Autismi muotidiagnoosi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi ei ole, mutta ADHD on. Autismidiagnoosista ei saa sellaista etua elämään, mikä olisi aiheetonta, diagnoosi on lisäksi stigma ja aiheuttaa syrjintää.

ADHD-diagnoosista ei tule merkittävää haittaa elämään eikä se estä elämässä menestymistä. Diagnoosin myötä ei tarvitse mitään tukia tai etuja, mutta niitä enenevissä määrin myönnetään veronmaksajien selkänahasta. Niin isolla osalla lapsista on ADHD-diagnoosi, että kyseessä voi katsoa olevan jo aivan normaali nykykasvatuskulttuurin ilmiö.

Nykykasvatuskulttuurillinen ilmiö?

Sorry nyt vaan, mutta ADHD on synnynnäinen, ei ADHD lapsiksi kasveta.

Se, että joku on kasvatettu persiilleen, ei ole ADHD.

Itse kasvoin tuona aikakautena kun koululaitosta myöten ajateltiin ADHD:n olevan kasvatuksesta kiinni. Diagnoosi tuli vasta pitkällä aikuisena, mutta olen kiitollinen että vanhemmat kasvattivat minut muiden joukossa. Avun vastaanottamiseenkin voi nimittäin ehdollistua, se on käynyt minulle selväksi kun olen muiden saman diagnoosin omaavien kanssa vuorovaikuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Autismiin itseasiassa on lääkkeitä. Enimmäkseen aistikuormitusta vähentäviä oireita lievittäviä."

 

Ooh! Ihanaa! Kerro heti, mitä nämä lääkkeet on! 

Autisti N68

 

P.s. On erittäin harmillista ja haitallista, että autismin kirjon oireita määrittelevät ulkopuoliset; s.o. miltä autismi näyttää ja vaikuttaa ulkopuolisen tarkkailijan silmissä (puhumattakaan, että nämä "viisaat" ovat itse neirotyypillisiä).  Sama kuin päänsärky tai vatsakipu diagnosoitaisiin sen perusteella, että henkilö oireilee tuskallisesti ilmeillen ja elehtien. Autistina oleminen/eläminen on ihan muuta kuin se, miltä se näyttää! En jaksa tähän alkaa vääntämään rautalankaa. Ketjussa ei ole juurikaan mainittu esim. sensorista kuormittumista, mistä johtuvat suuri osa ulospäin näkyvistä "oireista". Autistina on pirun raskas elää neurotyypillisille rakennetussa yhteiskunnassa.

Nimenomaan tämä! Diagnostiset kriteerit on ainoastaan niitä asioita, mitä ulkopuolinen neurotyypillinen tarkkailija saattaa havainnoida. Autismi kuitenkin on ihan eri asia, kuin ne ulkopuolelle näkyvät tekijät. Ne on niin kuin jäävuoren huippu, ja suurin osa autismia on se näkymätön osa, se meidän sisäinen kokemusmaailma. 

Tämä varmasti on iso selitys diagnoosien yleistymiselle.

 

Autismissa ei kuitenkaan lähtökohtaisesti pitäisi olla kysymys yksilön kokemuksesta, vaan kliinisistä poikkeamista valtaväestöön nähden.

niin. Ylipäätään diagnostisoiminen kyselyillä on vähän erikoista.

No kun ei toistaiseksi vielä ole parempiakaan menetelmiä. Diagnoosia varten kuitenkin tutkitaan myös kaikki lapsuuden tiedot, käydään läpi merkinnät neuvolasta, kouluterveydenhuollosta jne., että löytyykö sieltä mitään autismiin viittaavaa. Samoin haastatellaan vanhempaa tai jotain muuta läheistä, jos mahdollista. 

Vierailija kirjoitti:

En tahdo, että muut kirjolla olevat vastaa kysymykseen sisäisestä kokemuksesta kollektiivisesti. Mä en täytä kaikkia peruspiirteitä ja mun kiinnostuksen kohteetkin eroaa yleisesti koetusta. Kun kerron diagnoosista, niin ei kukaan ennen sitä ole edes osannut arvata.

Millä lailla eroavaisuutesi ilmenee tai sisäinen kokemus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

On se mustakin outoa et sosiaaliset, rutiineista turhana pitävät, huumorintajuiset kavereja omaavat ihmiset saa tuolla autismidiagnooseja.

Huh huh.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

On se mustakin outoa et sosiaaliset, rutiineista turhana pitävät, huumorintajuiset kavereja omaavat ihmiset saa tuolla autismidiagnooseja.

