Lue keskustelun säännöt.
Autismi muotidiagnoosi?
24.04.2026 |
Mitä mieltä ootte; onko autismi/asperger muotidiagnoosi? Keskustellaan tästä vapaasti!.
Kommentit (343)
Somessa näytetään vähän pöhisevän tästä artikkelista https://www.thefp.com/p/i-thought-i-was-autistic-i-was-wrong
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ole, ihan naurettava ajatuskin.
Sellsista kuvittelee vaan ne, jotka ei tiedä asiasta mitään. Tälleen autistina taas on selvää, etten ole muodissa.
Aa okei. Mä tiedän taas aika paljon. Itellänikin sitä epäiltiin.
Tottakai autismi on diagnoosi, oikea sellainen.
Ja samalla muotia.
Valitettavasti
No kun ei se ole muotia. Autisteja ennemminkin kiusataan ja syrjitään ja pilkataan.
Kyllä se somessa tuntuu olevan muotia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kollega on sote-taustainen ns. vahva nainen, joka selittää hankalan käytöksensä itsediagnosoidulla autismilla.
Joo, pahempia kuin muodin takia diagnosoidut on nämä itsediagnosoineet. 🤦🏻 He eivät hakeudu tutkimuksiin, koska 'mitä se muuttaisi' ja 'tunnen kyllä itseni'. No, oikeasti heillä on ihan muu ongelma, joka on psyykkinen.
Yleensä ne jotka sanovat tuntevansa itsensä eivät tosi asiassa tunne itseään. Itsetuntemukseen liittyy myös oman rajallisuutensa hyväksyminen, mukaan lukien se fakta että kukaan ei voi luotettavasti arvioida omaa toimintaansa ulkopuolisen silmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kollega on sote-taustainen ns. vahva nainen, joka selittää hankalan käytöksensä itsediagnosoidulla autismilla.
Joo, pahempia kuin muodin takia diagnosoidut on nämä itsediagnosoineet. 🤦🏻 He eivät hakeudu tutkimuksiin, koska 'mitä se muuttaisi' ja 'tunnen kyllä itseni'. No, oikeasti heillä on ihan muu ongelma, joka on psyykkinen.
Yleensä ne jotka sanovat tuntevansa itsensä eivät tosi asiassa tunne itseään. Itsetuntemukseen liittyy myös oman rajallisuutensa hyväksyminen, mukaan lukien se fakta että kukaan ei voi luotettavasti arvioida omaa toimintaansa ulkopuolisen silmin.
Eri asia, jos koko lähipiiri huomaa poikkeavan käytöksen, mutta sekin voi mennä joskus persoonallisuuden piikkiin. Olen itse käyttäytynyt aina poikkeavasti, mutta en tiedä uskonko silti näihin diagnooseihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kollega on sote-taustainen ns. vahva nainen, joka selittää hankalan käytöksensä itsediagnosoidulla autismilla.
Joo, pahempia kuin muodin takia diagnosoidut on nämä itsediagnosoineet. 🤦🏻 He eivät hakeudu tutkimuksiin, koska 'mitä se muuttaisi' ja 'tunnen kyllä itseni'. No, oikeasti heillä on ihan muu ongelma, joka on psyykkinen.
Yleensä ne jotka sanovat tuntevansa itsensä eivät tosi asiassa tunne itseään. Itsetuntemukseen liittyy myös oman rajallisuutensa hyväksyminen, mukaan lukien se fakta että kukaan ei voi luotettavasti arvioida omaa toimintaansa ulkopuolisen silmin.
Eri asia, jos koko lähipiiri huomaa poikkeavan käytöksen, mutta sekin voi mennä joskus persoonallisuuden piikkiin. Olen itse käyttäytynyt aina poikkeavasti, mutta en tiedä uskonko silti näihin diagnooseihin.
Lisään, etten käyttäydy huonosti, vain vähän poikkeavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kollega on sote-taustainen ns. vahva nainen, joka selittää hankalan käytöksensä itsediagnosoidulla autismilla.
Joo, pahempia kuin muodin takia diagnosoidut on nämä itsediagnosoineet. 🤦🏻 He eivät hakeudu tutkimuksiin, koska 'mitä se muuttaisi' ja 'tunnen kyllä itseni'. No, oikeasti heillä on ihan muu ongelma, joka on psyykkinen.
