Lue keskustelun säännöt.
Lasten harrastuksesta tulee iso suru monelle
Tutkijat lataavat kasan syitä sille, miksi pikkulapsia ei kannata jakaa tasojoukkueisiin – silti KuPS teki niin
Asiantuntijat varoittavat, että pienten lasten jaottelusta tasojoukkueisiin on monia riskejä.
Lasten varhainen jaottelu voi johtaa kierteeseen, jossa varhain kehittyville kasaantuu etuja, joista myöhemmin kehittyvät jäävät paitsi.
Liian varhainen jaottelu voi viedä lapselta harrastamisen ilon ja johtaa koko harrastuksen loppumiseen.
Tää on niin totta. Poikani pelasi jalkapalloa joukkueessa, joka jaettiin muutama kuukausi aloittamisen jälkeen. Vain muutamat harkat sen jälkeen ja poika halusi lopettaa. Muutenkin touhu tuntui pelkältä rahastukselta. Yhdet kisat käytiin ja sieläkään ei peliaikaa juuri herunut. Ei tullut hauskaa yhdessä tekemisen meininkiä ja onnistumisen iloja.
Mulle tuli mitta täyteen kun ostimme pojalle uuden jalkapallon harjoituksiin, niin se oli kummasti vaihtunut harkoissa iänvanhaan rämään. Pojan pallo oli merkattu isoin kirjaimin tussilla, joka ei todellakaan lähde pois kuin spriillä hankaamalla.
Kommentit (235)
Ja jääkiekossa valmentajan tai toimihenkilöiden lapset etusijalla joka tasojaossa sekä peleissä kentällä eniten. Ei ihme että lapsenlapseni meinaa lopettaa, vaikka on joukkueen parhaimpia luistelijoita ja sieltä kolmoskentälliseltä jos joskus kentälle pääsee niin maalintekijäkin. Palkittu usein turnauksen parhaana pistehaina. Mutta ei oo vanhemmilla aikaa osallistua toimihenkilö touhuihin ja isä kai erehtyi kerran vähän mainitsemaan epäreiluudesta, kun vertasi valmentajan pojan ja oman taitoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Olen niin samaa mieltä. Kilpaurheilua pitäisi tukea vähemmän ja harrastusurheilua enemmän. Lapsilla ja nuorilla pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia harrastaa eri lajeja ilman lukuisia harjoituskertoja viikossa ja ilman kilpailemista.
Yllättäen ne maailman huippujalkapalloilijatkin tulevat maista, joissa lapset pelaavat ihan huvikseen yleisellä kentällä. Ei siellä ole keskiluokkaisia vanhempia hampaat irvessä kuskaamassa lapsia treeneihin 7 kertaa viikossa ja valmentajat huutamassa kentän laidalla.
Ai niin kuin Englannista, Espanjasta ja muista suurista futismaista =O Näissähän nimenomaan pyörii isojen seurojen akatemiat ja on suuri hämmästyksen aihe, jos joku nousee edes vähän alemman taso ammattilaiseksi jostain muualta, saati sitten huippufutariksi.
Kieltämättä huvikseen pelailu helpottuu huomattavasti, kun siirrytään Suomesta etelämpään, eikä ole ulkokentät jäässä monta kuukautta vuodesta, mutta kyllä kaikkialla missä futista pelataan tosissaan, harjoitellaan myös paljon jo nuoresta alkaen.
17/162, Mites ne junnut sinne huippuseurojen akatemioihin valitaan? Veikkaan, että parhaat niihin pääse. Ja, ne parhaat ovat näitä lahjakkaita ja motivoituneita, jotka ovat nuorempana, ennen vaintaansa, pelanneet ja treenannet omasta halustaan itsekseen, seuratreeneissä tai myös pihapeleissä ei-valmennetuissa kaveriporukoissa.
