Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (1682)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, sun pitää laittaa itsesi, jaksamisesi ja oma nykyinen perheesi etusijalle.
Olet liian kiltti jos annat kävellä ylitsesi.
Ens kerralla kun menet niin sanot suoraan että pääset tulemaan seuraavan kerran esm kuukauden päästä.
Vanhempasi joutavat muuttamaan lähemmä palveluja jos on seurankipeys alkanut vaivaamaan.
No paha "vika"on kyllä aloittajassakin jos yli 40v tai mitä tuo AP nyt onkaan ravaa vielä useammin, kuin kerran kuussa vanhemmiltaan.
Normaalia on, että perheellinen keski-ikäinen ihminen käy 300 km päässä vanhemmillallaan pari/kolme kertaa vuodessa.
Ymmärtäisin tuollaisen vanhempien luona ravaamisen jos asutaan lähekkäin tai jos ihminen on perheetön ja vanhemmat on koko elämä.
Siis onko aloittaja ravannut 15 vuotiaasta (kertoi sen ikäisenä muuttaneensa pois lapsuuden kodistaan) asti vanhemmillallaan jatkuvasti, vaikka ei edes pidä vanhemmistaan?
Sairasta touhua koko porukalta. Onkohan tuossa porukassa yhtään täysijärkistä?
Luultavasti ei.
Missä on mainittu, miten usein käy? Selvästi liian usein kuitenkin ja nyt laittoi sille stopin ettei koko kesänä tule. Vanhuksille suurin murhe tosiaan oli se, että kuka heitä nyt tulee passaamaan.
Käsittämätöntä miksi vanhempiinsa teininä k...tynyt on yleensä lähtönsä jälkeen yhteyttä pitänyt? Jos ei vanhemmat edes ylioppilasta onnitelleet kuten hän kertoo.
Me monet vanhukset pärjäämme ilman lapsismme vaikka lapsiin on normaalit välit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on kateellinen rauhallisesta maaseutulapsuudesta. Eikä kaikilla ole mahdollisuutta tehdä toisinpäin, muuttaa kaupungista maalle.
Kun ei siellä ole "juuria".
Mutta tämän luultavasti ymmärrät vasta kun ikäännyt.
Moni nykyperhe ja lapset voisivat paljon paremmin ilman kaupunkien kiirettä, jokailtaisia harrastuksia ja kaaosta.
Tällaisiin kommennettihin teksisi mieli lähinnä haistatella. Et todellakaan tiedä näköjään, minkälaista helvettiä se voi joillekin olla.
T. Maaseudusta lapsena kärsinyt
Voi sentään! Niin suuren osan ihmisistä juuret on maalla, varmaan suurten ikäluokkien suurin osa on syntynyt maalla tai pikkupaikkakunnilla jossain kirkonkylässä.
Päätalokin muutti köyhän lapsuutensa paksuiksi kirjoiksi ja säilytti yhteyden kotiinsa ja kotikuntaan
Jos kaikki kaupunkiin muuttaneet tarvitsisivat terapiaa ja mt-lääkkeitä ei olisi heidän jälkipolvillaankaan nyt asiat paremmin.
Aloittaja ahdistunut kun itse halusi kotoa pois lähempien lukioiden sijasta kauemmas. Vielä suuret ikäluokat ( ja sitä vanhemmat) " ajettiin" teineinä pois itseään elättämään töihin. Olisiko ap onnellisempi jos olisi 16 v ollut perheessä kotiapulaisena kaitsien päivät 2 - 3 lasta ruokapalkalla ja makuusijalla vaatehuoneessa mitättömällä rahakorvauksella?
Jos apn vanhemmat niin huonoja miksi on pitänyt heihin kuitenkin koko elämänsä ajan yhteyttä? Sitä en ymmärrä.
Käytännön pakko muuttaa, jotta voi saada töitä itsensä elatukseen. Sehän on täällä monta kertaa ilmaistu. Vanhemmat eivät halunneet hänen menevän lukioon alkuunkaan! Ja muutenkin, jos asuminen noin ankeassa paikassa aiheuttaa noin vakavaa oireilua, onko muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa? Hänen tilanne ei oikeasti poikkea kuvaamastasi juuri mitenkään!
Sitä on paha sanoa, mitä ihmettä varten passaa noin surkeita vanhempia, mutta sille taisi tulla nyt stoppi. Vihdoinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on kateellinen rauhallisesta maaseutulapsuudesta. Eikä kaikilla ole mahdollisuutta tehdä toisinpäin, muuttaa kaupungista maalle.
Kun ei siellä ole "juuria".
Mutta tämän luultavasti ymmärrät vasta kun ikäännyt.
Moni nykyperhe ja lapset voisivat paljon paremmin ilman kaupunkien kiirettä, jokailtaisia harrastuksia ja kaaosta.