Yleensä ne jotka sanovat tuntevansa itsensä eivät tosi asiassa tunne itseään. Itsetuntemukseen liittyy myös oman rajallisuutensa hyväksyminen, mukaan lukien se fakta että kukaan ei voi luotettavasti arvioida omaa toimintaansa ulkopuolisen silmin.
Toisaalta kukaan ulkopuolinen ei voi tietää toisen käyttäytymisen ja toiminnan perusteita (ellei tämä ole niitä erikseen selventänyt).
Neurotyypilliset tekevät automaattisesti tulkintoja muista, autisti ei tee. Autistin käytös on hänelle itselleen selkeää ja loogista, neurotyypillinen voi tulkita sen aivan toisin, usein emotionaalisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:
1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.
2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe.
3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.
Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:
1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.
2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe.
3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.
Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.
Kyllä se lasketaan virallisesti laaja-alaiseksi keskushermoston kehityshäiriöksi, jonka diagnostisissa kriteereissä on, että sen on aiheutettava haittaa tai tuen tarvetta ainakin jollain elämän osa-alueella.
Tässä mielestäni hyvin kiteytetty olennaiset sasiat, mitä autisti hyötyy diagnoosista:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:
1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.
2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe.
3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.
Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.
Kyllä se lasketaan virallisesti laaja-alaiseksi keskushermoston kehityshäiriöksi, jonka diagnostisissa kriteereissä on, että sen on aiheutettava haittaa tai tuen tarvetta ainakin jollain elämän osa-alueella.
Se "haitta" ja "tuen tarve" johtuu vain siitä, että yhteiskunta on suunniteltu, rakennettu ja toimii neurotyypillisten ehdoilla.
Autistien yhteiskunta olisi erilainen. Normot olisivat helisemässä siellä. Tästä syystä autismi ei per se ole mikään vamma tai häiriö (ilman kognitiivisia tai muita puutteita).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:
1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.
2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe.
3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.
Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.
Kyllä se lasketaan virallisesti laaja-alaiseksi keskushermoston kehityshäiriöksi, jonka diagnostisissa kriteereissä on, että sen on aiheutettava haittaa tai tuen tarvetta ainakin jollain elämän osa-alueella.
Se "haitta" ja "tuen tarve" johtuu vain siitä, että yhteiskunta on suunniteltu, rakennettu ja toimii neurotyypillisten ehdoilla.
Autistien yhteiskunta olisi erilainen. Normot olisivat helisemässä siellä. Tästä syystä autismi ei per se ole mikään vamma tai häiriö (ilman kognitiivisia tai muita puutteita).
Miten esim. aistiherkkyydet hoidettaisiin autistien yhteiskunnassa? Autismi on hermostollinen kehityshäiriö, eikä sen aiheuttamia oireita voi tuosta noin vain poistaa muuttamalla yhteiskuntaa. Sosiaalisia haasteita voidaan lieventää mukautuksilla, mutta autismiin sisältyy paljon muutakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:
1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.
2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe.
3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.
Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.
Kyllä se lasketaan virallisesti laaja-alaiseksi keskushermoston kehityshäiriöksi, jonka diagnostisissa kriteereissä on, että sen on aiheutettava haittaa tai tuen tarvetta ainakin jollain elämän osa-alueella.
Se "haitta" ja "tuen tarve" johtuu vain siitä, että yhteiskunta on suunniteltu, rakennettu ja toimii neurotyypillisten ehdoilla.
Autistien yhteiskunta olisi erilainen. Normot olisivat helisemässä siellä. Tästä syystä autismi ei per se ole mikään vamma tai häiriö (ilman kognitiivisia tai muita puutteita).
Miten esim. aistiherkkyydet hoidettaisiin autistien yhteiskunnassa? Autismi on hermostollinen kehityshäiriö, eikä sen aiheuttamia oireita voi tuosta noin vain poistaa muuttamalla yhteiskuntaa. Sosiaalisia haasteita voidaan lieventää mukautuksilla, mutta autismiin sisältyy paljon muutakin.
Hassua, että valitsit sen helpoimman haasteen; aistiherkkyydet.
-Kirkkaat ja/tai välkkyvät valot pois, valosaasteen rajoittaminen ylipäätään
-Melun vähentäminen, melusaaste pois. Tämä hoituu rakennustekniikkaa muokkaamalla, paremmalla äänieristyksellä ja koneiden/laitteiden suunnittelu vähämeluisammaksi ellei niitä voi käyttää eristetyissä tiloissa. Musiikin pakkosyöttö pois.
