uhriutuminen on jotenkin vääriä sanoja, koska niissä on nykyään vähän poliittinen lataus ja milloin ketäkin syyllistetään uhriutumisesta omien tavoitteiden ajamiseksi. Jos terapiassa käy niin, että potilas jää uhrin asemaan, kyse voi olla esimerkiksi psykodynaamisen teorian kehyksessä siitä, että terapeutti on tahallaan tai vahingossa purkanut potilaan psyykestä suojarakenteet ja selviytymiskeinot, jotka ovat siihen asti kannatelleet potilaan aikuisen elämässä tarvittavaa toimintakykyä ja minäkuvaa aikuisena. Kyllä se väkisinkin vaikuttaa, jos käy 2 kertaa viikossa kuuntelemassa, miten sisälläsi on haavoittunut lapsi tai miten olennaisin osa sinua terapeutille on rikkinäinen osa, jonka kanssa työskennellään ja miten tärkeää on olla avuton, koska vain avuttomuuden kauhun, yksinäisyyden hirveyden ja häpeän kaikkiallaolevuuden myöntämällä voit päästä kohti eheämpää minuutta. 

Siinä ihminen voi alkaa käyttäytyä uhrimaisesti terapian ulkopuolella puhtaasti jo siksi, että oppii terapiassa, että se osa jolla hänen tulisi toisten kanssa kommunikoida tarpeistaan ei ole se aikuinen normaali osa, vaan se vääryyksiä kokenut, loukkaantunut, surullinen osa, sillä psykodynaamisessa terapiassa voidaan antaa ymmärtää, että se on nimenomaan minuuden aidoin ydin, koska se on se vääryyksiä kokenut lapsi, ja koko aikuinen psyyke siihen päälle rakennettuja suojakeinoja. Potilaalla ei välttämättä olekaan ollut sellaisia psyykkisiä voimavaroja terapian ulkopuolella, riittävää resilienssiä tai terapia onkin laukaissut syvempiä ongelmia, ja sitten potilas josta on tämä uhri kaivettu esiin jää yksin ilman uskoa omaan toimijuuteensa, päätöskykyynsä ja ennen kaikkea ilman kykyä ymmärtää, että terapian ulkopuolella saa koko ajan tehdä päätöksiä omaan elämäänsä juuri niinkuin itse kokee parhaaksi. Joskus myös terapiaa ja terapeutti kohtaan prosessista koettu viha siirtyy joko vihana tai lamaantuneisuutena, hämmennyksenä ja suruna läheisten ja ympäristön päälle. Vain terapiassa on kelan ja terapian omien sääntöjen pakko istua, vaikka kuinka tekisi mieli lähteä.