Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (871)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä.
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista.Tuo kohtaamattomuus on kyllä usein molemmlnpuolista.
Olen itse kasvanut aika samanlaisessa ympäristössä kuin AP. Teininä angstasin ja halusin pois.20 vuotta myöhemmin halusin muuttaa takaisin.
Huomaan tuon kohtaamattomuuden kaupungissa asuvan sisareni ja vanhempieni välillä.. Vanhemmat surevat, kun sisaresestani on tullut heille vieras kaupunkilainen muukalainen ja lapsen lapsetkin puhuvat heille vieraista asioista.
Sisareni taas suree, kun ei saa vastakaikua yrityksilleen kertoa työstään ja asioille, joita kaupungissa on tehnyt ja voi tehdä.
Itse nautin lintujen ja luonnon tarkkailusta ja viihdyn edelleen myös niiden asioiden parissa, joita kaupungissa voi tehdä.
Hetikö menee pasmat sekaisin, kun aletaan puhua jostain mikä liittyy kaupunkilaisuuteen? Kuulostaa enemmän asenneongelmalta.
Kyllä, molemminpuoliselta sellaselta, jos toiselle on myös vaikeaa puhua naakoista, teeren soitimesta ja siitä, joko karhut ovat lähteneet liikkeelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä.
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista.Tuo kohtaamattomuus on kyllä usein molemmlnpuolista.
Olen itse kasvanut aika samanlaisessa ympäristössä kuin AP. Teininä angstasin ja halusin pois.20 vuotta myöhemmin halusin muuttaa takaisin.
Huomaan tuon kohtaamattomuuden kaupungissa asuvan sisareni ja vanhempieni välillä.. Vanhemmat surevat, kun sisaresestani on tullut heille vieras kaupunkilainen muukalainen ja lapsen lapsetkin puhuvat heille vieraista asioista.
Sisareni taas suree, kun ei saa vastakaikua yrityksilleen kertoa työstään ja asioille, joita kaupungissa on tehnyt ja voi tehdä.
Itse nautin lintujen ja luonnon tarkkailusta ja viihdyn edelleen myös niiden asioiden parissa, joita kaupungissa voi tehdä.
Eikö ole aika kummallista, miten omasta lapsesta tulee muka muukalainen kaupungissa? Mitä niin ihmeellistä muka voi tapahtua? Todella kapeat täytyy olla puheenaiheet, jos toinen alkaa tuntua jopa muukalaiselta.
Jos vanhemmilla ei ole kokemusta kaupunki elämästä ja kokevat sen epäkiinnostavaksi ja jos aikuinen lapsi kokoo lapsuuden kasvuympäristönsä tylsäksi ja epäkiinnostavaksi, noin voi käydä.
Eikö joku muka usko, että 15-vuotiaatkin joutuvat muuttamaan muualle opintojen takia? Jos omalla paikkakunnalla on vain lukio ja pari hassua linjaa amiksen puolella, lähimmät oppilaitokset 100 kilometrin päässä, niin pakkohan sitä on lähteä, jos haluaa koulutuksen saada. Noin on ollut aina, on nyt ja tulevaisuudessa on vieläkin enemmän, kun niitä pikkusivupisteitä lopetetaan.
Naurahdin itsekseni. Asun lähiössä jossa naakat viihtyvät. Joskus päivän taittuessa hämäräksi ne lentelevät parvena ja naksutus kuuluu taivaalta. Yöt yöpyvät alueen isoissa kuusissa.
Varmasti olen niistä puhunut lapsilleni. Kuin myös rastaista jotka sotkevat pihassa autoja.
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ai, että suomalaiset rakastaa vanhuksia! Oikein sydäntä lämmittää.
Sitten ollaan rääkymässä palvelukotien hoidontasosta, kun ei jakseta omia vanhempia yhtä viikonloppua.
Halihali, pusipusi.
Mitä ihmettä nää järjenköyhät kommentit tässä ketjussa ovat? Joku yksi ihminen istuu rämpyttämässä näitä vain onko jengi oikeasti näin kuutamolla?
