Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (895)
Vierailija kirjoitti:
Voitas kirjoittaa runo ylen trollaavista pikkunaperoista. On heillä ikää 40-65, mutta trollina esiintyvät. Mielikuvitusjuttuja niin kuin lapsilla ikään. Lienevät enimmäkseen miehiä?
Eilisaamuna nostivat kymmenkunta yli 10 vuotta vanhaa keskustelua äitien huonoudesta. Eivät lähteneet tulille. Tänään onnistui ja palstalla kirjoituksia. Mainostilaa sivustolle saadaan myytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Joo ei aina kaikki ole niin kiinnostavaa ja mielekästä, mutta miksi et jaksa vanhempiasi? En minäkään aina erästä jaksaisi, mutta on kuitenkin vanhempani. Jaksoihan se vanhempasikin sinua?
En tiedä. Heidän seura saa minut ihan pienistäkin asioista suutuksiin (en näytä sitä heille) ja kaiken kaikkiaan on epämiellyttävä olo.
Eli eihän tässä ole kyse sinun vanhemmistasi tai siitä lapsuuden paikkakunnasta. Kyse on sinusta ja sinun epämieluisista tunteistasi, joita olet muualla päässyt karkuun. Lapsuuden perhe triggeröi sinussa jotain, mitä et ole käsitellyt vielä lainkaan.
Miten niin ei ole kyse vanhemmista? Minulle on ihan sama, jos vaikka joku työkaverini pitää minua arvottomana, mutta jos sama tunteen herättää oma äiti niin kyllähän se on kuin puukonisku sydämeen. Lapsi peilaa koko elämänsä itseään suhteessa siihen miten vanhemmat hänet näkevät. Jos AP on saanut lapsuudessaan kokea olevansa vanhemmilleen näkymätön ja välinpitämätön, "ihan sama" kenestä ei jakseta olla lainkaan kiinnostuneita edes sen vertaa, että halutaan tukea oppikirjat hankkimalla, kyllähän sellainen jättää jäljen minäkuvaan ja luo syvät haavat. Ei ihme, että AP on ollut masentunut eikä ole lainkaan yllättävää, jos AP on vapautunut näistä tunteista päästyään kiinni itsenäiseen, omaan elämäänsä.
Kiitos asiallisesta ja ymmärtävästä kommentista!
En ymmärrä, miten ihmeessä tämä aihe voi herättää niin paljon vihaa. Onko tämä oikeasti jollekin niin mahdoton ajatus, että syvällä maaseudulla on niin onneton? Jos itse siellä viihtyy niin miksi siitä pitää tehdä nälvimiseen asti ulottuva ongelma, jos toinen on asunut siellä ahdistukseen asti? Miksi maaseutuasumisen ongelmista ei saa puhua ilman peppukipua? Eikö todellakaan voi käydä mielessä, ettei maaseudulta poismuuttanut kuvittele olevansa jotenkin hienompi? Tuollaiset vanhemmat, mitä minulla oli, eivät saisi niin paljon ”tuhoa aikaan” jos elämä olisi ollut taajamssa tai edes kyläkeskittymässä. Syrjässä asuminen mahdollisti eristäytymisen ja sen, että on täysin riippuvainen vajaa-ajalla vanhempien kyydeistä. Ei tätä varmaan ymmärrä, ellei sitä ole itse kokenut omissa nahoissaan.
Minkälainen ihminen sanoo, että ryhdistäydy tai älä ahdistu? Olen taistellut kotikylä-ahdistusta vastaan jo vuosia juurikin velvollisuudentunnon vuoksi. En ole kyennyt sanottamaan olotilaa. Olen liian kauan kieltänyt itseltäni tämän, miten paljon vanhempieni vähättely koulutusta kohtaan on satuttanut. Jälkikäteen ajateltuna, onhan tuo aikamoista mielivaltaa lasta kohtaan, ettei lukiokirjoja hankita. Siinä mielessä tehneet kyllä pahoja asioita.
