Miksi toiset ihmiset selviytyvät vastoinkäymisistä paremmin kuin toiset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vaan on vahvempia, menetin lapsena mun vanhemmat onnettomuudessa ja jäin yksin. Siitä huolimatta opiskelin ammatin ja omistan oman auton+asunnon yms. Kaveripiirissä ärsyttää ihmiset jotka ei ole kokeneet mitään pahaa elämässään ja jotka aikuisena reagoi voimakkaasti kun heidän isovanhemmat kuolee tai tulee ero suhteesta. Vastoinkäymiset vahvistaa.

Miksi yrität nostaa omat kokemuksesi ja taustasi toisten yläpuolelle ja vähätellä toisten kokemuksia? Sinulla vaikuttaa muutenkin olevan aika yksioikoinen kuva elämästä, ensinnäkään et voi sanoa toisten puolesta, ettei nämä olisi kokeneet mitään pahaa elämässään, koska et voi tietää.

Saa ihminen olla mitä mieltä tahansa. Se että tuo vastaus ei sinua miellytä tai hänen reaktionsa muiden murheisiin. Tuskin hän sanoo sitä kavereilleen tai naureskelee toisten murheille. Itselläkin vanhempi kuoli kun olin todella nuori ja kyllä se ihmetystä aina herättää kun joku murtuu täysin mummon tai ukin kuolemasta. Minulla on vain yksi isovanhempi enää elossa ja olen vasta 26. En minä sitä hiero kenenkään naamaan tai vähättele muiden murheita heille ääneen. 

Minä aina tuen ja kuuntelen jos kavereille tapahtuu jotain raskasta. Osaan sosiaalisesti käyttäytyä. 

Osaatko sanoa miksi se herärrää ihmetystä sinussa? Kannattaa huomioida, että ihmisten suhde isovanhempiin voi olla hyvin erilainen, toisille isovanhemmat ovat olleet läheisempiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vaan on vahvempia, menetin lapsena mun vanhemmat onnettomuudessa ja jäin yksin. Siitä huolimatta opiskelin ammatin ja omistan oman auton+asunnon yms. Kaveripiirissä ärsyttää ihmiset jotka ei ole kokeneet mitään pahaa elämässään ja jotka aikuisena reagoi voimakkaasti kun heidän isovanhemmat kuolee tai tulee ero suhteesta. Vastoinkäymiset vahvistaa.

Miksi yrität nostaa omat kokemuksesi ja taustasi toisten yläpuolelle ja vähätellä toisten kokemuksia? Sinulla vaikuttaa muutenkin olevan aika yksioikoinen kuva elämästä, ensinnäkään et voi sanoa toisten puolesta, ettei nämä olisi kokeneet mitään pahaa elämässään, koska et voi tietää.

Saa ihminen olla mitä mieltä tahansa. Se että tuo vastaus ei sinua miellytä tai hänen reaktionsa muiden murheisiin. Tuskin hän sanoo sitä kavereilleen tai naureskelee toisten murheille. Itselläkin vanhempi kuoli kun olin todella nuori ja kyllä se ihmetystä aina herättää kun joku murtuu täysin mummon tai ukin kuolemasta. Minulla on vain yksi isovanhempi enää elossa ja olen vasta 26. En minä sitä hiero kenenkään naamaan tai vähättele muiden murheita heille ääneen. 

Minä aina tuen ja kuuntelen jos kavereille tapahtuu jotain raskasta. Osaan sosiaalisesti käyttäytyä. 

Itsellänikin toinen vanhemmista kuoli kun olin lapsi, mutta en kyllä keksi, että miten se liittyy siihen mitrn muut reagoivat läheistensä menettämiseen.

Itsellä muutaman vuoden sisällä pariin kertaan vakava sairastuminen loppuelämäksi. Tästä seurannus lapsettomuus nuorena oli kova kolaus. Lisäksi erittäin raskaat ihmissuhteiden päättymiset ja yksi todella traumaattinen tapahtuma.