-Hajujen vähentäminen luopumalla hajusteiden käytössä pesuaineissa ja hajusteet sellaisenaan pois kokonaan. Teollisuuden ja liikenteen aiheuttamia hajuja voidaan vähentää suunnittelemalla laitteet tuottamaan vähemmän hajua!
-Vaatteet pehmeistä, iholle miellyttävistä materiaaleista, joihin ei lisätä kiinteitä koko/pesulappuja eikä teräviä saumoja
-Ruoka-aineiden ja aterioiden tarjonta autistiystävällisemmäksi: ei yhdistetä erilaisia aineita, valikoimissa erilaisia tekstuureja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:
1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.
2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe.
3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.
Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.
Mitä kohtaa sinun on vaikea käsittää? Autismi on ihan määritelmällisesti psykiatrinen häiriö, melkeinpä lastenpsykiatrian ydinosaamisaluetta. Lastenpsykiatriassa korostuvat nimenomaan erilaiset kehitykselliset ja käyttäytymisen tason häiriöt.
Se on ei-elimellinen oireklusteri, ja diagnoosi pohjautuu hyvin tulkinnanvaraisiin menetelmiin, joilla ei missään eikä koskaan voi tunnistaa mitään spesifiä synnynnäistä neurokehityksellistä poikkeamaa. Se ei tarkoita, etteikö yksittäisillä diagnoosin saaneilla potilailla tällaista voisi olla, mutta itse diagnoosi ei sitä vielä todista.
Minua ei kiinnosta hevon paskaa, määritteletkö sinä tai jokin neurodiversiteettiliike oireklusterin viaksi vai ei. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko häiriö psykiatrinen vai ei. Tuollainen väite on normatiivinen, eikä sitä voi suoraan todistaa oikeaksi tai vääräksi. Se on mielipide, tosin jos ajattelee vaikeaa autismia, niin enpä tiedä haluaako kukaan sellaista aidosti itselleen. Mutta koska diagnoosin kriteerit ovat niin laveat, niin siihen mahtuu jos jonilaista tallaajaa.
Ojan kaikki tietävät, ettei autismia ole koskaan pidetty varsinaisesti mielenterveyshäiriönä, joskin oiretasolla sekä neurobiologisesti sillä on runsaasti päällekkäisyyttä monien mt-häiriöiden ja persoonallisuushäiriöiden kanssa. Se ei ole kenellekään mikään uutinen, enkä ymmärrä miksi takerrut siihen. Pelkäätkö sinä itse sisimmässäsi, että olet ehkä sittenkin vain mielisairas etkä erityinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikille epäilijöille ja vänkääjille, jotka pitävät autismia psykiatrisena mt-häiriönä:
Tuollaisia tilastollisia ryhmätason "poikkeamia" kuten erot harmaassa aineessa, amygladassa, hippokampuksessa, perfontaalisissa alueissa ja aivokuoren paksuudessa löytyy monesta mt-häiriöstä alkane psykoosisairauksista, mielialahäiröissä, OCD:ssä. Ne eivät ole myöskään spesifejä psykiatrisille häiriöille, vaan voit löytää tuollaisia eroja esimerkiksi sosioekonomisten ryhmien välillä.
Esimerkiksi vuonna 2021 julkaistussa katsauksessa havaittiin samantyyppisiä poikkeamia haitallista stressiä ja deprivaatiota kokeneilla lapsilla: "Dimensiomallin mukaisesti uhkalle altistuneilla lapsilla havaittiin useimmissa tutkimuksissa pienempi amygdalan, mediaalisen prefrontaalisen aivokuoren (mPFC) ja hippokampuksen tilavuus sekä lisääntynyt amygdalan aktivoituminen uhkaan. Näitä ilmiöitä ei sen sijaan havaittu johdonmukaisesti puutteelle (deprivaatiolle) altistuneilla lapsilla.Vastaavasti frontoparietaalisten aivoalueiden pienentynyt tilavuus ja muuttunut toiminta havaittiin johdonmukaisesti puutteelle altistuneilla lapsilla, mutta ei uhkalle altistuneilla." Saman tyyppisiä poikkeamia löydettiin sosioekonomiseen asemaan liittyvässä katsauksessa Socioeconomic status and structural brain development.
