Miksi toiset ihmiset selviytyvät vastoinkäymisistä paremmin kuin toiset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Sehän on toiminto, kuten tuo sinun lauseesi oli ajatus, joka nousi sinun päähäsi. Minkä se ihminen sille mahtaa. Tai siis mahtaa, jos onnistuu hoidossa, mutta sille, että tilanne syntyy, ei voi mitään. 

 

Ja moni ajattelee, että traumat pitää käsitellä. Kyllä. Mutta niitä ei käsitellä ajattelemalla vaan tuntemalla ja antamalla hermosto ja kehon viedä loppuun se, mikä sinne on juuttunut. Sitten asia ei enää nouse pintaan. 

 

Eikä sen aina tarvitse olla edes itse juuri se tapahtuma, se kokeminen voi tapahtua metaforan kautta, missä vaikka puoliksi hereiilä unessa näet asian, joka nostaa sen tunteen. Esim. yksi lapsuustrauma alakoululaisajalta nousi vaivaamaan minua ihan kunnolla. Oli hetki, että pystyin katsomaan asiaa silmiin. Pari viikkoa puhuin siitä ja ajattelin, sain kerrottua muutamalle läheiselle, että minulle on muuten käynyt näin kamala juttu. Sitten näin metafora unen, missä tämän hetken ystäväni aiheutti tapaturmana saman asian ja koin sen järkytyksen tunteen ja menetyksen, mikä siitä tuli, ihan raa'asti ja aidosti. Sen jälkeen asia siirtyi käsiteltyihin. 

Samikset! Minäkin käsittelen asioita unissa, se on turvallisempaa. Voi tulla kaukaakin tilanteita ja tunteita. Mutta niistä pääsee eteenpäin.

Todella hedelmällinen keskustelu kun tuo yksi jankkaa että toiselta puuttuu jokin lämmin palanen ja että kaikki on itse aiheuttaneet omat ongelmansa :D 

Taitaa olla klassinen narsistin projektio täydessä vauhdissa! Sitä sattuu, kun on vaikea lapsuus, eikä kapasiteettiä käsitellä eikä saa tukea, ei kasva normaaliksi, vaan tulee narsistiksi tai psykopaatiksi.

Vierailija kirjoitti:

Todella hedelmällinen keskustelu kun tuo yksi jankkaa että toiselta puuttuu jokin lämmin palanen ja että kaikki on itse aiheuttaneet omat ongelmansa :D 

 

Taitaa olla klassinen narsistin projektio täydessä vauhdissa! Sitä sattuu, kun on vaikea lapsuus, eikä kapasiteettiä käsitellä eikä saa tukea, ei kasva normaaliksi, vaan tulee narsistiksi tai psykopaatiksi.

Puhutko nyt itsestäsi?

hitto mikä trolli :D

Itseluottamus on a ja o.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Siksi, koska se on tallentunut hermostoon ihan fyysisesti monesti niin tiukasti, että yksi käsittelykerta ei asiaa monesti täysin ratkaise. Sama trauma voi alkaa oireilemaan uudelleen esimerkiksi uudenlaisessa elämäntilanteessa. Esimerkiksi saat oman lapsen joka laukaiseekin jo aiemmin käsitellyt ja pitkään oireettomana olleet traumat uudelleen. 

 

Se, että se trauma on siellä sun hermosoluissa koodattuna on ihan fyysinen asia, eikä mikään henkimaailman juttu.  

Ei, vaan koska jos päästäisit irti, niin joutuisit huomaamaan pilanneesi ihan itse oman elämäsi. Helpompi selittää omia tekemisiään jollain menneisyyden tapahtumalla tai jollain toisella osapuolella, kuin päästää irti ja jäädä itse vastaamaan omasta elämästään

Kertoisitko jo viimein niitä käytännön neuvoja siihen irtipäästämiseen? Jos jankkaat samaa asiaa niin minun silmiin se näyttää samalta kuin sanoisit halvaantuneelle, että nouse nyt vaan ylös. 

