Pikkulapsiaikana “hyvästä” puolisosta eronneet - tekisittekö sen uudestaan? Kokemuksia oman pohdinnan tueksi

Meillä oli hyvin samantyyppinen tilanne, kun olin lapsi. Parhaat ajat oli ne, kun isä oli poissa.

Mieluummin olisin asunut äidin ja siskon kanssa vuokrakaksiossa kuin siellä 250m2 lukaalissa siellä missä oltiin. Toivon, että äiti olisi ottanut lapsena eron.

Myöhemmin päädyttiin lopulta molemmat lapset aikuisina terapiaan. Mitä isästä on terapeutille kerrottu, niin dg todennäköisesti narsistinen persoonallisuushäiriö.

Sinun mies kuullostaa ap myös hyvin narsistiselta. Pelasta itsesi ja lapsesi. Anna heille turvallinen koti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee mieleen, että pikkulapsiarki on vaan tosi kuormittavaa miehelle ja siksi hän on niin kireänä. Kyllä se menee ohi kun lapset kasvavat.

Onneksi se ei ole koko vuoden lasten kanssa aikaa viettävälle äidille?

Ihmiset on erilaisia. Joillekin pikkulapsiarki on ihanaa ja joillekin uuvuttavaa 

Jätät sen sian ja menet jänniksen mukaan. Olet sen ansainnut! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko miehelläsi stressi töiden tai muun asian takia?

Tiedän kokemuksesta,että stressi tekee ihmisestä mulkun,ainakin se on hyvin tyypillistä.

Oma ihana mieheni muuttui mulkuksi siinä vaiheessa kun oli aloittamassa omaa yritystä.

Silloin hän kohteli minua huonosti.Ei kuitenkaan väkivaltaa.

Sain tarpeekseni jostain huomautuksesta,jolla loukkasi minua.

Otin pienet lapsemme ja lähdin äitini luokse evakkoon.

Mies tuli seuraavana päivänä hakemaan meidät,pyysi anteeksi,eikä enää käyttäytynyt huonosti.

Huomasi ,että hän ei haluakaan menettää perhettään huonon käytöksensä vuoksi.

Onhan sillä kyllä stressiä. Sillä on aina, ei osaa elää ilman. Jos saa jotain valmiiksi, on keksittävä kaksi uutta projektia tilalle, koska aina pitää syntyä tulosta. En ole koskaan nähnyt miehen vaikka istuvan sohvalle lukemaan kirjaa. Lukee kirjaa ainoastaan sängyssä silloin kun olisi tarve nukahtaa tietyllä kellonlyömällä ja lukeminen palvelee tarkoitusta.

Meillä on takana paljon näitä kertakaikkisia uuvahduksia ja irtiottoja. Meillä mies ei lähde perään. Kun tullaan takaisin, on naama samalla norsunv*ulla ja paikat raivosiivottu viimeisen päälle, tietystikin mahdollisimman pistävänä piikkinä minulle, joka ei pienten lasten kanssa pysty pitämään samaa tasoa yllä.

No jos sä kerran hoidat lapset niin siivoukset todellakin kuuluu miehelle varsinkin kun te kummatkin käytte töissä myös. Älä ota itseesi miehen raivosiivouksia, huikkaa kiva juttu kulta että siivosit. Älä lue rivien välistä näitä miehen marmatuksia ja mutinoita. Mies pitää sua kurissa ja hallitsee tällä käytösellä. Teillä on toksinen ilmapiiri kotona kasvattaa lapsia ja ne teidän lapset ovat varmasti huomanneet tämän että isä on ikävä ja hankala. Kun kasvaa niin ne saattaa ruveta vihaamaan isäänsä ja sitten sinua, äitiä että miksi jäit tälläiseen suhteeseen joka on vaikea ja näin pilasi lasten elämän. Lapsista tulee tunnevaurioisia kun joutuvat varomaan isäänsä. Ja lopuksi tämä sun kärsimystarina saattaa sitten päättyä kun miehesi löytää uuden naisen ja ottaa eron kun teillä ei enää ole rakkautta. Tällöin joudut joka tapauksessa muuttamaan, alentamaan sun ja lasten elintasoa ja vaihtamaan koulut tai päiväkodit ja lopettamaan ne lasten kallliit harrastukset. Kannattaa nyt kunnolla miettiä mikä on lapsille parasta, maalliset asiat eli elintaso, harrastukset vai tasapainoinen koti jossa kasvaa tasapainoiset lapset. 

