Pikkulapsiaikana “hyvästä” puolisosta eronneet - tekisittekö sen uudestaan? Kokemuksia oman pohdinnan tueksi

Avioeroperheen lapsilla on paljon ongelmia. Päihde, itsetunto, mt ym

Vierailija kirjoitti:

Olen vähän samanlaisessa tilanteessa, tosin mieheni on aivan erilainen. Meillä ongelmana on ollut miehen ilkeys ja huutaminen. Mieheni on kasvanut tunnekylmässä kodissa, jossa toisille saa sanoa rumasti vaikka riidellessä. Muut tunteet ovat hänen lapsuudenkodissaan vaikeita, mutta viha on sallittu tunne ja sitä ilmaistaan nimenomaan huutamalla ja toisia alentamalla. Ilkeily ja huutaminen alkoivat vasta lapsen saamisen jälkeen.

 

Pari vuotta jankkasin näistä asioista ja heitin säännöllisesti erokortin pöytään. Pakotin hänet myös pariterapiaan. Huutaminen ja ilkeily on nyt loppunut, mutta toisaalta parisuhteemme tuntuu olevan kuin tyhjä kuori. Luottamus on minun puoleltani kadonnut. Arki sujuu sentään hyvin ja mies on opetellut kärsivällisyyttä nepsylapsemme kanssa. Itse vaan huomaan usein ajattelevani tulevaisuutta niin, etten ole enää tässä parisuhteessa. Yhteys sekä toisen tsemppaaminen ja arvostaminen on kadonnut jonnekin riitelyn ja lapsiarjen tuoksinassa.

Kuulostaa ihan siltä että joudut paimentamaan kahta kotona eli nepsylastanne ja sitten miesvauvaa. Ei mies tällöin ole tasavertainen kasvattaja lapsellenne kun sä olet kokoajan korvat höröllä että mitäs se nyt taas puuhastelee ja ilkeilee. Ymmärrän että et voi luottaa mieheen ja siksi rakkauskin kadonnut. Mikä ihme näitä miehiä vaivaa kun eivät  itseään ja käytöstään näe. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli hyvin samantyyppinen tilanne, kun olin lapsi. Parhaat ajat oli ne, kun isä oli poissa.

Mieluummin olisin asunut äidin ja siskon kanssa vuokrakaksiossa kuin siellä 250m2 lukaalissa siellä missä oltiin. Toivon, että äiti olisi ottanut lapsena eron.

Myöhemmin päädyttiin lopulta molemmat lapset aikuisina terapiaan. Mitä isästä on terapeutille kerrottu, niin dg todennäköisesti narsistinen persoonallisuushäiriö.

Sinun mies kuullostaa ap myös hyvin narsistiselta. Pelasta itsesi ja lapsesi. Anna heille turvallinen koti.

Mutta kun tällaista vaihtoehtoa ei käytännössä ole, että asuttaisiin vain siellä vuokrakaksiossa onnellisina. Joka toinen viikko joo, ja joka toinen viikko lapset ilman äitiään yksin isän kanssa tämän lukaalissa, ja siellä meno on mitä on. Koska tämän isä nykyään saa läpi, jos oikeuteen mennään.

Apu mies on reissutöissä ja muutenkin puolet vuodesta poissa kotoa joten ei heille tulisi 50/50 huoltajuutta mitenkään. Ja tuskin tälläinen mies joka ei kotona tee mitään sellaista haluaisikaan. Erossa lapset olisi arvioltani ehkä 1-2 vk.lopoua kuukaudessa isällään eli 2-4 pvä/kk. Apu kirjoituksesta ei käy selville onko lapsi tai lapset tyttö vai poika. Tyttö oppii alistumaan ja saman kaavan kuin äitinsä eli kärsimään ja tulee tulevaisuudessa usein tämän vuoksi valitsemaan isänsä kaltaisen narsistimiehen. Poika taas oppii että näin naista kohdellaan kuten isä kohtelee äitiä ja isona kohtee naista samalla tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Onko miehelläsi stressi töiden tai muun asian takia?

Tiedän kokemuksesta,että stressi tekee ihmisestä mulkun,ainakin se on hyvin tyypillistä.