On ihan lääketieteellisesti todettu, että esimerkiksi meidän isovanhempien traumat voi siirtyä solutasolla. Kannattaa tutustua aiheeseen, jos se ihan oikeasti kiinnostaa. 

Minut on kasvatettu niin, että olen terveenä aikuisena itse vastuussa itsestäni, omista valinnoistani ja tekemisistäni. En voi syyttää vanhempia, koulukiusaajia tai yhteiskunnan tukien puuttumista.

Ehkä tästä syystä en piehtaroi ongelmissani, vaan kaatuessani nousen, ravistelen roskat jatkan matkaa. En ole syntynyt kultalusikka suussa, eikä elämästäni ole puuttunut vaikeuksia, että ei sen puoleen, mutta nehän kuuluvat normaaliin elämään. Joskus mietin, että olisi ylellistä käydä puhumassa jollekin terapeutille, kun oikein ketuttaa, mutta enpä ole sellaista vielä tilannut. Ystäväni kanssa kyllä lenkillä purnataan puolin sun toisin ja välillä nauretaan kunnolla, että tällainenkin voikin ottaa niin paljon päähän.

Kokemukset on aina subjektiivisia eikä tilanteet ole koskaan samanlaisia, on erilaisia taustoja ja olosuhteita, siksi vertailu tässä on aika turhaa. Ihan sattuma ja onnekkuuskin vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Minut on kasvatettu niin, että olen terveenä aikuisena itse vastuussa itsestäni, omista valinnoistani ja tekemisistäni. En voi syyttää vanhempia, koulukiusaajia tai yhteiskunnan tukien puuttumista.

Ehkä tästä syystä en piehtaroi ongelmissani, vaan kaatuessani nousen, ravistelen roskat jatkan matkaa. En ole syntynyt kultalusikka suussa, eikä elämästäni ole puuttunut vaikeuksia, että ei sen puoleen, mutta nehän kuuluvat normaaliin elämään. Joskus mietin, että olisi ylellistä käydä puhumassa jollekin terapeutille, kun oikein ketuttaa, mutta enpä ole sellaista vielä tilannut. Ystäväni kanssa kyllä lenkillä purnataan puolin sun toisin ja välillä nauretaan kunnolla, että tällainenkin voikin ottaa niin paljon päähän.

Tämä kommentti kyllä kertoo hyvin sen, että vastoinkäymisiä on tosiaan montaa laatua. Ihan kuin terapiassa käyminen olisi kivaa. Olenkin sitä mieltä, että ihminen menee vasta sitten terapiaan, kun on tarpeeksi pohjalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minut on kasvatettu niin, että olen terveenä aikuisena itse vastuussa itsestäni, omista valinnoistani ja tekemisistäni. En voi syyttää vanhempia, koulukiusaajia tai yhteiskunnan tukien puuttumista.

Ehkä tästä syystä en piehtaroi ongelmissani, vaan kaatuessani nousen, ravistelen roskat jatkan matkaa. En ole syntynyt kultalusikka suussa, eikä elämästäni ole puuttunut vaikeuksia, että ei sen puoleen, mutta nehän kuuluvat normaaliin elämään. Joskus mietin, että olisi ylellistä käydä puhumassa jollekin terapeutille, kun oikein ketuttaa, mutta enpä ole sellaista vielä tilannut. Ystäväni kanssa kyllä lenkillä purnataan puolin sun toisin ja välillä nauretaan kunnolla, että tällainenkin voikin ottaa niin paljon päähän.

Tämä kommentti kyllä kertoo hyvin sen, että vastoinkäymisiä on tosiaan montaa laatua. Ihan kuin terapiassa käyminen olisi kivaa. Olenkin sitä mieltä, että ihminen menee vasta sitten terapiaan, kun on tarpeeksi pohjalla. 

