Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.

Vierailija kirjoitti:

Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä. 
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista. 

Tuo kohtaamattomuus on kyllä usein molemmlnpuolista.

Olen itse kasvanut aika samanlaisessa ympäristössä kuin AP. Teininä angstasin ja halusin pois.20 vuotta myöhemmin halusin muuttaa takaisin.

Huomaan tuon kohtaamattomuuden kaupungissa asuvan sisareni ja vanhempieni välillä.. Vanhemmat surevat, kun sisaresestani on tullut heille vieras kaupunkilainen muukalainen ja lapsen lapsetkin puhuvat heille vieraista asioista.

Sisareni taas suree, kun ei saa vastakaikua yrityksilleen kertoa työstään ja asioille, joita kaupungissa on tehnyt ja voi tehdä.

Itse nautin lintujen ja luonnon tarkkailusta ja viihdyn edelleen myös niiden asioiden parissa, joita kaupungissa voi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Ap, sinun mittasi on tullut niin sanotusti täyteen ja se tapahtui ennen vanhempiesi kuolemaa. Ehkä myös omanarvontuntosi yrittää huutaa, että missä he olivat, kun tarvitsit heitä ja nyt sinä terveytesi uhalla yrität palvella heitä. Kun tuollaista nielee, masentuu. Muukin elinvoima lamaantuu, ei siitä voi sulkea vain osaa. 

Hyvin ilmaistu. Tuolta minusta tuntuu. Jotenkin toivoin, että ehkä jotain kivaa sanoisivat joskus jos teen asiat näin tai noin. Tajuan nyt, että varmaan jäin kaipaamaan jotain konkreettista tai sanallista hyväksyntää. Ehkä jaksoin nuorena niin paljon paremmin juurikin ystävieni vanhempien ansiosta. Kyllä tätä kuviota silloinkin ihmeteltiin, että itseksenikö asun. Suoraan sanottuna en varmaan olisi jaksanut lukiota läpi ilman heitä. Erityisellä lämmöllä muistelen ystäväni isää, jonka kanssa käytiin läpi matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Ja myöhemmin sain hänen kautta parempipalkkaisen työn teollisuusmaalaamosta.

Olisikohan ihan outoa tuoda heille kukkia. Jonkin kiitoksen haluan sanoa ennen kun ovat liian vanhoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä. 
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista. 

Tuo kohtaamattomuus on kyllä usein molemmlnpuolista.

 

Olen itse kasvanut aika samanlaisessa ympäristössä kuin AP. Teininä angstasin ja halusin pois.20 vuotta myöhemmin halusin muuttaa takaisin.

 

Huomaan tuon kohtaamattomuuden kaupungissa asuvan sisareni ja vanhempieni välillä.. Vanhemmat surevat, kun sisaresestani on tullut heille vieras kaupunkilainen muukalainen ja lapsen lapsetkin puhuvat heille vieraista asioista.

 

Sisareni taas suree, kun ei saa vastakaikua yrityksilleen kertoa työstään ja asioille, joita kaupungissa on tehnyt ja voi tehdä.

 

Itse nautin lintujen ja luonnon tarkkailusta ja viihdyn edelleen myös niiden asioiden parissa, joita kaupungissa voi tehdä.

Eikö ole aika kummallista, miten omasta lapsesta tulee muka muukalainen kaupungissa? Mitä niin ihmeellistä muka voi tapahtua? Todella kapeat täytyy olla puheenaiheet, jos toinen alkaa tuntua jopa muukalaiselta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, sinun mittasi on tullut niin sanotusti täyteen ja se tapahtui ennen vanhempiesi kuolemaa. Ehkä myös omanarvontuntosi yrittää huutaa, että missä he olivat, kun tarvitsit heitä ja nyt sinä terveytesi uhalla yrität palvella heitä. Kun tuollaista nielee, masentuu. Muukin elinvoima lamaantuu, ei siitä voi sulkea vain osaa. 

