Lue keskustelun säännöt.
Lapsen aamutoimet rasittavat
16.04.2026 |
5-vuotias lapsi kiukuttelee aamuisin pukeutumisen kanssa. Olen itse jo ihan loppu ja puen vaatteet lopulta väkisin. Jos hänen antaa itse pukea, hän vain keskittyy muihin asioihin, vaikka joskus pukeutuminen onnistuukin häneltä, mutta pääasiassa häntä ei pukeminen kiinnosta. Ei ole toiminut mikään tarra tms. palkinto, edes huvipuistoon menoa varten ei ole viitsinyt pukea, vaan jumittaa ja valittaa. Lopulta lapsi aina itkee, kun vihaisena puen hänet, kun hän ei ole itse suostunut pukemaan. Aamusta menee yli tunti tähän pelkkään pukemiseen. Olen loppu tähän uhmaan.
Onko kukaan päässyt tällaisesta tilanteesta eteenpäin?
Kommentit (222)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä jotenkin sanoittaa sitä tilannetta lapselle. Miksi on huono juttu että myöhästyy ja tulee kiire. Viisivuotias ymmärtää jo asioita.
Jos tapahtuu pienikin edistys, niin älä unohda positiivista palautetta.
Noin pienelle voisi myös toimia vaikka joku vihko mihin saisi leimasimella tehdyn kivan kuvan aina, kun lähtö olisi onnistunut sutjakkaasti.
Sitten voisi sopia, että kymmenestä leimasta, saa jonkun tarran vihkoon ja sadasta vaikka tikkarin!
Ei se palkitseminen ole aina niin paha asia.
Tarrojen sijaan voi myös olla palkintona, että ehtii tehdä yhdessä jotain kivaa aamulla ennen lähtöä, jos ollaan ajoissa lähtövalmiita. Vaikka joku kiva lorutteluleikki tai laulu, tai lyhyen kirjan lukeminen. Ihan mitä vaan mistä lapsesi vaan pitää.
Ajatus palkinnoista on hyvä, mutta kymmenenkin tuntuu vähän liian pitkältä ajalta odottaa vaikka tikkaria, 100:n odotus ei tällaiselle kärsimättömälle tempperamenttiselle lapselle sovi mitenkään.
Tarroja hänellä on jo ennestään niin paljon, etteivät ne enää juuri motivoi. Hän sai niitä aikoinaan joka kerta kun joku asia meni hyvin.
Mutta otetaan palkinnot uudelleen käyttöön, vaikka onnistumisen hetket ovat olleet vähissä.
Ap
Meillä ei toiminut nuo tarrat. Välillä jaksoi kerätä ja välillä ei. Nyt on toiminut lupaus harrastuksesta arkipäivälle, jos aamut alkavat sujua. Se on motivoinut lasta, koska hän sitä kovasti toivoo. Aiemmin, kun pyysi harrastusta niin sanoin suoraan, että jos vaatteiden pukeminen on aina tällaista tappelua ja vetkuttelua niin ei tipu, koska ei ikinä ehdittäisi sinne. Ehdotti sitten itse tuota palkinnoksi ja nyt alkaa olla aika lunastaa lupaus, koska on tsempannut valtavasti ja vääntöä on ehkä kerran viikossa, mikä tuon ikäisen kanssa sallittakoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä jotenkin sanoittaa sitä tilannetta lapselle. Miksi on huono juttu että myöhästyy ja tulee kiire. Viisivuotias ymmärtää jo asioita.
Jos tapahtuu pienikin edistys, niin älä unohda positiivista palautetta.
Noin pienelle voisi myös toimia vaikka joku vihko mihin saisi leimasimella tehdyn kivan kuvan aina, kun lähtö olisi onnistunut sutjakkaasti.
Sitten voisi sopia, että kymmenestä leimasta, saa jonkun tarran vihkoon ja sadasta vaikka tikkarin!
Ei se palkitseminen ole aina niin paha asia.
Tarrojen sijaan voi myös olla palkintona, että ehtii tehdä yhdessä jotain kivaa aamulla ennen lähtöä, jos ollaan ajoissa lähtövalmiita. Vaikka joku kiva lorutteluleikki tai laulu, tai lyhyen kirjan lukeminen. Ihan mitä vaan mistä lapsesi vaan pitää.
Ajatus palkinnoista on hyvä, mutta kymmenenkin tuntuu vähän liian pitkältä ajalta odottaa vaikka tikkaria, 100:n odotus ei tällaiselle kärsimättömälle tempperamenttiselle lapselle sovi mitenkään.
Tarroja hänellä on jo ennestään niin paljon, etteivät ne enää juuri motivoi. Hän sai niitä aikoinaan joka kerta kun joku asia meni hyvin.
Mutta otetaan palkinnot uudelleen käyttöön, vaikka onnistumisen hetket ovat olleet vähissä.
Ap
Ei onnistumisen hetket voi olla vähissä silloin kun se palkinto tai tarra (tulossa oleva palkinto) annetaan riittävän pienestä asiasta alkuun. Jokainen oienikin edistysaskel on onnistuminen, tietenkin.
Ja alkuun sen palkinnon pitää olla saavutettavissa. Joku 100 leimaa tikkariin on ihan liikaa. Kuka jaksaa odottaa sitä kolmasosa vuotta. Mielummin vaikka 10 onnistuneen aamun jälkeen yhdessä uimaan tai retkelle johonkin mieluisaan paikkaan. Ja onnistunut aamu ei tarkoita sitä, etteikö tarvitse sanoa paria kertaa mutta se voi olla vaikka se, ettei tarvitse komentaa tai että aikuinen ei auta tai ulos ehditään tiettyyn aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa autismilta tai ADHD:lta. Kysy neuvolasta pääsisittekö tutkimuksiin.
On luonteeltaan tosi sosiaalinen ja ekstrovertti, joten autismi on sen takia varmasti jo poissuljettu. Neuvolassa sanottiin, ettei adhd:ta voi olla, jos istuu vastaanotolla ihan rauhassa ja hiljaa tuolillaan.