Miksi aloittaja sitten vihaa sitä kyläpahasta niin paljon, jos maaseudulla asuminen on noin autuasta? Mitä ihmettä sinä olet määrittelemään, mikä on kenellekin hyvää elämää? Ilman ikätovereita jonkin hakkuuaukean juurella kasvaminen ei ole mitään hehkeää ja idyllistä. Monella kaupunkilaisella on ihmeellinen, romantisoitinut käsitys maalla-asumisesta. Moni onkin tullut sieltä häntä koipien välissä pois kun realismi iskee päin näköä. Poismuuttajana en ole siitä kurjuudesta kaivannut yhtään mitään. Kaikista vähiten kaipaan ikäviä ihmisiä, jotka vahtivat jokaista liikettä ja raportoivat kaiken eteenpäin. Mitään oikeaa yksityisyyttä ei ole, koska kyläläisillä ei ole elämässä muuta sisältöä kuin juoruta toisistaan ja nuorilla tekeminen on mopoilla riehumista ja pahimmillaan jonkun isä on antanut ilmakiväärin näille vandaaleille. Kaupungissa sentään on muitakin nuoria kuin katujengiläisiä.
Olen aika vieraantunut arkielämästä maaseudulla. Mökki ja metsää on ja viihdyn maalla kesäisin, mieheni talvisinkin. Lähes koko suku on kaupunkilaista.
Yksi veljeni asuu kotikunnassamme, ihan mitättömän kokoisessa kirkonkylässä omakotitalossa. Hänen lapsensa ja lapsenlapsensa (3) ovat myös rakentaneet talot tai ostaneet asunnot sieltä. Lapsille on ja nyt tenavaikäisille peruskoulu vieressä, lukio ja amikset lähellä.
Koko jälkipolvi kahdessa polvessa on käynyt 40 - 50 kmn päässä isommassa kaupungissa töissä, kahdella oma yritys. Kaitpa siellä maalla viihtyvät. Kun eivät ole muuttaneet suurehkon kaupungin keskustaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on kateellinen rauhallisesta maaseutulapsuudesta. Eikä kaikilla ole mahdollisuutta tehdä toisinpäin, muuttaa kaupungista maalle.
Kun ei siellä ole "juuria".
Mutta tämän luultavasti ymmärrät vasta kun ikäännyt.
Moni nykyperhe ja lapset voisivat paljon paremmin ilman kaupunkien kiirettä, jokailtaisia harrastuksia ja kaaosta.
Miksi aloittaja sitten vihaa sitä kyläpahasta niin paljon, jos maaseudulla asuminen on noin autuasta? Mitä ihmettä sinä olet määrittelemään, mikä on kenellekin hyvää elämää? Ilman ikätovereita jonkin hakkuuaukean juurella kasvaminen ei ole mitään hehkeää ja idyllistä. Monella kaupunkilaisella on ihmeellinen, romantisoitinut käsitys maalla-asumisesta. Moni onkin tullut sieltä häntä koipien välissä pois kun realismi iskee päin näköä. Poismuuttajana en ole siitä kurjuudesta kaivannut yhtään mitään. Kaikista vähiten kaipaan ikäviä ihmisiä, jotka vahtivat jokaista liikettä ja raportoivat kaiken eteenpäin. Mitään oikeaa yksityisyyttä ei ole, koska kyläläisillä ei ole elämässä muuta sisältöä kuin juoruta toisistaan ja nuorilla tekeminen on mopoilla riehumista ja pahimmillaan jonkun isä on antanut ilmakiväärin näille vandaaleille. Kaupungissa sentään on muitakin nuoria kuin katujengiläisiä.
Olen aika vieraantunut arkielämästä maaseudulla. Mökki ja metsää on ja viihdyn maalla kesäisin, mieheni talvisinkin. Lähes koko suku on kaupunkilaista.
Yksi veljeni asuu kotikunnassamme, ihan mitättömän kokoisessa kirkonkylässä omakotitalossa. Hänen lapsensa ja lapsenlapsensa (3) ovat myös rakentaneet talot tai ostaneet asunnot sieltä. Lapsille on ja nyt tenavaikäisille peruskoulu vieressä, lukio ja amikset lähellä.
Koko jälkipolvi kahdessa polvessa on käynyt 40 - 50 kmn päässä isommassa kaupungissa töissä, kahdella oma yritys. Kaitpa siellä maalla viihtyvät. Kun eivät ole muuttaneet suurehkon kaupungin keskustaan.
Eli et tosiaan tajua, mitä tarkoittaa elää oikeasti syvällä syrjäseudulla. Siellä ei ole mitään kouluja vieressä eikä oikeaa kaupunkiakaan lähellä. Ja joku muu kehtaa vielä väittää, että tuollaisesta elämästä moni olisi kateellinen. Eivät tiedä mistä puhuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on kateellinen rauhallisesta maaseutulapsuudesta. Eikä kaikilla ole mahdollisuutta tehdä toisinpäin, muuttaa kaupungista maalle.