Mutta! 

Mikäs siinä yli puoli vuotta sairaslomalla ollessa kun talous ja työpaikka on turvattuna. Ei tunnun niin kauhealta vaikka mielenterveys on mennyt kun terapiaan pääsin heti ja vaikeana hetkenä läheiset ovat olleet tukena, vieneet kauppaan, vanhemmat ottivat luokseen pariksi viikoksi tms. Vakavakaan sairastuminen ei tuntunut niin pahalta kun minut otettiin todesta usealla päivystysreissulla, erikoissairaanhoidossa ja työterveydessä. Aina minulle sanottiin, että nyt hoidetaan sinut kuntoon ja puoliteholla kulkevaan elämään ei tyydytä. Ainoastaan kelan kanssa on saanut tapella. Koen suurimpana tekijänä sen, että minulta ei viety raskaista asioista huolimatta uskoa tulevaan. Olen ollut erittäin onnekas! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on hyvä resilienssi. Eri ihmisille toimii eri asiat, mutta minun reseptini on: katson totuutta silmiin, teen suunnitelman. Sitten kuljen valittuun suuntaan hitaasti mutta varmasti, mutta vain maksimissaan 80% voimilla. 20% pitää jättää varalle, ettei uusi pikkuvastoinkäyminen kaada.

Tunteita pitää uskaltaa tuntea sopivasti, muttei velloen. Vähän kuin säästeliäästi päästäisi venttiilistä ulos säädelleen voimiaan.

Tärkeintä on suunta, ei nopeus. Tällä reseptillä olen selvinnyt kaikesta.

Entä sitten kun ei olekaan mitään pikkuvastoinkäymisiä vaan koko elämään vaikuttavia vastoinkäymisiä mitä tulre uusia heti edellisten jälkeen?

Minulla on ollut sama taktiikka: katson tilanteen, kartoitan eri vaihtoehdot, teen suunnitelmat jokaisen varalle. Sitten joko toimin tai jos en voi vaikuttaa tilanteeseen mihin se kääntyy, odotan että mitä tapahtuu ja toimin sen jälkeen. Yritän hahmottaa mihin voin itse vaikuttaa. Usein se on pelkästään oma asennoituminen mihin voi vaikuttaa. Ja koitan pitää omasta jaksamisestani huolta. Haen aina apua jos sellaista on saatavilla. Sosiaaliset suhteet on tärkeitä, myös sellaiset tutut ja ystävät joille en puhu vaikeuksistani, koska välissä on hyvä ottaa etäisyyttä murheisiin ja tehdä jotain ihan muuta. 

Takana koulukiusaaminen, vakava masennus kolmikymppisenä, ja korona-ajan jälkeen minulle tuli työuupumus ja työttömäksi jääminen joita seurasi ensin äidin ja pari vuotta sen jälkeen veljeni kuolema. Niistäkin selvisin, vaikka toki nuo eivät ole välttämättä niin isoja vaikeuksia kuin monilla muilla on ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vaan on vahvempia, menetin lapsena mun vanhemmat onnettomuudessa ja jäin yksin. Siitä huolimatta opiskelin ammatin ja omistan oman auton+asunnon yms. Kaveripiirissä ärsyttää ihmiset jotka ei ole kokeneet mitään pahaa elämässään ja jotka aikuisena reagoi voimakkaasti kun heidän isovanhemmat kuolee tai tulee ero suhteesta. Vastoinkäymiset vahvistaa.

Miksi yrität nostaa omat kokemuksesi ja taustasi toisten yläpuolelle ja vähätellä toisten kokemuksia? Sinulla vaikuttaa muutenkin olevan aika yksioikoinen kuva elämästä, ensinnäkään et voi sanoa toisten puolesta, ettei nämä olisi kokeneet mitään pahaa elämässään, koska et voi tietää.