Oma ihana mieheni muuttui mulkuksi siinä vaiheessa kun oli aloittamassa omaa yritystä.

Silloin hän kohteli minua huonosti.Ei kuitenkaan väkivaltaa.

Sain tarpeekseni jostain huomautuksesta,jolla loukkasi minua.

Otin pienet lapsemme ja lähdin äitini luokse evakkoon.

Mies tuli seuraavana päivänä hakemaan meidät,pyysi anteeksi,eikä enää käyttäytynyt huonosti.

Huomasi ,että hän ei haluakaan menettää perhettään huonon käytöksensä vuoksi.

Harvinaisen fiksu mies sinulla kun ymmärsi ja petrasi  käytöstään

Meteorologin päivitys kuulostaa vähän passiivisaggressiiviselta tai muuten vain vähän sellaiselta, että ehkä se sotku sitte. risoo. Mutta hän varmaan kovasti haluaa olla rento tyyppi. Ihan normaalia elämää ja normaaleja tunteita toki. Mutta kaikenlaista ärsytystä mahtuu kaikkien elämään ja sitä sitten kanavoidaan eri tavoin.

Vierailija kirjoitti:

Missä se hyvä mies on? Kolme pitkää viestiä olisi ollut tilaisuus esitellä hänet.

Sehän on lainaussmerkeissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli hyvin samantyyppinen tilanne, kun olin lapsi. Parhaat ajat oli ne, kun isä oli poissa.

Mieluummin olisin asunut äidin ja siskon kanssa vuokrakaksiossa kuin siellä 250m2 lukaalissa siellä missä oltiin. Toivon, että äiti olisi ottanut lapsena eron.

Myöhemmin päädyttiin lopulta molemmat lapset aikuisina terapiaan. Mitä isästä on terapeutille kerrottu, niin dg todennäköisesti narsistinen persoonallisuushäiriö.

Sinun mies kuullostaa ap myös hyvin narsistiselta. Pelasta itsesi ja lapsesi. Anna heille turvallinen koti.

Mutta kun tällaista vaihtoehtoa ei käytännössä ole, että asuttaisiin vain siellä vuokrakaksiossa onnellisina. Joka toinen viikko joo, ja joka toinen viikko lapset ilman äitiään yksin isän kanssa tämän lukaalissa, ja siellä meno on mitä on. Koska tämän isä nykyään saa läpi, jos oikeuteen mennään.

Apu mies on reissutöissä ja muutenkin puolet vuodesta poissa kotoa joten ei heille tulisi 50/50 huoltajuutta mitenkään. Ja tuskin tälläinen mies joka ei kotona tee mitään sellaista haluaisikaan. Erossa lapset olisi arvioltani ehkä 1-2 vk.lopoua kuukaudessa isällään eli 2-4 pvä/kk. Apu kirjoituksesta ei käy selville onko lapsi tai lapset tyttö vai poika. Tyttö oppii alistumaan ja saman kaavan kuin äitinsä eli kärsimään ja tulee tulevaisuudessa usein tämän vuoksi valitsemaan isänsä kaltaisen narsistimiehen. Poika taas oppii että näin naista kohdellaan kuten isä kohtelee äitiä ja isona kohtee naista samalla tavalla. 

Nimenomaan, jälkikasvu  ottaa koppia tuosta ja kierre jatkuu

Onneksi itse saimme  pelkästään tyttöjä ja katkesi sukupolvien kierre !

Jos ajattelet, että mies pystyisi muuttamaan käytöstään, puhuisin siitä vielä hänelle. Siitä, että hänen käytöksen perusteella tuntuu, ettei hän rakasta eikä kunnioita sinua ja että kodin ilmapiiri on sinulle ja lapsille kuormittava, kun mies on aina kuin myrskyn merkki. Voit myös kysyä, miksi mies on niin huonolla tuulella aina, mikä häntä kuormittaa ja voitteko yhdessä tehdä asialle jotain. Onko hiekka lattialla todellakin tärkeämpi asia kuin se, että perheellä on hyvä olla?