Kun ei siellä ole "juuria".
Mutta tämän luultavasti ymmärrät vasta kun ikäännyt.
Moni nykyperhe ja lapset voisivat paljon paremmin ilman kaupunkien kiirettä, jokailtaisia harrastuksia ja kaaosta.
Tällaisiin kommennettihin teksisi mieli lähinnä haistatella. Et todellakaan tiedä näköjään, minkälaista helvettiä se voi joillekin olla.
T. Maaseudusta lapsena kärsinyt
Voi sentään! Niin suuren osan ihmisistä juuret on maalla, varmaan suurten ikäluokkien suurin osa on syntynyt maalla tai pikkupaikkakunnilla jossain kirkonkylässä.
Päätalokin muutti köyhän lapsuutensa paksuiksi kirjoiksi ja säilytti yhteyden kotiinsa ja kotikuntaan
Jos kaikki kaupunkiin muuttaneet tarvitsisivat terapiaa ja mt-lääkkeitä ei olisi heidän jälkipolvillaankaan nyt asiat paremmin.
Aloittaja ahdistunut kun itse halusi kotoa pois lähempien lukioiden sijasta kauemmas. Vielä suuret ikäluokat ( ja sitä vanhemmat) " ajettiin" teineinä pois itseään elättämään töihin. Olisiko ap onnellisempi jos olisi 16 v ollut perheessä kotiapulaisena kaitsien päivät 2 - 3 lasta ruokapalkalla ja makuusijalla vaatehuoneessa mitättömällä rahakorvauksella?
Jos apn vanhemmat niin huonoja miksi on pitänyt heihin kuitenkin koko elämänsä ajan yhteyttä? Sitä en ymmärrä.
Käytännön pakko muuttaa, jotta voi saada töitä itsensä elatukseen. Sehän on täällä monta kertaa ilmaistu. Vanhemmat eivät halunneet hänen menevän lukioon alkuunkaan! Ja muutenkin, jos asuminen noin ankeassa paikassa aiheuttaa noin vakavaa oireilua, onko muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa? Hänen tilanne ei oikeasti poikkea kuvaamastasi juuri mitenkään!
Sitä on paha sanoa, mitä ihmettä varten passaa noin surkeita vanhempia, mutta sille taisi tulla nyt stoppi. Vihdoinkin.
Kysymys on herännyt. Saiko hän teininä apua psyykkisiin oireisiinsa, vai onko hän aikuisena itse päätellyt murrosiän raivosta ja kaihosta olleensa silloin masentunut?
Ihan selvö on että hän on tarvinnut aikuisten apua 15-vuotiaana päästäkseen alkuun. Millään mainosten jaolla ei ole elämistä kustannettu. Minulla mielikuva että 90-luvulla toisen asteen opintoihin alaikäiset saivat tukia aika nihkeesti.
Hävitin omia päiväkirjojani etteivät jää jälkeeni. Tuo maalaislapsen kaiho ja täällä korvessa ei mitään ja Matti laittoi tunnilla lapun mitä kuuluu. Ja liisa ja tuula eivät ottaneet porukoihin ja kansalaiskoulun aikaan kun mulla ei hyviä vaatteita niinkuin kirkonkylän tytöillä. Eiköhän tuo ole nuoruutta ihan nykypäivänäkin asuinpaikasta huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten täällä on niin paljon ihmisiä selittämässä omaa elämäntarinaa, ja sitten toteavat vain että ”ei minulla ainakaan tuollaista ollut niin ei voi olla aloittajallakaan”? Pahimmillaan vielä jotain 50-60-luvulle sijoittuvia tarinoita, joilla ei ole mitään relevanssia kyseessä olevaan tilanteeseen.
Onko ihmisten tosiaan näin vaikeaa yrittää asettua toisen asemaan? Sinun hyvä lapsuus ei tarkoita toisen hyvää lapsuutta. Aivan yhtä järjetöntä olisi väittää, että koska Helsingissä asuminen oli minulle mieluisaa, niin täytyy sen olla kaikille muillekin ja jos ei ollut niin vika on ihmisessä itsessään. Me ihmiset olemme niin eri muoteista ja lähtökohdista. Yhden paratiisi on toisen helvetti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on kateellinen rauhallisesta maaseutulapsuudesta. Eikä kaikilla ole mahdollisuutta tehdä toisinpäin, muuttaa kaupungista maalle.
Kun ei siellä ole "juuria".
Mutta tämän luultavasti ymmärrät vasta kun ikäännyt.
Moni nykyperhe ja lapset voisivat paljon paremmin ilman kaupunkien kiirettä, jokailtaisia harrastuksia ja kaaosta.
