Miksi toiset ihmiset selviytyvät vastoinkäymisistä paremmin kuin toiset?

Yksi syy miksi menneisyyden pahoista asioista ei haluta päästää irti on se, että silloin joutuu usein myöntämään omista valinnoista johtuvat virheet. On jotenkin lohdullisempaa ajatella, että kaikki johtui jostain muusta kuin, että minä itse olisi voinut tehdä asiat jotenkin toisin 

Tämä on täysin persoonallisuuskysymys, joka sekään ei tietenkään tunnu oikein kauhean kivalta 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

Kerrotko, että miten tuo onnistuu käytännössä? Jos ihmisen psyyke on mennyt rikki lapsuudessa, ei ole saanut tukea siihen, että tunnetaidot kehittyisi, selviytymiskeinona on esimerkiksi dissosiaatio eikä omiin tunteisiin ole mitään kosketusta, koska niitä ei ole saanut koskaan tuntea niin mitä se "kerran käsittely" mielestäsi käytännössä on? Jos ihminen on esimerkiksi niin rikki, että ahdistus vie toimintakyvyn ja masennus kaiken ilon niin miten se asia käsitellään, varsinkaan jos ei ole työkaluja?

Olen käynyt itse pitkän traumaterapian ja toipunut hämmentävän hyvin, joten mielestäni minulla on jonkinlainen näkemys aiheeseen ja siksi haluankin kuulla mielipiteen, kun tiedän, että tuo ei käytännössä ole todellakaan niin yksinkertaista kuin annat ymmärtää. Asia ei myöskään ole niin yksinkertainen, että joku ominaisuus määrittelee elämänsuunnan. Sama ihminen voi joko toipua tai olla toipumatta, mutta siihen vaikuttaa todella monet asiat. Itse olin onnekas monin tavoin, mutta kaikki ei ole. (esimerkiksi terapian saannin suhteen)

Vierailija kirjoitti:

Eihän kenelläkään ole sama tilanne kuin toisella. Siksi identtiset kaksosetkin kasvat keskenään erilaisiksi, koska ympäristö ja omalle kohdalle osuneet tapahtumat vaikuttavat. 

Lisäksi ulkopuolisesta voi tuntua, että henkilö x on heikompi resilientiltään, koska ei ole onnistunut pitämään tilannetta kasassa. Silti voi olla, että hän on joutunut käyttämään siihen "heikkoonkin" tulokseen sellaista voimaa ja määrää, mitä ulkopuolinen ei voi edes käsittää. Itse en vertailisi siihen suuntaan, että joku on selviytynyt huonosti vaan, kun joku on selvinnyt todistetusti kamalista tapahtumista kiinteälle maalle, voi sanoa, että kyseinen ihminen on omannut takuuvarmasti vahvan resilienssin. 

 

Omasta elämästäni ovat kaikki ammattilaistahot sanoneet, ettei yksikään ihminen olisi voinut selvitä niistä sairastumatta. Ja silti myös kriisiterapeutti on sanonut minulle, että minä tulen selviämään siitä kriisistä ja niin selvisinkin siitä. Ja hän sanoi, ettei valitettavasti voi sanoa samaa kaikille. Eikä se ole niiden muiden "heikkoutta" vaan paskat olosuhteet. Toki on luonteenpiirre ja temperamenttieroja, mutta voiko niilläkään pitää itseään jotenkin onnistuneempana, kun ne ovat mitä ovat ja niihinkin on vaikuttanut varhaiset traumat ja geenit. 

Vähän ot, mutta minun mielestä pätevä terapeutti ei sano noin. Voi ja pitää osoittaa myötätuntoa, mutta muihin vertailu on kyllä ammattitaidottomuutta. 

Koska toisella on tukea ja toisella ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuusperhe, kasvuolosuhteet, resilienssi, meillä on niin erilainen psyykkinen rakenne..

Se resilienssi tulee niistä lapsuuden kasvuolosuhteista ja ympäristöstä.

Ei tule. 

Itse olen elänyt turvattoman lapsuuden, mutta selviydyn vastoinkäymisistä hyvin, koska olen rakentanut itseni uudelleen enkä hae turvaa muista ihmisistä. Olen itse itseni paras tuki, johon voin aina luottaa 100 %.

Olet jo kadottanut itsestäsi osan, etkä edes tajua sitä.