Harrastus lapsena voi olla hauskaa, ja mahdollisuus saada hyviä kavereita, myös kotipaikan ulkopuolelta. Pitää erossa myös tupakki- ja viinanpummaushommista. Paha tilanne on silloin, jos harrastusvaihe jää päälle myös aikuisena, ja menee muun elämän edelle. Pelaat jossain 7.divisioonassa häntäpäässä. Se vie silti kaiken ajan ja veren maku suussa aivan tosissaan. Joku puulaakitouhu on etusijalla elämässä vielä 30-vuotiaana, kun olisi pitänyt olla perheen perustamis- ja kodinrakennuspuuhissa aikoja sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Olen niin samaa mieltä. Kilpaurheilua pitäisi tukea vähemmän ja harrastusurheilua enemmän. Lapsilla ja nuorilla pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia harrastaa eri lajeja ilman lukuisia harjoituskertoja viikossa ja ilman kilpailemista.
Yllättäen ne maailman huippujalkapalloilijatkin tulevat maista, joissa lapset pelaavat ihan huvikseen yleisellä kentällä. Ei siellä ole keskiluokkaisia vanhempia hampaat irvessä kuskaamassa lapsia treeneihin 7 kertaa viikossa ja valmentajat huutamassa kentän laidalla.
Ai niin kuin Englannista, Espanjasta ja muista suurista futismaista =O Näissähän nimenomaan pyörii isojen seurojen akatemiat ja on suuri hämmästyksen aihe, jos joku nousee edes vähän alemman taso ammattilaiseksi jostain muualta, saati sitten huippufutariksi.
Kieltämättä huvikseen pelailu helpottuu huomattavasti, kun siirrytään Suomesta etelämpään, eikä ole ulkokentät jäässä monta kuukautta vuodesta, mutta kyllä kaikkialla missä futista pelataan tosissaan, harjoitellaan myös paljon jo nuoresta alkaen.
17/162, Mites ne junnut sinne huippuseurojen akatemioihin valitaan? Veikkaan, että parhaat niihin pääse. Ja, ne parhaat ovat näitä lahjakkaita ja motivoituneita, jotka ovat nuorempana, ennen vaintaansa, pelanneet ja treenannet omasta halustaan itsekseen, seuratreeneissä tai myös pihapeleissä ei-valmennetuissa kaveriporukoissa.
Suurin lahjakkuuden muoto huippuakatemioihin pääsemiseksi 6-7-vuotiailla urheilijoilla on se, että ymmärtää pysyä äitinsä kohdussa niin pitkään että syntyy tammikuun eikä joulukuun puolella. Tuossa iässä vuosi tekee aivan järkyttävän paljon kehityseroa.
Vierailija kirjoitti:
Harrastus lapsena voi olla hauskaa, ja mahdollisuus saada hyviä kavereita, myös kotipaikan ulkopuolelta. Pitää erossa myös tupakki- ja viinanpummaushommista. Paha tilanne on silloin, jos harrastusvaihe jää päälle myös aikuisena, ja menee muun elämän edelle. Pelaat jossain 7.divisioonassa häntäpäässä. Se vie silti kaiken ajan ja veren maku suussa aivan tosissaan. Joku puulaakitouhu on etusijalla elämässä vielä 30-vuotiaana, kun olisi pitänyt olla perheen perustamis- ja kodinrakennuspuuhissa aikoja sitten.
Kolmekymppisenä ehtii ihan hyvin perustaa perheen, mutta nuo urheilupakkomielteet olisi hyvä selvittää itsensä kanssa ennen sitä. On tullut nähtyä muutamakin tapaus, miten vanhempi aiheuttaa ylisukupolvisen trauman urheiluhulluudellaan, kun saa käsiinsä herkän nelivuotiaan, jolla on vanhemman mielikuvituksessa kaikki ovet auki maailman huipulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi herraisä sentään. Kuopiosta löytyy toistakymmentä kaupungin osajoukkuetta, jossa kaikki saa pelata ikään, kokoon ja osaamisesta riippumatta.
Vain ja ainoastaan tämä ryhmä 2018 syntyneille pojille, oli mahdollisuus päästä edustusjoukkueeseen.
