Lue keskustelun säännöt.
Lasten harrastuksesta tulee iso suru monelle
Tutkijat lataavat kasan syitä sille, miksi pikkulapsia ei kannata jakaa tasojoukkueisiin – silti KuPS teki niin
Asiantuntijat varoittavat, että pienten lasten jaottelusta tasojoukkueisiin on monia riskejä.
Lasten varhainen jaottelu voi johtaa kierteeseen, jossa varhain kehittyville kasaantuu etuja, joista myöhemmin kehittyvät jäävät paitsi.
Liian varhainen jaottelu voi viedä lapselta harrastamisen ilon ja johtaa koko harrastuksen loppumiseen.
Tää on niin totta. Poikani pelasi jalkapalloa joukkueessa, joka jaettiin muutama kuukausi aloittamisen jälkeen. Vain muutamat harkat sen jälkeen ja poika halusi lopettaa. Muutenkin touhu tuntui pelkältä rahastukselta. Yhdet kisat käytiin ja sieläkään ei peliaikaa juuri herunut. Ei tullut hauskaa yhdessä tekemisen meininkiä ja onnistumisen iloja.
Mulle tuli mitta täyteen kun ostimme pojalle uuden jalkapallon harjoituksiin, niin se oli kummasti vaihtunut harkoissa iänvanhaan rämään. Pojan pallo oli merkattu isoin kirjaimin tussilla, joka ei todellakaan lähde pois kuin spriillä hankaamalla.
Kommentit (238)
Kömpelöä lasta ei kannata laittaa joukkueeseen, jossa palkinto tulee ryhmän voitosta. Kömpelö lapsi kannattaa laittaa vaikka urheiluseuraan, jossa saa kokeilla montaa lajia.
Jokainen on vastuussa omista suorituksistaan, mutta kaikki harjoittelu ja kokeilut on yhteistä. Sieltä voi yhtäkkiä löytyä vaikka kuulantyöntö, johon on erityisiä taitoja.
Meillä on useita urheilun päiväleirejä, joissa saa kokeilla vaikka mitä lajeja. Fudis on synkkää hitaalle kehittyjälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Itse aikuisena lopetin kamppailulajin melko pian sen aloittamisen jälkeen, koska oma tavoitteeni oli vain harrastaa lajia, mutta valmentajan tavoite oli viedä meidät kaikki kisoihin keräämään mitaleita, menestystä ja kunniaa. En halua treenata kisoja varten tai osallistua niihin. En halua mitellä osaamistani toisia vastaan ja kantaa harteillani seurran (ja lajin) kunniaa. Haluan vain harrastaa.
Missä aikuisten lajissa tuollaista on?
BJJ:ssä ainakin meno oli aikalailla tuollaista. Alkeiskurssin jälkeen ei ollut oikein mitään harrasteryhmää jossa olisi voinut käydä kerran tai kaksi viikossa ylläpitämässä kuntoa. Se ei kyllä ollut sinänsä seuran vika, vaan harrastajien ylenpalttisen kilpailullisuuden ja innon "syytä", jengi tyyliin asui salilla ja kaikki sparrit väännettiin hampaat irveessä seuraava vyökoe/kisa silmissä kiiluen. Parin kuukauden jälkeen ne huvikseen harrastavat jäi pelkiksi rästnukeiksi joita riepoteltiin sinne tänne miten sattuu ja käytännössä kaikki lopettivat, jonka jälkeen niitä oman tasoisia sparrikumppaneita ei ollut senkään vertaa ja päädyin itsekin sitten viikkaamaan gin kaappiin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuon nyt voisi toteuttaa fiksumminkin. Kaikki samaan joukkueeseen harjoittelemaan ja sitten peleihin tehdään eri tasoiset ryhmät, jotta kaikki saavat onnistumisen kokemuksia. Tämän voi tehdä ihan vaikka punaiset ja vihreät -nimillä, ei tarvi tuonikäisillä olla hyvät ja huonot. Lapset kyllä itsekin sitten myöhemmin tajuavat oman ja muiden tason, mutta noin pienet vielä eivät. Peliryhmiä voisi sekoitella jatkuvasti kun kaikki ovat sitä samaa joukkuetta.
