Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (773)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
No siinä tapauksessa et ole elämästä oppinut muuta kuin minä, minä, minä.
Samaa mieltä. Usein ylenkatsomme vanhempiemme pientä ja tapahtumaköyhää elämää.
Kuitenkin jossain vaiheessa tulee normaalisti aika, jolloin miettii niitä omia juuriaan ja lapsuuttaan. Kun tajuaa elämän rajallisuuden ja sen lyhyyden, alkavat monet asiat menettää merkitystään. Toisaalta kannamme itsessämme niitä malleja, mitä saimme lapsuudessamme. Samaa mallia todennäköisesti toteutatte myös suhteessa omiin lapsinne.
Vanhassa sadussa piilee pieni totuus:
Kuvailemasi tarina on opettavainen satu, joka tunnetaan usein nimellä "Vanha vaari ja pojanpoika" (tai Grimmin veljesten versiona Der alte Großvater und der Enkel). Sama teema esiintyy myös Zacharias Topeliuksen tuotannossa.
Kirjastot.fi +1
Sadun juoni lyhyesti:
Tilanne: Perheen vanha, vapiseva isoisä ei pysty enää syömään siististi, ja ruokaa läikkyy. Perheen vanhemmat (isä ja äiti) kyllästyvät tähän ja laittavat isoisän syömään nurkkaan puupurkilosta/kaukaloosta, kun muut syövät pöydässä.
Käänne: Perheen pieni poika alkaa vuoleskella puusta kaukaloa. Vanhempien tiedustellessa poika kertoo vuolevansa sitä heille, jotta heillä on mistä syödä, kun he tulevat vanhoiksi.
Opetus: Vanhemmat ymmärtävät oman kiittämättömyytensä ja kovuutensa. He häpeävät tekoaan, pyytävät isoisältä anteeksi ja kutsuvat hänet takaisin yhteiseen ruokapöytään.
Eli sitä, että lapsi olisi vanhemmilleen jotain velkaa, voidaan perustella paitsi raamatulla, myös Välskärin kertomusten opettavaisella faabelilla.
Samalla tavoin voidaan vaikkapa lasten ruumiillista kuritusta perustella sanalaskulla "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
Minusta tuon sadun opetus on se, että toteutamme niitä malleja suhteessa seuraavaan sukupolveen, mitkä saamme omilta vanhemmiltamme..
Toki näistä malleista voidaan oppia pois itsetutkiskelulla ja terapialla.
Puhumattomuus on varmasti ollut se malli, minkä esim sodan käyneet sukupolvet ovat siirtäneet lapsilleen, kaikille asioille ei vain ole ollut sanoja. Oma isänikin lähti rintamalle 19 vuotiaana, jolloin nuoruuden kehitys oli nykykäsitysten mukaan vielä pahasti kesken.
Esim mielenterveysasioista puhuminen on ollut pitkään tabu, omassa lapsuudessani oli olemassa vain jakomielitauti, jota joku kylän asukas sairasti ja joka käyttäytyi kummallisesti.
Lasten ruumiillinen kuritus on ollut kiellettyä Suomessa jo vuosikymmenet, mutta edelleen sallittua esim EU:n alueellakin.
Vanhat sadut kertovat myös historiasta ja sananlaskut ovat olleet "viisauksia" kansalle, kun parempaa ei ollut tarjolla. Tässä kuitenkin on ollut apuna vanhemman "oma järki". Omassa lapsuuden perheessäni ei käytetty ruumiillista kuritusta, vaikka isäni olikin sodan käynyt puhumaton jermu. Se puhumattomuus toimi enempi pelotteena. Onneksi äitini oli puhelias ja toimi perheessä mielialojen tasoittelijana.
Kehottaisin ap:tä tutustumaan aivan mielenkiinnosta vanhempiensa suhteeseen. Kuka pomottaa ja vaientaa yms.
Ota tutustuminen vanhempiisi haasteena älä minään pakkopullana.
Just. Ap:lla on CPTSD ja sinulle ap:n vointia tärkeämpää ja kahden tynnyrissä elävän elämänsä ehtoota lähestyvän hyvinvointi. Ap on työelämässä ja alaikäisten lasten äiti. Sinne ne haasteet tulee suunnata.
Ehdottaisitko in ses ti tytärtäkin ottamaan kotona käymisen kivana haasteena ja muistamaan kuinka tärkeä on yhteys vanhempiin?