Liian pitkään oon yrittänyt ajatella asian sitä kautta, etteivät he itse ole saaneet kovin ihmeellistä lapsuutta eikä täten osaa olla vanhempia. Ainakin äitini oli omien vanhempiensa pompottama, vaikka ei mitään väkivaltaa toki ollut. Mutta nyt totta tosiaan riittää tämä. Jos eivät selitystäni tauon tarpeelle ymmärrä, annan asian olla. Pallo on heillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Joo ei aina kaikki ole niin kiinnostavaa ja mielekästä, mutta miksi et jaksa vanhempiasi? En minäkään aina erästä jaksaisi, mutta on kuitenkin vanhempani. Jaksoihan se vanhempasikin sinua?
En tiedä. Heidän seura saa minut ihan pienistäkin asioista suutuksiin (en näytä sitä heille) ja kaiken kaikkiaan on epämiellyttävä olo.
Eli eihän tässä ole kyse sinun vanhemmistasi tai siitä lapsuuden paikkakunnasta. Kyse on sinusta ja sinun epämieluisista tunteistasi, joita olet muualla päässyt karkuun. Lapsuuden perhe triggeröi sinussa jotain, mitä et ole käsitellyt vielä lainkaan.
Miten niin ei ole kyse vanhemmista? Minulle on ihan sama, jos vaikka joku työkaverini pitää minua arvottomana, mutta jos sama tunteen herättää oma äiti niin kyllähän se on kuin puukonisku sydämeen. Lapsi peilaa koko elämänsä itseään suhteessa siihen miten vanhemmat hänet näkevät. Jos AP on saanut lapsuudessaan kokea olevansa vanhemmilleen näkymätön ja välinpitämätön, "ihan sama" kenestä ei jakseta olla lainkaan kiinnostuneita edes sen vertaa, että halutaan tukea oppikirjat hankkimalla, kyllähän sellainen jättää jäljen minäkuvaan ja luo syvät haavat. Ei ihme, että AP on ollut masentunut eikä ole lainkaan yllättävää, jos AP on vapautunut näistä tunteista päästyään kiinni itsenäiseen, omaan elämäänsä.
Kiitos asiallisesta ja ymmärtävästä kommentista!
En ymmärrä, miten ihmeessä tämä aihe voi herättää niin paljon vihaa. Onko tämä oikeasti jollekin niin mahdoton ajatus, että syvällä maaseudulla on niin onneton? Jos itse siellä viihtyy niin miksi siitä pitää tehdä nälvimiseen asti ulottuva ongelma, jos toinen on asunut siellä ahdistukseen asti? Miksi maaseutuasumisen ongelmista ei saa puhua ilman peppukipua? Eikö todellakaan voi käydä mielessä, ettei maaseudulta poismuuttanut kuvittele olevansa jotenkin hienompi? Tuollaiset vanhemmat, mitä minulla oli, eivät saisi niin paljon ”tuhoa aikaan” jos elämä olisi ollut taajamssa tai edes kyläkeskittymässä. Syrjässä asuminen mahdollisti eristäytymisen ja sen, että on täysin riippuvainen vajaa-ajalla vanhempien kyydeistä. Ei tätä varmaan ymmärrä, ellei sitä ole itse kokenut omissa nahoissaan.
Minkälainen ihminen sanoo, että ryhdistäydy tai älä ahdistu? Olen taistellut kotikylä-ahdistusta vastaan jo vuosia juurikin velvollisuudentunnon vuoksi. En ole kyennyt sanottamaan olotilaa. Olen liian kauan kieltänyt itseltäni tämän, miten paljon vanhempieni vähättely koulutusta kohtaan on satuttanut. Jälkikäteen ajateltuna, onhan tuo aikamoista mielivaltaa lasta kohtaan, ettei lukiokirjoja hankita. Siinä mielessä tehneet kyllä pahoja asioita.
Liian pitkään oon yrittänyt ajatella asian sitä kautta, etteivät he itse ole saaneet kovin ihmeellistä lapsuutta eikä täten osaa olla vanhempia. Ainakin äitini oli omien vanhempiensa pompottama, vaikka ei mitään väkivaltaa toki ollut. Mutta nyt totta tosiaan riittää tämä. Jos eivät selitystäni tauon tarpeelle ymmärrä, annan asian olla. Pallo on heillä.