Taitavat valmentajat osaavat jakaa harjoituksissakin porukan niin että kaikki saavat mahdollisuuden kehittyä ja ennenkaikkea niin että kaikilla on kivaa. Toivottavasti saavat Kuopiossa homman toimimaan mutta ei tuo kyllä lapsen etua palvele, ja osa lahjakkaistakin hakeutuu muihin seuroihin tai muihin lajeihin.
Missään lajissa tai vaikka taiteissakaan ei tulla huipuksi pelkästään lahjakkuudella tai joukkueessa pelaamalla. Se vaati sisäistä paloa tehdä sitä omaa juttua tuhansia tunteja ihan yksin, harjoitella tekniikoita ja maalintekoa. Ja fakta kuitenkin on että hyvin pieni osa urheilun aloittavista lapsista saa siitä aikuisena elannon. Tärkeämpää olisi luoda sellainen ilmapiiri että kaikilla on kivaa pelata ja harjoitella ja liikunta säilyisi osana elämää aikuisenakin. Kyllä ne huiput sitten ovat huippuja myöhemminkin, vaikka he eskari-ikäisinä harjoittelisivat yhdessä muiden kanssa.
Sinänsä kyllä tuo joukkueurheilu on aivan sairas maailma. Aikuiset tekevät kuppikuntia, jakavat lapsia hyviin ja huonoihin, haukkuvat lapsia ja nostavat omaansa jalustalle. Vehkeilevät lasten kaverisuhteita ja valitsevat omalleen sopivia kavereita niin, että se paras pelaaja varmasti on oman lapsen kaveri. Meillä tarjottiin kaikille lapsille mahdollisuus kokeilla useampia joukkuelajeja ja muitakin harrastuksia urheilun lisäksi mutta onneksi kukaan ei innostunut joukkuelajista vuotta pidempään.
No ihan juuri noin tuo homma toimiikin, poislukien tosiaan ne ikäluokan huippujen kilparyhmät/edarit. Tietysti mitä pienemmälle paikkakunnalle mennään, sen vähemmän on mahdollisuuksia pyörittää useamman tasoisia joukkueita tai edes peliryhmiä joukkueen sisällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Itse aikuisena lopetin kamppailulajin melko pian sen aloittamisen jälkeen, koska oma tavoitteeni oli vain harrastaa lajia, mutta valmentajan tavoite oli viedä meidät kaikki kisoihin keräämään mitaleita, menestystä ja kunniaa. En halua treenata kisoja varten tai osallistua niihin. En halua mitellä osaamistani toisia vastaan ja kantaa harteillani seurran (ja lajin) kunniaa. Haluan vain harrastaa.
Missä aikuisten lajissa tuollaista on?
BJJ:ssä ainakin meno oli aikalailla tuollaista. Alkeiskurssin jälkeen ei ollut oikein mitään harrasteryhmää jossa olisi voinut käydä kerran tai kaksi viikossa ylläpitämässä kuntoa. Se ei kyllä ollut sinänsä seuran vika, vaan harrastajien ylenpalttisen kilpailullisuuden ja innon "syytä", jengi tyyliin asui salilla ja kaikki sparrit väännettiin hampaat irveessä seuraava vyökoe/kisa silmissä kiiluen. Parin kuukauden jälkeen ne huvikseen harrastavat jäi pelkiksi rästnukeiksi joita riepoteltiin sinne tänne miten sattuu ja käytännössä kaikki lopettivat, jonka jälkeen niitä oman tasoisia sparrikumppaneita ei ollut senkään vertaa ja päädyin itsekin sitten viikkaamaan gin kaappiin.
