Pikkulapsiaikana “hyvästä” puolisosta eronneet - tekisittekö sen uudestaan? Kokemuksia oman pohdinnan tueksi

Kiva lukea välillä hyvin kirjoitettu aloitus sellaisesta aiheesta, joita tällaisella palstalla luulisikin olevan. 

Koen, että itsellä ei ollut siinä hetkessä muuta vaihtoehtoa, suhde oli niin kauhea ja miehellä pahoja ongelmia, joista en ollut tiennyt aiemmin. Hieman siis sama tarina kuin sinulla. Ymmärrän hyvin myös tuon, että olet tehnyt vaikeuksista huolimatta harkitusti enemmän lapsia, jotta lapsi saa sisaruksia. Olisi ollut itsellekin tietyssä mielessä hyvinkin järkevää tehdä samoin, koska lapsi jäi lopulta täysin ilman sisaruksia.

Neuvoisin sinua ehkä tässä kohtaa ottamaan nuo asiat puheeksi ja käymään vaikka edes vuoden ajan pariterapiassa. Varsinkin jos näistä asioista puhuminen ei muuten onnistu. 

Jos puhuminen ei onnistu eikä sillä pääse sellaiseen lopputulokseen, jossa voisit elää, ja jos mies ei suostu pariterapiaan, sitten ero. Miehellä on elatusvelvollisuus varallisuutensa mukaisesti joka tapauksessa.

Minulle tulee mieleen, että pikkulapsiarki on vaan tosi kuormittavaa miehelle ja siksi hän on niin kireänä. Kyllä se menee ohi kun lapset kasvavat.

En eronnut pikkulapsiaikana, erosin kun olivat alaluokista selvinneet. Mies skarppaa omat lähiviikkonsa, koska muksut jo sen ikäisiä, että saisivat itse päättää, missä asuvat, eli ei ole niin vaativa ja äkäile kun on isäviikko. Ja muksut sit elävät rennompaa elämää mun kanssa ollessaan. Kaikille kevyempää menoa. Jaksuja ja pohdi terapeutin kanssa tai perheneuvolassa psykologin kanssa, he pystyvät antamaan tukea.

Kuulostaa vaativalta persoonallisuushäiriöltä.

On aina kivempaa ja helpompaa olla lähellä kotia töissä kuin se että joutuu olemaan puolet vuodesta matkoilla. Siinä ärsyyntyy vähemmästäkin. 

Olisi paras ratkaisu jos miehesi yrittäisi saada töitä läheltä kotia, jolloin hän voisi osallistua perhe elämään normaalisti töiden jälkeen. Kuten se illalla kotiin palaava meteorologi. 

Kysyikö sinä häneltä usein jotain ja esim onko hän väsynyt tai muuta töistä tullessaan. Nämä ja kaikki kyselyt ovat vastavuoroisia. Jos toinen on työmatkoilla, silloin pidetään myös yhteyttä säännöllisesti joka päivä. 
 

Kysy siltä ääliöltä, miksi se on tuollaiseksi muuttunut, yrittääkö hän saada sinut ottamaan eron? Onko hänellä toinen nainen?

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee mieleen, että pikkulapsiarki on vaan tosi kuormittavaa miehelle ja siksi hän on niin kireänä. Kyllä se menee ohi kun lapset kasvavat.

Onneksi se ei ole koko vuoden lasten kanssa aikaa viettävälle äidille?

Siitä mikä miestä pohjimmiltaan vaivaa ei varmaan voi selvittää jos hän ei halua psykiatrille tai psykologille. Voi olla pers.häiriövaivaa, voi olla muutakin ongelmaa ja tuollainen äkäisyys, tunnesäätelyn vaikeudet ja kontrollintarve on oire siitä. En tiedä maksaako vaivaa lukea ja hankkia tietoa kun ei tiedä mitä tuo lopulta on. Olennaista on käyttää energiaa siihen, että kysyy miehen näkemystä tilanteesta, antaa jotain vaihtoehtoja (muuttaa käytöstään joko itse tai terapian avulla) ja jos ei meno muutu niin se on sitte siinä. Ei kannata alkaa mielenterveyden ammattilaista leikkiin ja veikkaileen mistä tuulee, siinä voi herkästi vaan alkaa yliymmärtään asioita. 