Sinne hakeutui kaupungin osajoukkueista ne vanhemmat (ja lapset), jotka halusivat nähdä pääseekö lapsi edustusjoukkueeseen. Kun ei päässyt, ei ollutkaan enää hyvä juttu.
Silti he voivat edelleen jatkaa niissä samoissa kaupungin osajoukkueissa, käydä haluamansa määrän harkoissa ja peleissä, ikään, kokoon ja osaamistasosta riippumatta. Sen lisäksi he voivat ilmoittaa lapsensa haastejoukkueeseen, josta 6kk välein tehdään vaihtoja edustujoukkueeseen. Edistyneet pääsee, ne jotka ei edarin vauhdissa pysykään siirtyvät haastejoukkueeseen.
Lukaiskaapa Ylen jutun kommentit ja myös ”suositellut linkit” juttu Ylen toisesta artikkelista, joka olikin tehty aiemmin aivan eri vinkkelistä. Siinä kerrotaan, että eri urheiluseuroissa on aivan yleistä jakaa osaamistason mukaisesti 5 vuotiaasta lähtien edustusjoukkueita.
Lopettakaa, ja menkää potkimaan vaikka palloa lastenne kanssa.
147, Tämä vaikuttaa oikein hyvältä tavalta mahdollistaa eritasoisten ja eri motivaation lasten ja nuorten harrastaminen haluamallaan, ja taitojen edellyttämällä, tasollaan. Kaupunginosajoukkueet ovat siten myös hyvä ratkaisu, että matkat treeneihin lyhenevät, voi mennä esim. fillarilla, kävellen tai juosten. Ja, vanhempien työmäärä tai auton tarve (kulut) vähenevät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Olen niin samaa mieltä. Kilpaurheilua pitäisi tukea vähemmän ja harrastusurheilua enemmän. Lapsilla ja nuorilla pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia harrastaa eri lajeja ilman lukuisia harjoituskertoja viikossa ja ilman kilpailemista.
Mistä lapsi voi tietää, mikä olisi sellainen urheilulaji, jossa kyvyt riittäisivät huipputasolle? Siksi pitäisi harrastaa mahdollisimman monia lajeja. Toiseksi monet lajit ovat sidoksissa vuodenaikaan. Harvemmin lätkää pelataan kesällä, ja jalkapalloa talvella.
Kustannukset ovat todellinen ongelma. Kuinka monella lapsiperheellä on varaa maksaa kalliita kisareissuja ja leirejä, kun jo pelkät seuramaksut, lisenssit joka lajiin erikseen ja muut kulut on maksettava?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Olen niin samaa mieltä. Kilpaurheilua pitäisi tukea vähemmän ja harrastusurheilua enemmän. Lapsilla ja nuorilla pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia harrastaa eri lajeja ilman lukuisia harjoituskertoja viikossa ja ilman kilpailemista.
Yllättäen ne maailman huippujalkapalloilijatkin tulevat maista, joissa lapset pelaavat ihan huvikseen yleisellä kentällä. Ei siellä ole keskiluokkaisia vanhempia hampaat irvessä kuskaamassa lapsia treeneihin 7 kertaa viikossa ja valmentajat huutamassa kentän laidalla.
Ai niin kuin Englannista, Espanjasta ja muista suurista futismaista =O Näissähän nimenomaan pyörii isojen seurojen akatemiat ja on suuri hämmästyksen aihe, jos joku nousee edes vähän alemman taso ammattilaiseksi jostain muualta, saati sitten huippufutariksi.
Kieltämättä huvikseen pelailu helpottuu huomattavasti, kun siirrytään Suomesta etelämpään, eikä ole ulkokentät jäässä monta kuukautta vuodesta, mutta kyllä kaikkialla missä futista pelataan tosissaan, harjoitellaan myös paljon jo nuoresta alkaen.
17/162, Mites ne junnut sinne huippuseurojen akatemioihin valitaan? Veikkaan, että parhaat niihin pääse. Ja, ne parhaat ovat näitä lahjakkaita ja motivoituneita, jotka ovat nuorempana, ennen vaintaansa, pelanneet ja treenannet omasta halustaan itsekseen, seuratreeneissä tai myös pihapeleissä ei-valmennetuissa kaveriporukoissa.