Ei kai ap puhunut mistään in ses tistä vaan lapsuuden yksinäisyydestä. En ole koko ketjua lukenut, en edes tiedä oliko hän vanhempiensa ainoa lapsi?
Tietysti hyvin syrjäisessä paikassa asuminen vaikeuttaa sosiaalisten kontaktien opettelua, arkuutta ja koulun käynnin aloittaminen voi olla hyvin pelottavaa.
Tottakai ap:n haasteet ovat omassa perheessä ja lapsissa, mutta jos kuitenkin haluaakin velvollisuudesta käydä vanhempia katsomassa, niin se oman asennoitumisen muuttaminen voi auttaa. Siinä voi jopa muutama oma terapiakeskustelu olla paikallaan, että ap saisi työkaluja vanhempiensa tapaamista varten.
Itsekin hoidin vanhempiani yli 500 km:n päähän useat vuodet ja usko vain, että monena perjantaina olisin jäänyt kotiin mieluummin oman perheeni luokse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen mieheni kanssa vasta viisikymppisiä ja jo pari vuotta meidän teinit ovat pitäneet meitä ikäloppuna, emme ymmärrä mitään, ei osata fiksusti keskstella, ollaan pilattu heidän elämä ja tulevaisuus, ollaan köyhiä ja häpeävät meitä. Ja kaikilla muilla kavereille vanhemmat fiksuja ja palvelut pelaavat teineille, kuin viiden tähden hotellissa ja saavat viikkorahaa tonnin viikossa.
Kummallista, me olimme köyhiä enkä väitä, että olisimme olleet jotain ylimaallisen ihania vanhempia, silti meillä niin omat kuin lasten kaveritkin viihtyivät. Joskus jopa osa kavereista tuli istumaan meidän kanssamme. Meillä kyllä juteltiin paljon ja naurettiin, olisiko siinä ollut osansa.
Usean kommentoijan mielestä kyllä sitten kaduttaa kun vanhemmat ovat kuolleet, kun ei välttämättä yhtään kaduta se, että suojeli vihdoin itseään ja lopetti kanssakäymisen. Kyllä se on yleensä vanhemmat joiden pitäisi sinne peiliin katsoa.
Omilleni olen sanonut, että ehdottomasti kippaavat johonkin laitokseen minut jos pääni alkaa pehmetä, eivät ole mitään velkaa minulle. Kiva on kun ihan itse haluavat käydä luonani. Parin viikon päästä vietämme luonani minut 70 vuotispäiviäni ja lapsenlapseni 18 vuotispäiviä. Ihan poikani ehdotti tätä kun meillä on hyvä olla yhdessä ja lapsensa tykkää ajatuksesta kovasti
Lisäisin vielä, että ihmettelen aloittajan mollaamista, en ymmärrä, kukaan ei voi tietää kuinka ahdistavaa hänen lapsuutensa on ollut.
Ap taitaa itse vastailla täällä muka ulkopuolisena kommentoijana.
Mistä tämä vihaa tihkuva kommentointi sinun tapauksessasi kumpuaa? Mikä ap:n kirjoituksissa triggeröi sinut tuollaiseen raivoon ja halveksuntaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen mieheni kanssa vasta viisikymppisiä ja jo pari vuotta meidän teinit ovat pitäneet meitä ikäloppuna, emme ymmärrä mitään, ei osata fiksusti keskstella, ollaan pilattu heidän elämä ja tulevaisuus, ollaan köyhiä ja häpeävät meitä. Ja kaikilla muilla kavereille vanhemmat fiksuja ja palvelut pelaavat teineille, kuin viiden tähden hotellissa ja saavat viikkorahaa tonnin viikossa.
Kummallista, me olimme köyhiä enkä väitä, että olisimme olleet jotain ylimaallisen ihania vanhempia, silti meillä niin omat kuin lasten kaveritkin viihtyivät. Joskus jopa osa kavereista tuli istumaan meidän kanssamme. Meillä kyllä juteltiin paljon ja naurettiin, olisiko siinä ollut osansa.
Usean kommentoijan mielestä kyllä sitten kaduttaa kun vanhemmat ovat kuolleet, kun ei välttämättä yhtään kaduta se, että suojeli vihdoin itseään ja lopetti kanssakäymisen. Kyllä se on yleensä vanhemmat joiden pitäisi sinne peiliin katsoa.