Erottiin yli 20 vuotta sitten, kun lapset olivat aloittaneet koulun / menossa kouluun. Lievästi kyllä harmittaa, ettei yritetty enempää. Hyvän miehen jätin.

Tekisin. Puoliso ei ollut hyvä. Onnea vaan uudelle morsiamelle. Naisen on parempi olla yksin kuin huonossa liitossa. 

Tuo miehen reissutyö on ehkä se kuormittavin teillä, vaikka et sitä sillai mainitsekaan. 

Luin johonki asti. Totuus on että et halua erota miehen rahojen ja talon takia. On varmaan joku lentäjä. 

Mies harrastaa henkistä väkivaltaa huomauttelemalla kaikista pienistäkin roakista ym. Oma ex oli samanlainen. Kohta se paiskoo tavaroita ja sua lopuksi. Ei niistä miehen rahoista ole iloa hauta-arkussa. 

Harkitse hyvin tarkkaan tulevaisuutta ja ratkaisuja, jotka vaikuttavat monen ihmisen elämään , ei vain sinun asemaasi.

Viisasta kuitenkin, kun olet alkanut harkitsemaan eroa vaihtoehtona, se että alat varautumaan muutokseen. Se tarkoittaa puskuritrahastoa ja käytännön asioiden miettimistä jos luotsaa yksin eteenpäin lapsiperhettä. Miten nämä järkestyvät kun toinen aikuinen on vuorovanhempi tai vastaava.

Varautuminen on muutoinkin hyvä asia vaikkei haluisikaan koskaan erota. Kumppani nimittäin voi yllättäen haluta , tai vammautua, sairastua tai menehtyä. Silloin on jokin puskuri/ suunnitelma mietittynä valmiiksi. Päivä kerralla eläminen on silloin, kun on tietoisesti useampia lapsia huollettavakseen hankkinut, se kaikista huonoin vaihtoehto kaikille.

Minä erosin tuollaisesta miehestä. Lapset tosin olivat silloin jo koululaisia.

Kysy itseltäsi kaksi kysymystä:

1. Jos tuossa suhteessa olisi ystäväsi, pitäisikö hänen mielestäsi erota?

2. Jos tuossa suhteessa olisi tyttäresi, pitäisikö hänen mielestäsi erota?

Minulla on tyttäriä. Kysymykseen 2 oli helppo vastata ja no, eipä sitä sitten enää tarvinnut miettiä.

Erosta on nyt jo yli kymmenen vuotta ja lapseni ovat jo aikuisia. Ainoa mitä olen koskaan katunut on se, etten eronnut aiemmin. Miksi ihmeessä kuuntelin moista potaskaa ja annoin painaa itseäni alas.

Kyllähän erokin on ongelmallinen, koska pienet lapset olisivat mahdollisesti viikko-viikko-mallilla sellaisen henkilön kanssa, joka tylyttää ja valittaa. Ja ei, mitään valvottuja tapaamisia ei todellakaan sen takia laiteta, että isä on kireänä siivotessaan hiekkaa eteisestä.

Oletko puhunut eroajatuksista miehelle? Onko hänelle tärkeää pysyä yhdessä? Entä pystytkö nousta häntä vastaan kun hän huutaa? Onko väkivallan pelkoa? 

Itse kokeilisin vielä puhua ja ehdottaa pariterapiaa. Sanoisin kunnolla vastaan noihin kitinöihin ja huutamisiin ja lopettaisin miehen takia siivoamisen yms. Jos tuntuu ettet uskalla niin on syytä erota. 