Kyllä hän kirjolla silti on, vaikka olisikin ekstrovertti. Vie pyjamassa hoitoon ja laita päivävaatteet mukaan. Kun kaverit nauravat hänelle ulkovaatteita riisuttaessa, niin menisiköhän päivävaatteet seuraavana päivänä tappelematta päälle?
Ei 5-vuotiasta mitenkään väkisin voi viedä ulos. Ei hän edes lähtisi pyjamassa ulos, vaan jäisi eteiseen istumaan. En ymmärrä, miten tuon ikäistä saisi pyjamassa päiväkotiin, 2-vuotiaan ehkä vielä saisi. Pitäähän hampaatkin harjata ennen lähtöä. Mietin myös, että olisiko päiväkodissa vika, ettei hän vaan halua mennä sinne.
Ap
Valitkaa yhdessä lapsen kanssa illalla sopivat vaatteet valmiiksi. Herätys puolisen tuntia aikaisemmin niin ei tule kiire. Juttelette palkintoasiam edellisenä iltama valmiiksi: Hyvin sujuneesta pukeutumisesta tarra ja kun pukemimen on sujunut x kertaa, joku kiva yhteinen tekeminen. Tosin kyllä hoitopaikassakin voi olla jotain ikävää, ettei halua mennä sinne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä jotenkin sanoittaa sitä tilannetta lapselle. Miksi on huono juttu että myöhästyy ja tulee kiire. Viisivuotias ymmärtää jo asioita.
Jos tapahtuu pienikin edistys, niin älä unohda positiivista palautetta.
Noin pienelle voisi myös toimia vaikka joku vihko mihin saisi leimasimella tehdyn kivan kuvan aina, kun lähtö olisi onnistunut sutjakkaasti.
Sitten voisi sopia, että kymmenestä leimasta, saa jonkun tarran vihkoon ja sadasta vaikka tikkarin!
Ei se palkitseminen ole aina niin paha asia.
Tarrojen sijaan voi myös olla palkintona, että ehtii tehdä yhdessä jotain kivaa aamulla ennen lähtöä, jos ollaan ajoissa lähtövalmiita. Vaikka joku kiva lorutteluleikki tai laulu, tai lyhyen kirjan lukeminen. Ihan mitä vaan mistä lapsesi vaan pitää.
Ajatus palkinnoista on hyvä, mutta kymmenenkin tuntuu vähän liian pitkältä ajalta odottaa vaikka tikkaria, 100:n odotus ei tällaiselle kärsimättömälle tempperamenttiselle lapselle sovi mitenkään.
Tarroja hänellä on jo ennestään niin paljon, etteivät ne enää juuri motivoi. Hän sai niitä aikoinaan joka kerta kun joku asia meni hyvin.
Mutta otetaan palkinnot uudelleen käyttöön, vaikka onnistumisen hetket ovat olleet vähissä.
Ap
Ei onnistumisen hetket voi olla vähissä silloin kun se palkinto tai tarra (tulossa oleva palkinto) annetaan riittävän pienestä asiasta alkuun. Jokainen oienikin edistysaskel on onnistuminen, tietenkin.
Ja alkuun sen palkinnon pitää olla saavutettavissa. Joku 100 leimaa tikkariin on ihan liikaa. Kuka jaksaa odottaa sitä kolmasosa vuotta. Mielummin vaikka 10 onnistuneen aamun jälkeen yhdessä uimaan tai retkelle johonkin mieluisaan paikkaan. Ja onnistunut aamu ei tarkoita sitä, etteikö tarvitse sanoa paria kertaa mutta se voi olla vaikka se, ettei tarvitse komentaa tai että aikuinen ei auta tai ulos ehditään tiettyyn aikaan.
Ei ulkoinen motivaatio tutkitustikaan toimi. Ihan turhaa. Lapsen pitää itse tajuta, että pukemisen pitää sujua. Ei palkinnon tähden vaan koska pukeminen itsessään on osa aamua ja lähtöä. Mukavia retkiä ja uimahallireissuja pitää olla, eivät ne ole palkinto jostakin. Samalla lailla kuin herkut, tarrat ja retket kuuluvat elämään, kuuluvat myös tietyt velvollisuudet: pukeminen, hampaidenpesu, ajoissa nukkumaanmeno. Elämä ei ole uhkailun, kiristyksen ja palkinnon välissä sompailua. Aamut pitää rakentaa niin, että lapselle ei jää pullikoinnin varaa ja toisaalta lukea lasta, mistä asia oikeasti hiertää. Onko neurokirjo, onko sylihalu, onko epämieluisa päiväkoti, onko liian vähän unta alla, ja ratkoa nämä juurisyyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa autismilta tai ADHD:lta. Kysy neuvolasta pääsisittekö tutkimuksiin.
On luonteeltaan tosi sosiaalinen ja ekstrovertti, joten autismi on sen takia varmasti jo poissuljettu. Neuvolassa sanottiin, ettei adhd:ta voi olla, jos istuu vastaanotolla ihan rauhassa ja hiljaa tuolillaan.
Mahtava neuvola... Todennäköisesti molemmat väitteet väärin ja lapsella nimenomaan on sekä autismia että adhd:tä. Se on yllättävän yleinen kombo ja siksi vaikea diagnosoida, kun adhd tekee ekstrovertiksi ym. ja ajatellaan sitten, että ei voi olla autismia, kun on sosiaalinen jne. Sitten kuitenkin autismin tuomat jumit (=liiallinenkin kyky keskittyä) pois sulkee helposti mahdollisuuden adhd:sen, vaikka nimenomaan henkilöllä onkin ne molemmat...
T. Asiantuntija
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä jotenkin sanoittaa sitä tilannetta lapselle. Miksi on huono juttu että myöhästyy ja tulee kiire. Viisivuotias ymmärtää jo asioita.
Jos tapahtuu pienikin edistys, niin älä unohda positiivista palautetta.
Noin pienelle voisi myös toimia vaikka joku vihko mihin saisi leimasimella tehdyn kivan kuvan aina, kun lähtö olisi onnistunut sutjakkaasti.
Sitten voisi sopia, että kymmenestä leimasta, saa jonkun tarran vihkoon ja sadasta vaikka tikkarin!