Paljonko silti tuollainen huokailu auttaa? Itse en oikeastaan muista lapsuudestani kauheasti. Kiitos traumojen. Mutta olen sen jälkeen rakentanut oikein kivan elämän ja touteuttanut sellaisia unelmia, joista moni jää vain haaveilemaan. Olen aika varma, että se tyttö joka traumatisoitui alakouluiässä, olisi aika hemmetin ylpeä, jos olisi silloin tiennyt mitä elämä tuo tullessaan.

Ja eikö juuri siihen vellomaan jääminen, että olen menettänyt osan itsestäni, pitäisi minua menneisyyden kahleissa. Elämä on nyt. Yhtään päivää ei saada takaisin, vaikka mitä olisi tapahtunut.

Etkö ole lainkaan kiinnostunut tietämään, mikä se osa on? Tai miten sen menettäminen on sinua muuttanut? Nimittäin se näkyy kaikessa kirjoittamassasi. Tietynlainen kylmyys.

En. Olen aikanaan ne asiat käsitellyt ja sitten jatkanut eteenpäin. En voi vaikuttaa siihen mitä minulle on tapahtunut. En voi vieläkään vaikuttaa kaikkeen mitä elämässäni tapahtuu. Mutta voin vaikuttaa siihen, että keskityn positiiviseen. Traumojen looppiin jumiin jääminen ei hyödytä ketään.

Elämä muovaa myös niitä ihmisiä, joilla ei ole traumaattisia tapahtumia elämässään. Ja traumatkin on aika suhteellisia. Jonkun elämän pahin trauma voi olla toisen normi tiistai.

Okei. Miksi sitten vietät niin paljon aikaa vauvalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Ei joudu. Ne pitää käsitellä yhden kerran läpi koska niiden jatkuva mälvääminen on se joka ihmisen sairastuttaa 

Tässäkin ketjussa hyvin tulee esiin se, että ne elämässään kärsivät ovat niitä, jotka eivät halua päästää menneisyyden traumoistaan irti 

Varmaan sillekin on joku syy, miksi joku haluaa niihin negatiivisiin asioihin takertua 

Sinä taas et tunnu ymmärtävän, että ihmiset ovat erilaisia. Tai sitä, että traumat eivät ole vertailukelpoisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

Kerrotko, että miten tuo onnistuu käytännössä? Jos ihmisen psyyke on mennyt rikki lapsuudessa, ei ole saanut tukea siihen, että tunnetaidot kehittyisi, selviytymiskeinona on esimerkiksi dissosiaatio eikä omiin tunteisiin ole mitään kosketusta, koska niitä ei ole saanut koskaan tuntea niin mitä se "kerran käsittely" mielestäsi käytännössä on? Jos ihminen on esimerkiksi niin rikki, että ahdistus vie toimintakyvyn ja masennus kaiken ilon niin miten se asia käsitellään, varsinkaan jos ei ole työkaluja?

 

Olen käynyt itse pitkän traumaterapian ja toipunut hämmentävän hyvin, joten mielestäni minulla on jonkinlainen näkemys aiheeseen ja siksi haluankin kuulla mielipiteen, kun tiedän, että tuo ei käytännössä ole todellakaan niin yksinkertaista kuin annat ymmärtää. Asia ei myöskään ole niin yksinkertainen, että joku ominaisuus määrittelee elämänsuunnan. Sama ihminen voi joko toipua tai olla toipumatta, mutta siihen vaikuttaa todella monet asiat. Itse olin onnekas monin tavoin, mutta kaikki ei ole. (esimerkiksi terapian saannin suhteen)

Näkeehän tuon tuosta kirjoituksesta. Kylmä. Laskelmoiva. Analysoiva. Viittaa erääseen tiettyyn, hyvin sairaaseen piirteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

Kerrotko, että miten tuo onnistuu käytännössä? Jos ihmisen psyyke on mennyt rikki lapsuudessa, ei ole saanut tukea siihen, että tunnetaidot kehittyisi, selviytymiskeinona on esimerkiksi dissosiaatio eikä omiin tunteisiin ole mitään kosketusta, koska niitä ei ole saanut koskaan tuntea niin mitä se "kerran käsittely" mielestäsi käytännössä on? Jos ihminen on esimerkiksi niin rikki, että ahdistus vie toimintakyvyn ja masennus kaiken ilon niin miten se asia käsitellään, varsinkaan jos ei ole työkaluja?