Mieti vähän asiaa miehen kulmasta kun hän tulee väsyneenä sotkuiseen kotiin. Saata olla jutuistasi päätellen pikkuisen toimeton. Pienet lapset eivät sotkusta kärsi, mutta isommille se voi olla ikävää. Joku lapsi voi pitää siististä kodista, on ehkä saanut isän luonteen.

Olette hyvin erilaisia ihmisiä. Neuvoisin katsomaan asioita toisen näkökulmasta enemmän. Lakkaa miettimästä eroa. Ei olisi yhtään hyvä juttu kun on noin tullut hedelmöitetään tätä ihanaa maailmaa. Kiitos siitä.

Yllätä mies ja laita hyvä iltapala siistissä pöydässä kun lapset nukkuu. Kynttilänkin voisit sytyttää ja antaa suukon pyytämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap.

Minä olen kuin yksinhuoltaja parisuhteessa. Mies ei ole kolmen vuoden aikana osallistunut lapsen hoitoon millään tapaa. Jos sen päälle pitäisi vielä kiillottaa taloa, niin kyllä eroaisin. Mutta toisaalta mies ei koe lainkaan empatiaa minua kohtaan. Olen välillä todella väsynyt, ja tottakai saatan itkupotkuraivareita saada välillä siksi, mies kokee kaiken sanomiseni tyyliin hulluutena. 

Miksi mies sitten edes halusi lapsen, jos ei edes halua hoitaa sitä?

Jälkikäteen on sanonut, että "onpahan edes yksi perillinen". Kun aloimme puhumaan lapsista, hän oli aina ajatellut, että 1-2 haluaisi. En koskaan uskonut, että hän olisi niitä miehiä, jotka täysin ulkoistaa lapsen hoitamisen puolisolle. Lapsen myötä kaikki muu onkin ollut tärkeämpää, erityisesti oma aika, mikä on siis ihan tragikoomista, koska perhe-elämä ei ainakaan hänen aikaansa vie! Samaan aikaan ihmettelee miksen halua toista lasta. 

Joku kirjoitti miehesi olevan vaativa. Voisit itsekkin alkaa olemaan vaativa. Esimerkiksi kun olet nukuttamassa lapsia ja mies sattuu tulemaan sopivasti kotiin, niin voit huokaista hänelle miten 'hyvä että ehdit tulla auttamaan kun resurssini on kiinni lapsissa ja on hankalaa täyspäiväisesti työelämässä olevana vielä käytännössä yh:nä hoitaa kotona toisen työpäivän edestä lapsia ja kodintyöitä'. Eli pidät itsestäänselvyytenä että miehesi kärsii yhtä paljon kuin sinäkin lapsiarjesta. Ehdota että jaatte illat niin että toinen saa omaa aikaa, vaikka mennä halutessaan ajoissa nukkumaan. Sano että sinua ärsyttää miten halvalla olet mennyt myymään itsesi kodinhoitajaksi. Se että miehesi ansaitsee paljon, ei poista taakkaasi kotitöissä, varsinkin jos olet töissä itsekkin.

En usko kylläkään että mikään auttaa miehsi kohdalla ja sinun on erottava. Mies ei luultavasti halua lapsia omalle vastuulleen töiden takia, joten lyhyemmät tapaamiset varmaan tulee kyseeseen. Aika huono tilanteesi. Tuo on kauhuskenaarioni perhe-elämästä.