Hyvin ilmaistu. Tuolta minusta tuntuu. Jotenkin toivoin, että ehkä jotain kivaa sanoisivat joskus jos teen asiat näin tai noin. Tajuan nyt, että varmaan jäin kaipaamaan jotain konkreettista tai sanallista hyväksyntää. Ehkä jaksoin nuorena niin paljon paremmin juurikin ystävieni vanhempien ansiosta. Kyllä tätä kuviota silloinkin ihmeteltiin, että itseksenikö asun. Suoraan sanottuna en varmaan olisi jaksanut lukiota läpi ilman heitä. Erityisellä lämmöllä muistelen ystäväni isää, jonka kanssa käytiin läpi matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Ja myöhemmin sain hänen kautta parempipalkkaisen työn teollisuusmaalaamosta.

Olisikohan ihan outoa tuoda heille kukkia. Jonkin kiitoksen haluan sanoa ennen kun ovat liian vanhoja. 

Olen lähettänyt kukkia ja meiliä teiniaikaisen ystävän vanhemmille. Ystävä kuollut. Ovat olleet ilahtuneita.

Omiin vanhempiisi nähden:

Ap, älä hylkää itseäsi. Sinä et ole velkaa mitään. Anna vain ylijäämästä. Ja jos ylijäämää ei ole, se ei ole sinun vikasi. Jos vanhempasi olisivat toisenlaisia, sitä ylijäämää syntyisi. Mutta eivät he muutu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä. 
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista. 

Tuo kohtaamattomuus on kyllä usein molemmlnpuolista.

 

Olen itse kasvanut aika samanlaisessa ympäristössä kuin AP. Teininä angstasin ja halusin pois.20 vuotta myöhemmin halusin muuttaa takaisin.

 

Huomaan tuon kohtaamattomuuden kaupungissa asuvan sisareni ja vanhempieni välillä.. Vanhemmat surevat, kun sisaresestani on tullut heille vieras kaupunkilainen muukalainen ja lapsen lapsetkin puhuvat heille vieraista asioista.

 

Sisareni taas suree, kun ei saa vastakaikua yrityksilleen kertoa työstään ja asioille, joita kaupungissa on tehnyt ja voi tehdä.

 

Itse nautin lintujen ja luonnon tarkkailusta ja viihdyn edelleen myös niiden asioiden parissa, joita kaupungissa voi tehdä.

Hetikö menee pasmat sekaisin, kun aletaan puhua jostain mikä liittyy kaupunkilaisuuteen? Kuulostaa enemmän asenneongelmalta.

Mitä voi puhua jonkun avuttoman kaupunkilaisen kaa joka ei osaa enää mitään oikeita asioita....tuijottelee vain puhelintaan ja kuvittelee tekevänsä jotain? Milloin olleensa pankissa tai kaupassa jne. Joka on niin aidosti vieraantunut itsestään keinotekoisessa maailmassaan että mitään ei ole jäljellä? 

Vierailija kirjoitti:

Mitä voi puhua jonkun avuttoman kaupunkilaisen kaa joka ei osaa enää mitään oikeita asioita....tuijottelee vain puhelintaan ja kuvittelee tekevänsä jotain? Milloin olleensa pankissa tai kaupassa jne. Joka on niin aidosti vieraantunut itsestään keinotekoisessa maailmassaan että mitään ei ole jäljellä? 

Tämä on täysin yleinen asenne lähes kaikilla suurten ikäluokkien vanhemmilla, joiden lapsi on ottanut etäisyyden ongelmien vuoksi. Kyky ja halu kohdata tunnetasolla, olla rakentava ja etsiä keinoja yhteiseen ihmissuhteeseen on nolla ja lisäksi avoimen vihamielinen suhtautuminen. 

Vierailija kirjoitti:

Pystyvätkö vanhempasi vielä liikkumaan, käyvätkö he luonanne?