Voin tietää kun ei ole. Kavereistä yksi itki isovanhempansa kuolemaa koska se oli varmasti eka hänen koskaan kohtaama vaikeus. Mun vanhemmat kuolivat kun olin ala asteella joten tiedän mitä oikeat vastoinkäymiset on. Kaikki eivät edes kunnioita omia vanhempiaan vaan eivät halua olla tekemisissä jonkun lapsuudessa sattuneen riidan takia. Se tuntuu pahalta koska heillä olisi mahdollisuus mitä mulla ja muilla vanhemmat menettäneillä ei ole.

Kysyisin ennemmin, miksi toiset "huutaa kovaan ääneen" tai hiljempaakin sääliä toisilta kohdatessaan vastoinkäymisen, kun toiset taas eivät vaadi sen takia muilta huomiota.

Oisko vaan niin, että toiset on vahvempia ja sitkeämpiä kuin toiset.

Voisiko tuo trolli jo mennä pois, joka kolmas kommentti tuota samaa jankkaamista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vaan on vahvempia, menetin lapsena mun vanhemmat onnettomuudessa ja jäin yksin. Siitä huolimatta opiskelin ammatin ja omistan oman auton+asunnon yms. Kaveripiirissä ärsyttää ihmiset jotka ei ole kokeneet mitään pahaa elämässään ja jotka aikuisena reagoi voimakkaasti kun heidän isovanhemmat kuolee tai tulee ero suhteesta. Vastoinkäymiset vahvistaa.

Miksi yrität nostaa omat kokemuksesi ja taustasi toisten yläpuolelle ja vähätellä toisten kokemuksia? Sinulla vaikuttaa muutenkin olevan aika yksioikoinen kuva elämästä, ensinnäkään et voi sanoa toisten puolesta, ettei nämä olisi kokeneet mitään pahaa elämässään, koska et voi tietää.

Voin tietää kun ei ole. Kavereistä yksi itki isovanhempansa kuolemaa koska se oli varmasti eka hänen koskaan kohtaama vaikeus. Mun vanhemmat kuolivat kun olin ala asteella joten tiedän mitä oikeat vastoinkäymiset on. Kaikki eivät edes kunnioita omia vanhempiaan vaan eivät halua olla tekemisissä jonkun lapsuudessa sattuneen riidan takia. Se tuntuu pahalta koska heillä olisi mahdollisuus mitä mulla ja muilla vanhemmat menettäneillä ei ole.

Miksi koet tarvetta vertailla? Koetko olevasi jotenkin uuu, kovempia kokenut selviytyjä kuin muut? No, et ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Siksi, koska se on tallentunut hermostoon ihan fyysisesti monesti niin tiukasti, että yksi käsittelykerta ei asiaa monesti täysin ratkaise. Sama trauma voi alkaa oireilemaan uudelleen esimerkiksi uudenlaisessa elämäntilanteessa. Esimerkiksi saat oman lapsen joka laukaiseekin jo aiemmin käsitellyt ja pitkään oireettomana olleet traumat uudelleen. 

 

Se, että se trauma on siellä sun hermosoluissa koodattuna on ihan fyysinen asia, eikä mikään henkimaailman juttu.  

Ei, vaan koska jos päästäisit irti, niin joutuisit huomaamaan pilanneesi ihan itse oman elämäsi. Helpompi selittää omia tekemisiään jollain menneisyyden tapahtumalla tai jollain toisella osapuolella, kuin päästää irti ja jäädä itse vastaamaan omasta elämästään

Kertoisitko jo viimein niitä käytännön neuvoja siihen irtipäästämiseen? Jos jankkaat samaa asiaa niin minun silmiin se näyttää samalta kuin sanoisit halvaantuneelle, että nouse nyt vaan ylös. 

 

On ihan lääketieteellisesti todettu, että esimerkiksi meidän isovanhempien traumat voi siirtyä solutasolla. Kannattaa tutustua aiheeseen, jos se ihan oikeasti kiinnostaa. 