Ennen vanhaan iso osa miehistä oli tuollaisia. Ei niillä ollut mitään hoivaviettiä, ja omassa lapsuudessanikin muistan monia tuollaisia mörökölli-valittajia , kontolloivia ja pinna tiukalla-isiä, koska siihenkin aikaan toimeentulo oli kovan työn takana ja monet isät tekivät kahtakin työtä. Ei ne kyllä paljoa kerinneet hempeilemään. Pukille lauantaina saunan jälkeen, ruoka oli oltava pöydässä kun herra ja hidialgo saapui töistä, josta suoraan sohvalle makaamaan ja lapsia sitten piti hyssytelläja mieluummin laitettava ulos leikkimään. 

Vaimo teki jo silloin 50-60 luvulla myös usein omaa työtä, mutta siitä huolimatta kyllä kodin hoito oli paljolti sen perheenäidin vastuulla. Osa noista möllöttäjistä tietysti myös ryyppäsi, ainakin viikonloppuna mutta paljon oli noita (kuten omakin perheeni että vaikkei ryypänneetkään niin  ei ne isät kyllä juurikaan mihinkään perheen hoitoon osallistuneet. Monet olivat myös niin pihejä (nk. tarkan markan miehiä) että kyllä ne lasten menot maksettiin usein niistä vaimojen pienistä roposista. Kuten kotonanikin. Äitini oli lempeä ja aina lasten puolella, oma isäkin oli ihan hyvä ihminen vaan eihän noilla ollut muutakaan miehen mallia. Tuli vaan mieleen että liekö ap:n miehelläkin ollut tuollainen kodin malli.

Eikä nuo ukot reagoineen mihinkään akkojen höpinöihin, niin kuin tavattiin sanoa. Jos joku olisi maininnut sanan terapia, niin kyllä olisi ivaa ja naurua piisannut.Niin vain nuo liitot kestivät 50 v plus, toki nämä miehet sitten vanhemmiten pehmenivät ja siinä sitten kinastelivat keskenään hamaan jomman kumman kuolemaan asti vierekkäisissä keinustooleissa.Enpä sitten tiedä olivatko loppuviimeksi sen onnellisempia tai onnettomampia kuin nykyihmiset.

Paljon kaikkea nähneenä, jos olisin ap, sinnittelisin sinne lasten jonnekin kouluikään asti, kun pienten kanssa on kyllä miehestäkin vähän apua, kun sentään jotakin tekee. Ukolle silti suitset suuhun ja komenteluihin tiukka rähinä takaisin . Terapiaan tuommoisesta ukosta ei ole, mutta jos käyt ap itse juttelemassa, se voi helpottaa omaa oloasi. 

Vierailija kirjoitti:

Oma perhetilanne on mennyt siihen, että ajattelen vähintään pari kertaa viikossa, että pitäisikö vain lähteä eri suuntiin. Ajattelen sitä, sitten ajattelen että mikä kaikki muuttuisi ja päätän nyt vielä katsoa seuraavan viikon. Vuodet eivät ole olleet samanlaisia. Meillä on useampia lapsia, ja heittämällä vaikeinta on ollut se kun on taaperoikäinen/ikäisiä taloudessa, kuten nyt. On vaan niin vähän unta ja voimavaroja, että toki se heijastuu kaikkeen, mutta kyllä se pääasiallinen ongelma silti vaan on se, että minkälainen ihminen tuolta puolison kuorien alta on paljastunut, kun on tarpeeksi kerroksia riisuttu.

 

Tällä kertaa ajatusmylly lähti liikkeelle siitä, kun Ylen meteorologi kertoi jossain insta-päivityksessään, miten on ihana aina tulla kotiin töistä iltamyöhällä. Miten sydän heltyy kun näkee pienet kengät keskellä olohuoneen lattiaa ja iltapalalautasen sotkuineen pöydän ääressä. Miten hän hellästi kuvittelee, miten niitä kenkiä on kokeiltu pieniin jalkoihin ja miten nopeasti väsy on illalla tullut, kun iltapalakin on jäänyt kesken. Sitten hän hiippailee sohvalle pleikkaa pelaavan kultansa kainaloon kuuntelemaan, miten kotipäivä on mennyt.