Ei kaikki tarvitse terapiaa.

Toisella tämä kyseinen vastoinkäyminen on vasta kolmas, toisella kahdeksastoista ja kolmannella numero 155. Näistä keskimmäinen jaksaa parhaiten, keskimäärin.

En jaksanut lukea ihan kaikkia kommentteja läpi, joten en ole varma, mainittiinko jo toisten auttaminen. Siis toisten auttaminen lisää huomattavasti ihmisen stressipuskuria. Tästä on ihan tutkimusnäyttöäkin. Monet kovia kokeneet ovat lähteneet vapaaehtoisina auttamistyöhön ja vahvistuvat. Tämä selittää myös sen, miten jotkut ammattilaiset, esim. ensihoitajat, pystyvät tekemään työtään. Auttamistyö vahvistaa henkisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minut on kasvatettu niin, että olen terveenä aikuisena itse vastuussa itsestäni, omista valinnoistani ja tekemisistäni. En voi syyttää vanhempia, koulukiusaajia tai yhteiskunnan tukien puuttumista.

Ehkä tästä syystä en piehtaroi ongelmissani, vaan kaatuessani nousen, ravistelen roskat jatkan matkaa. En ole syntynyt kultalusikka suussa, eikä elämästäni ole puuttunut vaikeuksia, että ei sen puoleen, mutta nehän kuuluvat normaaliin elämään. Joskus mietin, että olisi ylellistä käydä puhumassa jollekin terapeutille, kun oikein ketuttaa, mutta enpä ole sellaista vielä tilannut. Ystäväni kanssa kyllä lenkillä purnataan puolin sun toisin ja välillä nauretaan kunnolla, että tällainenkin voikin ottaa niin paljon päähän.

Tämä kommentti kyllä kertoo hyvin sen, että vastoinkäymisiä on tosiaan montaa laatua. Ihan kuin terapiassa käyminen olisi kivaa. Olenkin sitä mieltä, että ihminen menee vasta sitten terapiaan, kun on tarpeeksi pohjalla. 

Ei kaikki tarvitse terapiaa.

Tämä palsta ainakin on täynnä terapian tarpeessa olevia. 

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea ihan kaikkia kommentteja läpi, joten en ole varma, mainittiinko jo toisten auttaminen. Siis toisten auttaminen lisää huomattavasti ihmisen stressipuskuria. Tästä on ihan tutkimusnäyttöäkin. Monet kovia kokeneet ovat lähteneet vapaaehtoisina auttamistyöhön ja vahvistuvat. Tämä selittää myös sen, miten jotkut ammattilaiset, esim. ensihoitajat, pystyvät tekemään työtään. Auttamistyö vahvistaa henkisesti.

Itse en kyllä allekirjoita tuota ajatusta, että auttamistyö vahvistaisi henkisesti ja olisi syy miksi jaksaa tehdä työtä. Olen työskennellyt aloilla, missä ollaan tekemisissä tapaturmien, onnettomuuksien, kuoleman ja esimerkiksi itsetuhoisuuden kanssa ja kyllä se on kuitenkin loppujenlopuksi ihan vaan työtä. Työtä, mikä on minusta kiinnostavaa, mutta jotenkin siihen on vaan tottunut, että nuo asiat kuuluvat siihen työhön.

Kulttuurissamme ei saa korostaa synnynnäisiä ominaisuuksia, koska se viittaisi ihmisten epätasa-arvoisuuteen. Elämänkokemus on ainakin minulle todistanut, että lapset ovat erilaisia – on herkempiä ja on vahvempia. Tästä seuraa se perusta, jota kasvatus, ympäristö ynnä muut seikat tukevat tai horjuttavat. Vanha kansa tiesi kyllä että heikot sortuu elontiellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minut on kasvatettu niin, että olen terveenä aikuisena itse vastuussa itsestäni, omista valinnoistani ja tekemisistäni. En voi syyttää vanhempia, koulukiusaajia tai yhteiskunnan tukien puuttumista.