Pelkäätkö miestä? Onko riski, että hän alkaa uhkailla tai käy väkivaltaiseksi, jos otat puheeksi eron? Jos pelkäät, on parempi valmistella ero ja sen käytännönasiat yksin ja puhua erosta vasta kun kaikki on jo valmiina. Jos taas et pelkää, voi erokeskustelu saada miehen havahtumaan, että käytöksen on muutuuttava, vaikkakaan tämä ei vaikuta todennäköiseltä.

Mä olen pari kertaa käynyt treffeillä reilu 4-kymppisten miesten kanssa, joista toinen oli eronnut lasten ollessa 2v ja 3v ja toinen oli eronnut kun lapset olivat 7v ja 12v. Minun mielestäni ainakin ensivaikutelman perusteella he olivat tosi kunnollisia ja kiltin oloisia miehiä . En sitten tiedä , mikä on tullut, että on pitänyt erota. Jälkimmäinen mies oli siis eronnut 20 vuoden parisuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen pari kertaa käynyt treffeillä reilu 4-kymppisten miesten kanssa, joista toinen oli eronnut lasten ollessa 2v ja 3v ja toinen oli eronnut kun lapset olivat 7v ja 12v. Minun mielestäni ainakin ensivaikutelman perusteella he olivat tosi kunnollisia ja kiltin oloisia miehiä . En sitten tiedä , mikä on tullut, että on pitänyt erota. Jälkimmäinen mies oli siis eronnut 20 vuoden parisuhteesta.

Eivät ne syyt ehkä useimmiten tule ihan ekoilla treffeillä ilmi tai ehkä moneen kuukauteenkaan. Varmasti joukossa on ihan oikeastikin kunnollisia tai vähintään kehityskelpoisia. Itse olen antanut tällaiselle mahdollisuuden, ja tulihan se vuoden sisään minullekin selväksi, miksi lasten äiti oli lähtenyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli hyvin samantyyppinen tilanne, kun olin lapsi. Parhaat ajat oli ne, kun isä oli poissa.

Mieluummin olisin asunut äidin ja siskon kanssa vuokrakaksiossa kuin siellä 250m2 lukaalissa siellä missä oltiin. Toivon, että äiti olisi ottanut lapsena eron.

Myöhemmin päädyttiin lopulta molemmat lapset aikuisina terapiaan. Mitä isästä on terapeutille kerrottu, niin dg todennäköisesti narsistinen persoonallisuushäiriö.

Sinun mies kuullostaa ap myös hyvin narsistiselta. Pelasta itsesi ja lapsesi. Anna heille turvallinen koti.

Mutta kun tällaista vaihtoehtoa ei käytännössä ole, että asuttaisiin vain siellä vuokrakaksiossa onnellisina. Joka toinen viikko joo, ja joka toinen viikko lapset ilman äitiään yksin isän kanssa tämän lukaalissa, ja siellä meno on mitä on. Koska tämän isä nykyään saa läpi, jos oikeuteen mennään.

Apu mies on reissutöissä ja muutenkin puolet vuodesta poissa kotoa joten ei heille tulisi 50/50 huoltajuutta mitenkään. Ja tuskin tälläinen mies joka ei kotona tee mitään sellaista haluaisikaan. Erossa lapset olisi arvioltani ehkä 1-2 vk.lopoua kuukaudessa isällään eli 2-4 pvä/kk. Apu kirjoituksesta ei käy selville onko lapsi tai lapset tyttö vai poika. Tyttö oppii alistumaan ja saman kaavan kuin äitinsä eli kärsimään ja tulee tulevaisuudessa usein tämän vuoksi valitsemaan isänsä kaltaisen narsistimiehen. Poika taas oppii että näin naista kohdellaan kuten isä kohtelee äitiä ja isona kohtee naista samalla tavalla. 

Voi ihan kiusallaankin haluta lapset aina kun on Suomessa/kotona, eli puolet vuodesta. Mikä vastaa viikko-viikko-jakoa. Ja mieshän tekee kotona vaikka mitä, (raivo)siivoaa heti sisään tullessaan. Vaikea tietysti tietää mitä mies haluaa ennen kuin ero on tapahtunut, mutta vähän lapsellista leikkiä, että se vaikea mies vain kätevästi katoaisi jonnekin lasten elämästä, jos nainen vain saa aikaiseksi erota.