Ei se palkitseminen ole aina niin paha asia.
Tarrojen sijaan voi myös olla palkintona, että ehtii tehdä yhdessä jotain kivaa aamulla ennen lähtöä, jos ollaan ajoissa lähtövalmiita. Vaikka joku kiva lorutteluleikki tai laulu, tai lyhyen kirjan lukeminen. Ihan mitä vaan mistä lapsesi vaan pitää.
Ajatus palkinnoista on hyvä, mutta kymmenenkin tuntuu vähän liian pitkältä ajalta odottaa vaikka tikkaria, 100:n odotus ei tällaiselle kärsimättömälle tempperamenttiselle lapselle sovi mitenkään.
Tarroja hänellä on jo ennestään niin paljon, etteivät ne enää juuri motivoi. Hän sai niitä aikoinaan joka kerta kun joku asia meni hyvin.
Mutta otetaan palkinnot uudelleen käyttöön, vaikka onnistumisen hetket ovat olleet vähissä.
Ap
Jeps, ei sillä ole niin väliä, että mikä se palkinto on, kunhan se on jotain lapsen mielestä kivaa.
Ei sen ole pakko olla mikään esine, vaan voi olla jotain tekemistä myös.
Omalle lapselle on hirveän hyvä motivaationnostattaja aina ollut kaikenlainen loruttelu, lukeminen ja laulaminen. Kun oltiin ajoissa, ehdittiin pitää kiva yhteinen hetki, joka olisi jäänyt muuten pitämättä.
Sama juttu, jos koko ilta menee iltatoimista kiukutteluun, niin lukuhetki lyhenee jne.
Se ei edes ole rankaisemista, vaan lapsi oppii, että käytöksellä on seurauksia ja voi valita miten käyttäytyy. Voi itse vaikuttaa.
Mutta lapset on erilaisia ja jokainen tietää yleensä itse parhaiten mikä sitä omaa lasta motivoi ja mikä ei.
Rajat ei myöskään tarkoita tunteiden tukahduttamista. Saa olla harmistunut ja ärsyyntynyt ja silloin aikuiselta saa lohtua ja hellyyttä ja aina saa kertoa mikä harmittaa.
Täyttä kurkkua kiljuminen kaupassa, ravintolassa, kahvilassa jne.
Kieltäytyminen tekemästä perusrutiineja yms. Eivät ole Ok. Tunteita opitaan pikkuhiljaa käsittelemään muilla tavoilla, kuin kahvilassa kiljuen, tavaroita paiskoen, pukemisesta kieltäytyen jne. Se ottaa aikansa ja välillä on takapakkia.
Aikuisen tehtävä on olla kärsivällinen ja johdonmukainen ja ohjata lasta ymmärtämään perusjuttuja.
Aikuisen kuuluukin ottaa vastaan kiukuttelua, mutta asettaa silti rajoja ja opettaa, että asioilla on seurauksia.
Joskus näkee vanhempia ja jopa ammattikasvattajia, jotka ovat antaneet periksi ja luovuttaneet jonkin lapsen kohdalla.Valitettavasti se johtaa ongelmiin sitten myöhemmin ja koko elämä voi ajautua sivuraiteelle, kun rajoja ja seurauksia opitaan vasta teininä.
Missä lapsen isä ? Onko lapsi tyttö vai poika ? Oletko kysynyt neuvoja neuvolasta, lastenlääkäriltä, kun kerran olet umpisolmussa vanhemmuutesi kanssa ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi 5-vuotiaan pakottamisen mennä tunti? Ja miksei lapsi saa mitään rangaistusta venkoilusta? Sinuna laittaisin venkoilijan vaikka nurkkaan seisomaan naama nurkassa kiinni. Tuskin tarvitsee seistä siinä 5-10 minuuttia enempää ennen kuin pukemishaluja alkaa löytyä.
Miksi tuommoseen pahoinpitelyyn kehotat.
Ei tuollaisessa kyse ole venkoilusta.
Kaikki paitsi tunteiden sanoitus on tunnetusti pahoinpitelyä. Ja lapsella on aina hyvä syy käytökseensä joten pakottaa tai painostaa ei saa. Pakottaminen rikkoo lapsen luottamussuhteen aikuiseen. Näinhän meille opetetaan. :)
Tuloksena on lapsia jotka eivät tottele tai kunnioita auktoriteetteja sekä aikuisia jotka ovat hermoraunioita.
Päinvastoin kuule. Pakottamalla ne auktoriteettia uhmaavat kasvavat.
Mutta he osaavat aikuisena erottaa omat tarpeensa muiden tarpeista eivätkä koe minuuden kriisejä. Toisin on niillä joiden kasvatus on ollut manipulatiivista, eli vanhemman tahto aina voittaa mutta sitä ei ilmaista suoraan, vaan lapsi opetetaan "tajuamaan itse" mitä vanhempi haluaa.
Millä perusteella pakotettu lapsi oppii omat rajansa ja tarpeensa?
No tämä. Kun kotona pakotetaan, se oma tahto ja uhma näkyy sitten muualla. Jokainen tarvitsee sen oman ajatuksensa ja halunsa läpi jossakin. Meillä on pakottamalla ksvatettu sukupolvi kasvattamassa uutta sukupolvea ja on käsittämätöntä, että sitä pidetään edelleen hyvänä metodina vaikka itse on oireillut asiaa. Katkaiskaa nyt hyvän tähden jo kierre omissa lapsissanne älkää jättäkö sitä heille tehtäväksi omien lastensa kanssa.
Oma tahto ja uhma näkyy muualla, koska sitä ei ole saanut ilmaista kotona. Tämä on eri asia kuin se, että ei lähde neuvottelemaan lapsen kanssa puetaanko tai mennäänkö nukkumaan. Se ei vaadi voimakeinoja tai uhkailua, vaan sitä että vanhempi ottaa myös ne lapsen ikävät tunteet ja niiden ilmaisun vastaan. Lienee pelottavaa monelle.