Omilleni olen sanonut, että ehdottomasti kippaavat johonkin laitokseen minut jos pääni alkaa pehmetä, eivät ole mitään velkaa minulle. Kiva on kun ihan itse haluavat käydä luonani. Parin viikon päästä vietämme luonani minut 70 vuotispäiviäni ja lapsenlapseni 18 vuotispäiviä. Ihan poikani ehdotti tätä kun meillä on hyvä olla yhdessä ja lapsensa tykkää ajatuksesta kovasti
Lisäisin vielä, että ihmettelen aloittajan mollaamista, en ymmärrä, kukaan ei voi tietää kuinka ahdistavaa hänen lapsuutensa on ollut.
Ap taitaa itse vastailla täällä muka ulkopuolisena kommentoijana.
Mistä tämä vihaa tihkuva kommentointi sinun tapauksessasi kumpuaa? Mikä ap:n kirjoituksissa triggeröi sinut tuollaiseen raivoon ja halveksuntaan?
Varmaan se, ettei maalla olekaan kaikilla mukavaa, ja että kylmien boomer-vanhempien jäljiltä voi jäädä vaikea henkinen tyhjiö. Eihän näin kertakaikkiaan voi olla, kun ahdistuneet ihmiset ja välinpitämättömät vanhemmat asuvat kaupungissa, aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuakin tutumpaa. Joka viikko meilläkin käydään sama keskustelu; mitä kissa on tehnyt, mitä mumma on syönyt, missä käynyt, kuka kuollut jne. Samat asiat toistuu. Varovainen saa olla mitä hänelle kertoo, kun tahtoo ymmärtää kaiken väärin ja kertoo eteenpäin valheita. Typerät uskoo vanhaa höperöä. Kuuluu vanhuuteen ja sitä joutuu sietämään. Ei välttämättä rakkaudesta lajiin mutta antaakseen hyvää esimerkkiä omille lapsilleen, että vanhoista ihmisistä kuuluu huolehtia loppuun asti.
Ymmärsin kuitenkin, että ap:n vanhemmilla ei ole vielä muistisairautta, kuten sinun mummallasi taitaa olla?
Tokihan muistisairaan kanssa keskustelut ovat toistamista, mitä se ap:n vanhempien kanssa kuvauksesta päätellen ei ole.
Minusta ap osoittaa vanhempiaan kohtaan toiveita asioiden puhumisesta ja puhumista "oikeista" asioista eikä naakoista.
Aivan, on jotenkin outoa, että ap vaatii vanhempiaan nostamaan keskustelun tasoa. Jos ap viettää elämäänsä kultivoituneiden keskustelujen ympäröimänä, niin miten voi olla niin vaikeaa viettää muutama päivä seurassa, jossa jutut eivät täytä kaikkia omia kriteerejä. Elämä on täynnä erilaisia vuorovaikutustilanteita ja niihin sopeutumista. Jos olisin ap, olisin esim. kiinnostunut vanhempien lapsuudesta, suvun historiasta, tekisin varmaan jopa muistiinpanoja. Laittaisin ruokaa yhdessä, luettaisiin lehtiä tai nettiä. Jne. Apn vanhemmilla on pitkä elämä takana kaikkine tapahtumineen. Olisin kiinnostunut niistä.
Kylläpä on taas joillain vaikeaa hahmottaa, mikä on asian pihvi. Jestas sentään.
Ymmärrän erittäin hyvin, mistä AP puhuu. Olen sukuni ensimmäinen ylioppilas, ensimmäinen korkakoulututkinnon ja siistiin sisätyöhön päätynyt. Teen itse töitä asioiden parissa, joiden arvo ylittää vanhempieni koko elämän ansiot. Juttelen töissä ja vapaalla kavereideni niin kulttuurista, politiikasta, urheilusta kuin matkustelustakin. Vanhemmat taas jankkaavat samoja asioita koko ajan. Niin oli lapsuudessanikin. Heidän keskustelujensa huipentuma on Salattujen elämien juonenkäänteet. Omat lapsenikaan eivät halua enää käydä heillä kylssä ja en voi moittia. Kyllä joululomalla on mukavampaa lasketella Alpeilla kuin istua vanhassa, peruskorjaamattomassa talossa ja hiihtää ympyrää lähipellolla.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän erittäin hyvin, mistä AP puhuu. Olen sukuni ensimmäinen ylioppilas, ensimmäinen korkakoulututkinnon ja siistiin sisätyöhön päätynyt. Teen itse töitä asioiden parissa, joiden arvo ylittää vanhempieni koko elämän ansiot. Juttelen töissä ja vapaalla kavereideni niin kulttuurista, politiikasta, urheilusta kuin matkustelustakin. Vanhemmat taas jankkaavat samoja asioita koko ajan. Niin oli lapsuudessanikin. Heidän keskustelujensa huipentuma on Salattujen elämien juonenkäänteet. Omat lapsenikaan eivät halua enää käydä heillä kylssä ja en voi moittia. Kyllä joululomalla on mukavampaa lasketella Alpeilla kuin istua vanhassa, peruskorjaamattomassa talossa ja hiihtää ympyrää lähipellolla.