Näitä on kyllä tullut nähtyä omassa elämässä, työelämässä kuin kaveripiirissäkin. Narsistit osaavat olla tosi "kivoja" työkavereita, samoin kaveripiirissä osaavat olla tosi pidettyjä "herrasmiehiä" yms.

Kotona sitten täysiä k-päitä,muija ja mukulat kulkevat lasinsirpaleilla, jottei pahantuulista miestä vaan häiritä. Siellä on niin raittiita rikkaita kuin juoppoja rappiomiehiäkin ,, mutta enimmäkseen pers. häiriöisiä, joita toki  löytyy naisissakin ,joskin vähemmän kun kyseessä on omat lapset. 

Silti tärkeätä on muistaa että löytyy myös normaaleja, empaattisia hyviä ihmisiä, joita  löytyy myös miespuolisista. Osa meistä joutuu käymään sen elämän yliopistokoulutuksen, että kaikki mikä näyttää hyvältä , ei olekaan sitä. 

Jotenkin toki surullista on se, että niin moni  joutuu ottamaan joko kirjaimellisesti tai henkisesti turpaansa, ennenkuin se elämän tutkinto on valmis, jos koskaan, ja pahimmillaan myös jälkipolvi ottaa siinä osumaa.

Oma summa summarum , pitkään eläneenä, on se, että nuorena tulee hölmöiltyä, joskin hauskaakin on , keski-iässä tulee toinen sellainen elämän summit, joita ehkä menetetyt asiat ja edelleen ehkä ne hormonitkin (tulevat ja lähtevät) ohjailee, ja vasta noin 55-60 + iässä alkaa seestyminen ja järjen kanssa tehtävät ratkaisut elämän ongelmakohdissa. Mutta valitttavasti tuossa elämän rauhoittumisessa alkavat myös ne ensimmäiset menetykset, menetämme puolisoita, sisaruksia , omat vanhemmat,pahimmillaan myös saattaa olla myös omien lasten menetyksiä.

Niin ,ohjeeni olisi ap:lle, mieti mikä olisi lapsillesi parasta, karma kyllä tulee aikoinan  meidän kaikkien kohdalle. Mieti missä näet itsesi 30v päästä, onhan kuitenkin katto pään päällä ja ruokaa sen verran kaapissa ettei kuole nälkään. Onko elämäsi mielekästä, onko hyviä ihmisiä elämässäsi ja jos on kovin toksisia, niin miksi.

Koska kerran täällä vaan eletään. Jos joku valitsee olla onneton, se on sitten hänen valintansa. Meillä kaikilla on vain yksi elämä. Ja  lapsetkin sitten aikanaan valitsevat sen oman polkunsa. Mutta kolmevuotias ei osaa vielä rakentaa omaa tiestöä.

Ap, olen pahoillani, olen aivan varma, että miehelläsi on toinen nainen. Usko pois, tiedän kokemuksesta. Kaikki mitä kuvailet sopii asiaan. Itse käyn asiaa juuri läpi. Luotin mieheeni (joka myös onnreissutöissä) 100%. Petti 8 vuotta, mutta kertaakaan en epäillyt mitään! Reissutyö teki siitä niin helppoa. Käytöksen kotona hän laittoi työuupumuksen piikkiin, mikä oli helppo uskoa, koska teki järkyttävästi töitä. Lopulta kertoi haluavansa erota, koska ei rakasta enää. Täällä palstalla sitä shokissa puin ja sain vastaukseksi, että mies pettää. Kiistin jyrkästi, en uskonut sekuntiakaan. Minulle vain sanottiin, että odota vain, joku päivä se sinullekin selviää. Samat sanat sanon sinulle nyt, valitettavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen vähän samanlaisessa tilanteessa, tosin mieheni on aivan erilainen. Meillä ongelmana on ollut miehen ilkeys ja huutaminen. Mieheni on kasvanut tunnekylmässä kodissa, jossa toisille saa sanoa rumasti vaikka riidellessä. Muut tunteet ovat hänen lapsuudenkodissaan vaikeita, mutta viha on sallittu tunne ja sitä ilmaistaan nimenomaan huutamalla ja toisia alentamalla. Ilkeily ja huutaminen alkoivat vasta lapsen saamisen jälkeen.