Ottaa ikävät tunteet ja niiden ilmaisun vastaan = sietää lapsen sekoilua loputtomiin koska ei muutakaan voi
Se sekoilu nimenomaan lisääntyy sillä, että loppuviimein antaa periksi ja lapsen päättää.
Periksi anto on sitä että ei ole valmis pakottamaan jolloin lapsi voittaa.
Siis periksiannon ja pakottamisen lisäksi ei ole mitään välimuotoa? Ei luoja
Kerro miten saat lapselle vaatteet päälle ilman pakottamista jos lapsi ei kerta kaikkiaan halua suostua siihen? Loputon jankutus ei auta mitään vaan rapauttaa vain aikuisen auktoriteettia.
Ap, onko tänään vapaapäiväsi kun ehdit kirjoittelemaan ? Haluaisiko lapsesikin vapaapäivän päiväkodista ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä jotenkin sanoittaa sitä tilannetta lapselle. Miksi on huono juttu että myöhästyy ja tulee kiire. Viisivuotias ymmärtää jo asioita.
Jos tapahtuu pienikin edistys, niin älä unohda positiivista palautetta.
Noin pienelle voisi myös toimia vaikka joku vihko mihin saisi leimasimella tehdyn kivan kuvan aina, kun lähtö olisi onnistunut sutjakkaasti.
Sitten voisi sopia, että kymmenestä leimasta, saa jonkun tarran vihkoon ja sadasta vaikka tikkarin!
Ei se palkitseminen ole aina niin paha asia.
Tarrojen sijaan voi myös olla palkintona, että ehtii tehdä yhdessä jotain kivaa aamulla ennen lähtöä, jos ollaan ajoissa lähtövalmiita. Vaikka joku kiva lorutteluleikki tai laulu, tai lyhyen kirjan lukeminen. Ihan mitä vaan mistä lapsesi vaan pitää.
Ajatus palkinnoista on hyvä, mutta kymmenenkin tuntuu vähän liian pitkältä ajalta odottaa vaikka tikkaria, 100:n odotus ei tällaiselle kärsimättömälle tempperamenttiselle lapselle sovi mitenkään.
Tarroja hänellä on jo ennestään niin paljon, etteivät ne enää juuri motivoi. Hän sai niitä aikoinaan joka kerta kun joku asia meni hyvin.
Mutta otetaan palkinnot uudelleen käyttöön, vaikka onnistumisen hetket ovat olleet vähissä.
Ap
Ei onnistumisen hetket voi olla vähissä silloin kun se palkinto tai tarra (tulossa oleva palkinto) annetaan riittävän pienestä asiasta alkuun. Jokainen oienikin edistysaskel on onnistuminen, tietenkin.
Ja alkuun sen palkinnon pitää olla saavutettavissa. Joku 100 leimaa tikkariin on ihan liikaa. Kuka jaksaa odottaa sitä kolmasosa vuotta. Mielummin vaikka 10 onnistuneen aamun jälkeen yhdessä uimaan tai retkelle johonkin mieluisaan paikkaan. Ja onnistunut aamu ei tarkoita sitä, etteikö tarvitse sanoa paria kertaa mutta se voi olla vaikka se, ettei tarvitse komentaa tai että aikuinen ei auta tai ulos ehditään tiettyyn aikaan.
Ei ulkoinen motivaatio tutkitustikaan toimi. Ihan turhaa. Lapsen pitää itse tajuta, että pukemisen pitää sujua. Ei palkinnon tähden vaan koska pukeminen itsessään on osa aamua ja lähtöä. Mukavia retkiä ja uimahallireissuja pitää olla, eivät ne ole palkinto jostakin. Samalla lailla kuin herkut, tarrat ja retket kuuluvat elämään, kuuluvat myös tietyt velvollisuudet: pukeminen, hampaidenpesu, ajoissa nukkumaanmeno. Elämä ei ole uhkailun, kiristyksen ja palkinnon välissä sompailua. Aamut pitää rakentaa niin, että lapselle ei jää pullikoinnin varaa ja toisaalta lukea lasta, mistä asia oikeasti hiertää. Onko neurokirjo, onko sylihalu, onko epämieluisa päiväkoti, onko liian vähän unta alla, ja ratkoa nämä juurisyyt.
Kyllä kivoja retkiä pitää olla muutenkin mutta esimerkiksi uimahallireissu ei onnistu lapsen kanssa, joka ei suostu pukemaan. Tai en minä ainakaan jaksa lähteä sinne vääntämään, että ennen uimaan menoa pitää pukea uimapuku ja uintiajan jälkeen pitää pukea päivävaatteet ja ulkovaatteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei löydy apuja ap:lle. Lapsi lastenpsykiatrille jos on elämä noin solmussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä jotenkin sanoittaa sitä tilannetta lapselle. Miksi on huono juttu että myöhästyy ja tulee kiire. Viisivuotias ymmärtää jo asioita.
Jos tapahtuu pienikin edistys, niin älä unohda positiivista palautetta.
Noin pienelle voisi myös toimia vaikka joku vihko mihin saisi leimasimella tehdyn kivan kuvan aina, kun lähtö olisi onnistunut sutjakkaasti.
Sitten voisi sopia, että kymmenestä leimasta, saa jonkun tarran vihkoon ja sadasta vaikka tikkarin!
Ei se palkitseminen ole aina niin paha asia.
Tarrojen sijaan voi myös olla palkintona, että ehtii tehdä yhdessä jotain kivaa aamulla ennen lähtöä, jos ollaan ajoissa lähtövalmiita. Vaikka joku kiva lorutteluleikki tai laulu, tai lyhyen kirjan lukeminen. Ihan mitä vaan mistä lapsesi vaan pitää.
Ajatus palkinnoista on hyvä, mutta kymmenenkin tuntuu vähän liian pitkältä ajalta odottaa vaikka tikkaria, 100:n odotus ei tällaiselle kärsimättömälle tempperamenttiselle lapselle sovi mitenkään.
Tarroja hänellä on jo ennestään niin paljon, etteivät ne enää juuri motivoi. Hän sai niitä aikoinaan joka kerta kun joku asia meni hyvin.