 

Huh huh.

 

Ap

Häh? Miksi ihmeessä autistit ei vois olla sosiaalisia? Ja ihan jokainen tuntemani autisti, itseni mukaanlukien, on huumorintajuinen. Ja itselläni ei ole mitään muunlaisia rutiineja, kuin se, miten täytän tiskikoneen tai pakkaan kauppakassit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

On se mustakin outoa et sosiaaliset, rutiineista turhana pitävät, huumorintajuiset kavereja omaavat ihmiset saa tuolla autismidiagnooseja.

 

Huh huh.

 

Ap

Nyt kuulostaa siltä, että sun mielestä on outoa, että naiset saa autismin kirjon diagnooseja, koska kuvittelet, että autismin pitäisi ilmetä kaikilla juuri sillä kliseisimmällä tavalla millä se pojilla  ilmenee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

On se mustakin outoa et sosiaaliset, rutiineista turhana pitävät, huumorintajuiset kavereja omaavat ihmiset saa tuolla autismidiagnooseja.

 

Huh huh.

 

Ap

Nyt kuulostaa siltä, että sun mielestä on outoa, että naiset saa autismin kirjon diagnooseja, koska kuvittelet, että autismin pitäisi ilmetä kaikilla juuri sillä kliseisimmällä tavalla millä se pojilla  ilmenee. 

En sukupuolittanut ketään. 

Dg;hen tarvitaan oireita.

Ap

Yksi kollega on sote-taustainen ns. vahva nainen, joka selittää hankalan käytöksensä itsediagnosoidulla autismilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

On se mustakin outoa et sosiaaliset, rutiineista turhana pitävät, huumorintajuiset kavereja omaavat ihmiset saa tuolla autismidiagnooseja.

 

Huh huh.

 

Ap

Nyt kuulostaa siltä, että sun mielestä on outoa, että naiset saa autismin kirjon diagnooseja, koska kuvittelet, että autismin pitäisi ilmetä kaikilla juuri sillä kliseisimmällä tavalla millä se pojilla  ilmenee. 

En sukupuolittanut ketään. 

 

Dg;hen tarvitaan oireita.

 

Ap

Mainitsemasi asiat olivat sellaisia. Naisautistit ovat yleensä sosiaalisempia kuin miesautistit ja naisautisteilla on todennäköisemmin ystäviä kuin miesautisteilla. 

Huumorintajuttomuus ei ole mikään autismikriteeri. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

On se mustakin outoa et sosiaaliset, rutiineista turhana pitävät, huumorintajuiset kavereja omaavat ihmiset saa tuolla autismidiagnooseja.

 

Huh huh.

 

Ap

Nyt kuulostaa siltä, että sun mielestä on outoa, että naiset saa autismin kirjon diagnooseja, koska kuvittelet, että autismin pitäisi ilmetä kaikilla juuri sillä kliseisimmällä tavalla millä se pojilla  ilmenee. 

En sukupuolittanut ketään. 

 

Dg;hen tarvitaan oireita.

 

Ap

Mainitsemasi asiat olivat sellaisia. Naisautistit ovat yleensä sosiaalisempia kuin miesautistit ja naisautisteilla on todennäköisemmin ystäviä kuin miesautisteilla. 

Huumorintajuttomuus ei ole mikään autismikriteeri. 

Autismiin kuuluu vaikeudet tulkita huumoria, sarkasmia ja ironiaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi ei ole, mutta ADHD on. Autismidiagnoosista ei saa sellaista etua elämään, mikä olisi aiheetonta, diagnoosi on lisäksi stigma ja aiheuttaa syrjintää.

ADHD-diagnoosista ei tule merkittävää haittaa elämään eikä se estä elämässä menestymistä. Diagnoosin myötä ei tarvitse mitään tukia tai etuja, mutta niitä enenevissä määrin myönnetään veronmaksajien selkänahasta. Niin isolla osalla lapsista on ADHD-diagnoosi, että kyseessä voi katsoa olevan jo aivan normaali nykykasvatuskulttuurin ilmiö.

"ADHD-diagnoosista ei tule merkittävää haittaa elämään eikä se estä elämässä menestymistä. "

 

Mihin tän perustat? Se voi estää mm armeijan käymisen. Mopokortin tai ajokortin hankkimiseen tarvii lääkärilausunnon että pärjääkö vaikka on adhd, ja jos oireet on vahvat, on aika selkeä syrjäytyjä. 