 

Vierailut helpottuisivat myös, jos et menisi koko viikonlopuksi, vaan kävisit päiväseltään. 300 km ei kuitenkaan ole niin pitkä matka, varsinkin jos puolisosi lähtisi mukaan, ja voisi ajaa osan matkaa. 

 

Onko sinulla mitään harrastusta, jota voisit tehdä samalla kun kuuntelet horinoita naapureista ja naakoista? Helpottaisi omaa oloa. Esim. käsityöt. 

Viimeinen virhe on päästää ankeuttaja-vanhemmat kotiisi! 

Ei nekään jaksa sinua!

Vierailija kirjoitti:

Inhoan kaiken ikäisiä , mutta erityisesti vanhoja ihmisiä

Pidä tuo muistissasi, sillä sinäkin tulet vanhaksi jos on elinpäiviä suotu. Kuvittele itsesi vanhana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko olla provo. Ei maalla nyt sentään noin tylsää ole jos harvakseltaan käy. Eikä kaupunki anna onnea yhtään sen enempää. 

Maalla voi kuule olla monenlaista. 

Kyllä niitä on semmoisia aivan järkyttäviä umpioita ja ihmisiä, ketkä ovat käytännössä, sori nyt vaan..kehitysvammaisen tasolla henkisesti. 

Maalla on normaaleja ihmisiä, älykkäitä ihmisiä, moderneja, edistyksellisiä ihmisiä, mutta myös raskaita, vammaisia, heikkolahjaisia, myrkyllisiä, epäkypsiä ja sietämättömiä. 

Kuten kaupungissakin siis. 

Ja miten joku, joka tulee vain vierailemaan vanhemmilleen, muka joutuu tällaisen paikallisten umpioitten, heikkolahjaisten ym. maalaisten kanssa tekemisiin?

Tämä nimenomaan. Koko ketju on ihan älytön kun ap on onnistunut kehystämään asian niin että tässä puhutaan ristiin ihan eri asioista. Yhden puhuu maaseutuasumisen luonteesta ja toiset jostain ylisukupolvisista traumoista ja kaltoinkohtelusta. 

Nähdäkseni ap:lla on traumaattinen kokemus sekä maaseutuasumisesta että ylisukupolvisesta kaltoinkohtelusta. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää, että kyse ei ole joko tai vaan sekä että?

Eikä ole ap:n vika, että osa kommentoijista on kiivaita junttiutuneen maaseutuasumisen puolustajia, ja osa kommentoijista on kiivaita "lapsi on velkaa vanhemmilleen" ajatteluun jumiutuneita ikäihmisiä?

Musta on ollut vapauttavaa päästää irti velvoitteista. Että ei ole pakko mennä paikkoihin joissa oleminen ahdistaa. Et ole kenellekään mitään velkaa, paitsi itsellesi sen että pyrit olemaan onnellinen. Ja eikö vanhemmat voisi tulla sinua katsomaan kaupunkiin? Kai junat nyt kulkee edelleen. 

Tänäänkin monet 16-vuotiaat heräsivät yksinasuvana opiskelija-asunnoissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:llä riittää loputtomasti ymmärrystä itselleen, muttei ollenkaan vanhemmilleen.

Eikö vanhempien pitäisi yrittää ymmärtää lastaan?

Tietysti puolin ja toisin, mutta mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sen tasa-arvoisemmaksi suhde vanhempiin yleensä muodostuu. Ap uhriutuu ja hakee täältä selkeästi tukea uhritarinalleen. 

Siinä, että katsotaan lasten olevan jotain velkaa vanhemmilleen, ei ole mitään tasa-arvoa koskaan nähtykään. 

Aloitushan on halveksuntaa vanhempiaan kohtaan, 70-luvulta ( missä sitä ennen? ) maaseudulla asuneet sinne jämähtäneet peltojen keskelle. Aloittaja myös halveksii luontoa ja luonnon tarkkailua. 