Suurin lahjakkuuden muoto huippuakatemioihin pääsemiseksi 6-7-vuotiailla urheilijoilla on se, että ymmärtää pysyä äitinsä kohdussa niin pitkään että syntyy tammikuun eikä joulukuun puolella. Tuossa iässä vuosi tekee aivan järkyttävän paljon kehityseroa.
Kun verrataan 6-7 v. huippuakatemiajoukkuetta 10 v. päästä (16-17 v.) kokoonpanoon niin huomataan että aika paljon on ovi käynyt siinä välillä. Toki niitä 6-7 v. joukkueita, mistä lähdetään valitsemaan, on paljon enemmän. Periaatteessa sama systeemi on käytössä Suomessa seuroissa, matkalla lapsesta edustusjoukkuetasolle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Boikotti, boikotti, boikotti. Sitä saa mitä tilaa. Jos pistätte lapsenne mukaan joukkueurheiluun, niin olette mukana "sponsoroimassa" tuota toksista puuhastelua. Näissä urheilulajeissa on kyse vain rahasta ja kilpailemisesta. Ei mistään liikunnan ilosta tai reilun pelin hengestä, vaikka noita sanoja käytetään aina mainospuheissa.
Meidän perheessä on alaikäisiltä (alle 18v) kielletty kaikki joukkuelajit. Kielto on ehdoton eikä siitä neuvotella. Ei edes lastensuojeluviranomaisten kanssa. Jos nuori haluaa välttämättä aloittaa tuollaisen lajin, hän joutuu menemään töihin (kesätyö, viikonlopputyö) ja ansaitsemaan itse rahansa joilla hän maksaa kaikki kulut. Siis kaikki. Vanhemmat eivät auta edes siinä tilanteessa, että teiniltä loppuu rahat kesken kauden ja hän joutuu lopettamaan treenit.
Vanhempien rahoilla ostetaan jokaiselle lapselle ja nuorelle vain perusvarusteet. Verkkarit, lenkkarit, uima-asu, polkupyörä ja kypärä. Siitä sitten jokainen lapsi/nuori itse päättää mitä tekee noilla varusteillaan. Lähteekö hän kävelylle, hölkkälenkille vai juoksulenkille? Lähteekö hän pyöräilemään? Vai lähteekö uimahalliin? Kuntosalille? Sieltä se aito liikkumisen ilo löytyy. Ei joukkueurheilusta, missä juostaan pelivälineen (pallo) perässä pitkin kenttää.Meilläkään ei ole joukkueurheilua harrastavia lapsia, mutta silti on tullut ostettua noiden mainitsemiesi lisäksi skeittilauta, temppuskuutti, suojat skeittaukseen, hyppynaru, jalkapallo, koripallo, trampoliini, jääkiekkomaila ja kiekko, nappulakengät, maalivahdin hanskat, pesäpalloräpylä, pesäpallomaila, snorkkeli, sukset ja sauvat, monot, luistimet, rullaluistimet, tennismaila ja pallot, sulkapallomaila, sählymaila, rantalentis, kikkailupallo ja muutama frisbee. Suurelta osin käytettynä hankittuja tavaroita. Kaikkia on myös käytetty ihan kivasti, eikä ole tullut turhaa kiusausta lähteä joukkueurheilemaan.
Montako lasta (käyttäjää) noille kamppeille on ja onko heille löytynyt suosikkilajeja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Boikotti, boikotti, boikotti. Sitä saa mitä tilaa. Jos pistätte lapsenne mukaan joukkueurheiluun, niin olette mukana "sponsoroimassa" tuota toksista puuhastelua. Näissä urheilulajeissa on kyse vain rahasta ja kilpailemisesta. Ei mistään liikunnan ilosta tai reilun pelin hengestä, vaikka noita sanoja käytetään aina mainospuheissa.