Karatessa jokainen käy juuri niin usein kuin ehtii ja kiinnostaa. Kisaat, jos kisaat. Yhdessä treenataan riippumatta treenikaverin tasosta. Seuran puheenkohtaja joskus totesi "olemme voittoa tavoittelematon seura"
Vierailija kirjoitti:
Jos joukkueessa on paljon niitä, jotka eivät käytännössä osallistu peliin, vaan ehkä juoksevat pallon perässä tai sitten katselevat lintuja ja perhosia, joukkue ei menesty, eikä voittamisen iloa saada kokea koskaan. Se on raskasta niille, jotka haluavat pelata tosissaan.
Voi valita jonkun muun harrastuksen, joka sopii itselle.
Tuo on etenkin tyttöfutiksessa haaste. Kun puolet joukkueesta tekee kesken pelin kärrynpyöriä tai juoksee perhosten perässä ei homma palvele ketään, ei heitä joita ei peli kiinnosta eikä etenkään heitä jotka haluaisivat pelata tosissaan. Pojissa harrastajamäärät ovat sen verran suurempia että jokaiselle löytyy helpommin oman tasoinen ryhmä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi muokkautuu sen mukaan mitä eniten tekee. Hyvät ei ole hyviä sattumalta - ne vaan käyttää aikansa toisin. Kehitysnopeus ja henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttaa toki hieman, mutta yleensä ne, jotka on eniten esim pallo jalassa kotona ja käy eniten treeneissä päätyy myös sinne kärkiryhmiin. Jos kotiolot keskittyy jalkapalloilevalla lapsella esim forniteen ja youtubeen,on ryhmä isolla varmuudella eri kuin päivittäin 3-4h vapaa-ajallaan palloa pyörittelevällä... toki se tekeminen pitäisi lähteä lapsesta itsestään ensisijaisesti. Turha silti väittää, että alunperin "kömpelö lapsi" ei voisi kehittyä esim jalkapallossa ohi "divari alueporukan". Sitä se treeni juuri tekee, muuttaa kömpelyyden hiljalleen joksikin muuksi. Treenimäärä ja se mitä tekee vapaa-ajallaan vaikuttaa sata kertaa enemmän kuin mikään muu kun puhutaan perusterveestä ihmisestä, oli sitten kyse futiksesta tai vaikka kitaransoitosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorisourheilu on ihan tajuttoman kilpailuhenkistä. Opetin yläkoulussa liikuntaluokkia ja aina oli jollakulla kainalosauvat tai kyynärsauvat. Nuorena paranee, mutta vanhana ne vaivat alkaa vaivata uudelleen. Tapasin kerran bussissa 24-vuotiaan nuoresta asti lentopalloa kansallisella tasolla pelanneen nuoren naisen, joka eli jatkuvien olkapääkipujen kanssa, pelaaminen oli tietysti täytynyt lopettaa. Hän ihmetteli, että valmentaja ei ollut huolehtinut pelaajien nivelterveydestä.
Myös tiedän muutamia jotka harrastaneet nuorena lentopalloa ja heillä nivelvaivoja paljon. Ei mikään ihme, lajissa paljon äkkinäisiä ja kovia liikkeitä. Liekö pallolajeista kuluttavin?
Kaikki sisäpalloilulajit ovat todennäköisesti yliedustettuna loukkaantumistilastoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kannatan tasoryhmiä urheilussa, koska lapsissa (ja aikuisissa) on niin isoja eroja taitojen, urheilullisuuden ja kilpailuvietin suhteen. Ei-urheilullisena inhosin sitä, että kilpaurheilijat dominoivat liikuntaa, ja uskon että se oli heillekin yhtä turhauttava tilanne.
Ei jalkapallossakaan ole mitään järkeä siinä, että aloittelijat tulevat sotkemaan monta vuotta harrastaneiden pelin.