 

Olen käynyt itse pitkän traumaterapian ja toipunut hämmentävän hyvin, joten mielestäni minulla on jonkinlainen näkemys aiheeseen ja siksi haluankin kuulla mielipiteen, kun tiedän, että tuo ei käytännössä ole todellakaan niin yksinkertaista kuin annat ymmärtää. Asia ei myöskään ole niin yksinkertainen, että joku ominaisuus määrittelee elämänsuunnan. Sama ihminen voi joko toipua tai olla toipumatta, mutta siihen vaikuttaa todella monet asiat. Itse olin onnekas monin tavoin, mutta kaikki ei ole. (esimerkiksi terapian saannin suhteen)

Näkeehän tuon tuosta kirjoituksesta. Kylmä. Laskelmoiva. Analysoiva. Viittaa erääseen tiettyyn, hyvin sairaaseen piirteeseen.

Mihin kirjoitukseen nyt viittaat tällä? Kertoisitko nyt niitä käytännön työkaluja, joista kysyin aiemmassa viestissä. Vaikka itse olen elänyt ihan ihka aitojen "päävikaisten" kanssa niin en kyllä tuon aiemman kirjoittajan kommenttien (elämänhal  mennyt) perusteella lähtisi mitään diagnooseja antamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Siksi, koska se on tallentunut hermostoon ihan fyysisesti monesti niin tiukasti, että yksi käsittelykerta ei asiaa monesti täysin ratkaise. Sama trauma voi alkaa oireilemaan uudelleen esimerkiksi uudenlaisessa elämäntilanteessa. Esimerkiksi saat oman lapsen joka laukaiseekin jo aiemmin käsitellyt ja pitkään oireettomana olleet traumat uudelleen. 

Se, että se trauma on siellä sun hermosoluissa koodattuna on ihan fyysinen asia, eikä mikään henkimaailman juttu.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Siksi, koska se on tallentunut hermostoon ihan fyysisesti monesti niin tiukasti, että yksi käsittelykerta ei asiaa monesti täysin ratkaise. Sama trauma voi alkaa oireilemaan uudelleen esimerkiksi uudenlaisessa elämäntilanteessa. Esimerkiksi saat oman lapsen joka laukaiseekin jo aiemmin käsitellyt ja pitkään oireettomana olleet traumat uudelleen. 

 

Se, että se trauma on siellä sun hermosoluissa koodattuna on ihan fyysinen asia, eikä mikään henkimaailman juttu.  

Kerro ihmeessä miten käsittelet sitten näitä traumojasi?

Itseä ärsyttää näissä se miten niitä ihmisiä jotka pääsevät isoistakin asioista nopeasti yli, kuten läheisen kuolemasta tai pitkästä parisuhteesta ja jatkavat elämää, pidetään epänormaaleina ja väitetään etteivät olisi oikeasti edes välittäneet toisesta.

Eikai se heidän vikansa ole jos toisella menee vaikka viisi vuotta käsitellä eroa tai läheisen kuolemaan, mutta he pääsevät yli muutamassa kuukaudessa.

Esittääkkö pitäisi että juu kyllä tässä vielä sitä surraan sitä eroa tai Martta-mummoa, vaikka olisi jo päässyt siitä yli?

Korkeampi älykkyys, tukiverkko, sosiaalinen pääoma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Eihän sitä olisi jaksanutkaan, mutta olin henkisesti niin huonossa kunnossa ettei ollut vaihtoehtoja. Jos kasvaa elämänsä ensimmäiset 20 vuotta sairaalassa ympäristössä (kyllä, Suomessakin "meitä" on) niin ei se toipuminen ja eheytyminen hetkessä tapahdukaan. Meni ensinnäkin vuosia ennen kuin ylipäänsä pystyin puhumaan kokemuksista niin, että käsittelin ne aidosti koska dissosioin niin vaikeasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudessa koettu perusturvallisuuden puute vaikuttaa koko loppuelämän, ihan jokaisella alueella.

Omalla kohdalla taas on niin, kun mitään turvaverkkoja minulla ei ole, niin ei oikein voi muuta kuin olla hemmetin sinnikäs ja yrittää olla optimistinen. Koska mitään muuta minulla ei ole.

Minulla sama, mutta lopulta se sairastutti minut vakavasti -> vielä yksi todella iso asia. 