Jos päästät irti menneisyydestä joudut kohtaamaan itsesi 

Se on se vatvomisen todellinen syy. Olet ihan itse aiheuttanut itsellesi sen kaiken mielipahan mikä sinulla on. Yksikään terapeutti ei käske ketään jäämään veivaamaan jotain menneisyyttä ikuisesti, vaan jatkamaan eteenpäin. Valitettavasti vaan kaikkia ei nähtävästi pysty auttamaan 

Oletpa ikävän kuuloinen ihminen. Olen kirjoittanut kommentin ehkä numerolla 142 tai jotain sinnepäin ja kerroin siinä käyneeni pitkän traumaterapian ja koen, että minulla on aika hyvä näkemys siitä millä keinoilla ja ajassa traumoista toipuu, mutta aikaa se vei paljon. En minä koe mielipahaa, olen erittäin hyvässä tasapainossa ja onnellinen nykypäivänä. Kertoisitko jo viimein niitä käytännön keinoja irti päästämiseen ja traumoista toipumiseen? 

Hyvä, jos et koe mielipahaa, vaikka kuitenkin loukkaannutkin verisesti kun joku kertoo menneisyydestä irtipäästämisestä 

Se ei ole helppoa, koska silloin on pakko myöntää etteivät ne omat valinnat johtuneetkaan mistään muusta kuin omasta itsestä. 

Et hae kouluun, koska jotain tapahtui menneisyydessä, kerrot joka paikassa kuinka elämä kolhiin, koska silloin jotain menneisyydessä, torjuit ystävät, sukset, kumppanin sillä ettet osaa tehdä muuta kuin velloa päivästä toiseen, eikä kukaan jaksa kuunnella. Et voi myöntää, että kannattaisi puhua jostain muusta aiheesta edes joskus, koska ensimmäisellä kerralla kuulija voi olla myötätuntoinen, mutta jossain vaiheessa se yhteydenotto vain hiljenee, koska et osaa kuunnella, vaan vellot vain omissa tunteissasi. Kaikki tietenkin on niiden kaikkien muiden syytä ja lisäävät sinun ahdistustasi 

Loukkaannun verisesti? Olen kysynyt niitä työkaluja irtipäästämiseen. Moni varmasti kaipaisi ihan konkreettisia työkaluja, koska silloinhan esimerkiksi vuosien terapia on tarpeetonta, jos sinulla on toimivat hokkuspokkustemput. Kerro toki ne käytännön keinot. 

Me myös selkeästi keskustellaan ihan eri asioista. Jos ihminen on lapsuudessaan niin vaikeasti traumatisoitunut, että on menettänyt toimintakyvyn, ei se palaudu sillä, että hakee kouluun tai hakee töihin, jos ei esimerkiksi vaikean ahdistuksen vuoksi kykene opiskelemaan tai tekemään töitä. Jos toimintakyky ja mielenterveys on säilynyt ja pystyy elämään näennäisesti normaalia elämää niin tilanne on aivan eri ja silloin pystyy tekemään itse aidosti valintoja mennäkseen eteenpäin. Sinä et nyt selkeästi ymmärrä, että millaista tuhoa traumat voi saada aikaan. Yrität ihan turhaan nyt pahoittaa mieltäni, koska se ei tule onnistumaan. Voin nykypäivänä älyttömän hyvin ja olen mennyt eteenpäin, mutta sitä ei olisi tapahtunut ilman pitkää terapiaa ja montaa muutakin asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.

Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.

Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi. 

 

Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin  

"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne. 

Oikeastikko te jaksatte vatvoa jotain traumaa vuosikausia? Miksi? 