Vierailija kirjoitti:
Suomesta tuntuu puuttuvan hauska harrastaminen kokonaan. Amatöörivalmentajat valmentavat pikkukylilläkin tavoitteellista kilpajoukkuetta 🙄
Se on pikkukylien ongelma kun ei harrastajamäärät riitä kilpa-, haaste-, ja harrasteryhmiin. Silloin joku jää aina kyydistä pois vaikka mitä tekisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä ,että suuri epäkohta meidän futisseurassa on vielä se, että treenipäivät saattavat muuttua kesken kauden. Eli eri päivät syys- kevät- kesäkaudella. Suunnittele siinä sitten muita harratuksia rinnalle, kun ei voi tietää siirtyykö futistreenit päälle. Todennäköisesti jos näin kävisi, niin jäisi sitten futiksessa yhdet treenit aina välistä mutta ärsyttävää tämäkin.
No tuo sama murhe on ihan jokaisen lajin jokaisella seuralla jolla ei ole varaa ylläpitää omaa kenttää/hallia/salia. Kaupungin/kunnan vuorot tulee jakoon kaksi kertaa vuodessa edellisen kauden pisteytyksen mukaan eikä ole mitään takeita että seurat saisi samoja vuoroja. Etenkin futiksessa kun siirrytään ulkokentiltä sisään halleihin ja koulusaleihin niin on täysi mahdottomuus että jokaiselle järjestyisi ne samat vuorot samoihin aikoihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi edes on mitään tasoryhmiä lapsille? Mun mielestä ryhmät pitäisi jakaa harjoitusmäärien mukaan, vaikka 1-4, joilla olis vastaavasti 1-4 harjoitukset viikossa. Ja vaikka 2 eniten harjoittelevaa ryhmää vaan kävisi peleissä.
Jokainen saisi valita missä ryhmässä haluaa pelata, mutta se vaatisi että harjoituksissa todella pitäisi käydä. Jos tulisi poissaoloja, vaihdettaisiin vähemmän harjoittelevaan ryhmään.
No tuotahan se tasoryhmäjako nimenomaan tarkoittaa.
Ai että jokainen saa valita itse ryhmänsä?
-eri.
Nuoremmissa aika pitkälti kyllä. Edustukseen mennään varmaan kaikkialla valintojen kautta, mutta haaste/harraste on aikalailla oma valinta paitsi tietysti lajin vasta aloittavien kohdalla. Niille on ainakin isommissa seuroissa luistelu/pallokoulut jonka kautta harrastus tyypillisesti aloitetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Itse aikuisena lopetin kamppailulajin melko pian sen aloittamisen jälkeen, koska oma tavoitteeni oli vain harrastaa lajia, mutta valmentajan tavoite oli viedä meidät kaikki kisoihin keräämään mitaleita, menestystä ja kunniaa. En halua treenata kisoja varten tai osallistua niihin. En halua mitellä osaamistani toisia vastaan ja kantaa harteillani seurran (ja lajin) kunniaa. Haluan vain harrastaa.
Missä aikuisten lajissa tuollaista on?
BJJ:ssä ainakin meno oli aikalailla tuollaista. Alkeiskurssin jälkeen ei ollut oikein mitään harrasteryhmää jossa olisi voinut käydä kerran tai kaksi viikossa ylläpitämässä kuntoa. Se ei kyllä ollut sinänsä seuran vika, vaan harrastajien ylenpalttisen kilpailullisuuden ja innon "syytä", jengi tyyliin asui salilla ja kaikki sparrit väännettiin hampaat irveessä seuraava vyökoe/kisa silmissä kiiluen. Parin kuukauden jälkeen ne huvikseen harrastavat jäi pelkiksi rästnukeiksi joita riepoteltiin sinne tänne miten sattuu ja käytännössä kaikki lopettivat, jonka jälkeen niitä oman tasoisia sparrikumppaneita ei ollut senkään vertaa ja päädyin itsekin sitten viikkaamaan gin kaappiin.