Aivot ovat plastinen ja ympäristöön reagoiva elin, etkä edes voi mistään ryhmätason eroista aivojen rakenteessa päätellä onko kyse synnynnäisestä kehityksellisestä häiriöstä vai mielenterveysongelmasta taikka ihan vaan köyhyydestä. Aivojen rakenteeseen ja toimintaan vaikuttavat kontekstuaaliset tekijät, stressi, lääkitys, mieliala jne.
Tähän lisätäkseni, että moni noista neurobiologisen ryhmätason poikkeamista tunnistetiiin varmaan jo melkein 20 vuotta sitten. Tuloksiin liittyy kuitenkin huomattavaa epävarmuutta. Erityisesti fMRI on hyvin analyyttisesti joustava menetelmä, jossa samasta datasta voi saada tosin eri tuloksia riippuen, mitä valintoja tehdään analyysin eri vaiheissa.
Tätä tutkittiin mm. Naturessa julkaistussa tutkimuksessa Botvinik-Nezer, R., Holzmeister, F., Camerer, C.F., et al. (2020). Variability in the analysis of a single neuroimaging dataset by many teams. Nature, 582, 84–88. https://doi.org/10.1038/s41586-020-2314-, jossa samasta datasta saatiiin valtavan eri tuloksia eri tutkimusryhmien välillä huolimatta yhtenäisistä hypoteeseista.
Myös koehenkilöiden epäedustavuus on valtava ongelma. Tämä havaittiin tutkimuksessa, jossa tutkittiin lasten aivojen normaalia kehitystä käyttämällä verrokkina ns. normaaleja koehenkilöitä ja sitten käyttämällä sellaisia painotuksia, että verrokkiryhmä muistutti USAn normaalia väestöä sosioekonomisesti ja etnisesti. Käsitys normaalista aivojen kehityksestä muuttui heti: LeWinn, K.Z., Sheridan, M.A., Keyes, K.M. et al. Sample composition alters associations between age and brain structure. Nat Commun 8, 874 (2017). https://doi.org/10.1038/s41467-017-00908-7. Tutkijat eivät toisin sanoen täysin tiedä, miten normaalit aivot kehittyvät, koska käytetty normaali verrokkiryhmä ei ole edustava otos normaaleista ihmisistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:
1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.
2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe.
3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.
Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.
Mitä kohtaa sinun on vaikea käsittää? Autismi on ihan määritelmällisesti psykiatrinen häiriö, melkeinpä lastenpsykiatrian ydinosaamisaluetta. Lastenpsykiatriassa korostuvat nimenomaan erilaiset kehitykselliset ja käyttäytymisen tason häiriöt.
Se on ei-elimellinen oireklusteri, ja diagnoosi pohjautuu hyvin tulkinnanvaraisiin menetelmiin, joilla ei missään eikä koskaan voi tunnistaa mitään spesifiä synnynnäistä neurokehityksellistä poikkeamaa. Se ei tarkoita, etteikö yksittäisillä diagnoosin saaneilla potilailla tällaista voisi olla, mutta itse diagnoosi ei sitä vielä todista.
Minua ei kiinnosta hevon paskaa, määritteletkö sinä tai jokin neurodiversiteettiliike oireklusterin viaksi vai ei. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko häiriö psykiatrinen vai ei. Tuollainen väite on normatiivinen, eikä sitä voi suoraan todistaa oikeaksi tai vääräksi. Se on mielipide, tosin jos ajattelee vaikeaa autismia, niin enpä tiedä haluaako kukaan sellaista aidosti itselleen. Mutta koska diagnoosin kriteerit ovat niin laveat, niin siihen mahtuu jos jonilaista tallaajaa.
Ojan kaikki tietävät, ettei autismia ole koskaan pidetty varsinaisesti mielenterveyshäiriönä, joskin oiretasolla sekä neurobiologisesti sillä on runsaasti päällekkäisyyttä monien mt-häiriöiden ja persoonallisuushäiriöiden kanssa. Se ei ole kenellekään mikään uutinen, enkä ymmärrä miksi takerrut siihen. Pelkäätkö sinä itse sisimmässäsi, että olet ehkä sittenkin vain mielisairas etkä erityinen?