Vähänkään isommissa kouluissa on erityisluokkia (entisen tarkkisluokat) joissa on lähes vain adhd-nuoria. Kehitysvammaisten erityisluokat on eri asia. Nämä "haastavien" (yleensä adhd)nuorten luokat on kyllä... huh huh. Hatunnosto niille aikuisille jotka sitä sirkusta jaksaa. 

 

Ammattitaitoinen lastenpsykiatri (koulutushan erikoislääkäreillä on noin 12 vuotta pitkä kaikkiaan!)  ei kyllä kasvatusvirheestä tee adhd-päätelmää. Kyllä adhd:n huomaa monista asioista, jotka ei kasvatukseen kyllä liity. 

Isommissa kaupungeissa on myös hyvätasoisille autismikirjolaisille omia luokkia. Pienissä ja keskisuurissa kunnissa he joutuvat puolestaan olemaan joko tavallisissa luokissa tai erityisluokissa, joissa on erityisoppilaita laidasta laitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

On se mustakin outoa et sosiaaliset, rutiineista turhana pitävät, huumorintajuiset kavereja omaavat ihmiset saa tuolla autismidiagnooseja.

 

Huh huh.

 

Ap

Nyt kuulostaa siltä, että sun mielestä on outoa, että naiset saa autismin kirjon diagnooseja, koska kuvittelet, että autismin pitäisi ilmetä kaikilla juuri sillä kliseisimmällä tavalla millä se pojilla  ilmenee. 

En sukupuolittanut ketään. 

 

Dg;hen tarvitaan oireita.

 

Ap

Mainitsemasi asiat olivat sellaisia. Naisautistit ovat yleensä sosiaalisempia kuin miesautistit ja naisautisteilla on todennäköisemmin ystäviä kuin miesautisteilla. 

Huumorintajuttomuus ei ole mikään autismikriteeri. 

Autismiin kuuluu vaikeudet tulkita huumoria, sarkasmia ja ironiaa.

 

Ap

Ei, vaan yksi mahdollisista autismin kirjon piirteistä voi olla vaikeudet tulkita sarkasmia, ironiaa tai huumoria. 

Miksi sä teet tuollaisia täysin mustavalkoisia tulkintoja, että vaikeudet tulkita sarkasmia tarkoittaisi täyttä kyvyttömyyttä sarkasmin ymmärtämiseen? 

Usein näissä ei myöskään ole kyse siitä, etteikö ihan hyvin ymmärtäisi sarkasmia, vaan siitä, että on vaikea tulkita vieraampien ihmisten kohdalla sitä sosiaalista tilannetta, että milloin on kyse sarkasmista ja milloin ollaan tosissaan. 

Suurin osa meistä myös oppii tuota iän myötä, kun seurataan ihmisten käytöstä. Mulla oli selvästi lapsena vaikeuksia ymmärtää, milloin ollaan sarkastisia, mutta aikuisena enää ei, koska olen tarkkaillut ja opetellut ymmärtämään ihmisten käytöstä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

On se mustakin outoa et sosiaaliset, rutiineista turhana pitävät, huumorintajuiset kavereja omaavat ihmiset saa tuolla autismidiagnooseja.

 

Huh huh.

 

Ap

Nyt kuulostaa siltä, että sun mielestä on outoa, että naiset saa autismin kirjon diagnooseja, koska kuvittelet, että autismin pitäisi ilmetä kaikilla juuri sillä kliseisimmällä tavalla millä se pojilla  ilmenee. 

En sukupuolittanut ketään. 

 

Dg;hen tarvitaan oireita.

 

Ap

Mainitsemasi asiat olivat sellaisia. Naisautistit ovat yleensä sosiaalisempia kuin miesautistit ja naisautisteilla on todennäköisemmin ystäviä kuin miesautisteilla. 

Huumorintajuttomuus ei ole mikään autismikriteeri. 

Autismiin kuuluu vaikeudet tulkita huumoria, sarkasmia ja ironiaa.

 

Ap

Ei, vaan yksi mahdollisista autismin kirjon piirteistä voi olla vaikeudet tulkita sarkasmia, ironiaa tai huumoria. 

Miksi sä teet tuollaisia täysin mustavalkoisia tulkintoja, että vaikeudet tulkita sarkasmia tarkoittaisi täyttä kyvyttömyyttä sarkasmin ymmärtämiseen? 