 

Pari vuotta jankkasin näistä asioista ja heitin säännöllisesti erokortin pöytään. Pakotin hänet myös pariterapiaan. Huutaminen ja ilkeily on nyt loppunut, mutta toisaalta parisuhteemme tuntuu olevan kuin tyhjä kuori. Luottamus on minun puoleltani kadonnut. Arki sujuu sentään hyvin ja mies on opetellut kärsivällisyyttä nepsylapsemme kanssa. Itse vaan huomaan usein ajattelevani tulevaisuutta niin, etten ole enää tässä parisuhteessa. Yhteys sekä toisen tsemppaaminen ja arvostaminen on kadonnut jonnekin riitelyn ja lapsiarjen tuoksinassa.

Kuulostaa ihan siltä että joudut paimentamaan kahta kotona eli nepsylastanne ja sitten miesvauvaa. Ei mies tällöin ole tasavertainen kasvattaja lapsellenne kun sä olet kokoajan korvat höröllä että mitäs se nyt taas puuhastelee ja ilkeilee. Ymmärrän että et voi luottaa mieheen ja siksi rakkauskin kadonnut. Mikä ihme näitä miehiä vaivaa kun eivät  itseään ja käytöstään näe. 

Tämä on osittain naisten oma vika kun totuttavat miehet ennen lapsia siihen, että nainen palvelee heitä, antaa huomiota ja seksulia. Sitten kun lapsi tulee niin tähän ei ole enää aikaa ja mies näivettyy kun ei ole koskaan oppinut itsenäiseksi vaan on ollut naisen kanssa palveluiden perässä. Se näkyy sitten tuollaisena kiukutteluna ja muuna häiriökäyttäytymisenä.

Ratkaisuksi toimii parhaiten se ettei anna miehille mitään ennen lapsia eikä varsinkaan tee mitään lupauksia jatkosta. Itse en edes suostuisi yhteishuoltoon miehen kanssa enää, sen verran yhteistyökyvyttömiä ja sopimuskyvyttömiä ovat sellaisten tahojen kanssa, jotka eivät heitä suurella rahalla siihen manipuloi tai aseella pakota. Tehkööt yhteistyötä sitten näiden tahojen kanssa, ei ole minulta pois.

Tässä vain muutama irrallinen ajatus... 

Voisiko olla masennusta? Miehen masennus oireilee usein kiukkuisuutena. Ei ole normaalia, että toinen jatkuvasti räjähtelee mitättömistä asioista. Miehen on käytävä lääkärissä, menet vaikka itse mukaan, tai sitten pariterapiaa tai jotakin. 

Ja tuo lastensuojelujuttu. Usko pois, kyllä lastensuojelussa tiedetään varsin hyvin, että on perheitä, joissa vanhemmat osaavat käyttäytyä hyvin ja vaikuttavat kunnollisilta, mutta kodin sisällä asiat ovat sitten toisin... Ilmapiiri on tunnekylmää, vanhempi voi olla narsisti tai mieleltään sairas, turvattomuutta, tunnehallinnan ongelmia, lapset pelkäävät tmv. 

Jos pelkäät tai lapsesi pelkäävät oman fyysisen tai psyykkisen turvallisuutensa puolesta, on tilanne vakava ja vaatii toimintaa! Lastensuojelusts voi saada erilaisia tukitoimia ja sitten on turvakodit erikseen. Lasten täytyy saada kasvaa turvallisessa kodissa! 

Ajatuksia omasta näkökulmastani, olen siis kasvanut erittäin dysfunktionaalisessa perheessä, jossa etenkin isä ilkeili jatkuvasti mulle kun asuin siellä. Mielestäni ”lasten takia” ei kannata jäädä parisuhteeseen, vaikka elintaso erossa laskisikin.