Ehkä tästä syystä en piehtaroi ongelmissani, vaan kaatuessani nousen, ravistelen roskat jatkan matkaa. En ole syntynyt kultalusikka suussa, eikä elämästäni ole puuttunut vaikeuksia, että ei sen puoleen, mutta nehän kuuluvat normaaliin elämään. Joskus mietin, että olisi ylellistä käydä puhumassa jollekin terapeutille, kun oikein ketuttaa, mutta enpä ole sellaista vielä tilannut. Ystäväni kanssa kyllä lenkillä purnataan puolin sun toisin ja välillä nauretaan kunnolla, että tällainenkin voikin ottaa niin paljon päähän.

Tämä kommentti kyllä kertoo hyvin sen, että vastoinkäymisiä on tosiaan montaa laatua. Ihan kuin terapiassa käyminen olisi kivaa. Olenkin sitä mieltä, että ihminen menee vasta sitten terapiaan, kun on tarpeeksi pohjalla. 

Ei kaikki tarvitse terapiaa.

Tämä palsta ainakin on täynnä terapian tarpeessa olevia. 

Hah, en koskaan haaskaisi aikaa moiseen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minut on kasvatettu niin, että olen terveenä aikuisena itse vastuussa itsestäni, omista valinnoistani ja tekemisistäni. En voi syyttää vanhempia, koulukiusaajia tai yhteiskunnan tukien puuttumista.

Ehkä tästä syystä en piehtaroi ongelmissani, vaan kaatuessani nousen, ravistelen roskat jatkan matkaa. En ole syntynyt kultalusikka suussa, eikä elämästäni ole puuttunut vaikeuksia, että ei sen puoleen, mutta nehän kuuluvat normaaliin elämään. Joskus mietin, että olisi ylellistä käydä puhumassa jollekin terapeutille, kun oikein ketuttaa, mutta enpä ole sellaista vielä tilannut. Ystäväni kanssa kyllä lenkillä purnataan puolin sun toisin ja välillä nauretaan kunnolla, että tällainenkin voikin ottaa niin paljon päähän.

Tämä kommentti kyllä kertoo hyvin sen, että vastoinkäymisiä on tosiaan montaa laatua. Ihan kuin terapiassa käyminen olisi kivaa. Olenkin sitä mieltä, että ihminen menee vasta sitten terapiaan, kun on tarpeeksi pohjalla. 

Ei kaikki tarvitse terapiaa.

No sitähän minä sanoinkin. Ihminen menee terapiaan vasta, kun on siinä jamassa, että ei ole vaihtoehtoja. Kun kärsimys käy liian suureksi. Nimenomaan ne, joilla ei varaa ole "huvikseen" käydä. Osa toki pistää muut kärsimään ja harvemmin he terapiaan hakeutuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Siksi, koska se on tallentunut hermostoon ihan fyysisesti monesti niin tiukasti, että yksi käsittelykerta ei asiaa monesti täysin ratkaise. Sama trauma voi alkaa oireilemaan uudelleen esimerkiksi uudenlaisessa elämäntilanteessa. Esimerkiksi saat oman lapsen joka laukaiseekin jo aiemmin käsitellyt ja pitkään oireettomana olleet traumat uudelleen. 

 

Se, että se trauma on siellä sun hermosoluissa koodattuna on ihan fyysinen asia, eikä mikään henkimaailman juttu.  

Ei, vaan koska jos päästäisit irti, niin joutuisit huomaamaan pilanneesi ihan itse oman elämäsi. Helpompi selittää omia tekemisiään jollain menneisyyden tapahtumalla tai jollain toisella osapuolella, kuin päästää irti ja jäädä itse vastaamaan omasta elämästään

Kertoisitko jo viimein niitä käytännön neuvoja siihen irtipäästämiseen? Jos jankkaat samaa asiaa niin minun silmiin se näyttää samalta kuin sanoisit halvaantuneelle, että nouse nyt vaan ylös. 