Lopeta jo toi itsellesi vastaileminen ja sössöttäminen. Et saa edes päätettyä, onko kyse jostain yleisestä maaseutuahdistuksesta vai vakavasta henkisestä väkivallasta ja kaltoinkohtelusta. Vaihdat stooria koko ajan sen mukaan, mitä sulle kommentoidaan. Olet aivan sairas päästäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Joo ei aina kaikki ole niin kiinnostavaa ja mielekästä, mutta miksi et jaksa vanhempiasi? En minäkään aina erästä jaksaisi, mutta on kuitenkin vanhempani. Jaksoihan se vanhempasikin sinua?
En tiedä. Heidän seura saa minut ihan pienistäkin asioista suutuksiin (en näytä sitä heille) ja kaiken kaikkiaan on epämiellyttävä olo.
Eli eihän tässä ole kyse sinun vanhemmistasi tai siitä lapsuuden paikkakunnasta. Kyse on sinusta ja sinun epämieluisista tunteistasi, joita olet muualla päässyt karkuun. Lapsuuden perhe triggeröi sinussa jotain, mitä et ole käsitellyt vielä lainkaan.
Miten niin ei ole kyse vanhemmista? Minulle on ihan sama, jos vaikka joku työkaverini pitää minua arvottomana, mutta jos sama tunteen herättää oma äiti niin kyllähän se on kuin puukonisku sydämeen. Lapsi peilaa koko elämänsä itseään suhteessa siihen miten vanhemmat hänet näkevät. Jos AP on saanut lapsuudessaan kokea olevansa vanhemmilleen näkymätön ja välinpitämätön, "ihan sama" kenestä ei jakseta olla lainkaan kiinnostuneita edes sen vertaa, että halutaan tukea oppikirjat hankkimalla, kyllähän sellainen jättää jäljen minäkuvaan ja luo syvät haavat. Ei ihme, että AP on ollut masentunut eikä ole lainkaan yllättävää, jos AP on vapautunut näistä tunteista päästyään kiinni itsenäiseen, omaan elämäänsä.
No sitäpä just! Ap ei voi muuttaa vanhempiaan, oli he sitten millaisia hyvänsä. Ap:n on tehtävä se muutos itsensä kanssa. Eli ei ole kyse ap:n vanhemmista vaan hän on irrallinen omista vanhemmistaan ja vastuussa omien tunteidensa käsittelystä, jotta voi jättää lapsuuden traumat taakseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tälle joka 23-vuotiaan elämässä vielä täysillä mukana. Joskus tulee aika kun hyvönkin äidin on aika irrottaa. Antaa omaa tilaa ja oma elämä eikä joka päivä soitella ja olla lapsensa pankkitilillä käyööoikeuden haltija ja näkijä. Lapsuudessa avatun.
Ei piä mennä äärimmäisyydestä toiseen. Viimeistään kun lapsella puoliso on "hyvä äitiys " hillittävä.
Pitäisikö laittaa ovi lapsen naaman edestä kiinni, kun tulee oven taakse?
Minulla ei ole pienintäkään aavistusta lapsen todellisesta varallisuudesta, mutta onhan se nyt ihan hirveää, jos kysyy, maksaisinko minä tällä kertaa uuden maton eteiseen kun siitä puhui viimeksi. Miniäkokelaskin käy kylässä, aivan pyytämättäkin ja on oikein ystävällinen ja kiva ihminen.
Mikä siinä on, että kaikki asiat on pakko vääntää päälaelleen vain nälvimisen huvista?
Tavallisilla ihmisllä ei ole tarvetta "kaikki asiat" "vääntää päälaelleen" "vain nälvimisen huvista".
Ei suinkaan.
Vain sellaisilla ihmisillä, joilla on hyvin vaikeita, komplisoituneita, ihmissuhteita vanhempien, lasten, sisarusten, kanssa.
Sellaisiakin ihmisiä on. Koeta ymmärtää ja hyväksyä se.
Mä just nyt ahdistun siitä että käytän jonkinverran yleä. Sitten.tulee taas tällainen.ketju ja tajuaa, että siellä on porukkaa, jotka todella ovat valmiita kiusaamaan ihmisiä, kuulijoita, katsojia, lukijoita. Noin muka niin kuin vitsinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos et jaksa edes käydä vanhempiesi luona, niin miten voisit koskaan auttaa heitä heidän sairastuessaan? Siihen tarvittaisiin empatiaa! Hei hoivasivat sinut aikuiseksi ja nyt he ovat vääränlaisia sinulle?