Miksi aloittaja sitten vihaa sitä kyläpahasta niin paljon, jos maaseudulla asuminen on noin autuasta? Mitä ihmettä sinä olet määrittelemään, mikä on kenellekin hyvää elämää? Ilman ikätovereita jonkin hakkuuaukean juurella kasvaminen ei ole mitään hehkeää ja idyllistä. Monella kaupunkilaisella on ihmeellinen, romantisoitinut käsitys maalla-asumisesta. Moni onkin tullut sieltä häntä koipien välissä pois kun realismi iskee päin näköä. Poismuuttajana en ole siitä kurjuudesta kaivannut yhtään mitään. Kaikista vähiten kaipaan ikäviä ihmisiä, jotka vahtivat jokaista liikettä ja raportoivat kaiken eteenpäin. Mitään oikeaa yksityisyyttä ei ole, koska kyläläisillä ei ole elämässä muuta sisältöä kuin juoruta toisistaan ja nuorilla tekeminen on mopoilla riehumista ja pahimmillaan jonkun isä on antanut ilmakiväärin näille vandaaleille. Kaupungissa sentään on muitakin nuoria kuin katujengiläisiä.
Olen aika vieraantunut arkielämästä maaseudulla. Mökki ja metsää on ja viihdyn maalla kesäisin, mieheni talvisinkin. Lähes koko suku on kaupunkilaista.
Yksi veljeni asuu kotikunnassamme, ihan mitättömän kokoisessa kirkonkylässä omakotitalossa. Hänen lapsensa ja lapsenlapsensa (3) ovat myös rakentaneet talot tai ostaneet asunnot sieltä. Lapsille on ja nyt tenavaikäisille peruskoulu vieressä, lukio ja amikset lähellä.
Koko jälkipolvi kahdessa polvessa on käynyt 40 - 50 kmn päässä isommassa kaupungissa töissä, kahdella oma yritys. Kaitpa siellä maalla viihtyvät. Kun eivät ole muuttaneet suurehkon kaupungin keskustaan.
Eli et tosiaan tajua, mitä tarkoittaa elää oikeasti syvällä syrjäseudulla. Siellä ei ole mitään kouluja vieressä eikä oikeaa kaupunkiakaan lähellä. Ja joku muu kehtaa vielä väittää, että tuollaisesta elämästä moni olisi kateellinen. Eivät tiedä mistä puhuvat.
Olen lapsuuteni elänyt syvällä maaseudulla kaukana naapureista. Tokko aloittajallakaan paria kilometriä enempää ollut lähinaapuriin. Ja koulukin ollut " lähellä" koska ei johonkin 15 oppilaan kouluun ole koulukuljetusta ollut.
En tuossa kirkonkylässä minne veljeni asettautui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo vaikea uskoa et maaseutu on syy yksin ankeuteen. Olisiko masennusta, mielenterveyteen liittyviä ongelmia hoitamattomia asioita. Kannattaisi miettiä mistä kiikastaa et omat vanhemmat saa aikaan negatiivisia tunteita.
Sepä voi kiikastaa ihan niistä vanhemmista ja lapsuuden eletystä elämästä. Tällaisia hoitamattomia asioita.
Vierailija kirjoitti:
Miten täällä on niin paljon ihmisiä selittämässä omaa elämäntarinaa, ja sitten toteavat vain että ”ei minulla ainakaan tuollaista ollut niin ei voi olla aloittajallakaan”? Pahimmillaan vielä jotain 50-60-luvulle sijoittuvia tarinoita, joilla ei ole mitään relevanssia kyseessä olevaan tilanteeseen.
Onko ihmisten tosiaan näin vaikeaa yrittää asettua toisen asemaan? Sinun hyvä lapsuus ei tarkoita toisen hyvää lapsuutta. Aivan yhtä järjetöntä olisi väittää, että koska Helsingissä asuminen oli minulle mieluisaa, niin täytyy sen olla kaikille muillekin ja jos ei ollut niin vika on ihmisessä itsessään. Me ihmiset olemme niin eri muoteista ja lähtökohdista. Yhden paratiisi on toisen helvetti.
Maaseutu aloittajan mukaan on ollut hyvin viiskytlukuinen. Niinhän hän sitä kuvailee. Ei autoa, ei mahiksia päästä kuin koulukuljetuksella kouluun.
Aloittajan kuvaama maaseutu on ihan yks yhteen 50-luvun maaseudun kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
oletko päässyt PAREMPIIN PIIREIHIN kun et enää halua edes vanhempiasi käydä katsomassa eikö miehesi tiedä että olet jostain pikkukylästä
Onhan se nyt noloa jos kouluttautunut ihminen menee käymään jossain syrjäkylällä? Kirjossa usein kertovat omalle elinpiirilleen vanhempiensa kuolleen kun häpeävät lapsuuttaan. Usein jopa puolisolle joka ei tiedä puolison vanhempien elävän jossain maaseudun uumenissa. Murretta puhuen.