Itse kyllästyin käymään isoäitini luona (ja hänhän oli siis vanhus jota ei saanut kritisoida, hän oli yleisissä puheissa mahtava ihminen), koska hän ei koskaan päässyt eteenpäin lapsuudestani. Vaikka kuinka oli aika kulunut, niin hän ei irrottanut millään siitä dynamiikasta, jonka omat alkoholistivanhempani olivat luoneet. Lapsuudenperheessäni täysi riiviö siskoni oli kullannuppu, kun minua syytettiin ja syyllistettiin kaikesta. Yritin kaikkeni, että olisin saanut huomiota ja rakkautta, olin tosi ujo ja arka ja yritin siivota sitä tahtia mitä siskoni sotki tahallaan. Siitä huolimatta olin aina se paha, vaikka olisin päälläni seisonut ja laulanut hoosiannaa.
Oli hienoa, kun olin viisi vuotta autellut mummoa, niin yhtäkkiä havahduin siihen, miten hän meistä lapsista puhui. Siskoani ja hänen lapsuuttaan muisteltiin niin haikeudella, mutta minä olin kauhea turhasta kiukuttelija ja kamala lapsi. Jooh, kärsin kroonisesti esimerkiksi nälästä ja oireilin kaltoinkohtelustani, mutta mitä turhia tällaisia analysoimaan ja sellainen alle kouluikäinen itkee ja uhmaa ihan v..llakseen. Not. Tämä siis näyttäytyi isoäidilleni tällä tavalla. Sen sijaan hän ymmärtämällä ymmärsi kaikkia muita, esimerkiksi äärimmäisen hankalaa serkkuani ja keksi selityksiä käytökselleen, mutta tämä ei jostain syystä ulottunut minuun missään vaiheessa.
Siinä särkyi jotain lopullisesti, koska mummon mielestä tämä oli paras tapa osoittaa kiitollisuutta. Viimeisinä aikoina käsittelin tätä asiaa ja kyseenalaistin reilusti kaiken mitä minulle oli uskoteltu, mutta ei hirveästi kiinnostanut mennä käymään sattuneesta syystä.
Ja muuten, siskoni kissanpäivät tyyppinä, joka sai tehdä ilman seuraamuksia ihan mitä vain päättyivät lukioikään, kun kaverit laittoivat hänet kerralla kuriin. Kuulin jälkikäteen, että siellä oli viuhuneet ihan nyrkit, enkä yhtään epäile, etteikö olisi ollut aiheesta. Siskoni onneksi kasvoi, mutta taantui yhtäkkiä kolmikymppisenä takaisin lapseksi, jolla on edelleen olevinaan täydellinen syytesuoja.
En siis ihmettele ketjun ap:ta, jos ei huvita ajella jämähtäneeseen ilmapiiriin. Ei sitä kestä hullukaan.
Vierailija kirjoitti:
Aloitushan on halveksuntaa vanhempiaan kohtaan, 70-luvulta ( missä sitä ennen? ) maaseudulla asuneet sinne jämähtäneet peltojen keskelle. Aloittaja myös halveksii luontoa ja luonnon tarkkailua.
Miniäni on syntyperäinen kaupunkilainen, biologi, lintubongari, marjastaja, sienestäjä. Niin erilaisia olemme me ihmiset.
Eikä halveksi. Hän vain kuvaa sitä yleistä tilannetta ja olemusta, joka hänelle on ankea. Halveksunta on jotain aivan muuta. Jos lapsi tulee kaukaa käymään ja puheenaihe on tasoa pihan naakat ja naapureiden terveysongelmat, niin eikö lapsi voisi yhtälailla jättää tulematta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vielä tulee päivä, jolloin toivot voivasi käydä vielä kerran vanhempiesi luona ja kuulla ne samat turvallisen tutut jutut naakoista ja naapureista. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Entäpä jos ei tulekaan?
Voi pikkuiset mussun mussun roistot. Pusuja teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitushan on halveksuntaa vanhempiaan kohtaan, 70-luvulta ( missä sitä ennen? ) maaseudulla asuneet sinne jämähtäneet peltojen keskelle. Aloittaja myös halveksii luontoa ja luonnon tarkkailua.