Oletko itse kaikille muille täydellinen?
Suosittelen viettämään heidän kanssaan viikon, niin ymmärrät ehkä mitä siellä on meneillään. Ei se viikonlopussa paljastu! Ehkä dementia kurkistelee jo siellä ja ongelmat kasaantuvat, siltä se kuulostaa. Ovatko käyneet lääkärissä? Mene mukaan sinne lääkäriin, välitä, hoivaa, ymmärrä heitä<3 Vanhuus ei tarkoita ikuista Vappua!
Eiköhän Ap erittäin hyvin kuvannut vanhempiensa tilannetta. Sinä vain et jaksanut lukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Joo ei aina kaikki ole niin kiinnostavaa ja mielekästä, mutta miksi et jaksa vanhempiasi? En minäkään aina erästä jaksaisi, mutta on kuitenkin vanhempani. Jaksoihan se vanhempasikin sinua?
En tiedä. Heidän seura saa minut ihan pienistäkin asioista suutuksiin (en näytä sitä heille) ja kaiken kaikkiaan on epämiellyttävä olo.
Eli eihän tässä ole kyse sinun vanhemmistasi tai siitä lapsuuden paikkakunnasta. Kyse on sinusta ja sinun epämieluisista tunteistasi, joita olet muualla päässyt karkuun. Lapsuuden perhe triggeröi sinussa jotain, mitä et ole käsitellyt vielä lainkaan.
Miten niin ei ole kyse vanhemmista? Minulle on ihan sama, jos vaikka joku työkaverini pitää minua arvottomana, mutta jos sama tunteen herättää oma äiti niin kyllähän se on kuin puukonisku sydämeen. Lapsi peilaa koko elämänsä itseään suhteessa siihen miten vanhemmat hänet näkevät. Jos AP on saanut lapsuudessaan kokea olevansa vanhemmilleen näkymätön ja välinpitämätön, "ihan sama" kenestä ei jakseta olla lainkaan kiinnostuneita edes sen vertaa, että halutaan tukea oppikirjat hankkimalla, kyllähän sellainen jättää jäljen minäkuvaan ja luo syvät haavat. Ei ihme, että AP on ollut masentunut eikä ole lainkaan yllättävää, jos AP on vapautunut näistä tunteista päästyään kiinni itsenäiseen, omaan elämäänsä.
Kiitos asiallisesta ja ymmärtävästä kommentista!
En ymmärrä, miten ihmeessä tämä aihe voi herättää niin paljon vihaa. Onko tämä oikeasti jollekin niin mahdoton ajatus, että syvällä maaseudulla on niin onneton? Jos itse siellä viihtyy niin miksi siitä pitää tehdä nälvimiseen asti ulottuva ongelma, jos toinen on asunut siellä ahdistukseen asti? Miksi maaseutuasumisen ongelmista ei saa puhua ilman peppukipua? Eikö todellakaan voi käydä mielessä, ettei maaseudulta poismuuttanut kuvittele olevansa jotenkin hienompi? Tuollaiset vanhemmat, mitä minulla oli, eivät saisi niin paljon ”tuhoa aikaan” jos elämä olisi ollut taajamssa tai edes kyläkeskittymässä. Syrjässä asuminen mahdollisti eristäytymisen ja sen, että on täysin riippuvainen vajaa-ajalla vanhempien kyydeistä. Ei tätä varmaan ymmärrä, ellei sitä ole itse kokenut omissa nahoissaan.
Minkälainen ihminen sanoo, että ryhdistäydy tai älä ahdistu? Olen taistellut kotikylä-ahdistusta vastaan jo vuosia juurikin velvollisuudentunnon vuoksi. En ole kyennyt sanottamaan olotilaa. Olen liian kauan kieltänyt itseltäni tämän, miten paljon vanhempieni vähättely koulutusta kohtaan on satuttanut. Jälkikäteen ajateltuna, onhan tuo aikamoista mielivaltaa lasta kohtaan, ettei lukiokirjoja hankita. Siinä mielessä tehneet kyllä pahoja asioita.