Karatessa jokainen käy juuri niin usein kuin ehtii ja kiinnostaa. Kisaat, jos kisaat. Yhdessä treenataan riippumatta treenikaverin tasosta. Seuran puheenkohtaja joskus totesi "olemme voittoa tavoittelematon seura"
Olisi varmaan pitänyt joku kuntojudo tms. aloittaa brassijujun sijaan. Karatessakin varmaan helpompaa sovittaa tekeminen omaan tasoon ja mielenkiintoinen jos ei ole täyskontaktisparreja treeneissä. BJJ on oikeastaan pelkkää sparria niin se menee vähän reisille jos on kovin eritasoista porukkaa sekaisin.
Ainakin noissa Espanjan akatemioissa on aika kovat vuosimaksut. Joku suomalainen yritti päästä sinne. No köyhille ehkä myöntävät stipendejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuon nyt voisi toteuttaa fiksumminkin. Kaikki samaan joukkueeseen harjoittelemaan ja sitten peleihin tehdään eri tasoiset ryhmät, jotta kaikki saavat onnistumisen kokemuksia. Tämän voi tehdä ihan vaikka punaiset ja vihreät -nimillä, ei tarvi tuonikäisillä olla hyvät ja huonot. Lapset kyllä itsekin sitten myöhemmin tajuavat oman ja muiden tason, mutta noin pienet vielä eivät. Peliryhmiä voisi sekoitella jatkuvasti kun kaikki ovat sitä samaa joukkuetta.
Taitavat valmentajat osaavat jakaa harjoituksissakin porukan niin että kaikki saavat mahdollisuuden kehittyä ja ennenkaikkea niin että kaikilla on kivaa. Toivottavasti saavat Kuopiossa homman toimimaan mutta ei tuo kyllä lapsen etua palvele, ja osa lahjakkaistakin hakeutuu muihin seuroihin tai muihin lajeihin.
Missään lajissa tai vaikka taiteissakaan ei tulla huipuksi pelkästään lahjakkuudella tai joukkueessa pelaamalla. Se vaati sisäistä paloa tehdä sitä omaa juttua tuhansia tunteja ihan yksin, harjoitella tekniikoita ja maalintekoa. Ja fakta kuitenkin on että hyvin pieni osa urheilun aloittavista lapsista saa siitä aikuisena elannon. Tärkeämpää olisi luoda sellainen ilmapiiri että kaikilla on kivaa pelata ja harjoitella ja liikunta säilyisi osana elämää aikuisenakin. Kyllä ne huiput sitten ovat huippuja myöhemminkin, vaikka he eskari-ikäisinä harjoittelisivat yhdessä muiden kanssa.
Sinänsä kyllä tuo joukkueurheilu on aivan sairas maailma. Aikuiset tekevät kuppikuntia, jakavat lapsia hyviin ja huonoihin, haukkuvat lapsia ja nostavat omaansa jalustalle. Vehkeilevät lasten kaverisuhteita ja valitsevat omalleen sopivia kavereita niin, että se paras pelaaja varmasti on oman lapsen kaveri. Meillä tarjottiin kaikille lapsille mahdollisuus kokeilla useampia joukkuelajeja ja muitakin harrastuksia urheilun lisäksi mutta onneksi kukaan ei innostunut joukkuelajista vuotta pidempään.
No ihan juuri noin tuo homma toimiikin, poislukien tosiaan ne ikäluokan huippujen kilparyhmät/edarit. Tietysti mitä pienemmälle paikkakunnalle mennään, sen vähemmän on mahdollisuuksia pyörittää useamman tasoisia joukkueita tai edes peliryhmiä joukkueen sisällä.