Vierailija kirjoitti:
Voi ap, ymmärrän sinua täysin.
Itse olen kyllästynyt hoitamaan lapsenlapsiani. Ei huvita enää.
Olen kasvattanut omat lapseni itsenäisiksi, he tarvitsevat minua ja meitä vain lastensa hoitajiksi. Omat menonsa ovat ykkösenä.
Päätimme myydä asuntomme ja mökkimme ja alkaa elää. Kulutamme rahat hyvillä mielin itseemme, lapsemme eivät oikeasti tarvitse meitä enää.
Eivät myöskään perintöjä meiltä.
Ps. paniikkikohtaukseni jäivät onneksi taakse, kun lapsemme aikanaan muuttivat pois kotoa.
Näinkin voidaan ilmaista että lapsi olisi jotain vanhemmilleen velkaa, tällä kertaa sarkasmiyritelmän keinoin. Ja toivoa, että tällaisen satuilun tuloksena ap parahtaisi huomaamaan, miten itsekäs ja sydämetön hän on kultaisille vanhemmilleen ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten täällä on niin paljon ihmisiä selittämässä omaa elämäntarinaa, ja sitten toteavat vain että ”ei minulla ainakaan tuollaista ollut niin ei voi olla aloittajallakaan”? Pahimmillaan vielä jotain 50-60-luvulle sijoittuvia tarinoita, joilla ei ole mitään relevanssia kyseessä olevaan tilanteeseen.
Onko ihmisten tosiaan näin vaikeaa yrittää asettua toisen asemaan? Sinun hyvä lapsuus ei tarkoita toisen hyvää lapsuutta. Aivan yhtä järjetöntä olisi väittää, että koska Helsingissä asuminen oli minulle mieluisaa, niin täytyy sen olla kaikille muillekin ja jos ei ollut niin vika on ihmisessä itsessään. Me ihmiset olemme niin eri muoteista ja lähtökohdista. Yhden paratiisi on toisen helvetti.
Maaseutu aloittajan mukaan on ollut hyvin viiskytlukuinen. Niinhän hän sitä kuvailee. Ei autoa, ei mahiksia päästä kuin koulukuljetuksella kouluun.
Aloittajan kuvaama maaseutu on ihan yks yhteen 50-luvun maaseudun kanssa.
Huoh. Pointtina on ollut se, että alaikäisellä itsellään ei ole mitään mahdollisuuksia kulkea omatoimisesti, mikä korostaa vankilaolosuhteita entisestään. Voisivatko nämä 50-luvun romantisoijat vain pysyä poissa täältä? Teidän kokemuksenne eivät ole vertailukelpoisia. Jos 2000-luvun taitteessa lähes kaikki Suomen nuoret ovat saaneet elää ikäluokkansa mukaista nuoruutta, niin onhan se kurjaa itse jämähtää 50-luvun elintasolle ja vieläpä ilman ikätovereita.
Vierailija kirjoitti:
Nyt ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella…
Saan kiinni ap:n ajatuksista, mutta en ymmärrä. Nyt olet projisoimassa asioita, tunteitasi ja reaktioitasi väärään suuntaan. Ei ole nyt ne vanhemmat, heidän junnaavat juttunsa, tuppukylä ja velvollisuuden tunteesi kysymyksessä. Syy on jossain ihan muualla.
Ymmärsin, että sinua ei ole lyöty laimin, ei väkivaltaa tmv. Onko jotain muuta…Oletko ajatellut, että myös vanhempasi saattavat olla vaivautuneita eivätkä oikein tiedä miten kanssasi keskustella? Kyllä ne vanhemmat ihan kuule iäkkäätkin vaistoavat asioita. Keksi joku muu tapa pitää yhteyttä vanhempiisi, koska kohtahan heitä ei enää ole. Luuletko, että se ahdistus sitten katoaa itsestään. Ei katoa.
Häpeä, ja opittu ei-sosiaalinen käytös. Toinen istuu tönkkönä ja vanhukset juttelee naakoista kun ei keksi muutakaan small talkia. Ja jännittävät ettei vaan sano mitään tyhmää että lapsi joutuu häpeämään. Ja lapsen vatsassa möyryää tunne jota hän ei itsekään ymmärrä.
Koomista jos ei olisi samalla surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on kateellinen rauhallisesta maaseutulapsuudesta. Eikä kaikilla ole mahdollisuutta tehdä toisinpäin, muuttaa kaupungista maalle.
Kun ei siellä ole "juuria".
Mutta tämän luultavasti ymmärrät vasta kun ikäännyt.
Moni nykyperhe ja lapset voisivat paljon paremmin ilman kaupunkien kiirettä, jokailtaisia harrastuksia ja kaaosta.