Minä eroaisin. Kuluttava lapsiperhearki ei selitä tuota käytöstä. Ei mun mies kiukuttele ja paina minua alas, vaikka häntäkin väsyttää ja työt stressaa. On olemassa miehiä, jotka hoitavat kotia ja lapsia ja rakastavat vaimoaan ja näyttävät sen. Menin tällaisen miehen kanssa naimisiin. En haluaisi lasten oppivan tuollaista, että mies voi äksyillä ja puhua rumasti äidille ja lapsille. Kyllä teidän lapset kärsivät tuosta tilanteesta. Lapsille on ihan sama, vaikka päiväkoti ja koulu vaihtuisi kunhan pääsevät ikävästä ilmapiiristä eroon. He näkevät, että olet onneton ja aistivat kyllä mistä se johtuu.

Mies on vaativa suorittajaluonne. Ymmärrän sinua vähän, koska omalla miehellä on stressaantuneena vähän samanlaisia piirteitä, mutta erona on se, että hän tajuaa asian itse, ei siis pohjimmiltaan ole niin mlkku, ja pyrkii siis käytöstään muuttamaan. Mutta joskus huonoimpina päivinä olen kelaillut samoja juttuja, että parempi olla yhdessä ja voida puuttua miehen pahimpiin ylilyönteihin silloin kun alkaa liikaa kyykyttämään lapsia (ja ei siis tee sitä enää muuta kuin tositosi stressaantuneena, kun on siitä keskusteltu jo niin monta kertaa), kuin erota ja toivoa parasta joka toinen viikko.

Jos lapset ovat pieniä niin sopeudutte kyllä uuteen ympäristöön, ei kannata pelätä muutosta liikaa. 

Mutta olette todennäköisesti molemmat nyt aika kireitä ja stressaantuneita, ja kaikkinainen negatiivisuus korostuu. Luultavasti miehesi ihan tykkää lapsistaan, jos niiden kanssa puuhaa, eikä ajattele kaikkea vain hyödyn kautta. 

Voimakastahtoisen ja vaativan puolison kohdalla täytyy myös osata pitää oma linja selvänä. Sinusta pikkutarkka siisteys ei ole niin tärkeää, ja miehesi on väärässä kun tekee siitä numeron. Elä sen ajatuksen mukaan! Sen ei tarvitse tarkoittaa passiivisaggressiivisuutta tai raivoamista. Kerrot oman näkemyksesi selkeästi ja toimit sen mukaan. Voi olla että syyllistyt kun syyllistetään, ja tavallaan ongelma on myös oma syyllistymisesi (tämä ajatus triggeröi varmasti, mutta niin se vain tässä elämässä silti on). Jos mies ei kykene sopeutumaan tähän, vaan alkaa käyttää jotain valtaansa, niin sitten eroat.

Leppyy kun annat pilluu ja pyllyaukkoa lääh nam

Lapsille on pahinta se, että toinen vanhempi on välissä pehmentämässä iskuja ja antaa tilanteen vain jatkua. Aikuisena käyvät miettimään, että miksei se äiti eronnut ja pelastanut koko porukkaa. Hyvä ajatus taustalla, mutta se ei vain toimi. Tilanne aiheuttaa lapsille psyykkistä vahinkoa ja paljon.

Olen vähän samanlaisessa tilanteessa, tosin mieheni on aivan erilainen. Meillä ongelmana on ollut miehen ilkeys ja huutaminen. Mieheni on kasvanut tunnekylmässä kodissa, jossa toisille saa sanoa rumasti vaikka riidellessä. Muut tunteet ovat hänen lapsuudenkodissaan vaikeita, mutta viha on sallittu tunne ja sitä ilmaistaan nimenomaan huutamalla ja toisia alentamalla. Ilkeily ja huutaminen alkoivat vasta lapsen saamisen jälkeen.