 

Tuo iski minuun kuin keilapallo. Täyskaato. Siksi, että meillä ei ole mitään tuollaista. Jos minä olen kotona lasten kanssa ja heiltä jää jotain keskelle lattiaa, tai jos meillä jää iltapalalautanen puoliksi syömättä, minun on korjattava ne pois heti. Mieluiten ennen kuin menen nukuttamaan lapsia, koska jos puoliso tulee sillä välin, hän alkaa raivosiivota heitellen tavaroita. Saisin erityishuomautuksen siitä, että ruokaa on (“taas”) mennyt hukkaan, että olen laittanut sitä taaperon lautaselle koska ei kerran ole syönyt kaikkea. Ei puhettakaan, että minulle tulisi mieleenkään mennä pelaamaan pleikkaa tai katselemaan televisiota, ennen kuin olen kiillottanut viimeisenkin asian paikalleen. En tosin ehdi yleensä sitäkään, tietenkään, koska minulla on yksin nukutettavana useampia lapsia. Siksi joka kerta miehen tullessa kotiin hän ehtii nähdä jotain, mikä ei miellytä. Usein heti eteisessä on lasten kengistä varissutta hiekkaa - sitä on tähän vuodenaikaan joka paikassa. Voin imuroida vaikka monta kertaa päivässä, mutta jos vielä ennen nukkumaanmenoa yksi lapsi ehtii pikaisesti karata pihalle, se hiekka on eteismatolla, ja sitten mies tullessaan jupisee puoliääneen “saakelin sikolätti taas”. Sitten se alkaa vihaisesti imuroida, vaikka tosiaan nukutan edelleen niitä lapsia makuuhuoneessa.

 

Mies ei kysy minulta koskaan mitään henkilökohtaista. Häntä ei kiinnosta minun persoonani. Keskustelemme aikatauluista, raha-asioista, hankinnoista, investoinneista. Ja tietysti hän puhuu kaikista tyhmistä ja laiskoista työkavereistaan, joita hän ylenkatsoo ihan niin kuin minuakin. Kun puhun, hän selaa omaa puhelintaan. Jos pyydän pistämään puhelimen pois, hän rähähtää katse luurissa “tässähän minä kuuntelen, sano nyt nopeasti loppuun”. Ja ei tietenkään silti kuuntele.

 

-Ap

Autisti. Jolla puuttuu kaikki voimavarat ja ymmärrys.

Valitettava totuus on, että miehesi on väkivaltainen. 

"Kuten sanottua, mies ei näyttänyt hankalia puoliaan suhteemme alkuaikoina. Ei yhdessä asuessa eikä silloin, kun odotimme ensimmäistä lasta. Vielä vastasyntyneen vauvan aikana hän tsemppasi. Hän laski naamiot vasta sitten, kun olin kotona ilman tuloja pienen lapsen kanssa."

Tämä kertoo kaiken. Hän on tahallaan laittanut sinut nalkkiin.

Eroa henkisesti, mutta älä juridisesti. Älä odota mitään, älä mieti suhdetta, älä pety. Kaikki miehen sanomiset toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Anna seksielämän kuivua pikkuhiljaa. Älä tee mitään parisuhteen eteen, keskity itseesi ja lapsiisi. Nauti miehen poissaoloista ja talosta ja mökistä sekä omasta vanhemmuudestasi ja lapsistasi täysin rinnoin ja hyvällä omallatunnolla.

Ota ero viimeistään silloin kun lapset muuttavat pois. Jos tätä ennen tulee mitään fyysistä kiinnikäymistä, tönimistä, lautasten heittelyä tms. niin eroa heti. Samoin jos mies ei anna nukkua, painostaa seksiin, kiristää rahalla tai käyttää jotain muuta väkivallan muotoa. Perehdy näihin asioihin varmuuden vuoksi jo etukäteen esim. Ensi- ja turvakotien liiton nettisivuilta, jotta tunnistat mahdollisen väkivallan ajoissa.