Ei pidä yrittää olla optimisti. Pitää olla realisti. Tuntea pelkoa, vihaa, yksinäisyyttä, toivottomuutta, surua jne. jos oikeasti on sellaisen aika eikä kääntää sitä pois väkisin. 

Voit ennalta ehkäisevästi joskus vilkaista Sam Millerin kanavaa Youtubessa, missä on tuki ihmisille, jotka ovat sairastuneet kuormansa vuoksi. Oleellinen asia siinä on "allow" eli anna kaiken tulla, tuntuu kuinka pahalta tahansa. 

Toivo kuitenkin kannattaa pitää elossa, mutta se on eri kuin toksinen positiivisuus.

Todella toivon sinulle kaikkea hyvää ja että saisit normaalimpaa elämää. "Normaaliahan" näistä meidän elämistä ei tule, se on ikävä tosiasia. Vaikka saisi turvaverkot ja asiat järjestettyä, pohja on murtumavaarassa toisella tavalla kuin normaalia elämää eläneillä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Siksi, koska se on tallentunut hermostoon ihan fyysisesti monesti niin tiukasti, että yksi käsittelykerta ei asiaa monesti täysin ratkaise. Sama trauma voi alkaa oireilemaan uudelleen esimerkiksi uudenlaisessa elämäntilanteessa. Esimerkiksi saat oman lapsen joka laukaiseekin jo aiemmin käsitellyt ja pitkään oireettomana olleet traumat uudelleen. 

 

Se, että se trauma on siellä sun hermosoluissa koodattuna on ihan fyysinen asia, eikä mikään henkimaailman juttu.  

Kerro ihmeessä miten käsittelet sitten näitä traumojasi?

Olen eri. Minulla on hermoston uudelleenkoodaus menossa. Valitettava kehityskaari on se, että suurin osa sairastuu vakavasti.  Menettää työkykynsä. Ja sitten alkaa yrittää korjata, kaikki ei tietysti silloinkaan. Meinaan se vaatii työtä joka ainoa päivä ja työelämässä stressinhallinta pitää viedä ihan uudelle sfäärille. Myös puoliensa pitäminen. Ja toipumisesta tietyllä tavalla uusi harrastus. 

Youtubessa on paljon valmentajia, jokaisella vähän omanlaisensa näkökulma tai tapa tehdä painotukset. 

Suomessa on käynnistynyt OIreista Elämään Akatemia, missä on vuoden (muistaakseni) mittainen valmennusohjelma. 

oikea asenne.työhaluttomalla ei sitä ole.

Oikeistolainen kotikasvatus kannustaa ihmisiä yrittämäön selviytyä omin avuin. Toisin on vasemmistossa jossa kaikki tuet hyödynnetään maksimaallisesti eikä itse tehdä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Oikeistolainen kotikasvatus kannustaa ihmisiä yrittämäön selviytyä omin avuin. Toisin on vasemmistossa jossa kaikki tuet hyödynnetään maksimaallisesti eikä itse tehdä mitään.

Esikoululainenkin ymmärtää elämästä enemmän kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Sehän on toiminto, kuten tuo sinun lauseesi oli ajatus, joka nousi sinun päähäsi. Minkä se ihminen sille mahtaa. Tai siis mahtaa, jos onnistuu hoidossa, mutta sille, että tilanne syntyy, ei voi mitään. 

Ja moni ajattelee, että traumat pitää käsitellä. Kyllä. Mutta niitä ei käsitellä ajattelemalla vaan tuntemalla ja antamalla hermosto ja kehon viedä loppuun se, mikä sinne on juuttunut. Sitten asia ei enää nouse pintaan. 

Eikä sen aina tarvitse olla edes itse juuri se tapahtuma, se kokeminen voi tapahtua metaforan kautta, missä vaikka puoliksi hereiilä unessa näet asian, joka nostaa sen tunteen. Esim. yksi lapsuustrauma alakoululaisajalta nousi vaivaamaan minua ihan kunnolla. Oli hetki, että pystyin katsomaan asiaa silmiin. Pari viikkoa puhuin siitä ja ajattelin, sain kerrottua muutamalle läheiselle, että minulle on muuten käynyt näin kamala juttu. Sitten näin metafora unen, missä tämän hetken ystäväni aiheutti tapaturmana saman asian ja koin sen järkytyksen tunteen ja menetyksen, mikä siitä tuli, ihan raa'asti ja aidosti. Sen jälkeen asia siirtyi käsiteltyihin.