Pari vuotta jankkasin näistä asioista ja heitin säännöllisesti erokortin pöytään. Pakotin hänet myös pariterapiaan. Huutaminen ja ilkeily on nyt loppunut, mutta toisaalta parisuhteemme tuntuu olevan kuin tyhjä kuori. Luottamus on minun puoleltani kadonnut. Arki sujuu sentään hyvin ja mies on opetellut kärsivällisyyttä nepsylapsemme kanssa. Itse vaan huomaan usein ajattelevani tulevaisuutta niin, etten ole enää tässä parisuhteessa. Yhteys sekä toisen tsemppaaminen ja arvostaminen on kadonnut jonnekin riitelyn ja lapsiarjen tuoksinassa.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee mieleen, että pikkulapsiarki on vaan tosi kuormittavaa miehelle ja siksi hän on niin kireänä. Kyllä se menee ohi kun lapset kasvavat.

Ja sitten kun pikkulapsiarki on ohi, niin ap:n pitäisi vaan palata "normitilanteeseen" ja pystyä jatkamaan siitä mihin joskus ennen lapsia jäivät? Eipä taida ihan helposti unohtua tuo kohtelu...

Ap, tuli surullinen olo puolestasi. Tsemppiä kovasti! Olet hyvä äiti, vaikkakin vaikeassa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsille on pahinta se, että toinen vanhempi on välissä pehmentämässä iskuja ja antaa tilanteen vain jatkua. Aikuisena käyvät miettimään, että miksei se äiti eronnut ja pelastanut koko porukkaa. Hyvä ajatus taustalla, mutta se ei vain toimi. Tilanne aiheuttaa lapsille psyykkistä vahinkoa ja paljon.

Juuri näin. Omalla äidilläni oli ilmeisesti juuri tällainen ajatus, mutta todellisuudessa hän mahdollisti koko toksisen ydinperhepainajaisen jatkumisen pysymällä parisuhteessa. Toivoin jo ala-asteikäisenä vanhempieni eroa, jota ei sitten valitettavasti koskaan tullut. Nyt huonoissa väleissä molempien kanssa, tosin äidilläni on paljon omiakin ongelmia.

Eihän teitä about 40 v. naisia mikään pysäytä eroamasta...täytyy kuunnella sydäntään...siten psykologikin sanoisi jos kävisit kysymässä. Pienten lasten isinä tajusin heti et nyt meidän äidin menojalkaa vipattaa. Niinpä ryhdyin heti täysillä panostamaan lapsiin koska tajusin et eroa pukkaa ja systemaattisesti ryhdyin pelaamaan niin että minusta tulisi lähivamhempi. Äidin huomio kului jo toiseen mieheen ja siirtyi pois lapsista...minä käytin tilaisuutta tietoisesti hyväkseni ja edelleen täysillä panostin lapsiin ja onnistuinkin kääntämään heidän sydämensä puoleeni. Minusta tuli se lohtusyli lapsille...äidin onnen aika oli ja meni. Ja niinhän siinä kävi että isinä sain lopulta lähihuoltajuuden ja äiti hädin tuskin tapaamisoikeuden lapsiinsa. Jäin asumaan lasten kaa siihen hienoon omakotitaloomme jossa asun vieläkin...pettäjävaimo antoi lunastaa sen halvalla huonon omatuntonsa siivittämänä. Jostain syystä kun äidille selvisi että lapset todellakin menee isille eikä hänelle....niin hän yritti jopa itsemurhaa huolimatta uudesta miehestään. Sydämen ääni ei tuntunutkaan enää oikealta ratkaisulta tässä tilanteessa. Mutta minä pidin erossa siis kaiken sekä pienet lapset että omaisuuden pienen tasinkon kera äidille. Ja muutaman vuoden kuluttua yh-isinä mulla oli varaa valita uusi fiksu hyvätuloinen nuori ja sexy vaimo jonka kaa elelen onnellisena yhä edelleen. Tämä tarina rohkaisuksi kaikille miehille...ei pidä jäädä tuleen makaamaan ja viattomana äitien henkisen kasvun ruoaksi syötäväksi erossa. Kaunis tarina! 

