Miksi toiset ihmiset selviytyvät vastoinkäymisistä paremmin kuin toiset?

Vierailija kirjoitti:

Kulttuurissamme ei saa korostaa synnynnäisiä ominaisuuksia, koska se viittaisi ihmisten epätasa-arvoisuuteen. Elämänkokemus on ainakin minulle todistanut, että lapset ovat erilaisia – on herkempiä ja on vahvempia. Tästä seuraa se perusta, jota kasvatus, ympäristö ynnä muut seikat tukevat tai horjuttavat. Vanha kansa tiesi kyllä että heikot sortuu elontiellä.

Minkä ikäisistä lapsista tässä puhutaan? On hyvin vaikeaa lähteä kovin lyhyesti erottelemaan, mitkä asiat on synnynnäisiä ja mitkä eivät, koska ympäristö, se millaisiin olosuhteisiin lapsi syntyy, vaikuttaa ihan vauvasta lähtien. Tai itseasiassa jo ennen syntymää, millaisen perimän lapsi saa ja miten raskausaikana on huolehdittu sikiön hyvinvoinnista. Perusturvallisuuden kokemus kehittyy jo hyvin varhain, ihan ensimmäisten elinvuosien aikana, samoin lapsen keskushermoston kehityksen kannalta vauva- ja pikkulapsi-ikä on hyvin merkitsevää aikaa. Siksi ei oikein voi sanoa enää lapsista, että toiset nyt vaan ovat synnynnäisesti herkempiä tai vahvempia, koska jo pikkulapsiin on vaikuttanut se ympäristö vuosien ajan.

Jos muistaa vain vastoinkäymiset, eikä muista lainkaan myötäkäymisiä elämä tuntuu ankealta.

Siihen vaikuttaa turvaverkkojen ja  resurssien puute ympäriltä. On paljon yksinkertaisia ja vain omasta näkökulmastaan asiat näkeviä ihmisiä, jotka eivät tajua sitä, että esimerkiksi läheisen kuolema on todella iso isku ihmiselle, jolla niitä läheisiä ei muutenkaan ole juuri ketään ja jolla ei ole omaa rahaa alkaa järjestää kaiken maailman asioita. Jos olet vaikkapa parisuhteessa ja sinulla on omaisuutta, auto ja ajokortti, niin kyllä on helpompaa alkaa hoitaa asioita jonnekin jumalanselän taakse kuin yksinäisellä ihmisellä, jolla ei mitään tukea ole mistään.

Kun on kokenut sellaista äärimmäistä kärsimystä pitkään menneisyydessään, niin sellaiset mitättömät harmit ei kovin tunnu yhtään missään. Tieto ja ymmärrys myös lisää resilienssiä. Kun tietää, että on ihan järkyttäviä juttuja tapahtunut ihan lähihistoriassa kotimaassakin, joita ei voi normijärkinen tajuta, ja moni asia paha tapahtuu salassa sekä nykyisin etänä. Itse sairastin voimakasta sähköallergiaa noin viisi vuotta, tiedon hankinta auttoi huomattavasti, vaikka mitään hoitomuotoa sairauteen ei ole. Vertaistukea voi saada vain lukemalla kidutuksen uhrien kokemuksista, sähkövirtaa kun monesti käytetään sellaisessa. Jännä ajatella asuvansa vapaassa länsimaassa, ja silti omata samoja kokemuksia kuin jossain ihan alkeellisissa maissa. Maailma on mitä on :D

Koska me kaikki olemme erilaisia

Vierailija kirjoitti:

Kun on kokenut sellaista äärimmäistä kärsimystä pitkään menneisyydessään, niin sellaiset mitättömät harmit ei kovin tunnu yhtään missään. Tieto ja ymmärrys myös lisää resilienssiä. Kun tietää, että on ihan järkyttäviä juttuja tapahtunut ihan lähihistoriassa kotimaassakin, joita ei voi normijärkinen tajuta, ja moni asia paha tapahtuu salassa sekä nykyisin etänä. Itse sairastin voimakasta sähköallergiaa noin viisi vuotta, tiedon hankinta auttoi huomattavasti, vaikka mitään hoitomuotoa sairauteen ei ole. Vertaistukea voi saada vain lukemalla kidutuksen uhrien kokemuksista, sähkövirtaa kun monesti käytetään sellaisessa. Jännä ajatella asuvansa vapaassa länsimaassa, ja silti omata samoja kokemuksia kuin jossain ihan alkeellisissa maissa. Maailma on mitä on :D

Sähköyliherkkyys ei ole sairaus Suomessa
Ruotsissa sähköyliherkkyys on tunnustettu työkykyä alentavaksi vammaksi, vaikka sairautena sitä ei pidetäkään.
https://yle.fi/a/20-114463

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Siksi, koska se on tallentunut hermostoon ihan fyysisesti monesti niin tiukasti, että yksi käsittelykerta ei asiaa monesti täysin ratkaise. Sama trauma voi alkaa oireilemaan uudelleen esimerkiksi uudenlaisessa elämäntilanteessa. Esimerkiksi saat oman lapsen joka laukaiseekin jo aiemmin käsitellyt ja pitkään oireettomana olleet traumat uudelleen. 