 

On ihan lääketieteellisesti todettu, että esimerkiksi meidän isovanhempien traumat voi siirtyä solutasolla. Kannattaa tutustua aiheeseen, jos se ihan oikeasti kiinnostaa. 

Jos päästät irti menneisyydestä joudut kohtaamaan itsesi 

Se on se vatvomisen todellinen syy. Olet ihan itse aiheuttanut itsellesi sen kaiken mielipahan mikä sinulla on. Yksikään terapeutti ei käske ketään jäämään veivaamaan jotain menneisyyttä ikuisesti, vaan jatkamaan eteenpäin. Valitettavasti vaan kaikkia ei nähtävästi pysty auttamaan 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Siksi, koska se on tallentunut hermostoon ihan fyysisesti monesti niin tiukasti, että yksi käsittelykerta ei asiaa monesti täysin ratkaise. Sama trauma voi alkaa oireilemaan uudelleen esimerkiksi uudenlaisessa elämäntilanteessa. Esimerkiksi saat oman lapsen joka laukaiseekin jo aiemmin käsitellyt ja pitkään oireettomana olleet traumat uudelleen. 

 

Se, että se trauma on siellä sun hermosoluissa koodattuna on ihan fyysinen asia, eikä mikään henkimaailman juttu.  

Ei, vaan koska jos päästäisit irti, niin joutuisit huomaamaan pilanneesi ihan itse oman elämäsi. Helpompi selittää omia tekemisiään jollain menneisyyden tapahtumalla tai jollain toisella osapuolella, kuin päästää irti ja jäädä itse vastaamaan omasta elämästään

Kertoisitko jo viimein niitä käytännön neuvoja siihen irtipäästämiseen? Jos jankkaat samaa asiaa niin minun silmiin se näyttää samalta kuin sanoisit halvaantuneelle, että nouse nyt vaan ylös. 

 

On ihan lääketieteellisesti todettu, että esimerkiksi meidän isovanhempien traumat voi siirtyä solutasolla. Kannattaa tutustua aiheeseen, jos se ihan oikeasti kiinnostaa. 

Kaikki solut uudistuvat n.seitsemän vuoden välein. Ehkä puhut vaikka vähäravinteisen ruuan vaikutuksista geenien toimintaan?

Vierailija kirjoitti:

Kulttuurissamme ei saa korostaa synnynnäisiä ominaisuuksia, koska se viittaisi ihmisten epätasa-arvoisuuteen. Elämänkokemus on ainakin minulle todistanut, että lapset ovat erilaisia – on herkempiä ja on vahvempia. Tästä seuraa se perusta, jota kasvatus, ympäristö ynnä muut seikat tukevat tai horjuttavat. Vanha kansa tiesi kyllä että heikot sortuu elontiellä.

Minkä ikäisistä lapsista tässä puhutaan? On hyvin vaikeaa lähteä kovin lyhyesti erottelemaan, mitkä asiat on synnynnäisiä ja mitkä eivät, koska ympäristö, se millaisiin olosuhteisiin lapsi syntyy, vaikuttaa ihan vauvasta lähtien. Tai itseasiassa jo ennen syntymää, millaisen perimän lapsi saa ja miten raskausaikana on huolehdittu sikiön hyvinvoinnista. Perusturvallisuuden kokemus kehittyy jo hyvin varhain, ihan ensimmäisten elinvuosien aikana, samoin lapsen keskushermoston kehityksen kannalta vauva- ja pikkulapsi-ikä on hyvin merkitsevää aikaa. Siksi ei oikein voi sanoa enää lapsista, että toiset nyt vaan ovat synnynnäisesti herkempiä tai vahvempia, koska jo pikkulapsiin on vaikuttanut se ympäristö vuosien ajan.