Ihanaa nousukkuutta ja taustansa halveksimista. Sydämen sivistyksestä en tiiä.
Mulla on ap sama kokemus. Vika ei ole vanhempien asuinpaikassa (tai no, ovat itse muuttaneet eläkeläisinä 300 km päähän yksiöön enkä ole siitä paikkakunnasta kovin innostunut) vaan ihan niissä vanhemmissa. Ovat täysin sosiaalisesti kykenemättömiä ja pitävät minua perheen syntipukkina. Heidän seurassaan ei ole aidosti kivaa tai rentoa, vaan koko ajan saa miettiä, mistä seuraavana sätitään, jos ei suoraan niin vähintään selän takana.
Joo, toivottavasti siellä terapiassa opetettaisiin rajojen asettamista ja oikeutta vartioida niitä syyllistymättä.
Ap, sinä olet jo kärsinyt ihan tarpeeksi. Jos tuntuu ahdistavalta, ei tarvitse mennä, koska sitä enemmän sitä terapian tarvetta syntyy. Tai sitten menet niin, ettet odota itsellesi yhtään mitään. Yhtään. Mitään. Mutta harvalla työssäkäyvällä äidillä on aikaa moiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös kotoisin lestakylästä Pohjanmaalta. Isäni asui siellä kuolemaansa asti, äiti muutti sinne 80-luvulla töiden perässä ja lopulta rakastui isääni ja jäi. Äitini inhosi siellä asumista alusta loppuun asti, ja tilasi muuttokuorman puolen vuoden päästä isäni hautajaisista. Äiti on myös kotoisin lähikunnasta ja oli lukiossa vannonut ettei enää ikinä asuisi vastaavissa oloissa. Mutta kuinka sitten kävikään.
Äiti muutti samaan isoon kaupunkiin missä minä perheineni asun. Hän jankkaa yhä monta vuotta muuton jälkeenkin sitä, kuinka kamalaa hänen elämänsä siellä kylässä oli. Ei millään pysty nauttimaan ison kaupungin menosta, vaikka itse halusi muutosta elämäänsä. Istua nyhjöttää kaksiossaan, ei käy muualla kuin kaupassa eikä harrasta mitään. Märehtii vain mennyttä elämäänsä ja menetettyjä nuoruuden mahdollisuuksia, kun päätti jäädä isän luokse.
Aina kun näen äitiäni, joudun ottamaan beetasalpaajia. Se valittaminen syö mut hengiltä. Ja ei ole kiva tajuta, että en oikeastaan ollut toivottu lapsi ja senhän äiti on jo myöntänytkin, ettei oikeastaan ikinä olisi halunnut avioitua ja tehdä sairaanhoitajan töitä. Hän olisi halunnut vaatesuunnittelijaksi Milanoon, lahjakas kun oli käsitöissä.Tuo on kyllä surullinen tarina. Ei ihme, jos lestadiolaiskylässä katkeroituu syvästi. Vaikea tuosta on päästä irti kun ”elämä meni jo”. Yrittäisi nyt edes nauttia loppuelämästä kaupungissa, mutta helpommin sanottu kuin tehty.
Minulla samantapainen äiti, jonka elämän suurin virhe oli mennä naimisiin isäni kanssa (oli jo raskaana). Ottajiahan hänellä olisi ollut vaikka kuinka ja ties mitä hänestä olisi tullut, mutta isäni. Jälkeenpäin ajatellen olihan se sairasta, kuinka hän minun kuulteni haukkui isää ja ystävänsä kanssa rääpi kaiken ja sanoi minustakin, että tämä "Tiina" myös vihaa isäänsä.
Isäni kuollessa äiti oli 57 eli olisihan siinä ollut aikaa tehdä vaikka mitä, mutta ei, kaikki oli jo pilalla.