 

Se, että se trauma on siellä sun hermosoluissa koodattuna on ihan fyysinen asia, eikä mikään henkimaailman juttu.  

Ei, vaan koska jos päästäisit irti, niin joutuisit huomaamaan pilanneesi ihan itse oman elämäsi. Helpompi selittää omia tekemisiään jollain menneisyyden tapahtumalla tai jollain toisella osapuolella, kuin päästää irti ja jäädä itse vastaamaan omasta elämästään

Kertoisitko jo viimein niitä käytännön neuvoja siihen irtipäästämiseen? Jos jankkaat samaa asiaa niin minun silmiin se näyttää samalta kuin sanoisit halvaantuneelle, että nouse nyt vaan ylös. 

 

On ihan lääketieteellisesti todettu, että esimerkiksi meidän isovanhempien traumat voi siirtyä solutasolla. Kannattaa tutustua aiheeseen, jos se ihan oikeasti kiinnostaa. 

Jos päästät irti menneisyydestä joudut kohtaamaan itsesi 

Se on se vatvomisen todellinen syy. Olet ihan itse aiheuttanut itsellesi sen kaiken mielipahan mikä sinulla on. Yksikään terapeutti ei käske ketään jäämään veivaamaan jotain menneisyyttä ikuisesti, vaan jatkamaan eteenpäin. Valitettavasti vaan kaikkia ei nähtävästi pysty auttamaan 

Oletpa ikävän kuuloinen ihminen. Olen kirjoittanut kommentin ehkä numerolla 142 tai jotain sinnepäin ja kerroin siinä käyneeni pitkän traumaterapian ja koen, että minulla on aika hyvä näkemys siitä millä keinoilla ja ajassa traumoista toipuu, mutta aikaa se vei paljon. En minä koe mielipahaa, olen erittäin hyvässä tasapainossa ja onnellinen nykypäivänä. Kertoisitko jo viimein niitä käytännön keinoja irti päästämiseen ja traumoista toipumiseen? 

Vierailija kirjoitti:

Minut on kasvatettu niin, että olen terveenä aikuisena itse vastuussa itsestäni, omista valinnoistani ja tekemisistäni. En voi syyttää vanhempia, koulukiusaajia tai yhteiskunnan tukien puuttumista.

Ehkä tästä syystä en piehtaroi ongelmissani, vaan kaatuessani nousen, ravistelen roskat jatkan matkaa. En ole syntynyt kultalusikka suussa, eikä elämästäni ole puuttunut vaikeuksia, että ei sen puoleen, mutta nehän kuuluvat normaaliin elämään. Joskus mietin, että olisi ylellistä käydä puhumassa jollekin terapeutille, kun oikein ketuttaa, mutta enpä ole sellaista vielä tilannut. Ystäväni kanssa kyllä lenkillä purnataan puolin sun toisin ja välillä nauretaan kunnolla, että tällainenkin voikin ottaa niin paljon päähän.

Mitäpä jos vaan menisit terapeutille, taidat tosiaan tarvita sitä!

Eihän tähän oikeastaan ole mitään yhtä vastausta olemassakaan. Jokainen tapaus ja elämä on erilainen, mutta eiköhän ainakin apu ja tukena olevat läheiset ole tärkeitä. Menetin Kaakkois-Aasian tsunamissa toisen vanhempani ja kaksi pikkusisarustani kun olin nuori. Minulle oli tärkeää että sain puhua asiasta, halusin viettää aikaa kavereiden kanssa, jatkaa harrastuksiin ja tuntui tärkeältä aloittaa koulu joululoman jälkeen samaan aikaan kuin toisetkin. En kuitenkaan lähtisi vertailemaan omia kokemuksiani toisten ihmisten kokemuksiin, tiedän että tässäkin tapauksessa kaikilla ihmisillä on se oma kokemuksensa ja taustansa, joten kokemusten vertailu on turhaa. Tsunamin kohdalla oli myös yleisesti valoitseva ymmärrys ja myötätunto, mitä kaikki muilla tavoin läheisiään menettäneet taas eivät ole saaneet kokea.

Aivokemia, kotikasvatus, tuuri ja henkilökohtaiset ominaisuudet ja oma suhtautuminen. 
 

Kotikasvatustaan eikä geenejään ei voi valita, mutta omaan suhtautumiseensa voi vaikuttaa. 

Itsesääli on sellainen sairaus jota kenenkään ei kannata itsessään suvaita. Asiat muuttuvat paremmiksi mutta vain tekemällä. 

Toinen asia mihin voi vaikuttaa on ravinto, uni ja liikunta. On paljon helpompaa olla resilientti jos on nämä ovat kunnossa. 


 

Resilienssi.

Kun fysiikka murenee, pää pysyy kunnossa.