Meidän perheessä on alaikäisiltä (alle 18v) kielletty kaikki joukkuelajit. Kielto on ehdoton eikä siitä neuvotella. Ei edes lastensuojeluviranomaisten kanssa. Jos nuori haluaa välttämättä aloittaa tuollaisen lajin, hän joutuu menemään töihin (kesätyö, viikonlopputyö) ja ansaitsemaan itse rahansa joilla hän maksaa kaikki kulut. Siis kaikki. Vanhemmat eivät auta edes siinä tilanteessa, että teiniltä loppuu rahat kesken kauden ja hän joutuu lopettamaan treenit.
Vanhempien rahoilla ostetaan jokaiselle lapselle ja nuorelle vain perusvarusteet. Verkkarit, lenkkarit, uima-asu, polkupyörä ja kypärä. Siitä sitten jokainen lapsi/nuori itse päättää mitä tekee noilla varusteillaan. Lähteekö hän kävelylle, hölkkälenkille vai juoksulenkille? Lähteekö hän pyöräilemään? Vai lähteekö uimahalliin? Kuntosalille? Sieltä se aito liikkumisen ilo löytyy. Ei joukkueurheilusta, missä juostaan pelivälineen (pallo) perässä pitkin kenttää.Meilläkään ei ole joukkueurheilua harrastavia lapsia, mutta silti on tullut ostettua noiden mainitsemiesi lisäksi skeittilauta, temppuskuutti, suojat skeittaukseen, hyppynaru, jalkapallo, koripallo, trampoliini, jääkiekkomaila ja kiekko, nappulakengät, maalivahdin hanskat, pesäpalloräpylä, pesäpallomaila, snorkkeli, sukset ja sauvat, monot, luistimet, rullaluistimet, tennismaila ja pallot, sulkapallomaila, sählymaila, rantalentis, kikkailupallo ja muutama frisbee. Suurelta osin käytettynä hankittuja tavaroita. Kaikkia on myös käytetty ihan kivasti, eikä ole tullut turhaa kiusausta lähteä joukkueurheilemaan.
Montako lasta (käyttäjää) noille kamppeille on ja onko heille löytynyt suosikkilajeja?
Lapsia on yhteensä kolme, enkä viitsi heidän lajejaan tässä luetella, mutta sanotaan näin että kamppailulajeihin päin he ovat yläkouluikään mennessä kallistuneet. Vapaa-aikana kavereiden kanssa sitten käytössä on useampikin noista edellä mainituista välineistä. Skeittilauta ennemmin kuin pesäpallomaila.
Vierailija kirjoitti:
Nuorisourheilu on ihan tajuttoman kilpailuhenkistä. Opetin yläkoulussa liikuntaluokkia ja aina oli jollakulla kainalosauvat tai kyynärsauvat. Nuorena paranee, mutta vanhana ne vaivat alkaa vaivata uudelleen. Tapasin kerran bussissa 24-vuotiaan nuoresta asti lentopalloa kansallisella tasolla pelanneen nuoren naisen, joka eli jatkuvien olkapääkipujen kanssa, pelaaminen oli tietysti täytynyt lopettaa. Hän ihmetteli, että valmentaja ei ollut huolehtinut pelaajien nivelterveydestä.
Myös tiedän muutamia jotka harrastaneet nuorena lentopalloa ja heillä nivelvaivoja paljon. Ei mikään ihme, lajissa paljon äkkinäisiä ja kovia liikkeitä. Liekö pallolajeista kuluttavin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harrastus lapsena voi olla hauskaa, ja mahdollisuus saada hyviä kavereita, myös kotipaikan ulkopuolelta. Pitää erossa myös tupakki- ja viinanpummaushommista. Paha tilanne on silloin, jos harrastusvaihe jää päälle myös aikuisena, ja menee muun elämän edelle. Pelaat jossain 7.divisioonassa häntäpäässä. Se vie silti kaiken ajan ja veren maku suussa aivan tosissaan. Joku puulaakitouhu on etusijalla elämässä vielä 30-vuotiaana, kun olisi pitänyt olla perheen perustamis- ja kodinrakennuspuuhissa aikoja sitten.