Miksi aloittaja sitten vihaa sitä kyläpahasta niin paljon, jos maaseudulla asuminen on noin autuasta? Mitä ihmettä sinä olet määrittelemään, mikä on kenellekin hyvää elämää? Ilman ikätovereita jonkin hakkuuaukean juurella kasvaminen ei ole mitään hehkeää ja idyllistä. Monella kaupunkilaisella on ihmeellinen, romantisoitinut käsitys maalla-asumisesta. Moni onkin tullut sieltä häntä koipien välissä pois kun realismi iskee päin näköä. Poismuuttajana en ole siitä kurjuudesta kaivannut yhtään mitään. Kaikista vähiten kaipaan ikäviä ihmisiä, jotka vahtivat jokaista liikettä ja raportoivat kaiken eteenpäin. Mitään oikeaa yksityisyyttä ei ole, koska kyläläisillä ei ole elämässä muuta sisältöä kuin juoruta toisistaan ja nuorilla tekeminen on mopoilla riehumista ja pahimmillaan jonkun isä on antanut ilmakiväärin näille vandaaleille. Kaupungissa sentään on muitakin nuoria kuin katujengiläisiä.
Olen aika vieraantunut arkielämästä maaseudulla. Mökki ja metsää on ja viihdyn maalla kesäisin, mieheni talvisinkin. Lähes koko suku on kaupunkilaista.
Yksi veljeni asuu kotikunnassamme, ihan mitättömän kokoisessa kirkonkylässä omakotitalossa. Hänen lapsensa ja lapsenlapsensa (3) ovat myös rakentaneet talot tai ostaneet asunnot sieltä. Lapsille on ja nyt tenavaikäisille peruskoulu vieressä, lukio ja amikset lähellä.
Koko jälkipolvi kahdessa polvessa on käynyt 40 - 50 kmn päässä isommassa kaupungissa töissä, kahdella oma yritys. Kaitpa siellä maalla viihtyvät. Kun eivät ole muuttaneet suurehkon kaupungin keskustaan.
Eli et tosiaan tajua, mitä tarkoittaa elää oikeasti syvällä syrjäseudulla. Siellä ei ole mitään kouluja vieressä eikä oikeaa kaupunkiakaan lähellä. Ja joku muu kehtaa vielä väittää, että tuollaisesta elämästä moni olisi kateellinen. Eivät tiedä mistä puhuvat.
Olen lapsuuteni elänyt syvällä maaseudulla kaukana naapureista. Tokko aloittajallakaan paria kilometriä enempää ollut lähinaapuriin. Ja koulukin ollut " lähellä" koska ei johonkin 15 oppilaan kouluun ole koulukuljetusta ollut.
En tuossa kirkonkylässä minne veljeni asettautui.
Koska sinulla on noin niin toisellakin on täytynyt olla? Mikä tässä on vaikeaa? Hän ei ole elänyt sinun lapsuuttasi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on kateellinen rauhallisesta maaseutulapsuudesta. Eikä kaikilla ole mahdollisuutta tehdä toisinpäin, muuttaa kaupungista maalle.
Kun ei siellä ole "juuria".
Mutta tämän luultavasti ymmärrät vasta kun ikäännyt.
Moni nykyperhe ja lapset voisivat paljon paremmin ilman kaupunkien kiirettä, jokailtaisia harrastuksia ja kaaosta.
Miksi aloittaja sitten vihaa sitä kyläpahasta niin paljon, jos maaseudulla asuminen on noin autuasta? Mitä ihmettä sinä olet määrittelemään, mikä on kenellekin hyvää elämää? Ilman ikätovereita jonkin hakkuuaukean juurella kasvaminen ei ole mitään hehkeää ja idyllistä. Monella kaupunkilaisella on ihmeellinen, romantisoitinut käsitys maalla-asumisesta. Moni onkin tullut sieltä häntä koipien välissä pois kun realismi iskee päin näköä. Poismuuttajana en ole siitä kurjuudesta kaivannut yhtään mitään. Kaikista vähiten kaipaan ikäviä ihmisiä, jotka vahtivat jokaista liikettä ja raportoivat kaiken eteenpäin. Mitään oikeaa yksityisyyttä ei ole, koska kyläläisillä ei ole elämässä muuta sisältöä kuin juoruta toisistaan ja nuorilla tekeminen on mopoilla riehumista ja pahimmillaan jonkun isä on antanut ilmakiväärin näille vandaaleille. Kaupungissa sentään on muitakin nuoria kuin katujengiläisiä.
Olen aika vieraantunut arkielämästä maaseudulla. Mökki ja metsää on ja viihdyn maalla kesäisin, mieheni talvisinkin. Lähes koko suku on kaupunkilaista.
Yksi veljeni asuu kotikunnassamme, ihan mitättömän kokoisessa kirkonkylässä omakotitalossa. Hänen lapsensa ja lapsenlapsensa (3) ovat myös rakentaneet talot tai ostaneet asunnot sieltä. Lapsille on ja nyt tenavaikäisille peruskoulu vieressä, lukio ja amikset lähellä.