Itselleni on päällimmäisenä jäänyt kaikki vittuilut ja huudot ja jatkuva varuillaanolo mieleen perhe-elämästä. Itse asiassa mulla meni monta vuotta tunnistaa minkälaiseen ylivirittyneeseen tilaan olinkaan jäänyt kun muutin omilleni, ja vielä kauemmin yrittää palautua siitä jotenkin normaaliksi, ja tunnistaa kaikenlaisia outoja ajatusmalleja ym. mitä siellä lapsuuden perheessä asuminen oli mulle opettanut, ja mitkä olin sisäistänyt niin, etten edes osannut niitä kyseenalaistaa näkemättä vastakkaista esimerkkiä.

Ei todellakaan tee mieli perustaa omaa perhettä. Eikä tee mieli parisuhdetta. Viihdyn parhaiten yksin tai ystävän kanssa. Jos ikinä sellainen ihme kävisi, että jonkun kanssa haluaisin alkaa seurustelemaan, olisin aivan erityisen tarkka kumppanini valinnan suhteen ja tuntosarvet pystyssä ja valmiina lähtemään, jos mitään varoitusmerkkejä alkaa ilmaantua, eikä keskustelut auttaisi. Olen nainen. Sen sudenkuopan olen kyllä välttänyt lapsesta asti, että en siedä huonoa kohtelua keneltäkään, enkä toisaalta myöskään ylikompensoi sitä. Mut ihan älyttömästi mennyt aikaa perheongelmien aiheuttamien vikojen paikkailuun, että oon ees tähän pisteeseen päässyt. 

"Hän kyllä vaihtaa vaippoja, kun on paikalla. Hän imuroi. Hän pyykkää. Hän tekee itse asiassa kaikkea sellaista, minkä voi helposti listata kun jossain kysytään, mitä hän tuo parisuhteeseen."

Eivät nuo ole asioita, joita hän tuo teidän suhteeseenne, vaan ihan välttämätöntä kodin- ja lastenhoitoa, joita jokaisen samassa tilanteessa on tehtävä. Sinusta ja parisuhteestanne hän ei tunnu välittävän ollenkaan, jos ei edes kuuntele tai ole yhtään kiinnostunut sinusta henkilönä. Olet ehkä hänen päässään vain joku ärsyttävä, huonosti toimiva kodinkone, jolta ei (luullakseni) saa edes seksiä enää. (Sanoit että hänen mielestään talossa ei ole tarpeeksi siistiä ja teillä ei ole romantiikkaa yms., en tarkoita että vika olisi oikeasti sinussa). 

Arvostus sinua kohtaan tuntuu olevan täysin kadonnut. Miehesi on ilkeä ja itsekäs, ei tuollaista mikään stressi selitä. Vaikeina aikoina (kuten pikkulapsiaikana) normaali puoliso olisi kanssasi samalla puolella, auttamassa arjen väsymyksen ja henkisenkin työtaakan kanssa, eikä tuollainen vaativa ja kiukutteleva riippakivi. Onko teillä siis vuosiin ollut minkäänlaisia hyviä hetkiä kahdestaan?

Ei tuossa taida mitkään pariterapiat auttaa, nyt on pikemminkin sinun aikasi miettiä, miten saisit tehtyä omasta elämästäsi parempaa (ilman häntä). Naiset usein katuvat vain sitä, etteivät lähteneet huonoista suhteista aiemmin, harvemmin sitä, että tekivät päätöksen joka johti positiiviseen muutokseen.

Vierailija kirjoitti:

Oma perhetilanne on mennyt siihen, että ajattelen vähintään pari kertaa viikossa, että pitäisikö vain lähteä eri suuntiin. Ajattelen sitä, sitten ajattelen että mikä kaikki muuttuisi ja päätän nyt vielä katsoa seuraavan viikon. Vuodet eivät ole olleet samanlaisia. Meillä on useampia lapsia, ja heittämällä vaikeinta on ollut se kun on taaperoikäinen/ikäisiä taloudessa, kuten nyt. On vaan niin vähän unta ja voimavaroja, että toki se heijastuu kaikkeen, mutta kyllä se pääasiallinen ongelma silti vaan on se, että minkälainen ihminen tuolta puolison kuorien alta on paljastunut, kun on tarpeeksi kerroksia riisuttu.