Siksi, koska se on tallentunut hermostoon ihan fyysisesti monesti niin tiukasti, että yksi käsittelykerta ei asiaa monesti täysin ratkaise. Sama trauma voi alkaa oireilemaan uudelleen esimerkiksi uudenlaisessa elämäntilanteessa. Esimerkiksi saat oman lapsen joka laukaiseekin jo aiemmin käsitellyt ja pitkään oireettomana olleet traumat uudelleen. 

 

Se, että se trauma on siellä sun hermosoluissa koodattuna on ihan fyysinen asia, eikä mikään henkimaailman juttu.  

Ei, vaan koska jos päästäisit irti, niin joutuisit huomaamaan pilanneesi ihan itse oman elämäsi. Helpompi selittää omia tekemisiään jollain menneisyyden tapahtumalla tai jollain toisella osapuolella, kuin päästää irti ja jäädä itse vastaamaan omasta elämästään

Kertoisitko jo viimein niitä käytännön neuvoja siihen irtipäästämiseen? Jos jankkaat samaa asiaa niin minun silmiin se näyttää samalta kuin sanoisit halvaantuneelle, että nouse nyt vaan ylös. 

 

On ihan lääketieteellisesti todettu, että esimerkiksi meidän isovanhempien traumat voi siirtyä solutasolla. Kannattaa tutustua aiheeseen, jos se ihan oikeasti kiinnostaa. 

Jos päästät irti menneisyydestä joudut kohtaamaan itsesi 

Se on se vatvomisen todellinen syy. Olet ihan itse aiheuttanut itsellesi sen kaiken mielipahan mikä sinulla on. Yksikään terapeutti ei käske ketään jäämään veivaamaan jotain menneisyyttä ikuisesti, vaan jatkamaan eteenpäin. Valitettavasti vaan kaikkia ei nähtävästi pysty auttamaan 

Oletpa ikävän kuuloinen ihminen. Olen kirjoittanut kommentin ehkä numerolla 142 tai jotain sinnepäin ja kerroin siinä käyneeni pitkän traumaterapian ja koen, että minulla on aika hyvä näkemys siitä millä keinoilla ja ajassa traumoista toipuu, mutta aikaa se vei paljon. En minä koe mielipahaa, olen erittäin hyvässä tasapainossa ja onnellinen nykypäivänä. Kertoisitko jo viimein niitä käytännön keinoja irti päästämiseen ja traumoista toipumiseen? 

Hyvä, jos et koe mielipahaa, vaikka kuitenkin loukkaannutkin verisesti kun joku kertoo menneisyydestä irtipäästämisestä 

Se ei ole helppoa, koska silloin on pakko myöntää etteivät ne omat valinnat johtuneetkaan mistään muusta kuin omasta itsestä. 

Et hae kouluun, koska jotain tapahtui menneisyydessä, kerrot joka paikassa kuinka elämä kolhiin, koska silloin jotain menneisyydessä, torjuit ystävät, sukset, kumppanin sillä ettet osaa tehdä muuta kuin velloa päivästä toiseen, eikä kukaan jaksa kuunnella. Et voi myöntää, että kannattaisi puhua jostain muusta aiheesta edes joskus, koska ensimmäisellä kerralla kuulija voi olla myötätuntoinen, mutta jossain vaiheessa se yhteydenotto vain hiljenee, koska et osaa kuunnella, vaan vellot vain omissa tunteissasi. Kaikki tietenkin on niiden kaikkien muiden syytä ja lisäävät sinun ahdistustasi 

Loukkaannun verisesti? Olen kysynyt niitä työkaluja irtipäästämiseen. Moni varmasti kaipaisi ihan konkreettisia työkaluja, koska silloinhan esimerkiksi vuosien terapia on tarpeetonta, jos sinulla on toimivat hokkuspokkustemput. Kerro toki ne käytännön keinot. 