Usein näissä ei myöskään ole kyse siitä, etteikö ihan hyvin ymmärtäisi sarkasmia, vaan siitä, että on vaikea tulkita vieraampien ihmisten kohdalla sitä sosiaalista tilannetta, että milloin on kyse sarkasmista ja milloin ollaan tosissaan. 

Suurin osa meistä myös oppii tuota iän myötä, kun seurataan ihmisten käytöstä. Mulla oli selvästi lapsena vaikeuksia ymmärtää, milloin ollaan sarkastisia, mutta aikuisena enää ei, koska olen tarkkaillut ja opetellut ymmärtämään ihmisten käytöstä. 

No mutta jos ei oo ku yks autismipiirre, ei vaan voi olla autisti. Piste

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

On se mustakin outoa et sosiaaliset, rutiineista turhana pitävät, huumorintajuiset kavereja omaavat ihmiset saa tuolla autismidiagnooseja.

 

Huh huh.

 

Ap

Nyt kuulostaa siltä, että sun mielestä on outoa, että naiset saa autismin kirjon diagnooseja, koska kuvittelet, että autismin pitäisi ilmetä kaikilla juuri sillä kliseisimmällä tavalla millä se pojilla  ilmenee. 

En sukupuolittanut ketään. 

 

Dg;hen tarvitaan oireita.

 

Ap

Mainitsemasi asiat olivat sellaisia. Naisautistit ovat yleensä sosiaalisempia kuin miesautistit ja naisautisteilla on todennäköisemmin ystäviä kuin miesautisteilla. 

Huumorintajuttomuus ei ole mikään autismikriteeri. 

Autismiin kuuluu vaikeudet tulkita huumoria, sarkasmia ja ironiaa.

 

Ap

Ei, vaan yksi mahdollisista autismin kirjon piirteistä voi olla vaikeudet tulkita sarkasmia, ironiaa tai huumoria. 

Miksi sä teet tuollaisia täysin mustavalkoisia tulkintoja, että vaikeudet tulkita sarkasmia tarkoittaisi täyttä kyvyttömyyttä sarkasmin ymmärtämiseen? 

Usein näissä ei myöskään ole kyse siitä, etteikö ihan hyvin ymmärtäisi sarkasmia, vaan siitä, että on vaikea tulkita vieraampien ihmisten kohdalla sitä sosiaalista tilannetta, että milloin on kyse sarkasmista ja milloin ollaan tosissaan. 

Suurin osa meistä myös oppii tuota iän myötä, kun seurataan ihmisten käytöstä. Mulla oli selvästi lapsena vaikeuksia ymmärtää, milloin ollaan sarkastisia, mutta aikuisena enää ei, koska olen tarkkaillut ja opetellut ymmärtämään ihmisten käytöstä. 

No mutta jos ei oo ku yks autismipiirre, ei vaan voi olla autisti. Piste

No mistä tuo nyt tuli? Kuka niin on väittänyt? 

Olethan tietoinen siitä, ettei kaikilla autisteilla ole kaikkia autismin kirjoon liitettyjä piirteitä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.

 Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS. 

Nykyään kuitenkin moni hyvin  tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy. 

Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sensitiivinen vaaleansinipöksyinen piposaru Rohto kirjoitti:

Aspergerin syndrooma oli liitetty skitsotypaalisen persoonan stereotyyppisiin, matkiviin ja perseveroituviin jankuttaviin piirteisiin (INTP). Sen vuoksi se on järkevää erottaa varsinaisesta autismista (ISTJ). Asperger oli virhediagnoosi mielestäni koko järjestelmää ajatellen. Oikeasti heillä oli skitsofrenian esiaste.

Ei mulla ole mikään skitsofrenian esiaste.

Toki tällä on yhteistä geneettistä pohjaa skitsofrenian kanssa, ja mun suvussa esiintyykin molempia, aspergeria ja skitsofreniaa 