 

Tällä kertaa ajatusmylly lähti liikkeelle siitä, kun Ylen meteorologi kertoi jossain insta-päivityksessään, miten on ihana aina tulla kotiin töistä iltamyöhällä. Miten sydän heltyy kun näkee pienet kengät keskellä olohuoneen lattiaa ja iltapalalautasen sotkuineen pöydän ääressä. Miten hän hellästi kuvittelee, miten niitä kenkiä on kokeiltu pieniin jalkoihin ja miten nopeasti väsy on illalla tullut, kun iltapalakin on jäänyt kesken. Sitten hän hiippailee sohvalle pleikkaa pelaavan kultansa kainaloon kuuntelemaan, miten kotipäivä on mennyt.

 

Tuo iski minuun kuin keilapallo. Täyskaato. Siksi, että meillä ei ole mitään tuollaista. Jos minä olen kotona lasten kanssa ja heiltä jää jotain keskelle lattiaa, tai jos meillä jää iltapalalautanen puoliksi syömättä, minun on korjattava ne pois heti. Mieluiten ennen kuin menen nukuttamaan lapsia, koska jos puoliso tulee sillä välin, hän alkaa raivosiivota heitellen tavaroita. Saisin erityishuomautuksen siitä, että ruokaa on (“taas”) mennyt hukkaan, että olen laittanut sitä taaperon lautaselle koska ei kerran ole syönyt kaikkea. Ei puhettakaan, että minulle tulisi mieleenkään mennä pelaamaan pleikkaa tai katselemaan televisiota, ennen kuin olen kiillottanut viimeisenkin asian paikalleen. En tosin ehdi yleensä sitäkään, tietenkään, koska minulla on yksin nukutettavana useampia lapsia. Siksi joka kerta miehen tullessa kotiin hän ehtii nähdä jotain, mikä ei miellytä. Usein heti eteisessä on lasten kengistä varissutta hiekkaa - sitä on tähän vuodenaikaan joka paikassa. Voin imuroida vaikka monta kertaa päivässä, mutta jos vielä ennen nukkumaanmenoa yksi lapsi ehtii pikaisesti karata pihalle, se hiekka on eteismatolla, ja sitten mies tullessaan jupisee puoliääneen “saakelin sikolätti taas”. Sitten se alkaa vihaisesti imuroida, vaikka tosiaan nukutan edelleen niitä lapsia makuuhuoneessa.

 

Mies ei kysy minulta koskaan mitään henkilökohtaista. Häntä ei kiinnosta minun persoonani. Keskustelemme aikatauluista, raha-asioista, hankinnoista, investoinneista. Ja tietysti hän puhuu kaikista tyhmistä ja laiskoista työkavereistaan, joita hän ylenkatsoo ihan niin kuin minuakin. Kun puhun, hän selaa omaa puhelintaan. Jos pyydän pistämään puhelimen pois, hän rähähtää katse luurissa “tässähän minä kuuntelen, sano nyt nopeasti loppuun”. Ja ei tietenkään silti kuuntele.

 

-Ap

En jaksanut lukea kuin ensimmäisen viestin, mutta jo sen perusteella pakko sanoa, etten ymmärrä miten ap:n kuvailema puoliso oikein on ns. hyvä? Ilmeisesti siis hyväpalkkainen (ja sen takia niin ylimielinen?), mutta kuulostaa täysin sietämättömältä. Epäkunnioittava eikä lainkaan kiinnostunut puolisostaan. Ei tuo ole hyvä puoliso. Hyvä puoliso kunnioittaa ja on sinusta ja lapsista kiinnostunut edes jollain tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma perhetilanne on mennyt siihen, että ajattelen vähintään pari kertaa viikossa, että pitäisikö vain lähteä eri suuntiin. Ajattelen sitä, sitten ajattelen että mikä kaikki muuttuisi ja päätän nyt vielä katsoa seuraavan viikon. Vuodet eivät ole olleet samanlaisia. Meillä on useampia lapsia, ja heittämällä vaikeinta on ollut se kun on taaperoikäinen/ikäisiä taloudessa, kuten nyt. On vaan niin vähän unta ja voimavaroja, että toki se heijastuu kaikkeen, mutta kyllä se pääasiallinen ongelma silti vaan on se, että minkälainen ihminen tuolta puolison kuorien alta on paljastunut, kun on tarpeeksi kerroksia riisuttu.