No jo nyt on kumma, jos ei aikuinen ihminen saa ottaa puulaakifutistaan juuri niin vakavasti kuin haluaa.
Kaikki mitä voi tehdä ilman housuja on parasta "urheilua"
t.rakastaja Nylkynen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myös koulussa minun siirtäminen huonompaan matematiikan ryhmään sai minut melkein itkemään noin 14 vuotiaana.
Lapset tykkäävät kilpailemisesta ja erityisesti voittamisesta. Joten kilpailun karsiminen urheilusta vie ison osan ilosta pois.
Ongelma on vanhemmat, jotka yrittävät päättää lasten puolesta mitä hänen pitäisi harrastaa. Omien lasten osalta on hyvin toiminut se, että ovat saaneet kokeilla monia eri lajeja ja sen jälkeen päättää mitä jatkavat. Tällä tavalla on löytynyt lajeja, joissa ovat luonnostaan hyviä (päivittäinen liikunta luonut hyvän pohjan) ja joista tykkäävät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Olen niin samaa mieltä. Kilpaurheilua pitäisi tukea vähemmän ja harrastusurheilua enemmän. Lapsilla ja nuorilla pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia harrastaa eri lajeja ilman lukuisia harjoituskertoja viikossa ja ilman kilpailemista.
Mistä lapsi voi tietää, mikä olisi sellainen urheilulaji, jossa kyvyt riittäisivät huipputasolle? Siksi pitäisi harrastaa mahdollisimman monia lajeja. Toiseksi monet lajit ovat sidoksissa vuodenaikaan. Harvemmin lätkää pelataan kesällä, ja jalkapalloa talvella.
Kustannukset ovat todellinen ongelma. Kuinka monella lapsiperheellä on varaa maksaa kalliita kisareissuja ja leirejä, kun jo pelkät seuramaksut, lisenssit joka lajiin erikseen ja muut kulut on maksettava?
Nousseet hinnathan on ihan niin harrastavien lapsien vanhempien syytä, koska vaativat tasokkaampaa toimintaa. Silloin ei enää talkoovalkku riitä ja palkataan ns. ammattilainen. Sitten niitä harrastavie lapsien isovanhempia voi syyttää siitä, että monilajiseurat on harvinaisia nykyään. Silloin voisi selvitä yhdellä seuran jäsenmaksulla ja harrastaa montaa lajia.
Tasot on pakko olla kun osaa kiinnostaa ja osa on sielä pakotettuna keskittyen pelleilyyn tai kiukutteluun. (Ainakin meillä näin...)
Huippu- urheilu- uran jälkeen saattaa tulla vielä suurempi suru. Moni romahtaa täysin nollille uran loputtua.
Vierailija kirjoitti:
Harrastus lapsena voi olla hauskaa, ja mahdollisuus saada hyviä kavereita, myös kotipaikan ulkopuolelta. Pitää erossa myös tupakki- ja viinanpummaushommista. Paha tilanne on silloin, jos harrastusvaihe jää päälle myös aikuisena, ja menee muun elämän edelle. Pelaat jossain 7.divisioonassa häntäpäässä. Se vie silti kaiken ajan ja veren maku suussa aivan tosissaan. Joku puulaakitouhu on etusijalla elämässä vielä 30-vuotiaana, kun olisi pitänyt olla perheen perustamis- ja kodinrakennuspuuhissa aikoja sitten.
Mistä olet saanut päähäsi, ettei joukkueurheilussa olisi päihteitä?
Niin, ja lisätään vielä kirsikkana kakkuun, että lasten lisäksi myös ne aikuiset ansaitsevat positiivista ja kannustavaa suhtautumista. Suomessa tuntuu, että kuritushuonevangeistakin puhutaan kauniimmin kuin parhaansa yrittäneistä olympiaurheilijoista, jotka eivät menestyneet.
En suosittelisi lapselleni ammattiurheilijan uraa tässä maassa, se on pahan olon sylkykuppina toimimista.