Oikeastaan moni lapsuusiän kehityksellinen häiriön tai käytöshäiriö voitaisiin tulkita johtuvan osaksi siitä, mitä missäkin kulttuurissa pidetään normien mukaisena kehityksenä. Siinä mielessä niissä ei koskaan ole kyse vain viasta, vaan siitä miten lapsen tai yksilön piirteet ja opitut käyttäytymismallit istuvat kunkin aikakauden normaiivisiin odotuksiin ja yhteiskunnan vaatimuksiin. Siinä mielessä ne ovat jossain määrin aina kulttuuri- ja kontekstisidonnaisia, kuten mielenterveyden häiriötkin. Se on eri kysymys, ovatko ne tieteellisesti valideja ja sisäisesti koherentteja luokituksia ja voiko ihmisen piirteiden neurobiologista pohjaa tai synnynnäisyyttä päätellä puhtaasti haastattelulla ja havainnoimalla ihmisen käyttäytymistä.
Vierailija kirjoitti:
Autismi ei ole, mutta ADHD on. Autismidiagnoosista ei saa sellaista etua elämään, mikä olisi aiheetonta, diagnoosi on lisäksi stigma ja aiheuttaa syrjintää.
ADHD-diagnoosista ei tule merkittävää haittaa elämään eikä se estä elämässä menestymistä. Diagnoosin myötä ei tarvitse mitään tukia tai etuja, mutta niitä enenevissä määrin myönnetään veronmaksajien selkänahasta. Niin isolla osalla lapsista on ADHD-diagnoosi, että kyseessä voi katsoa olevan jo aivan normaali nykykasvatuskulttuurin ilmiö.
Muotidiagnoosi on aivan älytön ajatus minkä vaan diagnoosin kohdalla.
Se on kyllä totta että autistit on vammasia ja ADHD:t ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Kyllä neurologitkin diagnosoivat aikuisia, jos ovat näihin asioihin perehtyneitä. Tuntuvat jopa paremmin ymmärtävän, mistä on kyse. Peruspsykiatri ei ymmärrä näistä hölkäsen pöläystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:
1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.
2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe.
3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.
Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.
Mitä kohtaa sinun on vaikea käsittää? Autismi on ihan määritelmällisesti psykiatrinen häiriö, melkeinpä lastenpsykiatrian ydinosaamisaluetta. Lastenpsykiatriassa korostuvat nimenomaan erilaiset kehitykselliset ja käyttäytymisen tason häiriöt.
Se on ei-elimellinen oireklusteri, ja diagnoosi pohjautuu hyvin tulkinnanvaraisiin menetelmiin, joilla ei missään eikä koskaan voi tunnistaa mitään spesifiä synnynnäistä neurokehityksellistä poikkeamaa. Se ei tarkoita, etteikö yksittäisillä diagnoosin saaneilla potilailla tällaista voisi olla, mutta itse diagnoosi ei sitä vielä todista.
Minua ei kiinnosta hevon paskaa, määritteletkö sinä tai jokin neurodiversiteettiliike oireklusterin viaksi vai ei. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko häiriö psykiatrinen vai ei. Tuollainen väite on normatiivinen, eikä sitä voi suoraan todistaa oikeaksi tai vääräksi. Se on mielipide, tosin jos ajattelee vaikeaa autismia, niin enpä tiedä haluaako kukaan sellaista aidosti itselleen. Mutta koska diagnoosin kriteerit ovat niin laveat, niin siihen mahtuu jos jonilaista tallaajaa.
Ojan kaikki tietävät, ettei autismia ole koskaan pidetty varsinaisesti mielenterveyshäiriönä, joskin oiretasolla sekä neurobiologisesti sillä on runsaasti päällekkäisyyttä monien mt-häiriöiden ja persoonallisuushäiriöiden kanssa. Se ei ole kenellekään mikään uutinen, enkä ymmärrä miksi takerrut siihen. Pelkäätkö sinä itse sisimmässäsi, että olet ehkä sittenkin vain mielisairas etkä erityinen?
Perustele uskomuksesi kunnolla, jos osaat, äläkä mene asiattomuuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:
1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.
2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe.
3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.
Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.
Kyllä se lasketaan virallisesti laaja-alaiseksi keskushermoston kehityshäiriöksi, jonka diagnostisissa kriteereissä on, että sen on aiheutettava haittaa tai tuen tarvetta ainakin jollain elämän osa-alueella.
Haitta tai tuen tarve on aina suhteessa ympäristöön. "Laaja-alainen keskushermoston kehityshäiriö" ei ole autistien antama nimitys asialle, vaan ulkopuolisen tahon antama. Autistien kokemus asiasta voi poiketa siitä suuresti.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.