 

Tällä kertaa ajatusmylly lähti liikkeelle siitä, kun Ylen meteorologi kertoi jossain insta-päivityksessään, miten on ihana aina tulla kotiin töistä iltamyöhällä. Miten sydän heltyy kun näkee pienet kengät keskellä olohuoneen lattiaa ja iltapalalautasen sotkuineen pöydän ääressä. Miten hän hellästi kuvittelee, miten niitä kenkiä on kokeiltu pieniin jalkoihin ja miten nopeasti väsy on illalla tullut, kun iltapalakin on jäänyt kesken. Sitten hän hiippailee sohvalle pleikkaa pelaavan kultansa kainaloon kuuntelemaan, miten kotipäivä on mennyt.

 

Tuo iski minuun kuin keilapallo. Täyskaato. Siksi, että meillä ei ole mitään tuollaista. Jos minä olen kotona lasten kanssa ja heiltä jää jotain keskelle lattiaa, tai jos meillä jää iltapalalautanen puoliksi syömättä, minun on korjattava ne pois heti. Mieluiten ennen kuin menen nukuttamaan lapsia, koska jos puoliso tulee sillä välin, hän alkaa raivosiivota heitellen tavaroita. Saisin erityishuomautuksen siitä, että ruokaa on (“taas”) mennyt hukkaan, että olen laittanut sitä taaperon lautaselle koska ei kerran ole syönyt kaikkea. Ei puhettakaan, että minulle tulisi mieleenkään mennä pelaamaan pleikkaa tai katselemaan televisiota, ennen kuin olen kiillottanut viimeisenkin asian paikalleen. En tosin ehdi yleensä sitäkään, tietenkään, koska minulla on yksin nukutettavana useampia lapsia. Siksi joka kerta miehen tullessa kotiin hän ehtii nähdä jotain, mikä ei miellytä. Usein heti eteisessä on lasten kengistä varissutta hiekkaa - sitä on tähän vuodenaikaan joka paikassa. Voin imuroida vaikka monta kertaa päivässä, mutta jos vielä ennen nukkumaanmenoa yksi lapsi ehtii pikaisesti karata pihalle, se hiekka on eteismatolla, ja sitten mies tullessaan jupisee puoliääneen “saakelin sikolätti taas”. Sitten se alkaa vihaisesti imuroida, vaikka tosiaan nukutan edelleen niitä lapsia makuuhuoneessa.

 

Mies ei kysy minulta koskaan mitään henkilökohtaista. Häntä ei kiinnosta minun persoonani. Keskustelemme aikatauluista, raha-asioista, hankinnoista, investoinneista. Ja tietysti hän puhuu kaikista tyhmistä ja laiskoista työkavereistaan, joita hän ylenkatsoo ihan niin kuin minuakin. Kun puhun, hän selaa omaa puhelintaan. Jos pyydän pistämään puhelimen pois, hän rähähtää katse luurissa “tässähän minä kuuntelen, sano nyt nopeasti loppuun”. Ja ei tietenkään silti kuuntele.

 

-Ap

Autisti. Jolla puuttuu kaikki voimavarat ja ymmärrys.

Asiatonta ehdottaa jokaiseen kusipäämies-keskusteluun selitykseksi autismia. 

Ensinnäkin aika jännä, että mies kuitenkin menestyy hyvin töissä, on varakas ja osasi esittää osallistuvaa ja huomioivaa puolisoa niin pitkää, että lapsikin saatiin ja kaikkea, kunnes päätti tietoisesti lakata esittämästä. Autismi tekisi tuollaisen teeskentelyn yleensä aika hankalaksi, ja siitä olisi aiemminkin ollut merkkejä jos yleisesti sosiaalisissa taidoissa olisi ongelmia jne. Toiseksi: autismi EI aiheuta toisen väheksymistä, empatian puutetta tai jatkuvaa ärtyisyyttä, nuo ovat ihan vaan luonnepuolen (ja yleensä vahvasti miessukupuolen) ongelmia.

Terveisin oikea autisti

Aivan klassista käyttäytymistä pettävältä mieheltä.