Vierailija kirjoitti:

Eihän teitä about 40 v. naisia mikään pysäytä eroamasta...täytyy kuunnella sydäntään...siten psykologikin sanoisi jos kävisit kysymässä. Pienten lasten isinä tajusin heti et nyt meidän äidin menojalkaa vipattaa. Niinpä ryhdyin heti täysillä panostamaan lapsiin koska tajusin et eroa pukkaa ja systemaattisesti ryhdyin pelaamaan niin että minusta tulisi lähivamhempi. Äidin huomio kului jo toiseen mieheen ja siirtyi pois lapsista...minä käytin tilaisuutta tietoisesti hyväkseni ja edelleen täysillä panostin lapsiin ja onnistuinkin kääntämään heidän sydämensä puoleeni. Minusta tuli se lohtusyli lapsille...äidin onnen aika oli ja meni. Ja niinhän siinä kävi että isinä sain lopulta lähihuoltajuuden ja äiti hädin tuskin tapaamisoikeuden lapsiinsa. Jäin asumaan lasten kaa siihen hienoon omakotitaloomme jossa asun vieläkin...pettäjävaimo antoi lunastaa sen halvalla huonon omatuntonsa siivittämänä. Jostain syystä kun äidille selvisi että lapset todellakin menee isille eikä hänelle....niin hän yritti jopa itsemurhaa huolimatta uudesta miehestään. Sydämen ääni ei tuntunutkaan enää oikealta ratkaisulta tässä tilanteessa. Mutta minä pidin erossa siis kaiken sekä pienet lapset että omaisuuden pienen tasinkon kera äidille. Ja muutaman vuoden kuluttua yh-isinä mulla oli varaa valita uusi fiksu hyvätuloinen nuori ja sexy vaimo jonka kaa elelen onnellisena yhä edelleen. Tämä tarina rohkaisuksi kaikille miehille...ei pidä jäädä tuleen makaamaan ja viattomana äitien henkisen kasvun ruoaksi syötäväksi erossa. Kaunis tarina! 

Siis mikä avautuminen tää nyt oli? Onko tässä jokin yhtymäkohta ap:n aloitukseen? Kohtelitko ex-vaimoasi siis aikoinaan yhtä huonosti kuin ap:n mies ap:tä?

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli hyvin samantyyppinen tilanne, kun olin lapsi. Parhaat ajat oli ne, kun isä oli poissa.

Mieluummin olisin asunut äidin ja siskon kanssa vuokrakaksiossa kuin siellä 250m2 lukaalissa siellä missä oltiin. Toivon, että äiti olisi ottanut lapsena eron.

Myöhemmin päädyttiin lopulta molemmat lapset aikuisina terapiaan. Mitä isästä on terapeutille kerrottu, niin dg todennäköisesti narsistinen persoonallisuushäiriö.

Sinun mies kuullostaa ap myös hyvin narsistiselta. Pelasta itsesi ja lapsesi. Anna heille turvallinen koti.

Mutta kun tällaista vaihtoehtoa ei käytännössä ole, että asuttaisiin vain siellä vuokrakaksiossa onnellisina. Joka toinen viikko joo, ja joka toinen viikko lapset ilman äitiään yksin isän kanssa tämän lukaalissa, ja siellä meno on mitä on. Koska tämän isä nykyään saa läpi, jos oikeuteen mennään.

Vierailija kirjoitti:

Oma perhetilanne on mennyt siihen, että ajattelen vähintään pari kertaa viikossa, että pitäisikö vain lähteä eri suuntiin. Ajattelen sitä, sitten ajattelen että mikä kaikki muuttuisi ja päätän nyt vielä katsoa seuraavan viikon. Vuodet eivät ole olleet samanlaisia. Meillä on useampia lapsia, ja heittämällä vaikeinta on ollut se kun on taaperoikäinen/ikäisiä taloudessa, kuten nyt. On vaan niin vähän unta ja voimavaroja, että toki se heijastuu kaikkeen, mutta kyllä se pääasiallinen ongelma silti vaan on se, että minkälainen ihminen tuolta puolison kuorien alta on paljastunut, kun on tarpeeksi kerroksia riisuttu.