Meillä on muuten näin - "tasoryhmät" ovat juuri tyyliä siniset ja punaiset ja heillä on eri matsit. Eli nämä vähemmän pelanneet pääsevät myös matseihin. Toivon, että vastajoukkueiden kanssa olisi myös synkattu että sieltäkin tulee vastaava tasoryhmä sitten vastaan, mutta en ole varma miten tuo toimii. Tuo, että ryhmiä kutsutaan "siniset ja punaiset" ei silti poista sitä, etteikö lapset olisi tietoisia siitä että toisessa värissa on ne paremmat pelaajat.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi muokkautuu sen mukaan mitä eniten tekee. Hyvät ei ole hyviä sattumalta - ne vaan käyttää aikansa toisin. Kehitysnopeus ja henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttaa toki hieman, mutta yleensä ne, jotka on eniten esim pallo jalassa kotona ja käy eniten treeneissä päätyy myös sinne kärkiryhmiin. Jos kotiolot keskittyy jalkapalloilevalla lapsella esim forniteen ja youtubeen,on ryhmä isolla varmuudella eri kuin päivittäin 3-4h vapaa-ajallaan palloa pyörittelevällä... toki se tekeminen pitäisi lähteä lapsesta itsestään ensisijaisesti. Turha silti väittää, että alunperin "kömpelö lapsi" ei voisi kehittyä esim jalkapallossa ohi "divari alueporukan". Sitä se treeni juuri tekee, muuttaa kömpelyyden hiljalleen joksikin muuksi. Treenimäärä ja se mitä tekee vapaa-ajallaan vaikuttaa sata kertaa enemmän kuin mikään muu kun puhutaan perusterveestä ihmisestä, oli sitten kyse futiksesta tai vaikka kitaransoitosta.
Höpsis.
Kyseessä on hyvin pitkälle myös sellainen lahjakkuus mihin ei voi vaikuttaa. Itseltäni puuttuu kokonaan 3D-näkö. On puuttunut pienestä asti, mutta kävi ilmi aikuisena. Olin sysihuono kaikissa palloilulajeissa.
Tuttava satsasi nuoruuden pikajuoksuun, aikuisena kävi ilmi, että hänellä oli hitaat lihassolut. Tuttava vaihtoi lajia ja pääsi ikäsarjassaan viisikymppisenä mitaleille.
Normaalilla ihmisellä on muutakin mielenkiintoista kuin pallo. Monipuolinen harrastaminen myös valmentaa elämään paremmin.
Arviolta jopa 70 % lapsista lopettaa järjestäytyneen urheilun 13 ikävuoteen mennessä.
Toinen aalto on sen jälkeen. Jalkapallossa erityisesti:
16–21-vuotiaiden välillä yli 50 % voi lopettaa muutamassa vuodessa.
Meillä lapsille on haluttu antaa harrastukset, jotka jatkuu aikuisuuteen, kuten ratsastus, sulkapallo ja laskettelu.
Lajeissa kuten jalkapallo, jääkiekko, koripallo ja voimistelu lopettaminen on yleisempää erityisesti teini-iän jälkeen. Näissä lajeissa harrastajamäärät vähenevät selvästi, kun siirrytään kohti kilpailullisempaa vaihetta.
Lajit vaativat usein joukkuetta ja vahvaa sitoutumista. Lisäksi kilpailu kovenee ja harrastaminen ilman tavoitteellisuutta on monesti vaikeampaa järjestää. Ihmiset jatkavat niitä lajeja, jotka sopivat heidän arkeensa, ei niitä, joissa he olivat parhaita nuorena.
Vierailija kirjoitti:
Arviolta jopa 70 % lapsista lopettaa järjestäytyneen urheilun 13 ikävuoteen mennessä.
Toinen aalto on sen jälkeen. Jalkapallossa erityisesti:
16–21-vuotiaiden välillä yli 50 % voi lopettaa muutamassa vuodessa.
Meillä lapsille on haluttu antaa harrastukset, jotka jatkuu aikuisuuteen, kuten ratsastus, sulkapallo ja laskettelu.