Miniäni on syntyperäinen kaupunkilainen, biologi, lintubongari, marjastaja, sienestäjä.  Niin erilaisia olemme  me ihmiset. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä. 
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista. 

Juuri tätä olin tulossa sanomaan. Muistan omasta lapsuudestani, miten osa ihmisistä ohitti minut jo silloin. Muistan kun puhuin, niin aikuinen vain tuijotti minua, ja jatkoi sen jälkeen omia juttujaan ottamatta mitään kantaa siihen mitä sanoin. Härskeimmät eivät vastanneet mihinkään kysymyksiin, vaikka ne olisivat olleet miten olennaisia, kuten onko vessan hanan välttämätöntä olla päällä. Aikuinen ei katkaissut omaa puhetulvaansa, kävi vain sammuttamassa hanan ja jatkoi pälpätystään. 

Kummasti aikuistuessa tää asetelma ei ole muuttunut. 

Boomerhullut pääsi vauhtiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempasi joutuivat sietämään sinua  siitä  lähtien  kun synnyit.  Lapsuuden,  teini-iän  ja  nyt sinun  kaunasi.

Tosin lapsen syntymä on vanhempien "syytä", ei lapsi pyytänyt syntyä tähän maailmaan. Olisivat jättäneet hankkimasta lapsen, niin ei tarvitsisi sietääkään.

Tämä kiittämätön lapsellinen itsekäs narsistinen paskapääasenne on isoin ongelma nyky yhteiskunnassa. Te paskiaiset ette ole kiitollisia olemassaolostanne vaan sekin on vanhempien vika että antoivat teille elämän lahjan. V***u että olette säälittäviä mulqquja.

 

Ankeus ei ole kylän tai vanhempien syy vaan teidän lorttoaivojen tuotosta. Te olette ankeita paskakasaihimisä ja syytätte kaikkia muita kuin itseänne.

Nyt meni maalaisella tunteisiin, kun joku ei viihtynytkään maaseudulla? Jos lapsia hankkii, on heistä vastuu. Se ei ole vanhempien päätös, mitä lapsi saa opiskella, mutta valitettavasti vanhemmat voivat päättää, miten hankalasti perhe asuu lapsen kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Mitä voi puhua jonkun avuttoman kaupunkilaisen kaa joka ei osaa enää mitään oikeita asioita....tuijottelee vain puhelintaan ja kuvittelee tekevänsä jotain? Milloin olleensa pankissa tai kaupassa jne. Joka on niin aidosti vieraantunut itsestään keinotekoisessa maailmassaan että mitään ei ole jäljellä? 

Ja taas yksi syvästi loukkaantunut lantapuntti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä. 
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista. 

Tuo kohtaamattomuus on kyllä usein molemmlnpuolista.

 

Olen itse kasvanut aika samanlaisessa ympäristössä kuin AP. Teininä angstasin ja halusin pois.20 vuotta myöhemmin halusin muuttaa takaisin.

 

Huomaan tuon kohtaamattomuuden kaupungissa asuvan sisareni ja vanhempieni välillä.. Vanhemmat surevat, kun sisaresestani on tullut heille vieras kaupunkilainen muukalainen ja lapsen lapsetkin puhuvat heille vieraista asioista.

 

Sisareni taas suree, kun ei saa vastakaikua yrityksilleen kertoa työstään ja asioille, joita kaupungissa on tehnyt ja voi tehdä.

 

Itse nautin lintujen ja luonnon tarkkailusta ja viihdyn edelleen myös niiden asioiden parissa, joita kaupungissa voi tehdä.

Hetikö menee pasmat sekaisin, kun aletaan puhua jostain mikä liittyy kaupunkilaisuuteen? Kuulostaa enemmän asenneongelmalta.

Kyllä, molemminpuoliselta sellaselta, jos toiselle on myös vaikeaa puhua naakoista, teeren soitimesta ja siitä, joko karhut ovat lähteneet liikkeelle.