 

Tällä kertaa ajatusmylly lähti liikkeelle siitä, kun Ylen meteorologi kertoi jossain insta-päivityksessään, miten on ihana aina tulla kotiin töistä iltamyöhällä. Miten sydän heltyy kun näkee pienet kengät keskellä olohuoneen lattiaa ja iltapalalautasen sotkuineen pöydän ääressä. Miten hän hellästi kuvittelee, miten niitä kenkiä on kokeiltu pieniin jalkoihin ja miten nopeasti väsy on illalla tullut, kun iltapalakin on jäänyt kesken. Sitten hän hiippailee sohvalle pleikkaa pelaavan kultansa kainaloon kuuntelemaan, miten kotipäivä on mennyt.

 

Tuo iski minuun kuin keilapallo. Täyskaato. Siksi, että meillä ei ole mitään tuollaista. Jos minä olen kotona lasten kanssa ja heiltä jää jotain keskelle lattiaa, tai jos meillä jää iltapalalautanen puoliksi syömättä, minun on korjattava ne pois heti. Mieluiten ennen kuin menen nukuttamaan lapsia, koska jos puoliso tulee sillä välin, hän alkaa raivosiivota heitellen tavaroita. Saisin erityishuomautuksen siitä, että ruokaa on (“taas”) mennyt hukkaan, että olen laittanut sitä taaperon lautaselle koska ei kerran ole syönyt kaikkea. Ei puhettakaan, että minulle tulisi mieleenkään mennä pelaamaan pleikkaa tai katselemaan televisiota, ennen kuin olen kiillottanut viimeisenkin asian paikalleen. En tosin ehdi yleensä sitäkään, tietenkään, koska minulla on yksin nukutettavana useampia lapsia. Siksi joka kerta miehen tullessa kotiin hän ehtii nähdä jotain, mikä ei miellytä. Usein heti eteisessä on lasten kengistä varissutta hiekkaa - sitä on tähän vuodenaikaan joka paikassa. Voin imuroida vaikka monta kertaa päivässä, mutta jos vielä ennen nukkumaanmenoa yksi lapsi ehtii pikaisesti karata pihalle, se hiekka on eteismatolla, ja sitten mies tullessaan jupisee puoliääneen “saakelin sikolätti taas”. Sitten se alkaa vihaisesti imuroida, vaikka tosiaan nukutan edelleen niitä lapsia makuuhuoneessa.

 

Mies ei kysy minulta koskaan mitään henkilökohtaista. Häntä ei kiinnosta minun persoonani. Keskustelemme aikatauluista, raha-asioista, hankinnoista, investoinneista. Ja tietysti hän puhuu kaikista tyhmistä ja laiskoista työkavereistaan, joita hän ylenkatsoo ihan niin kuin minuakin. Kun puhun, hän selaa omaa puhelintaan. Jos pyydän pistämään puhelimen pois, hän rähähtää katse luurissa “tässähän minä kuuntelen, sano nyt nopeasti loppuun”. Ja ei tietenkään silti kuuntele.

 

-Ap

Meillä sama. Kaikki kulminoituu lihomiseen.

Minkä ikäinen olet? Onko esivaihde/vaihdevuodet alkaneet? Tyypillisiä ajatuksia silloin että avioero muuttaisi vaikka kyse on itsestä.

Meidän aivot on rakennettu muutosvastaisiksi, koska ne haluavat pitää meidät turvassa ja tutussa ympäristössä. Sinä olet tottunut tuohon käytökseen ja aivosi siis tulkitsevat sen tällä hetkellä valheellisesti turvaksi. Siksi ne maalailevat lähinnä kauhukuvia mitä kaikkea pahaa tapahtuisi erotessa. 

Miehesi on laittanut sinut tuohon asemaan todennäköisesti harkiten ettet uskaltaisi lähteä. Luettelemasi ongelmat ovat toki todellisia, mutta kuitenkin sellaisia että niillä on tapana järjestyä. Minun mielipiteeni on myös ettei miehesi ole hyvä, vaan huono. Et siis eroaisi millään tavalla turhaan ja selkeästi nyt jo olet tehnyt pesäeron henkisestä häneen ja olet jo huomannut että arki toimii ilman häntä.

Mitä ikinä päätätkin niin toivotan turvallista elämää.