 

Me myös selkeästi keskustellaan ihan eri asioista. Jos ihminen on lapsuudessaan niin vaikeasti traumatisoitunut, että on menettänyt toimintakyvyn, ei se palaudu sillä, että hakee kouluun tai hakee töihin, jos ei esimerkiksi vaikean ahdistuksen vuoksi kykene opiskelemaan tai tekemään töitä. Jos toimintakyky ja mielenterveys on säilynyt ja pystyy elämään näennäisesti normaalia elämää niin tilanne on aivan eri ja silloin pystyy tekemään itse aidosti valintoja mennäkseen eteenpäin. Sinä et nyt selkeästi ymmärrä, että millaista tuhoa traumat voi saada aikaan. Yrität ihan turhaan nyt pahoittaa mieltäni, koska se ei tule onnistumaan. Voin nykypäivänä älyttömän hyvin ja olen mennyt eteenpäin, mutta sitä ei olisi tapahtunut ilman pitkää terapiaa ja montaa muutakin asiaa. 

Tässä kesksutelussa jotkut ei selkeästi ymmärrä että mitä traumat, tai traumaattinen lapsuus, tarkoittavat eivätkä he selkeästi ymmärrä sitäkään miten ne vaikuttavat. He keskustelevat jostain ihan muusta, luulevat, että kaikki korjaantuu kun vaan itse valitsee niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vaan on vahvempia, menetin lapsena mun vanhemmat onnettomuudessa ja jäin yksin. Siitä huolimatta opiskelin ammatin ja omistan oman auton+asunnon yms. Kaveripiirissä ärsyttää ihmiset jotka ei ole kokeneet mitään pahaa elämässään ja jotka aikuisena reagoi voimakkaasti kun heidän isovanhemmat kuolee tai tulee ero suhteesta. Vastoinkäymiset vahvistaa.

Miksi yrität nostaa omat kokemuksesi ja taustasi toisten yläpuolelle ja vähätellä toisten kokemuksia? Sinulla vaikuttaa muutenkin olevan aika yksioikoinen kuva elämästä, ensinnäkään et voi sanoa toisten puolesta, ettei nämä olisi kokeneet mitään pahaa elämässään, koska et voi tietää.

Voin tietää kun ei ole. Kavereistä yksi itki isovanhempansa kuolemaa koska se oli varmasti eka hänen koskaan kohtaama vaikeus. Mun vanhemmat kuolivat kun olin ala asteella joten tiedän mitä oikeat vastoinkäymiset on. Kaikki eivät edes kunnioita omia vanhempiaan vaan eivät halua olla tekemisissä jonkun lapsuudessa sattuneen riidan takia. Se tuntuu pahalta koska heillä olisi mahdollisuus mitä mulla ja muilla vanhemmat menettäneillä ei ole.

Miksi koet tarvetta vertailla? Koetko olevasi jotenkin uuu, kovempia kokenut selviytyjä kuin muut? No, et ole.

Loistava pointti. Onnekkailla on ympärillään ihania ihmisiä joilta saavat tukea, apua, rakkautta, myötätuntoa ja kannustusta, kun toisilla taas on näitä usein yksipuolisia kilpailijoita, jotka keskittyvät lähinnä huonoihin puoliin, iskemään oletettuihin heikkoihin kohtiin, hyväksikäyttöön, vittuilemaan ja vertailemaan kuka on paras/komein/vahvin Suurin Selviytyjä ym. Valtava vaikutus ihmisen hyvinvointiin tuleeko kohdatuksi ja rakastetuksi omana itsenä vai onko ympärillä lähinnä narsistisia pahansuopia provosoijia ja itsekkäitä kiusaajia. Usein lapsuudessa jo opittua minkälaista käytöstä sallii ja lapsuuden perheen suhdedynamiikatkin tuppaavat toistumaan, eli ikävät suhteet ja kokemukset kertautuvat ja toistuvat koska ne tuntuvat tutulta, ovat opittu 'normaali', vaikka olisivat miten toksista hevonpaskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vaan on vahvempia, menetin lapsena mun vanhemmat onnettomuudessa ja jäin yksin. Siitä huolimatta opiskelin ammatin ja omistan oman auton+asunnon yms. Kaveripiirissä ärsyttää ihmiset jotka ei ole kokeneet mitään pahaa elämässään ja jotka aikuisena reagoi voimakkaasti kun heidän isovanhemmat kuolee tai tulee ero suhteesta. Vastoinkäymiset vahvistaa.