Autismin käsitteen kehitti skitsofrenian kehittäjä, eugenisi Eugen Bleuer, joka kuvasi sillä psykoosiin liittyvää sulkeutumisen tilaa. Aspergerin syndrooman kehitti Hans Asperger, joka julkaisu vuonna 1944 tutkimuksen, jossa kuvasi niin kutsuttua "autistista psykopatiaa".  Nämä autistiset psykopaatit olivat manipulatiivisia, analyyttisia, vilpillisiä, röyhkeitä, provosoivia ja kostonhimoisia. On myöhemmin esitetty, että nämä henkilöt omasivat runsaasti mm. antisosiaalisen persoonallisuushäirön piirteitä. Koska autistisilla psykopaateilla ei ollut älyllisen toimintakyvyn haasteita, he säästyivät Hans Aspergerin ansiosta Aktion T4 -ohjelman "massaeutanasialta", jonne Asperger lähetti vammaisia ja sairaita lapsia. Vuotta ennen Leo Kanner oli kuvasi 11 kehitysvammaista lasta, joille oli ominaista äärimmänen sulkeutuneisuus ja sosiaalisen vuorovaikutuksen haasteet. On arvioitu, että osasyynä tälle uudelle nimitykselle oli se, että käsite kehitysvamma oli erittäin stigmatisoiva tuohon aikaan, ja Kanner halusi antaa vähemmän stigmatisoivan nimityksen keskiluokkaisten vanhempien kehitysvammaisille lapsille. 

 

Myöhemmin Lorna Wings löysi yhtäläisyyden näiden Kannerin kehiysvammaisten lasten ja Aspergerin kuvaamien autististen psykopaattien välillä. Vuonna 1981 hän kuvasi kuusi lasta, jotka hänen mielestään muistuttivat Aspergerin autistisia psykopaatteja. Usealla heistä oli kuitenkin oppimisvaikeuksia, he olivat hitaasti kehittyviä ja epäanalyyttisia. Myöhemmin käsite popularisoitu mm. elokuvan Rain Man ansiosta, ja 1990-luvun jälkeen autismista tuli yleinen tapa kuvata sosiaalisen toiminnan vaikeuksia. Yhtenä syynä on tälle sosiologian piirissä 1990-luvun lopussa kehitetty "neurodiversiteettiliike", joka samaisti käyttäytymispiirteet neurologisiin poikkeavuuksiin ajan hengen mukaisesti. Samaan aikaan aivokuvantamistutkimus oli nouseva tieteenala, ja siihen liitettiin suuria lupauksia siitä, miten psykiatrisille häiröille löydettäisiin neurobiologinen pohja. Tähän päivään mennessä tuota lupausta ei ole täytetty, mutta "neuro"-etuliite on levinnyt kulovalkean tavoin kuvaamaan kyselylomakkein ja haastatteluin diagnosoitavia käyttäytymisen tason ilmiöitä. 

Taas on jollain puurot ja vellit ihan sekaisin. Mistähän tuo ylläoleva tekstinpätkä on kopioitu?

Ei liity autismiin, jos psykiatrisille häiriöille ei ole löydetty neurobiologista pohjaa (kuten tuossa kerrotaan; miltähän vuodelta tieto on?), koska autismi itsessään ei ole psykiatrinen häiriö vaan johtuu biologisesti ja fysiologisesti poikkeavasta hermoston rakenteesta. Poikkeaa siis enemmistöstä, jota en nyt halua kutsua edes normaaliksi. Autismissa aivojen biologinen kehitys on erilainen ja johtaa erilaiseen (keskus)hermoston toimintaan ja reaktioihin. 

Autisteilla ehkä näkyvät poikkeavat ulkoiset piirteet ovat vain seurausta aivojen erilaisesta tavasta käsitellä informaatiota. 

Tietysti autisteilla voi esiintyä myös psykiatrisia ongelmia. Nämä johtuvat suurimmaksi osaksi hermoston ja aistien ylikuormittumisesta. Tämä johtuu sopimattomasta ympäristöstä. Sinänsä nämä sekundaariset ongelmat ja häiriöt eivät ole autismia, vaikka niillä useinkin perustellaan diagnoosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sensitiivinen vaaleansinipöksyinen piposaru Rohto kirjoitti:

Aspergerin syndrooma oli liitetty skitsotypaalisen persoonan stereotyyppisiin, matkiviin ja perseveroituviin jankuttaviin piirteisiin (INTP). Sen vuoksi se on järkevää erottaa varsinaisesta autismista (ISTJ). Asperger oli virhediagnoosi mielestäni koko järjestelmää ajatellen. Oikeasti heillä oli skitsofrenian esiaste.

Ei mulla ole mikään skitsofrenian esiaste.