Mutta otetaan palkinnot uudelleen käyttöön, vaikka onnistumisen hetket ovat olleet vähissä.
Ap
Jeps, ei sillä ole niin väliä, että mikä se palkinto on, kunhan se on jotain lapsen mielestä kivaa.
Ei sen ole pakko olla mikään esine, vaan voi olla jotain tekemistä myös.
Omalle lapselle on hirveän hyvä motivaationnostattaja aina ollut kaikenlainen loruttelu, lukeminen ja laulaminen. Kun oltiin ajoissa, ehdittiin pitää kiva yhteinen hetki, joka olisi jäänyt muuten pitämättä.
Sama juttu, jos koko ilta menee iltatoimista kiukutteluun, niin lukuhetki lyhenee jne.
Se ei edes ole rankaisemista, vaan lapsi oppii, että käytöksellä on seurauksia ja voi valita miten käyttäytyy. Voi itse vaikuttaa.
Mutta lapset on erilaisia ja jokainen tietää yleensä itse parhaiten mikä sitä omaa lasta motivoi ja mikä ei.
Rajat ei myöskään tarkoita tunteiden tukahduttamista. Saa olla harmistunut ja ärsyyntynyt ja silloin aikuiselta saa lohtua ja hellyyttä ja aina saa kertoa mikä harmittaa.
Täyttä kurkkua kiljuminen kaupassa, ravintolassa, kahvilassa jne.
Kieltäytyminen tekemästä perusrutiineja yms. Eivät ole Ok. Tunteita opitaan pikkuhiljaa käsittelemään muilla tavoilla, kuin kahvilassa kiljuen, tavaroita paiskoen, pukemisesta kieltäytyen jne. Se ottaa aikansa ja välillä on takapakkia.
Aikuisen tehtävä on olla kärsivällinen ja johdonmukainen ja ohjata lasta ymmärtämään perusjuttuja.
Aikuisen kuuluukin ottaa vastaan kiukuttelua, mutta asettaa silti rajoja ja opettaa, että asioilla on seurauksia.
Joskus näkee vanhempia ja jopa ammattikasvattajia, jotka ovat antaneet periksi ja luovuttaneet jonkin lapsen kohdalla.Valitettavasti se johtaa ongelmiin sitten myöhemmin ja koko elämä voi ajautua sivuraiteelle, kun rajoja ja seurauksia opitaan vasta teininä.
Seurauksen on oltava hyvin lievä, kuten esimerkiksi lukuhetken lyhentäminen. Koska muuten lapsi saa traumat. Seurausta ei myöskään saa kutsua rangaistukseksi koska rangaistukset ovat vahingollisia lapselle.
Pitää muistaa, että lapsi ei koskaan tee tahallaan kiellettyä vaan ilmaisee vain tunteitaan.
Lapsella on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin ja niiden ilmaisuun. Vanhemmalla ei ole koskaan oikeutta kieltää tunneilmaisua lapselta, ei edes vaikka se tuntuisi rasittavalta ja loukkaavalta seurata, kun lapsi ilmaisee tunteitaan.
T: moderni kasvattaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä jotenkin sanoittaa sitä tilannetta lapselle. Miksi on huono juttu että myöhästyy ja tulee kiire. Viisivuotias ymmärtää jo asioita.
Jos tapahtuu pienikin edistys, niin älä unohda positiivista palautetta.
Noin pienelle voisi myös toimia vaikka joku vihko mihin saisi leimasimella tehdyn kivan kuvan aina, kun lähtö olisi onnistunut sutjakkaasti.
Sitten voisi sopia, että kymmenestä leimasta, saa jonkun tarran vihkoon ja sadasta vaikka tikkarin!
Ei se palkitseminen ole aina niin paha asia.
Tarrojen sijaan voi myös olla palkintona, että ehtii tehdä yhdessä jotain kivaa aamulla ennen lähtöä, jos ollaan ajoissa lähtövalmiita. Vaikka joku kiva lorutteluleikki tai laulu, tai lyhyen kirjan lukeminen. Ihan mitä vaan mistä lapsesi vaan pitää.
Ajatus palkinnoista on hyvä, mutta kymmenenkin tuntuu vähän liian pitkältä ajalta odottaa vaikka tikkaria, 100:n odotus ei tällaiselle kärsimättömälle tempperamenttiselle lapselle sovi mitenkään.
Tarroja hänellä on jo ennestään niin paljon, etteivät ne enää juuri motivoi. Hän sai niitä aikoinaan joka kerta kun joku asia meni hyvin.
Mutta otetaan palkinnot uudelleen käyttöön, vaikka onnistumisen hetket ovat olleet vähissä.
Ap
Ei onnistumisen hetket voi olla vähissä silloin kun se palkinto tai tarra (tulossa oleva palkinto) annetaan riittävän pienestä asiasta alkuun. Jokainen oienikin edistysaskel on onnistuminen, tietenkin.
Ja alkuun sen palkinnon pitää olla saavutettavissa. Joku 100 leimaa tikkariin on ihan liikaa. Kuka jaksaa odottaa sitä kolmasosa vuotta. Mielummin vaikka 10 onnistuneen aamun jälkeen yhdessä uimaan tai retkelle johonkin mieluisaan paikkaan. Ja onnistunut aamu ei tarkoita sitä, etteikö tarvitse sanoa paria kertaa mutta se voi olla vaikka se, ettei tarvitse komentaa tai että aikuinen ei auta tai ulos ehditään tiettyyn aikaan.
Ei ulkoinen motivaatio tutkitustikaan toimi. Ihan turhaa. Lapsen pitää itse tajuta, että pukemisen pitää sujua. Ei palkinnon tähden vaan koska pukeminen itsessään on osa aamua ja lähtöä. Mukavia retkiä ja uimahallireissuja pitää olla, eivät ne ole palkinto jostakin. Samalla lailla kuin herkut, tarrat ja retket kuuluvat elämään, kuuluvat myös tietyt velvollisuudet: pukeminen, hampaidenpesu, ajoissa nukkumaanmeno. Elämä ei ole uhkailun, kiristyksen ja palkinnon välissä sompailua. Aamut pitää rakentaa niin, että lapselle ei jää pullikoinnin varaa ja toisaalta lukea lasta, mistä asia oikeasti hiertää. Onko neurokirjo, onko sylihalu, onko epämieluisa päiväkoti, onko liian vähän unta alla, ja ratkoa nämä juurisyyt.