Liian pitkään oon yrittänyt ajatella asian sitä kautta, etteivät he itse ole saaneet kovin ihmeellistä lapsuutta eikä täten osaa olla vanhempia. Ainakin äitini oli omien vanhempiensa pompottama, vaikka ei mitään väkivaltaa toki ollut. Mutta nyt totta tosiaan riittää tämä. Jos eivät selitystäni tauon tarpeelle ymmärrä, annan asian olla. Pallo on heillä.
Lopeta jo toi itsellesi vastaileminen ja sössöttäminen. Et saa edes päätettyä, onko kyse jostain yleisestä maaseutuahdistuksesta vai vakavasta henkisestä väkivallasta ja kaltoinkohtelusta. Vaihdat stooria koko ajan sen mukaan, mitä sulle kommentoidaan. Olet aivan sairas päästäsi.
Olet sä aikamoinen neropatti, jos et vieläkään ole huomannut, ettei tällaista asiaa välttämättä edes tiedosta, mistä voi johtua vai onko monen tekijän summa. Katsos kun asiat eivät ole mustavalkoisia, että asialla x on syynä tasantarkkaan y. Et varmasti ole kokenut paniikkikohtausta koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Joo ei aina kaikki ole niin kiinnostavaa ja mielekästä, mutta miksi et jaksa vanhempiasi? En minäkään aina erästä jaksaisi, mutta on kuitenkin vanhempani. Jaksoihan se vanhempasikin sinua?
En tiedä. Heidän seura saa minut ihan pienistäkin asioista suutuksiin (en näytä sitä heille) ja kaiken kaikkiaan on epämiellyttävä olo.
Eli eihän tässä ole kyse sinun vanhemmistasi tai siitä lapsuuden paikkakunnasta. Kyse on sinusta ja sinun epämieluisista tunteistasi, joita olet muualla päässyt karkuun. Lapsuuden perhe triggeröi sinussa jotain, mitä et ole käsitellyt vielä lainkaan.
Miten niin ei ole kyse vanhemmista? Minulle on ihan sama, jos vaikka joku työkaverini pitää minua arvottomana, mutta jos sama tunteen herättää oma äiti niin kyllähän se on kuin puukonisku sydämeen. Lapsi peilaa koko elämänsä itseään suhteessa siihen miten vanhemmat hänet näkevät. Jos AP on saanut lapsuudessaan kokea olevansa vanhemmilleen näkymätön ja välinpitämätön, "ihan sama" kenestä ei jakseta olla lainkaan kiinnostuneita edes sen vertaa, että halutaan tukea oppikirjat hankkimalla, kyllähän sellainen jättää jäljen minäkuvaan ja luo syvät haavat. Ei ihme, että AP on ollut masentunut eikä ole lainkaan yllättävää, jos AP on vapautunut näistä tunteista päästyään kiinni itsenäiseen, omaan elämäänsä.
Kiitos asiallisesta ja ymmärtävästä kommentista!
En ymmärrä, miten ihmeessä tämä aihe voi herättää niin paljon vihaa. Onko tämä oikeasti jollekin niin mahdoton ajatus, että syvällä maaseudulla on niin onneton? Jos itse siellä viihtyy niin miksi siitä pitää tehdä nälvimiseen asti ulottuva ongelma, jos toinen on asunut siellä ahdistukseen asti? Miksi maaseutuasumisen ongelmista ei saa puhua ilman peppukipua? Eikö todellakaan voi käydä mielessä, ettei maaseudulta poismuuttanut kuvittele olevansa jotenkin hienompi? Tuollaiset vanhemmat, mitä minulla oli, eivät saisi niin paljon ”tuhoa aikaan” jos elämä olisi ollut taajamssa tai edes kyläkeskittymässä. Syrjässä asuminen mahdollisti eristäytymisen ja sen, että on täysin riippuvainen vajaa-ajalla vanhempien kyydeistä. Ei tätä varmaan ymmärrä, ellei sitä ole itse kokenut omissa nahoissaan.