Toki tällä on yhteistä geneettistä pohjaa skitsofrenian kanssa, ja mun suvussa esiintyykin molempia, aspergeria ja skitsofreniaa 

Autismin käsitteen kehitti skitsofrenian kehittäjä, eugenisi Eugen Bleuer, joka kuvasi sillä psykoosiin liittyvää sulkeutumisen tilaa. Aspergerin syndrooman kehitti Hans Asperger, joka julkaisu vuonna 1944 tutkimuksen, jossa kuvasi niin kutsuttua "autistista psykopatiaa".  Nämä autistiset psykopaatit olivat manipulatiivisia, analyyttisia, vilpillisiä, röyhkeitä, provosoivia ja kostonhimoisia. On myöhemmin esitetty, että nämä henkilöt omasivat runsaasti mm. antisosiaalisen persoonallisuushäirön piirteitä. Koska autistisilla psykopaateilla ei ollut älyllisen toimintakyvyn haasteita, he säästyivät Hans Aspergerin ansiosta Aktion T4 -ohjelman "massaeutanasialta", jonne Asperger lähetti vammaisia ja sairaita lapsia. Vuotta ennen Leo Kanner oli kuvasi 11 kehitysvammaista lasta, joille oli ominaista äärimmänen sulkeutuneisuus ja sosiaalisen vuorovaikutuksen haasteet. On arvioitu, että osasyynä tälle uudelle nimitykselle oli se, että käsite kehitysvamma oli erittäin stigmatisoiva tuohon aikaan, ja Kanner halusi antaa vähemmän stigmatisoivan nimityksen keskiluokkaisten vanhempien kehitysvammaisille lapsille. 

 

Myöhemmin Lorna Wings löysi yhtäläisyyden näiden Kannerin kehiysvammaisten lasten ja Aspergerin kuvaamien autististen psykopaattien välillä. Vuonna 1981 hän kuvasi kuusi lasta, jotka hänen mielestään muistuttivat Aspergerin autistisia psykopaatteja. Usealla heistä oli kuitenkin oppimisvaikeuksia, he olivat hitaasti kehittyviä ja epäanalyyttisia. Myöhemmin käsite popularisoitu mm. elokuvan Rain Man ansiosta, ja 1990-luvun jälkeen autismista tuli yleinen tapa kuvata sosiaalisen toiminnan vaikeuksia. Yhtenä syynä on tälle sosiologian piirissä 1990-luvun lopussa kehitetty "neurodiversiteettiliike", joka samaisti käyttäytymispiirteet neurologisiin poikkeavuuksiin ajan hengen mukaisesti. Samaan aikaan aivokuvantamistutkimus oli nouseva tieteenala, ja siihen liitettiin suuria lupauksia siitä, miten psykiatrisille häiröille löydettäisiin neurobiologinen pohja. Tähän päivään mennessä tuota lupausta ei ole täytetty, mutta "neuro"-etuliite on levinnyt kulovalkean tavoin kuvaamaan kyselylomakkein ja haastatteluin diagnosoitavia käyttäytymisen tason ilmiöitä. 

Taas on jollain puurot ja vellit ihan sekaisin. Mistähän tuo ylläoleva tekstinpätkä on kopioitu?

Ei liity autismiin, jos psykiatrisille häiriöille ei ole löydetty neurobiologista pohjaa (kuten tuossa kerrotaan; miltähän vuodelta tieto on?), koska autismi itsessään ei ole psykiatrinen häiriö vaan johtuu biologisesti ja fysiologisesti poikkeavasta hermoston rakenteesta. Poikkeaa siis enemmistöstä, jota en nyt halua kutsua edes normaaliksi. Autismissa aivojen biologinen kehitys on erilainen ja johtaa erilaiseen (keskus)hermoston toimintaan ja reaktioihin. 

Autisteilla ehkä näkyvät poikkeavat ulkoiset piirteet ovat vain seurausta aivojen erilaisesta tavasta käsitellä informaatiota. 

Tietysti autisteilla voi esiintyä myös psykiatrisia ongelmia. Nämä johtuvat suurimmaksi osaksi hermoston ja aistien ylikuormittumisesta. Tämä johtuu sopimattomasta ympäristöstä. Sinänsä nämä sekundaariset ongelmat ja häiriöt eivät ole autismia, vaikka niillä useinkin perustellaan diagnoosia.

Autismia ei todeta aivokuvantamisella vaan samalla tavalla kuin psykiatriset häiriöt. 

Autismi diagnoosia ei saa noin vaan. Yleensä tarkoissa tutkimuksissa neurologian polilla kyllä selviää onko kyse autismissa ja jos kriteerit ei täyty niin ei saa autismi diagnoosia. Meillä esim. lapsella on tietyt diagnoosit, mutta ei varsinaista autismia vaikka sitä puhumattomuuden ja muiden asioiden vuoksi ensin epäilin.