Kyllä kivoja retkiä pitää olla muutenkin mutta esimerkiksi uimahallireissu ei onnistu lapsen kanssa, joka ei suostu pukemaan. Tai en minä ainakaan jaksa lähteä sinne vääntämään, että ennen uimaan menoa pitää pukea uimapuku ja uintiajan jälkeen pitää pukea päivävaatteet ja ulkovaatteet.
Useimmat viisivuotiaat ymmärtää jo, kun aikuinen keskustelee näistä.
Joskus voi sitten käytöstavat unohtua ja yksittäinen uimahallireissu olla kaoottinen. Sitten tuleekin hieman taukoa, ennenkuin uskalletaan yrittää uudestaan. Se ei ole rangaistus, vaan seuraus.
Kyllä lasten vaan pitää oppia, että niitä seurauksia elämässä on.
Entisaikaan seisotettiin nurkassa ja annettiin tukkapöllyjä. Sellaisesta ei ole tutkitustikaan mitään muuta kuin haittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tottakai tuo vaihe menee ohi, itse jouduin joskus viemään aamukiukkuisen lapsen päiväkotiin pussillisen sisävaatteita mukanaan kun ei "sopivia" löytynyt. Vähän kattelivat pyjama-asuista, mutta ymmärsivät kyllä kun kerroin ja töihin oli mentävä ajallaan...
Ei mene ohi. Kaverillani samanlaisia vaikeuksia 17-vuotiaan lukiolaispoikansa aamutoimissa. Neurokirjo + somaattinen sairaus.
Ja viel tuommonen lukiota käy😁😁 ei ole hänestä eläjäksi. Laitokseen vaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä jotenkin sanoittaa sitä tilannetta lapselle. Miksi on huono juttu että myöhästyy ja tulee kiire. Viisivuotias ymmärtää jo asioita.
Jos tapahtuu pienikin edistys, niin älä unohda positiivista palautetta.
Noin pienelle voisi myös toimia vaikka joku vihko mihin saisi leimasimella tehdyn kivan kuvan aina, kun lähtö olisi onnistunut sutjakkaasti.
Sitten voisi sopia, että kymmenestä leimasta, saa jonkun tarran vihkoon ja sadasta vaikka tikkarin!
Ei se palkitseminen ole aina niin paha asia.
Tarrojen sijaan voi myös olla palkintona, että ehtii tehdä yhdessä jotain kivaa aamulla ennen lähtöä, jos ollaan ajoissa lähtövalmiita. Vaikka joku kiva lorutteluleikki tai laulu, tai lyhyen kirjan lukeminen. Ihan mitä vaan mistä lapsesi vaan pitää.
Ajatus palkinnoista on hyvä, mutta kymmenenkin tuntuu vähän liian pitkältä ajalta odottaa vaikka tikkaria, 100:n odotus ei tällaiselle kärsimättömälle tempperamenttiselle lapselle sovi mitenkään.
Tarroja hänellä on jo ennestään niin paljon, etteivät ne enää juuri motivoi. Hän sai niitä aikoinaan joka kerta kun joku asia meni hyvin.
Mutta otetaan palkinnot uudelleen käyttöön, vaikka onnistumisen hetket ovat olleet vähissä.
Ap
Ei onnistumisen hetket voi olla vähissä silloin kun se palkinto tai tarra (tulossa oleva palkinto) annetaan riittävän pienestä asiasta alkuun. Jokainen oienikin edistysaskel on onnistuminen, tietenkin.
Ja alkuun sen palkinnon pitää olla saavutettavissa. Joku 100 leimaa tikkariin on ihan liikaa. Kuka jaksaa odottaa sitä kolmasosa vuotta. Mielummin vaikka 10 onnistuneen aamun jälkeen yhdessä uimaan tai retkelle johonkin mieluisaan paikkaan. Ja onnistunut aamu ei tarkoita sitä, etteikö tarvitse sanoa paria kertaa mutta se voi olla vaikka se, ettei tarvitse komentaa tai että aikuinen ei auta tai ulos ehditään tiettyyn aikaan.
Ei ulkoinen motivaatio tutkitustikaan toimi. Ihan turhaa. Lapsen pitää itse tajuta, että pukemisen pitää sujua. Ei palkinnon tähden vaan koska pukeminen itsessään on osa aamua ja lähtöä. Mukavia retkiä ja uimahallireissuja pitää olla, eivät ne ole palkinto jostakin. Samalla lailla kuin herkut, tarrat ja retket kuuluvat elämään, kuuluvat myös tietyt velvollisuudet: pukeminen, hampaidenpesu, ajoissa nukkumaanmeno. Elämä ei ole uhkailun, kiristyksen ja palkinnon välissä sompailua. Aamut pitää rakentaa niin, että lapselle ei jää pullikoinnin varaa ja toisaalta lukea lasta, mistä asia oikeasti hiertää. Onko neurokirjo, onko sylihalu, onko epämieluisa päiväkoti, onko liian vähän unta alla, ja ratkoa nämä juurisyyt.
Kyllä kivoja retkiä pitää olla muutenkin mutta esimerkiksi uimahallireissu ei onnistu lapsen kanssa, joka ei suostu pukemaan. Tai en minä ainakaan jaksa lähteä sinne vääntämään, että ennen uimaan menoa pitää pukea uimapuku ja uintiajan jälkeen pitää pukea päivävaatteet ja ulkovaatteet.
Useimmat viisivuotiaat ymmärtää jo, kun aikuinen keskustelee näistä.
Joskus voi sitten käytöstavat unohtua ja yksittäinen uimahallireissu olla kaoottinen. Sitten tuleekin hieman taukoa, ennenkuin uskalletaan yrittää uudestaan. Se ei ole rangaistus, vaan seuraus.
Kyllä lasten vaan pitää oppia, että niitä seurauksia elämässä on.