Minkälainen ihminen sanoo, että ryhdistäydy tai älä ahdistu? Olen taistellut kotikylä-ahdistusta vastaan jo vuosia juurikin velvollisuudentunnon vuoksi. En ole kyennyt sanottamaan olotilaa. Olen liian kauan kieltänyt itseltäni tämän, miten paljon vanhempieni vähättely koulutusta kohtaan on satuttanut. Jälkikäteen ajateltuna, onhan tuo aikamoista mielivaltaa lasta kohtaan, ettei lukiokirjoja hankita. Siinä mielessä tehneet kyllä pahoja asioita.
Liian pitkään oon yrittänyt ajatella asian sitä kautta, etteivät he itse ole saaneet kovin ihmeellistä lapsuutta eikä täten osaa olla vanhempia. Ainakin äitini oli omien vanhempiensa pompottama, vaikka ei mitään väkivaltaa toki ollut. Mutta nyt totta tosiaan riittää tämä. Jos eivät selitystäni tauon tarpeelle ymmärrä, annan asian olla. Pallo on heillä.
Lopeta jo toi itsellesi vastaileminen ja sössöttäminen. Et saa edes päätettyä, onko kyse jostain yleisestä maaseutuahdistuksesta vai vakavasta henkisestä väkivallasta ja kaltoinkohtelusta. Vaihdat stooria koko ajan sen mukaan, mitä sulle kommentoidaan. Olet aivan sairas päästäsi.
Olet sä aikamoinen neropatti, jos et vieläkään ole huomannut, ettei tällaista asiaa välttämättä edes tiedosta, mistä voi johtua vai onko monen tekijän summa. Katsos kun asiat eivät ole mustavalkoisia, että asialla x on syynä tasantarkkaan y. Et varmasti ole kokenut paniikkikohtausta koskaan.
Lässyn lässyn.
Voi, mä niin YMMÄRRÄN SINUA AP, olen vanhempiesi ikäinen, mutta ylen kiinnostunut kaiken maailman asioista. Kiitos digilaitteiden , ettemme tarvitse seinän peittävää kirjahyllyä kirjoineen.
Ihan hyvällä omallatunnolla voit lopettaa sen vanhempiesi luona ramppaamisen. SINULLAKIN ON VAIN YKSI ELÄMÄ, eikä kukaan tiedä miten se menee. Nauti nyt siitä. Puhu puhelimessa heidän kanssaan , jos huvittaa. Ei ole pakko vastata.
Kyllä ne siihen tottuu. Aika aikaa kutakin.
Mun vanhemmat asui myös kaukana, kerran vuodessa nähtiin. Meillä oli oma elämä ja heillä oma ,kunnes kuolivat. Mukavaa loppuiltaa ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon on loukkaantuneita buumereita ja maalaisia. On se varmasti raskasta huomata, että ihmisiä on eri taustoista. Onko vaikeaa asettua toisen asemaan? Luulisi, että nimenomaan maalainen ymmärtäisi, miten vaikeaa siellä on elää ilman omaa kulkupeliä. Alle 15-vuotias ei voi kulkea muulla kuin korkeintaan polkupyörällä.
Vanhempasi huolehtivat sinusta, kun olit masentunut.
Sinun "hyvät" juttusi voivat ikävystyttää heitä. Kuka arvostaa mitäkin.
Yritä arvostaa vanhempiasi mt-ongelmistasi huolimatta ja nähdä positiiviset asiat: läheiset ihmiser, kaunis luonto ja mukavat ajomatkat.
Vierailija kirjoitti:
Paljon on loukkaantuneita buumereita ja maalaisia. On se varmasti raskasta huomata, että ihmisiä on eri taustoista. Onko vaikeaa asettua toisen asemaan? Luulisi, että nimenomaan maalainen ymmärtäisi, miten vaikeaa siellä on elää ilman omaa kulkupeliä. Alle 15-vuotias ei voi kulkea muulla kuin korkeintaan polkupyörällä.
Vaikuttaa että yksi hullu on seonnut. Lienee sama mikä 70 luvun äidit ketjussa sekoili.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ymmärrän sinua täysin. Omat vanhempani ja ympäristö on täsmälleen samanlaista kuin kuvasit. Kylä tosin ihan vireä nykyään, mutta 90-luvun lama-ajan muistot pilaavat sen. Vanhemmat juttelevat 40 vuotta sitten tapahtuneista asioista kuin eilisestä.