Täytyy kyllä ihmetellä millaisia Milanon muotisuunnittelijoita näistä kaikista olisi tullutkaan...
Miten oma elämäsi? Oletko tehnyt kaiken mistä joskus haaveilit ja oletko tyytyväinen?
Osan haaveista olen toteuttanut, osa ei toteutunut ja osan eteen ponnistelen. Ansioni ja epäonnistumiseni ovat kuitenkin omiani, eivätkä johdu esim. miehestäni. Saman viestin olen pyrkinyt välittämään lapsilleni. Onhan menestys tuuristakin kiinni, mutta katkeruuteen ei pidä jäädä vellomaan. Eteenpäin.
Jos elät vanhaksi, voi tulla aika, jolloin syytät muita siitä, että kaikki toivomasi ei toteutunut.
Nykypäivän 70-vuotiaat ovat syntyneet vuonna 1956
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän erittäin hyvin, mistä AP puhuu. Olen sukuni ensimmäinen ylioppilas, ensimmäinen korkakoulututkinnon ja siistiin sisätyöhön päätynyt. Teen itse töitä asioiden parissa, joiden arvo ylittää vanhempieni koko elämän ansiot. Juttelen töissä ja vapaalla kavereideni niin kulttuurista, politiikasta, urheilusta kuin matkustelustakin. Vanhemmat taas jankkaavat samoja asioita koko ajan. Niin oli lapsuudessanikin. Heidän keskustelujensa huipentuma on Salattujen elämien juonenkäänteet. Omat lapsenikaan eivät halua enää käydä heillä kylssä ja en voi moittia. Kyllä joululomalla on mukavampaa lasketella Alpeilla kuin istua vanhassa, peruskorjaamattomassa talossa ja hiihtää ympyrää lähipellolla.
Hohhoijaa, toteaa maalta kotoisin oleva maisteri, ei tosin suvun ensimmäinen.
70-vuotiailla ja sitä vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta jauhaa tunteistaan, niistä ei puhuttu. Kaikki aika meni arjen pyörittämiseen. Nykyään on niitä, jotka on palkattu sitä varten, että heille käydään valittamassa. Minä ja minun tunteet... Silti vaan valittaminen jatkuu myös keski-ikäisillä, nyt siitä, kun vanhemmat vaan elää eikä edes kuole, että pääsisi niitä näkemästä ja kuuntelemasta niiden iänikuisia juttuja.
Vierailija kirjoitti:
70-vuotiailla ja sitä vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta jauhaa tunteistaan, niistä ei puhuttu. Kaikki aika meni arjen pyörittämiseen. Nykyään on niitä, jotka on palkattu sitä varten, että heille käydään valittamassa. Minä ja minun tunteet... Silti vaan valittaminen jatkuu myös keski-ikäisillä, nyt siitä, kun vanhemmat vaan elää eikä edes kuole, että pääsisi niitä näkemästä ja kuuntelemasta niiden iänikuisia juttuja.
Mun lapset eivät toivo mun kuolemaa, ihan itse soittelevatkin silloin tällöin. Itse myös kysyvät sopiiko tulla käymään ja myös pyytävät minua luokseen, jopa haluavat hakea kylään kun minulla ei ole autoa. Antavat minun elää omannäköistäni elämää niinkuin minäkin annan heidän elää ja tehdä kuinka itselleen parhaaksi näkevät. Puolin ja toisin ollaan kiinnostuneita kuulumisista. Molemminpuolista kunnioitusta.
Te ylen ja sanomien pikku kullannuput ette varmaan oo koskaan saaneet piiskaa? Vai saitteko liian monta kertaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuakin tutumpaa. Joka viikko meilläkin käydään sama keskustelu; mitä kissa on tehnyt, mitä mumma on syönyt, missä käynyt, kuka kuollut jne. Samat asiat toistuu. Varovainen saa olla mitä hänelle kertoo, kun tahtoo ymmärtää kaiken väärin ja kertoo eteenpäin valheita. Typerät uskoo vanhaa höperöä. Kuuluu vanhuuteen ja sitä joutuu sietämään. Ei välttämättä rakkaudesta lajiin mutta antaakseen hyvää esimerkkiä omille lapsilleen, että vanhoista ihmisistä kuuluu huolehtia loppuun asti.