Miniäni on syntyperäinen kaupunkilainen, biologi, lintubongari, marjastaja, sienestäjä. Niin erilaisia olemme me ihmiset.
Eikä halveksi. Hän vain kuvaa sitä yleistä tilannetta ja olemusta, joka hänelle on ankea. Halveksunta on jotain aivan muuta. Jos lapsi tulee kaukaa käymään ja puheenaihe on tasoa pihan naakat ja naapureiden terveysongelmat, niin eikö lapsi voisi yhtälailla jättää tulematta?
Äitihän soittaa hänelle joka päivä. Kun laosella ollut mt-ongelmia lapsesta lähtien äiti on huolissaan. Ja varpaillaan, puhuu naakoista jottei vaan utele, urki, loukkaa jotenkin mimosaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitushan on halveksuntaa vanhempiaan kohtaan, 70-luvulta ( missä sitä ennen? ) maaseudulla asuneet sinne jämähtäneet peltojen keskelle. Aloittaja myös halveksii luontoa ja luonnon tarkkailua.
Miniäni on syntyperäinen kaupunkilainen, biologi, lintubongari, marjastaja, sienestäjä. Niin erilaisia olemme me ihmiset.
Eikä halveksi. Hän vain kuvaa sitä yleistä tilannetta ja olemusta, joka hänelle on ankea. Halveksunta on jotain aivan muuta. Jos lapsi tulee kaukaa käymään ja puheenaihe on tasoa pihan naakat ja naapureiden terveysongelmat, niin eikö lapsi voisi yhtälailla jättää tulematta?
Minusta naakat on kiinnostava aihe. Mieluummin kuulen naakoista kuin vaikka jonkun lapsen päiväkotipäivästä vanhempansa kertomana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä.
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista.Tuo kohtaamattomuus on kyllä usein molemmlnpuolista.
Olen itse kasvanut aika samanlaisessa ympäristössä kuin AP. Teininä angstasin ja halusin pois.20 vuotta myöhemmin halusin muuttaa takaisin.
Huomaan tuon kohtaamattomuuden kaupungissa asuvan sisareni ja vanhempieni välillä.. Vanhemmat surevat, kun sisaresestani on tullut heille vieras kaupunkilainen muukalainen ja lapsen lapsetkin puhuvat heille vieraista asioista.
Sisareni taas suree, kun ei saa vastakaikua yrityksilleen kertoa työstään ja asioille, joita kaupungissa on tehnyt ja voi tehdä.
Itse nautin lintujen ja luonnon tarkkailusta ja viihdyn edelleen myös niiden asioiden parissa, joita kaupungissa voi tehdä.
Hetikö menee pasmat sekaisin, kun aletaan puhua jostain mikä liittyy kaupunkilaisuuteen? Kuulostaa enemmän asenneongelmalta.
Kyllä, molemminpuoliselta sellaselta, jos toiselle on myös vaikeaa puhua naakoista, teeren soitimesta ja siitä, joko karhut ovat lähteneet liikkeelle.
Tää on aivan uskomatonta, miten koko pääpointti on sivuutettu. Ongelma on se, että väännetään tikusta asiaa eikä puhuta asioista jotka ovat ihmissuhteen kannalta merkityksellistä. Ovatko naakat todella mielenkiintoisempi puheenaihe kuin vaikkapa lapsenlapsi? Onko siis ihme, jos tämän mies ja lapset eivät lähde mukaan kirveelläkään?
Ja me luetaan heidän lehtiään!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko nämä kirjoittajat kuitenkin sanomalaisia? Roistoja, tunteettomia robotteja löytyy sieltäkin.
Aktiiviset keskustelut auttavat myymään mainoksia. Niillähän tämä sivu pyörii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä.
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista.Tuo kohtaamattomuus on kyllä usein molemmlnpuolista.
Olen itse kasvanut aika samanlaisessa ympäristössä kuin AP. Teininä angstasin ja halusin pois.20 vuotta myöhemmin halusin muuttaa takaisin.