Entisaikaan seisotettiin nurkassa ja annettiin tukkapöllyjä. Sellaisesta ei ole tutkitustikaan mitään muuta kuin haittaa.
Miksi se uimahallikerta ei sitten voi olla palkinto hyvin sujuneista aamuista? Seuraus siitä, että vaatteiden pukeminen ei ole ollut tappelua. Koska se 5-vuotias todellakin ymmärtää puhetta, jos pukeminen alkaa sujua, voidaan mennä taas uimahalliin. Ihan sama käyttääkö sanoja seuraus, palkinto tai rangaistus.
Vierailija kirjoitti:
Missä lapsen isä ? Onko lapsi tyttö vai poika ? Oletko kysynyt neuvoja neuvolasta, lastenlääkäriltä, kun kerran olet umpisolmussa vanhemmuutesi kanssa ?
Teit itsellesi kysymyksiä.. Vastaa nyt toooosiii pitkästi. 🤣🤣🤣🤣🤣😂😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tottakai tuo vaihe menee ohi, itse jouduin joskus viemään aamukiukkuisen lapsen päiväkotiin pussillisen sisävaatteita mukanaan kun ei "sopivia" löytynyt. Vähän kattelivat pyjama-asuista, mutta ymmärsivät kyllä kun kerroin ja töihin oli mentävä ajallaan...
Ei mene ohi. Kaverillani samanlaisia vaikeuksia 17-vuotiaan lukiolaispoikansa aamutoimissa. Neurokirjo + somaattinen sairaus.
Ja viel tuommonen lukiota käy😁😁 ei ole hänestä eläjäksi. Laitokseen vaan!
...ja taitamattomat vanhemmat kans laitokseen
Hitto näitä "kirjoilla on" -juttuja.
Pidät illalla kunnon rättisulkeiset, missä muksu pukee ja riisuu kamppeita niin, että menee toiminta lihasmuistiin.
Joka kerta, kun aamulla tulee jotain öninää asiasta, teet selväksi, että tänään illalla ei ole mitään hauskaa tiedossa. Lelut pois, viihde pois. Ja rättisulkeisia.
Ihan ihme vässyköintiä nykyään ihmisillä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä jotenkin sanoittaa sitä tilannetta lapselle. Miksi on huono juttu että myöhästyy ja tulee kiire. Viisivuotias ymmärtää jo asioita.
Jos tapahtuu pienikin edistys, niin älä unohda positiivista palautetta.
Noin pienelle voisi myös toimia vaikka joku vihko mihin saisi leimasimella tehdyn kivan kuvan aina, kun lähtö olisi onnistunut sutjakkaasti.
Sitten voisi sopia, että kymmenestä leimasta, saa jonkun tarran vihkoon ja sadasta vaikka tikkarin!
Ei se palkitseminen ole aina niin paha asia.
Tarrojen sijaan voi myös olla palkintona, että ehtii tehdä yhdessä jotain kivaa aamulla ennen lähtöä, jos ollaan ajoissa lähtövalmiita. Vaikka joku kiva lorutteluleikki tai laulu, tai lyhyen kirjan lukeminen. Ihan mitä vaan mistä lapsesi vaan pitää.
Ajatus palkinnoista on hyvä, mutta kymmenenkin tuntuu vähän liian pitkältä ajalta odottaa vaikka tikkaria, 100:n odotus ei tällaiselle kärsimättömälle tempperamenttiselle lapselle sovi mitenkään.
Tarroja hänellä on jo ennestään niin paljon, etteivät ne enää juuri motivoi. Hän sai niitä aikoinaan joka kerta kun joku asia meni hyvin.
Mutta otetaan palkinnot uudelleen käyttöön, vaikka onnistumisen hetket ovat olleet vähissä.
Ap
Ei onnistumisen hetket voi olla vähissä silloin kun se palkinto tai tarra (tulossa oleva palkinto) annetaan riittävän pienestä asiasta alkuun. Jokainen oienikin edistysaskel on onnistuminen, tietenkin.
Ja alkuun sen palkinnon pitää olla saavutettavissa. Joku 100 leimaa tikkariin on ihan liikaa. Kuka jaksaa odottaa sitä kolmasosa vuotta. Mielummin vaikka 10 onnistuneen aamun jälkeen yhdessä uimaan tai retkelle johonkin mieluisaan paikkaan. Ja onnistunut aamu ei tarkoita sitä, etteikö tarvitse sanoa paria kertaa mutta se voi olla vaikka se, ettei tarvitse komentaa tai että aikuinen ei auta tai ulos ehditään tiettyyn aikaan.
Ei ulkoinen motivaatio tutkitustikaan toimi. Ihan turhaa. Lapsen pitää itse tajuta, että pukemisen pitää sujua. Ei palkinnon tähden vaan koska pukeminen itsessään on osa aamua ja lähtöä. Mukavia retkiä ja uimahallireissuja pitää olla, eivät ne ole palkinto jostakin. Samalla lailla kuin herkut, tarrat ja retket kuuluvat elämään, kuuluvat myös tietyt velvollisuudet: pukeminen, hampaidenpesu, ajoissa nukkumaanmeno. Elämä ei ole uhkailun, kiristyksen ja palkinnon välissä sompailua. Aamut pitää rakentaa niin, että lapselle ei jää pullikoinnin varaa ja toisaalta lukea lasta, mistä asia oikeasti hiertää. Onko neurokirjo, onko sylihalu, onko epämieluisa päiväkoti, onko liian vähän unta alla, ja ratkoa nämä juurisyyt.
Kyllä kivoja retkiä pitää olla muutenkin mutta esimerkiksi uimahallireissu ei onnistu lapsen kanssa, joka ei suostu pukemaan. Tai en minä ainakaan jaksa lähteä sinne vääntämään, että ennen uimaan menoa pitää pukea uimapuku ja uintiajan jälkeen pitää pukea päivävaatteet ja ulkovaatteet.
Useimmat viisivuotiaat ymmärtää jo, kun aikuinen keskustelee näistä.