Ymmärsin kuitenkin, että ap:n vanhemmilla ei ole vielä muistisairautta, kuten sinun mummallasi taitaa olla?
Tokihan muistisairaan kanssa keskustelut ovat toistamista, mitä se ap:n vanhempien kanssa kuvauksesta päätellen ei ole.
Minusta ap osoittaa vanhempiaan kohtaan toiveita asioiden puhumisesta ja puhumista "oikeista" asioista eikä naakoista.
Aivan, on jotenkin outoa, että ap vaatii vanhempiaan nostamaan keskustelun tasoa. Jos ap viettää elämäänsä kultivoituneiden keskustelujen ympäröimänä, niin miten voi olla niin vaikeaa viettää muutama päivä seurassa, jossa jutut eivät täytä kaikkia omia kriteerejä. Elämä on täynnä erilaisia vuorovaikutustilanteita ja niihin sopeutumista. Jos olisin ap, olisin esim. kiinnostunut vanhempien lapsuudesta, suvun historiasta, tekisin varmaan jopa muistiinpanoja. Laittaisin ruokaa yhdessä, luettaisiin lehtiä tai nettiä. Jne. Apn vanhemmilla on pitkä elämä takana kaikkine tapahtumineen. Olisin kiinnostunut niistä.
Kylläpä on taas joillain vaikeaa hahmottaa, mikä on asian pihvi. Jestas sentään.
Asian pihvi on puhumattomuus!
Olemme kuulleet ap:n kannan. Vanhempiensa kanta on todennäköisesti aivan erilainen.
Et ole ap kertonut, oletko kuinka paljon haastanut vanhempiasi ja yrittänyt saada heitä puhumaan siitä ajasta, kun muutit pois kotoa. Tai siitä, millainen lapsuutesi oli. Mitä he ovat sanoneet? Kieltäytyneet sanomasta mitään?
Nyt kannattaisi vielä yrittää selvittää asioita kun he ovat elossa.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Mun mielestä on selvää, että kun elinpiiri pienenee, myös jutut vähenevät. Ei ole mitään kerrottavaa. Jos ei vanhus jaksa seurata enää uutisia ja ajankohtaisohjelmiakaan, ei jutun aihetta synny edes maailman tapahtumista. Sitten puhutaan siitä, että kahvi on kamalan kallista, mutta onneksi viime viikolla oli Juhla Mokka tarjouksessa.
Äitini oli vielä muistisairautensa alkuaikoina kiinnostunut maailman tapahtumista, mutta sitten lopulta ei enää. Isä taas ei ole koskaan ollut kiinnostunut muusta kuin työstään. Jäi työelämästä poiskin vasta 89-vuotiaana, mutta samat työjutut jatkuu edelleen, joskin nyt menneessä aikamuodossa. Isä on kertonut mulle samat työjuttunsa jo satoja kertoja eikä mulla ole aavistustakaan, keitä ne ihmiset ovat olleet, joista hän puhuu. Toisaalta isä ei oletakaan, että mä tajuaisin sen jutuista mitään. Hänelle on tärkeintä saada puhua ja mä olen oppinut vuosikymmenten varrella ajattelemaan omia juttujani isän puhuessa. Isä tykkää pitää "luentoja" ja sille riittää, että on vähintään yksi elollinen olento "yleisönä". Sillä ei ole merkitystä, kuunteleeko yleisö vai ei.
Vanhuksetkin ovat erilaisia ja jotkut ovat hyvinkin aktiiivisia ja toiset sitten taas eivät. Kuten nuoremmillakin, niin osa vanhuksista on kiinnostuneempia asioista ja ilmiöistä ja toiset taas henkilökohtaisista asioistaan, joihin voi kuulua lasten ja lastenlasten lisäksi vaikka naapureiden tai sukulaisten tekemiset ja sanomiset. Samaa ilmiötä huomaa, kun joku on pienten lasten kanssa muutaman vuoden kotona, niin jututkin alkaa liittyä pääasiassa lapsiin ja kotiin. Ja kun palaa taas työelämään, niin jututkin monipuolistuvat.
No se on jus näin vanhukset ovat erilaisia, lapset ,nuoret , aikuiset ,,,kaikki kaikki ovat erilaisia. Jotkut ovat niin maan yksinkertaisia ja jutut se mukaisia. Toiseta taas ovat niin lapsena kuin aikuisenakin väkkyjä, älykkäitä jne jne. Kahden vanhuksen välillä voi olla todella suuri ero , vaikka molemmat ovat ns terveitä.