Koko jälkipolvi kahdessa polvessa on käynyt 40 - 50 kmn päässä isommassa kaupungissa töissä, kahdella oma yritys. Kaitpa siellä maalla viihtyvät. Kun eivät ole muuttaneet suurehkon kaupungin keskustaan.
Eli et tosiaan tajua, mitä tarkoittaa elää oikeasti syvällä syrjäseudulla. Siellä ei ole mitään kouluja vieressä eikä oikeaa kaupunkiakaan lähellä. Ja joku muu kehtaa vielä väittää, että tuollaisesta elämästä moni olisi kateellinen. Eivät tiedä mistä puhuvat.
Olen lapsuuteni elänyt syvällä maaseudulla kaukana naapureista. Tokko aloittajallakaan paria kilometriä enempää ollut lähinaapuriin. Ja koulukin ollut " lähellä" koska ei johonkin 15 oppilaan kouluun ole koulukuljetusta ollut.
En tuossa kirkonkylässä minne veljeni asettautui.
Koska sinulla on noin niin toisellakin on täytynyt olla? Mikä tässä on vaikeaa? Hän ei ole elänyt sinun lapsuuttasi!
Minusta aika verrannollinen. Meiltäkin sieltä syrjästä toisen kunnan syrjäseudun naapurista oli kirkonkylään 40 km. Kyläkoulu oli vielä, kansalaiskoulu kirkonkyläsdä. Lukiot ja amikset lähimmässä kaupungissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on kateellinen rauhallisesta maaseutulapsuudesta. Eikä kaikilla ole mahdollisuutta tehdä toisinpäin, muuttaa kaupungista maalle.
Kun ei siellä ole "juuria".
Mutta tämän luultavasti ymmärrät vasta kun ikäännyt.
Moni nykyperhe ja lapset voisivat paljon paremmin ilman kaupunkien kiirettä, jokailtaisia harrastuksia ja kaaosta.
Miksi aloittaja sitten vihaa sitä kyläpahasta niin paljon, jos maaseudulla asuminen on noin autuasta? Mitä ihmettä sinä olet määrittelemään, mikä on kenellekin hyvää elämää? Ilman ikätovereita jonkin hakkuuaukean juurella kasvaminen ei ole mitään hehkeää ja idyllistä. Monella kaupunkilaisella on ihmeellinen, romantisoitinut käsitys maalla-asumisesta. Moni onkin tullut sieltä häntä koipien välissä pois kun realismi iskee päin näköä. Poismuuttajana en ole siitä kurjuudesta kaivannut yhtään mitään. Kaikista vähiten kaipaan ikäviä ihmisiä, jotka vahtivat jokaista liikettä ja raportoivat kaiken eteenpäin. Mitään oikeaa yksityisyyttä ei ole, koska kyläläisillä ei ole elämässä muuta sisältöä kuin juoruta toisistaan ja nuorilla tekeminen on mopoilla riehumista ja pahimmillaan jonkun isä on antanut ilmakiväärin näille vandaaleille. Kaupungissa sentään on muitakin nuoria kuin katujengiläisiä.
Olen aika vieraantunut arkielämästä maaseudulla. Mökki ja metsää on ja viihdyn maalla kesäisin, mieheni talvisinkin. Lähes koko suku on kaupunkilaista.
Yksi veljeni asuu kotikunnassamme, ihan mitättömän kokoisessa kirkonkylässä omakotitalossa. Hänen lapsensa ja lapsenlapsensa (3) ovat myös rakentaneet talot tai ostaneet asunnot sieltä. Lapsille on ja nyt tenavaikäisille peruskoulu vieressä, lukio ja amikset lähellä.
Koko jälkipolvi kahdessa polvessa on käynyt 40 - 50 kmn päässä isommassa kaupungissa töissä, kahdella oma yritys. Kaitpa siellä maalla viihtyvät. Kun eivät ole muuttaneet suurehkon kaupungin keskustaan.
Eli et tosiaan tajua, mitä tarkoittaa elää oikeasti syvällä syrjäseudulla. Siellä ei ole mitään kouluja vieressä eikä oikeaa kaupunkiakaan lähellä. Ja joku muu kehtaa vielä väittää, että tuollaisesta elämästä moni olisi kateellinen. Eivät tiedä mistä puhuvat.
Olen lapsuuteni elänyt syvällä maaseudulla kaukana naapureista. Tokko aloittajallakaan paria kilometriä enempää ollut lähinaapuriin. Ja koulukin ollut " lähellä" koska ei johonkin 15 oppilaan kouluun ole koulukuljetusta ollut.
En tuossa kirkonkylässä minne veljeni asettautui.
Koska sinulla on noin niin toisellakin on täytynyt olla? Mikä tässä on vaikeaa? Hän ei ole elänyt sinun lapsuuttasi!