Joskus voi sitten käytöstavat unohtua ja yksittäinen uimahallireissu olla kaoottinen. Sitten tuleekin hieman taukoa, ennenkuin uskalletaan yrittää uudestaan. Se ei ole rangaistus, vaan seuraus.
Kyllä lasten vaan pitää oppia, että niitä seurauksia elämässä on.
Entisaikaan seisotettiin nurkassa ja annettiin tukkapöllyjä. Sellaisesta ei ole tutkitustikaan mitään muuta kuin haittaa.
Jos seuraus ei tehoa niin se on ihan turha. Ei ennen huvin vuoksi remmiä annettu vaan siksi, että lievemmät keinot eivät riittäneet siihen, että lapsi olisi alkanut totella. Entisaikaan asioita ajateltiin maalaisjärjellä ja nykyään taas sen mukaan mitä on kirjasta luettu. Jos kirja ja todellisuus ovat ristiriidassa niin uskotaan mieluummin kirjaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä jotenkin sanoittaa sitä tilannetta lapselle. Miksi on huono juttu että myöhästyy ja tulee kiire. Viisivuotias ymmärtää jo asioita.
Jos tapahtuu pienikin edistys, niin älä unohda positiivista palautetta.
Noin pienelle voisi myös toimia vaikka joku vihko mihin saisi leimasimella tehdyn kivan kuvan aina, kun lähtö olisi onnistunut sutjakkaasti.
Sitten voisi sopia, että kymmenestä leimasta, saa jonkun tarran vihkoon ja sadasta vaikka tikkarin!
Ei se palkitseminen ole aina niin paha asia.
Tarrojen sijaan voi myös olla palkintona, että ehtii tehdä yhdessä jotain kivaa aamulla ennen lähtöä, jos ollaan ajoissa lähtövalmiita. Vaikka joku kiva lorutteluleikki tai laulu, tai lyhyen kirjan lukeminen. Ihan mitä vaan mistä lapsesi vaan pitää.
Ajatus palkinnoista on hyvä, mutta kymmenenkin tuntuu vähän liian pitkältä ajalta odottaa vaikka tikkaria, 100:n odotus ei tällaiselle kärsimättömälle tempperamenttiselle lapselle sovi mitenkään.
Tarroja hänellä on jo ennestään niin paljon, etteivät ne enää juuri motivoi. Hän sai niitä aikoinaan joka kerta kun joku asia meni hyvin.
Mutta otetaan palkinnot uudelleen käyttöön, vaikka onnistumisen hetket ovat olleet vähissä.
Ap
Ei onnistumisen hetket voi olla vähissä silloin kun se palkinto tai tarra (tulossa oleva palkinto) annetaan riittävän pienestä asiasta alkuun. Jokainen oienikin edistysaskel on onnistuminen, tietenkin.
Ja alkuun sen palkinnon pitää olla saavutettavissa. Joku 100 leimaa tikkariin on ihan liikaa. Kuka jaksaa odottaa sitä kolmasosa vuotta. Mielummin vaikka 10 onnistuneen aamun jälkeen yhdessä uimaan tai retkelle johonkin mieluisaan paikkaan. Ja onnistunut aamu ei tarkoita sitä, etteikö tarvitse sanoa paria kertaa mutta se voi olla vaikka se, ettei tarvitse komentaa tai että aikuinen ei auta tai ulos ehditään tiettyyn aikaan.
Ei ulkoinen motivaatio tutkitustikaan toimi. Ihan turhaa. Lapsen pitää itse tajuta, että pukemisen pitää sujua. Ei palkinnon tähden vaan koska pukeminen itsessään on osa aamua ja lähtöä. Mukavia retkiä ja uimahallireissuja pitää olla, eivät ne ole palkinto jostakin. Samalla lailla kuin herkut, tarrat ja retket kuuluvat elämään, kuuluvat myös tietyt velvollisuudet: pukeminen, hampaidenpesu, ajoissa nukkumaanmeno. Elämä ei ole uhkailun, kiristyksen ja palkinnon välissä sompailua. Aamut pitää rakentaa niin, että lapselle ei jää pullikoinnin varaa ja toisaalta lukea lasta, mistä asia oikeasti hiertää. Onko neurokirjo, onko sylihalu, onko epämieluisa päiväkoti, onko liian vähän unta alla, ja ratkoa nämä juurisyyt.
Kyllä kivoja retkiä pitää olla muutenkin mutta esimerkiksi uimahallireissu ei onnistu lapsen kanssa, joka ei suostu pukemaan. Tai en minä ainakaan jaksa lähteä sinne vääntämään, että ennen uimaan menoa pitää pukea uimapuku ja uintiajan jälkeen pitää pukea päivävaatteet ja ulkovaatteet.
Useimmat viisivuotiaat ymmärtää jo, kun aikuinen keskustelee näistä.
Joskus voi sitten käytöstavat unohtua ja yksittäinen uimahallireissu olla kaoottinen. Sitten tuleekin hieman taukoa, ennenkuin uskalletaan yrittää uudestaan. Se ei ole rangaistus, vaan seuraus.
Kyllä lasten vaan pitää oppia, että niitä seurauksia elämässä on.
Entisaikaan seisotettiin nurkassa ja annettiin tukkapöllyjä. Sellaisesta ei ole tutkitustikaan mitään muuta kuin haittaa.
Miksi se uimahallikerta ei sitten voi olla palkinto hyvin sujuneista aamuista? Seuraus siitä, että vaatteiden pukeminen ei ole ollut tappelua. Koska se 5-vuotias todellakin ymmärtää puhetta, jos pukeminen alkaa sujua, voidaan mennä taas uimahalliin. Ihan sama käyttääkö sanoja seuraus, palkinto tai rangaistus.
5-vuotiailla on sen verran lyhyt tajuntakyky että eivät ne osaa hahmottaa mitään tulevaisuuden uimahallikäyntejä. Rangaistuksen tai palkkion on tultava heti teon jälkeen.
Ei onnistumisen hetket voi olla vähissä silloin kun se palkinto tai tarra (tulossa oleva palkinto) annetaan riittävän pienestä asiasta alkuun. Jokainen oienikin edistysaskel on onnistuminen, tietenkin.