Miksi yrität nostaa omat kokemuksesi ja taustasi toisten yläpuolelle ja vähätellä toisten kokemuksia? Sinulla vaikuttaa muutenkin olevan aika yksioikoinen kuva elämästä, ensinnäkään et voi sanoa toisten puolesta, ettei nämä olisi kokeneet mitään pahaa elämässään, koska et voi tietää.

Voin tietää kun ei ole. Kavereistä yksi itki isovanhempansa kuolemaa koska se oli varmasti eka hänen koskaan kohtaama vaikeus. Mun vanhemmat kuolivat kun olin ala asteella joten tiedän mitä oikeat vastoinkäymiset on. Kaikki eivät edes kunnioita omia vanhempiaan vaan eivät halua olla tekemisissä jonkun lapsuudessa sattuneen riidan takia. Se tuntuu pahalta koska heillä olisi mahdollisuus mitä mulla ja muilla vanhemmat menettäneillä ei ole.

Miksi koet tarvetta vertailla? Koetko olevasi jotenkin uuu, kovempia kokenut selviytyjä kuin muut? No, et ole.

Loistava pointti. Onnekkailla on ympärillään ihania ihmisiä joilta saavat tukea, apua, rakkautta, myötätuntoa ja kannustusta, kun toisilla taas on näitä usein yksipuolisia kilpailijoita, jotka keskittyvät lähinnä huonoihin puoliin, iskemään oletettuihin heikkoihin kohtiin, hyväksikäyttöön, vittuilemaan ja vertailemaan kuka on paras/komein/vahvin Suurin Selviytyjä ym. Valtava vaikutus ihmisen hyvinvointiin tuleeko kohdatuksi ja rakastetuksi omana itsenä vai onko ympärillä lähinnä narsistisia pahansuopia provosoijia ja itsekkäitä kiusaajia. Usein lapsuudessa jo opittua minkälaista käytöstä sallii ja lapsuuden perheen suhdedynamiikatkin tuppaavat toistumaan, eli ikävät suhteet ja kokemukset kertautuvat ja toistuvat koska ne tuntuvat tutulta, ovat opittu 'normaali', vaikka olisivat miten toksista hevonpaskaa.

“Kept in a small bowl, the goldfish will remain small. With more space, the fish will grow double, triple or quadruple its size.” — Big Fish

https://medium.com/@paul.corgan/the-goldfish-metaphor-4fdfab88655c

Resilienssiä ja muita muotisanoja voi hokea vaikka maailman tappiin asti, mutta kyse on vain asenne-eroista. Positiivisemman asenteen omaavat pärjää paljon paremmin. Se onkin sitten monimutkaisempi vyyhti, miten itse kullekin parempi elämänasenne on tullut. Itsellänikin on positiivinen, eteenpäin katsova ja parempaan uskova asenne. Olen aina ihaillut sellaisia ihmisiä ja pyrkinyt heiltä imuroimaan keinoja ja ajatusmalleja koko ikäni, vähän kerrallaan. Varmasti auttanut ainakin. Ja kyllä, olen kokenut elämässä kaikenlaista, mutta ei ne ikävät kokemukset minua määritä ja negatiivisuus turhaan näy ulospäin, sillähän vain karkoittaa ihmisiä ympäriltään ja asioista on ihan turha avautua syvemmin muutenkaan kuin tietyille ihmisille. Ihan kaikesta löytyy aina myös se hopeareunus, vaikka välillä ohut olisikin. Kai-kes-ta.