Olen kai jossain estossa. Kai sitä saa miettiä samanlaisista oloista, samanikäisenä lähteneenä, miksi toiselle jää kova ahdistus taustasta.
Vierailija kirjoitti:
oletko päässyt PAREMPIIN PIIREIHIN kun et enää halua edes vanhempiasi käydä katsomassa eikö miehesi tiedä että olet jostain pikkukylästä
Tässä Putous-hahmoksi kärjistetty versio siitä, millaisia kuvittelen ap:n vanhempien olevan.
Vierailija kirjoitti:
Voivoi kun on vaikeeta on metsää ja aukeeta peltoo. Onko ihan pakko, menna joka viikonloppu tapaamaan vanhempiaan kuullostaa siltä ettei oo koskaan ollut hyvät välit omiin vanhempiin. Jos käynnit on yhtä tuskaa, harventaisin niitä. Olisiko hyva, pyytää vanhempia vastavuoroisesti kyläilemään. Voisiko keksiä mukavaa tekemistä viedä vaikka vanhemmat syömään mukavaan ravintolaan. Kai siellä sentään tiet on et pääsette autolla kulkemaan. Tulisi varmaan muutakin keskustelua kuin vain alueen linnusto. Voisi muuttaa asioita eikä vain junnata samaa,jos näkee vain ankeuden ja toivottomuuden alkaa koko elämä olemaan sitä. En usko, että pelkkä maaseutu voi yksin aiheuttaa ankeuden jokainen voi itsekin vaikuttaa asioihin.
No eihän se syrjäseutu sitä yksistään aiheutakaan vaan vanhemmat lisäksi. En minäkään suostuisi palaamaan lapsuuteeni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten täällä on niin paljon ihmisiä selittämässä omaa elämäntarinaa, ja sitten toteavat vain että ”ei minulla ainakaan tuollaista ollut niin ei voi olla aloittajallakaan”? Pahimmillaan vielä jotain 50-60-luvulle sijoittuvia tarinoita, joilla ei ole mitään relevanssia kyseessä olevaan tilanteeseen.
Onko ihmisten tosiaan näin vaikeaa yrittää asettua toisen asemaan? Sinun hyvä lapsuus ei tarkoita toisen hyvää lapsuutta. Aivan yhtä järjetöntä olisi väittää, että koska Helsingissä asuminen oli minulle mieluisaa, niin täytyy sen olla kaikille muillekin ja jos ei ollut niin vika on ihmisessä itsessään. Me ihmiset olemme niin eri muoteista ja lähtökohdista. Yhden paratiisi on toisen helvetti.
Maaseutu aloittajan mukaan on ollut hyvin viiskytlukuinen. Niinhän hän sitä kuvailee. Ei autoa, ei mahiksia päästä kuin koulukuljetuksella kouluun.
Aloittajan kuvaama maaseutu on ihan yks yhteen 50-luvun maaseudun kanssa.
Huoh. Pointtina on ollut se, että alaikäisellä itsellään ei ole mitään mahdollisuuksia kulkea omatoimisesti, mikä korostaa vankilaolosuhteita entisestään. Voisivatko nämä 50-luvun romantisoijat vain pysyä poissa täältä? Teidän kokemuksenne eivät ole vertailukelpoisia. Jos 2000-luvun taitteessa lähes kaikki Suomen nuoret ovat saaneet elää ikäluokkansa mukaista nuoruutta, niin onhan se kurjaa itse jämähtää 50-luvun elintasolle ja vieläpä ilman ikätovereita.
Liki viiskymppinen on ollut jo parikymppinen v 2000. Syntynyt 80-luvun taitteessa.
Miksi aloittaja sitten vihaa sitä kyläpahasta niin paljon, jos maaseudulla asuminen on noin autuasta? Mitä ihmettä sinä olet määrittelemään, mikä on kenellekin hyvää elämää? Ilman ikätovereita jonkin hakkuuaukean juurella kasvaminen ei ole mitään hehkeää ja idyllistä. Monella kaupunkilaisella on ihmeellinen, romantisoitinut käsitys maalla-asumisesta. Moni onkin tullut sieltä häntä koipien välissä pois kun realismi iskee päin näköä. Poismuuttajana en ole siitä kurjuudesta kaivannut yhtään mitään. Kaikista vähiten kaipaan ikäviä ihmisiä, jotka vahtivat jokaista liikettä ja raportoivat kaiken eteenpäin. Mitään oikeaa yksityisyyttä ei ole, koska kyläläisillä ei ole elämässä muuta sisältöä kuin juoruta toisistaan ja nuorilla tekeminen on mopoilla riehumista ja pahimmillaan jonkun isä on antanut ilmakiväärin näille vandaaleille. Kaupungissa sentään on muitakin nuoria kuin katujengiläisiä.