Huomaan tuon kohtaamattomuuden kaupungissa asuvan sisareni ja vanhempieni välillä.. Vanhemmat surevat, kun sisaresestani on tullut heille vieras kaupunkilainen muukalainen ja lapsen lapsetkin puhuvat heille vieraista asioista.
Sisareni taas suree, kun ei saa vastakaikua yrityksilleen kertoa työstään ja asioille, joita kaupungissa on tehnyt ja voi tehdä.
Itse nautin lintujen ja luonnon tarkkailusta ja viihdyn edelleen myös niiden asioiden parissa, joita kaupungissa voi tehdä.
Hetikö menee pasmat sekaisin, kun aletaan puhua jostain mikä liittyy kaupunkilaisuuteen? Kuulostaa enemmän asenneongelmalta.
Kyllä, molemminpuoliselta sellaselta, jos toiselle on myös vaikeaa puhua naakoista, teeren soitimesta ja siitä, joko karhut ovat lähteneet liikkeelle.
Tää on aivan uskomatonta, miten koko pääpointti on sivuutettu. Ongelma on se, että väännetään tikusta asiaa eikä puhuta asioista jotka ovat ihmissuhteen kannalta merkityksellistä. Ovatko naakat todella mielenkiintoisempi puheenaihe kuin vaikkapa lapsenlapsi? Onko siis ihme, jos tämän mies ja lapset eivät lähde mukaan kirveelläkään?
Lapsiperhe-elämä on äärimmäisen tylsä aihepiirii.
Jokainen voisi taas lukea aloituksen ajatuksella uudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitushan on halveksuntaa vanhempiaan kohtaan, 70-luvulta ( missä sitä ennen? ) maaseudulla asuneet sinne jämähtäneet peltojen keskelle. Aloittaja myös halveksii luontoa ja luonnon tarkkailua.
Miniäni on syntyperäinen kaupunkilainen, biologi, lintubongari, marjastaja, sienestäjä. Niin erilaisia olemme me ihmiset.
Eikä halveksi. Hän vain kuvaa sitä yleistä tilannetta ja olemusta, joka hänelle on ankea. Halveksunta on jotain aivan muuta. Jos lapsi tulee kaukaa käymään ja puheenaihe on tasoa pihan naakat ja naapureiden terveysongelmat, niin eikö lapsi voisi yhtälailla jättää tulematta?
Äitihän soittaa hänelle joka päivä. Kun laosella ollut mt-ongelmia lapsesta lähtien äiti on huolissaan. Ja varpaillaan, puhuu naakoista jottei vaan utele, urki, loukkaa jotenkin mimosaansa.
Kerro toki lisää, miksi maalaisboomereiden kanssa kannattaa laittaa välit poikki.
On aika häiriintynyttä, jos iäkäs äiti soittaa päivittäin. Kuka sellaista jaksaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai, että suomalaiset rakastaa vanhuksia! Oikein sydäntä lämmittää.
Sitten ollaan rääkymässä palvelukotien hoidontasosta, kun ei jakseta omia vanhempia yhtä viikonloppua.
Halihali, pusipusi.
Mitä ihmettä nää järjenköyhät kommentit tässä ketjussa ovat? Joku yksi ihminen istuu rämpyttämässä näitä vain onko jengi oikeasti näin kuutamolla?
Itse kyllästyin käymään isoäitini luona (ja hänhän oli siis vanhus jota ei saanut kritisoida, hän oli yleisissä puheissa mahtava ihminen), koska hän ei koskaan päässyt eteenpäin lapsuudestani. Vaikka kuinka oli aika kulunut, niin hän ei irrottanut millään siitä dynamiikasta, jonka omat alkoholistivanhempani olivat luoneet. Lapsuudenperheessäni täysi riiviö siskoni oli kullannuppu, kun minua syytettiin ja syyllistettiin kaikesta. Yritin kaikkeni, että olisin saanut huomiota ja rakkautta, olin tosi ujo ja arka ja yritin siivota sitä tahtia mitä siskoni sotki tahallaan. Siitä huolimatta olin aina se paha, vaikka olisin päälläni seisonut ja laulanut hoosiannaa.