Vierailija kirjoitti:
Te ylen ja sanomien pikku kullannuput ette varmaan oo koskaan saaneet piiskaa? Vai saitteko liian monta kertaa?
Ajatella, että salaliittoteoreetikot löytävät tiensä jopa tämän aiheiseen keskusteluun. Klopalistien valemetiako on tämänkin takana.
Vierailija kirjoitti:
70-vuotiailla ja sitä vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta jauhaa tunteistaan, niistä ei puhuttu. Kaikki aika meni arjen pyörittämiseen. Nykyään on niitä, jotka on palkattu sitä varten, että heille käydään valittamassa. Minä ja minun tunteet... Silti vaan valittaminen jatkuu myös keski-ikäisillä, nyt siitä, kun vanhemmat vaan elää eikä edes kuole, että pääsisi niitä näkemästä ja kuuntelemasta niiden iänikuisia juttuja.
Sinä ainakin olet aika tunneköyhä ja sosiaalisesti rajoittunut. Kuka täällä on väittänyt, että vanhemmille pitäisi puhua tunteista? Ihan vain kunnioittava käytös ja puheenvuoron antaminen olisi jo iso plussa. Onneksi uudella sukupolvella on paremmat sosiaaliset taidot ja enemmän empatiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuakin tutumpaa. Joka viikko meilläkin käydään sama keskustelu; mitä kissa on tehnyt, mitä mumma on syönyt, missä käynyt, kuka kuollut jne. Samat asiat toistuu. Varovainen saa olla mitä hänelle kertoo, kun tahtoo ymmärtää kaiken väärin ja kertoo eteenpäin valheita. Typerät uskoo vanhaa höperöä. Kuuluu vanhuuteen ja sitä joutuu sietämään. Ei välttämättä rakkaudesta lajiin mutta antaakseen hyvää esimerkkiä omille lapsilleen, että vanhoista ihmisistä kuuluu huolehtia loppuun asti.
Ymmärsin kuitenkin, että ap:n vanhemmilla ei ole vielä muistisairautta, kuten sinun mummallasi taitaa olla?
Tokihan muistisairaan kanssa keskustelut ovat toistamista, mitä se ap:n vanhempien kanssa kuvauksesta päätellen ei ole.
Minusta ap osoittaa vanhempiaan kohtaan toiveita asioiden puhumisesta ja puhumista "oikeista" asioista eikä naakoista.
Aivan, on jotenkin outoa, että ap vaatii vanhempiaan nostamaan keskustelun tasoa. Jos ap viettää elämäänsä kultivoituneiden keskustelujen ympäröimänä, niin miten voi olla niin vaikeaa viettää muutama päivä seurassa, jossa jutut eivät täytä kaikkia omia kriteerejä. Elämä on täynnä erilaisia vuorovaikutustilanteita ja niihin sopeutumista. Jos olisin ap, olisin esim. kiinnostunut vanhempien lapsuudesta, suvun historiasta, tekisin varmaan jopa muistiinpanoja. Laittaisin ruokaa yhdessä, luettaisiin lehtiä tai nettiä. Jne. Apn vanhemmilla on pitkä elämä takana kaikkine tapahtumineen. Olisin kiinnostunut niistä.
Ei ap:ta kiinnosta, kun helpompi on uhriutua. Vanhemmat ovat kohdelleet minua huonosti => en halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Ei puhettakaan, että selvittäisi miksi. Helpompi vaan ajatella että vanhemmat ovat kauheita ihmisiä eikä heidän kanssaan tarvitse olla tekemisissä.
Aivan, on jotenkin outoa, että ap vaatii vanhempiaan nostamaan keskustelun tasoa. Jos ap viettää elämäänsä kultivoituneiden keskustelujen ympäröimänä, niin miten voi olla niin vaikeaa viettää muutama päivä seurassa, jossa jutut eivät täytä kaikkia omia kriteerejä. Elämä on täynnä erilaisia vuorovaikutustilanteita ja niihin sopeutumista. Jos olisin ap, olisin esim. kiinnostunut vanhempien lapsuudesta, suvun historiasta, tekisin varmaan jopa muistiinpanoja. Laittaisin ruokaa yhdessä, luettaisiin lehtiä tai nettiä. Jne. Apn vanhemmilla on pitkä elämä takana kaikkine tapahtumineen. Olisin kiinnostunut niistä.