Lajeissa kuten jalkapallo, jääkiekko, koripallo ja voimistelu lopettaminen on yleisempää erityisesti teini-iän jälkeen. Näissä lajeissa harrastajamäärät vähenevät selvästi, kun siirrytään kohti kilpailullisempaa vaihetta.
Lajit vaativat usein joukkuetta ja vahvaa sitoutumista. Lisäksi kilpailu kovenee ja harrastaminen ilman tavoitteellisuutta on monesti vaikeampaa järjestää. Ihmiset jatkavat niitä lajeja, jotka sopivat heidän arkeensa, ei niitä, joissa he olivat parhaita nuorena.
Minusta harrastus ei ole jotain, jonka vanhempi "antaa lapselle". Ja miksi muutenkaan harrastuksen pitäisi pysyä samana ikuisesti, ainahan tuosta seuratoiminnasta tosiaan pääsee pois sitten kun ei enää tunnu hyvältä...mut hyvä teille että olette osanneet antaa noin hyvät harrastukset lapsillenne :/ Katson että minäkin melkein keski-ikäisenä voisin löytää vielä itselleni uusia harrastuksia.
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan ole väittänytkään, että ovat päihteettömiä kuplia?!?
Mutta on silti eri asia lopettaa 15-vuotiaana yksi harrastus, kuin the harrastus, joka on sanellut elämän tahdin vuosia. Moni huippu-urheilija kriisiytyy lopettaessaan urheilun, miksei siinä tapauksessa myös harrastukseensa pettynyt teini.
Itse harrastin ratsastusta parikymppiseksi. Vanhemmillani oli riittävästi rahaa, että sain harjoitella aika paljon. Kuuluin valmennusryhmään ja pääsin pikkukisoihin. Olin vaan siinä auttamattoman huono. Koko ajan ilmestyi minua lahjakkaampia, jotka harjoittelivat vähemmän ja olivat silti parempia. Heitin kamat seinään.
Onneksi oli pari muutakin harrastusta, joten en jäänyt tyhjän päälle. Aloitin kuntoairobikin ja olen jatkanut perusjumppaa ihan vaan oman kuntoni vuoksi nyt lähes 25 vuotta tauotta.
Yksi kymmenistä tuhansista saa urheilusta ammatin.
Väärin. Pari ihmistä SADASTA saa urheilusta ammatin. Niin myös minä.
Otetaan nopea kertaus ettei totuus unohtuisi.
Liikunta-alan ammatteja on tarjolla RUNSAASTI. Muun muassa liikunnanopettaja (peruskoulu + lukio), liikunnanohjaaja (ryhmäliikunnan ohjaus kuntokeskuksessa, uimahallissa, vanhainkodissa, yms), personal trainerit (yksityiset + kuntokeskukset), valmentaja (kaikki urheilulajit), hiihdonopettaja (laskettelukeskukset), uimaopettaja.
Näiden lisäksi paljon ammatteja missä oma liikunnallisuus ja hyvä fyysinen kunto on perusvaatimus. Töihin ei pääse rapakuntoisena. Fysioterapeutit, urheiluhierojat, uimahallin valvojat, yms.
Lisäksi jotkut ulkotyöt missä vaaditaan fyysistä kuntoa ja liikunnallisuutta. Eräopas ja matkaopas (liikuntapainotteiset matkat, seikkailumatkat) ovat nyt suosittuja ammatteja koska töitä riittää Lapissa ympäri vuoden.
Meikäpoika harrasti teininä, tallin ylisillä hanskomista.
Ilmainen, nautintoa tuottava harrastus.
T.Teppo
En tiedä missä asutte, mutta ihan jokaisessa vähänkään isommassa kaupungissa on aluejoukkuetoimintaa ihan joka tasoisille pelaajille. Ei kannata työntää sitä lasta väkisin sinne liigaseuran kilpatreeneihin ensi alkuun.