Oli hienoa, kun olin viisi vuotta autellut mummoa, niin yhtäkkiä havahduin siihen, miten hän meistä lapsista puhui. Siskoani ja hänen lapsuuttaan muisteltiin niin haikeudella, mutta minä olin kauhea turhasta kiukuttelija ja kamala lapsi. Jooh, kärsin kroonisesti esimerkiksi nälästä ja oireilin kaltoinkohtelustani, mutta mitä turhia tällaisia analysoimaan ja sellainen alle kouluikäinen itkee ja uhmaa ihan v..llakseen. Not. Tämä siis näyttäytyi isoäidilleni tällä tavalla. Sen sijaan hän ymmärtämällä ymmärsi kaikkia muita, esimerkiksi äärimmäisen hankalaa serkkuani ja keksi selityksiä käytökselleen, mutta tämä ei jostain syystä ulottunut minuun missään vaiheessa.
Siinä särkyi jotain lopullisesti, koska mummon mielestä tämä oli paras tapa osoittaa kiitollisuutta. Viimeisinä aikoina käsittelin tätä asiaa ja kyseenalaistin reilusti kaiken mitä minulle oli uskoteltu, mutta ei hirveästi kiinnostanut mennä käymään sattuneesta syystä.
Ja muuten, siskoni kissanpäivät tyyppinä, joka sai tehdä ilman seuraamuksia ihan mitä vain päättyivät lukioikään, kun kaverit laittoivat hänet kerralla kuriin. Kuulin jälkikäteen, että siellä oli viuhuneet ihan nyrkit, enkä yhtään epäile, etteikö olisi ollut aiheesta. Siskoni onneksi kasvoi, mutta taantui yhtäkkiä kolmikymppisenä takaisin lapseksi, jolla on edelleen olevinaan täydellinen syytesuoja.
En siis ihmettele ketjun ap:ta, jos ei huvita ajella jämähtäneeseen ilmapiiriin. Ei sitä kestä hullukaan.
Siis mitä ihmettä, siskosi pahoinpideltiin ja se oli mielestäsi ansaittua? Oletko varma, ettet sittenkin ollut juuri niin pahansisuinen kuin mitä mummosi muistelee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä.
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista.Tuo kohtaamattomuus on kyllä usein molemmlnpuolista.
Olen itse kasvanut aika samanlaisessa ympäristössä kuin AP. Teininä angstasin ja halusin pois.20 vuotta myöhemmin halusin muuttaa takaisin.
Huomaan tuon kohtaamattomuuden kaupungissa asuvan sisareni ja vanhempieni välillä.. Vanhemmat surevat, kun sisaresestani on tullut heille vieras kaupunkilainen muukalainen ja lapsen lapsetkin puhuvat heille vieraista asioista.
Sisareni taas suree, kun ei saa vastakaikua yrityksilleen kertoa työstään ja asioille, joita kaupungissa on tehnyt ja voi tehdä.
Itse nautin lintujen ja luonnon tarkkailusta ja viihdyn edelleen myös niiden asioiden parissa, joita kaupungissa voi tehdä.
Hetikö menee pasmat sekaisin, kun aletaan puhua jostain mikä liittyy kaupunkilaisuuteen? Kuulostaa enemmän asenneongelmalta.
Kyllä, molemminpuoliselta sellaselta, jos toiselle on myös vaikeaa puhua naakoista, teeren soitimesta ja siitä, joko karhut ovat lähteneet liikkeelle.
Tää on aivan uskomatonta, miten koko pääpointti on sivuutettu. Ongelma on se, että väännetään tikusta asiaa eikä puhuta asioista jotka ovat ihmissuhteen kannalta merkityksellistä. Ovatko naakat todella mielenkiintoisempi puheenaihe kuin vaikkapa lapsenlapsi? Onko siis ihme, jos tämän mies ja lapset eivät lähde mukaan kirveelläkään?
Lapsiperhe-elämä on äärimmäisen tylsä aihepiirii.
Joten mitä ihmettä varten lapsiperhe tulisi käymään? Homehtukoot yksin eräkoppiinsa.
Ja taas yksi syvästi loukkaantunut lantapuntti.