Samat asiat ja ihmiset pyörivät puheissa vuosista ja vuosikymmenistä toiseen. Heillä ei ole ollut muuta kuin aikaansaamattomuus ollut esteenä matkustaa ja nähdä maailmaa. Edes kotipaikkakunnan nähtävyyksiä ei käydä katsomassa.
Minua ahdistaa siellä nimenomaan jonkinlainen latistavuus ja pysähtyneisyyden tunne mikä kotitalossa on. Mikään ei muutu, ei koskaan.
Joskus käyn velvollisuuden tunteesta siellä muutaman yön ja ahdistaa niin paljon, että juon iltaisin salaa pari olutta. Muuten en pysty olemaan. Normaalisti en juurikaan juo.
Sinäpä sen hyvin kuvasit. Tässä on niin monta erillistä tekijää, jotka ahdistusta laukaisevat. En varmaan tiedosta itsekään, kuinka moni asia lapsuudesta laukaisee ahdistusta.
Joudun välillä olemaan yötä, ja tuolloin itsekin saatan juoda tuopillisen. Kotona en juo alkoholia oikeastaan yhtään.
Kai ymmärrät että sinulla on itselläsi mielenterveysongelmia, kun noin ahdistut ja panikoit. Se, että olet jo aikuinen ja ilmeisesti nelikymppinen, vähintään, tarkoittaa vain sitä, että et itse ole osannut käsitellä asioitasi ja korjata ongelmiasi.
Se ei ole paikkakunnan tai vanhempiesi vika. Terve ihminen kyllä selviää tuollaisesta ilman kuvaamaasi ahdistusta.
Paniikkikohtaus ei toki ole normaalia. Aion auttaa itseäni ensisijaisesti välien katkaisulla. En aio olla enää vanhempieni kynnysmattona, kuriirina, kokkina ja yleisenä sylkykuppina vailla mitään kiitosta.
Älä välitä sinua syyllistävistä kommenteista. Totta kai on epänormaalia lähteä 15-vuotiaana kotoa, eikä se todellakaan ole tuon ikäisen teinin oma valinta. Jokainen 15-vuotias haluaisi rakastavan kodin missä on hyvä olla ja mistä ei tarvitse lähteä.
Etäisyyden ottaminen tai välien katkaisu joksikin aikaa on joskus ainoa keino parantua ja sinun tapauksessasi kuulostaa ehdottomasti siltä, että tämä on sellainen tilanne.
Mitä ihmettä? Nykyäänkin voidaan 15 vuotiaana, eli peruskoulun jälkeen lähteä kotoa vaikkapa ammattikouluun ja asuntolaan elämään ja opiskelemaan. Tiedän myös sen ikäisiä, jotka tulevat kaupunkiin lukioon, ja heille hankitaan asunto, koska lukiossa ei ole asuntolaa
Ei se ole mikään ihmeellinen asia, jos nuori kokee siihen olevansa valmis.
Miten pihalla sä olet? Ei ongelmana ole poismuutto 15-vuotiaana, vaan se, ettei sitä koulunkäyntiä tueta millään tavalla! Kuka sen asunnon yleensä hankkii ja maksaa? Olisiko vaikka vanhemmat normaalisti? Asianlaita ei ollut näin, vaan kirjoista lähtien piti maksaa lukion käynti itse!
No älä käy sitten, aikuinen ihminen. Ihme valittamista! Ei kukaan sua pakota siellä käymään!
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
No ei kyllä ollut mitenkään kuulumatonta. Puolison lapsuudenkoti oli pientila, viljanviljelyä ja alle 10 lehmää. On perheen vanhin poika ja lähti opiskelemaan DI:ksi 80-luvulla. Oli sukunsa ensimmäinen DI, kuten minäkin insinöörin tytär oman sukuni. Isän mielestä DI opinnot sopivat minulle mainiosti.
Alue: Aihe vapaa
Me ollaan vallattomia naperoita.
Suuri ilomme on vanhoja mummoja kiusata.
Varstex jos ne väsyneitä ja sairaita.
Suurin pahis on nimeltään