Ja ei, en tarkoita positiivisella asenteella mitään tekopirteää keinopositiivisuutta. Sellaiset tyypit ärsyttää muakin. Tosin paljon mieluummin sellaistenkin seurassa on kuin jatkuvien ankeuttajien.

Vierailija kirjoitti:

Sekin vaikuttaa miten saa tukea, totta kai esimerkiksi lapsena vanhempansa menettänyt selviytyy paremmin jos tukena on läheisten lisäksi kavereita, lastensuojelu, sosiaalihuolto, esimerkiksi kontakti psykiatriseen tukeen ja niin edelleen, verrattuna lapseen joka jää samassa tilanteessa täysin yksin.

Ei ollut -70 luvulla mitään tukea vanhempien kuoltua. Kaverit jäi satojen kilometrien päähän eri paikkakunnalle. Yhtään ainutta sosiaalitanttaa en ole koskaan tavannut, eikä kyllä ole niin väliksikään. Psykologit ja muut kallonkutistajat ei olleet lähimaillakaan. Siitä vaan vieraan  paikkakunnan kouluun, eikä ainuttakaan tuttua siellä. Nyt olen eläkkeellä muutamien Yt-neuvottelujen ja avioeron jälkeen. Elämä maistuu edelleen. Päähän on elämä potkinut, mutta entäs sitten. Kiikkuun ei ole tehnyt mieli mennä kuin kerran noin viidentoista minuutin ajan, mutta sitten ajattelin tytärtäni ja se ajatus jäi siihen. "Heikot sortuu elon tiellä, jätkä sen kun porskuttaa".

Vierailija kirjoitti:

Kun on kokenut sellaista äärimmäistä kärsimystä pitkään menneisyydessään, niin sellaiset mitättömät harmit ei kovin tunnu yhtään missään. Tieto ja ymmärrys myös lisää resilienssiä. Kun tietää, että on ihan järkyttäviä juttuja tapahtunut ihan lähihistoriassa kotimaassakin, joita ei voi normijärkinen tajuta, ja moni asia paha tapahtuu salassa sekä nykyisin etänä. Itse sairastin voimakasta sähköallergiaa noin viisi vuotta, tiedon hankinta auttoi huomattavasti, vaikka mitään hoitomuotoa sairauteen ei ole. Vertaistukea voi saada vain lukemalla kidutuksen uhrien kokemuksista, sähkövirtaa kun monesti käytetään sellaisessa. Jännä ajatella asuvansa vapaassa länsimaassa, ja silti omata samoja kokemuksia kuin jossain ihan alkeellisissa maissa. Maailma on mitä on :D

Koettelemuksista selviäminen lisää resilienssiä vain tiettyyn pisteeseen saakka. Jos koettelemus ylittää tietyn kynnyksen, ihminen ei välttämättä palaudu koskaan ennalleen vaan stressinsietokyky saattaa heikentyä pysyvästi.

Epävakaan persoonallisuushäiriön omaavat löytävät kyllä aina ja joka paikasta aihetta draamaan. Sitten mennään ja viillellään ja kiukutellaan ja ahdistutaan niin perhanasti, että ihan paniikkihäiriötä pukkaa....Vaikka syynä olisi katkennut kynsi tai kaksi viikkoa kestäneen parisuhteen päättyminen. 

Luonne ja halu pitää uhrimetnaliteetistä kiinni. 

Kaikki kokevat vastoinkäymisiä, mutta jotkut valitsevat sen, että alkavat rypeä niissä eivätkä osaa lopettaa. Ja se negatiivisuus luo negatiivisuutta myös ihmissuhteisiin, kunnes kaikki on menneet pois ja uhriutuja jää yksin.

Huonoiten selvinneet ne äitinsä palvelemat narsistit. Heistä ei ole kuin vaatimaan. Muuten napsahtavat.

Kyky käsitellä ja ratkaista ongelmia, ehkä se on syntymälahjaksi saatu taito mihin kuuluu myös hyvä mielikuvitus.