Lue keskustelun säännöt.
Lasten harrastuksesta tulee iso suru monelle
Tutkijat lataavat kasan syitä sille, miksi pikkulapsia ei kannata jakaa tasojoukkueisiin – silti KuPS teki niin
Asiantuntijat varoittavat, että pienten lasten jaottelusta tasojoukkueisiin on monia riskejä.
Lasten varhainen jaottelu voi johtaa kierteeseen, jossa varhain kehittyville kasaantuu etuja, joista myöhemmin kehittyvät jäävät paitsi.
Liian varhainen jaottelu voi viedä lapselta harrastamisen ilon ja johtaa koko harrastuksen loppumiseen.
Tää on niin totta. Poikani pelasi jalkapalloa joukkueessa, joka jaettiin muutama kuukausi aloittamisen jälkeen. Vain muutamat harkat sen jälkeen ja poika halusi lopettaa. Muutenkin touhu tuntui pelkältä rahastukselta. Yhdet kisat käytiin ja sieläkään ei peliaikaa juuri herunut. Ei tullut hauskaa yhdessä tekemisen meininkiä ja onnistumisen iloja.
Mulle tuli mitta täyteen kun ostimme pojalle uuden jalkapallon harjoituksiin, niin se oli kummasti vaihtunut harkoissa iänvanhaan rämään. Pojan pallo oli merkattu isoin kirjaimin tussilla, joka ei todellakaan lähde pois kuin spriillä hankaamalla.
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan ole väittänytkään, että ovat päihteettömiä kuplia?!?
Mutta on silti eri asia lopettaa 15-vuotiaana yksi harrastus, kuin the harrastus, joka on sanellut elämän tahdin vuosia. Moni huippu-urheilija kriisiytyy lopettaessaan urheilun, miksei siinä tapauksessa myös harrastukseensa pettynyt teini.
Itse harrastin ratsastusta parikymppiseksi. Vanhemmillani oli riittävästi rahaa, että sain harjoitella aika paljon. Kuuluin valmennusryhmään ja pääsin pikkukisoihin. Olin vaan siinä auttamattoman huono. Koko ajan ilmestyi minua lahjakkaampia, jotka harjoittelivat vähemmän ja olivat silti parempia. Heitin kamat seinään.
Onneksi oli pari muutakin harrastusta, joten en jäänyt tyhjän päälle. Aloitin kuntoairobikin ja olen jatkanut perusjumppaa ihan vaan oman kuntoni vuoksi nyt lähes 25 vuotta tauotta.
Yksi kymmenistä tuhansista saa urheilusta ammatin.
Väärin. Pari ihmistä SADASTA saa urheilusta ammatin. Niin myös minä.
Otetaan nopea kertaus ettei totuus unohtuisi.
Liikunta-alan ammatteja on tarjolla RUNSAASTI. Muun muassa liikunnanopettaja (peruskoulu + lukio), liikunnanohjaaja (ryhmäliikunnan ohjaus kuntokeskuksessa, uimahallissa, vanhainkodissa, yms), personal trainerit (yksityiset + kuntokeskukset), valmentaja (kaikki urheilulajit), hiihdonopettaja (laskettelukeskukset), uimaopettaja.
Näiden lisäksi paljon ammatteja missä oma liikunnallisuus ja hyvä fyysinen kunto on perusvaatimus. Töihin ei pääse rapakuntoisena. Fysioterapeutit, urheiluhierojat, uimahallin valvojat, yms.
Lisäksi jotkut ulkotyöt missä vaaditaan fyysistä kuntoa ja liikunnallisuutta. Eräopas ja matkaopas (liikuntapainotteiset matkat, seikkailumatkat) ovat nyt suosittuja ammatteja koska töitä riittää Lapissa ympäri vuoden.
Puhuin urheilusta. Sinä puhut liikunnasta.
Liikkua voi vaikka itsekseen. Urheilu on ihan eri asia.
Liikunta on kaikkea kehon liikkumista, jonka tarkoitus on hyvinvointi, terveys tai hyvä olo.
Se voi olla kevyttä, rentoa eikä siihen liity pakkoa tai kilpailua.
Urheilu taas on tavoitteellisempaa ja usein kilpailullista.
Siinä pyritään kehittymään, voittamaan tai saavuttamaan tiettyjä tuloksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsilla koulun pitäisi prioriteetti tavoitteellisessa tekemisessä ja harrastukset on sitten tekemisen ja kokeilemisen ilosta.
Nyt joku autisti alkoi sössöttää, että urheilusta voi tulla ammatti vain yhdellä tavalla: jos sinä itse olet se urheilija. 🤣
Kiva kuulla, että maajoukkuetason valmentaja EI ole "tavoitteellinen ja kilpailullinen" ammatti vaan yhtä rentoa puuhastelua kuin jalkapallon potkiminen pihalla kavereiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Oma poni, laskettelureissut ja sulkapalloseuran maksut annetaan lapselle.
Meidän lapset eivät olisi voineet saada koiraa, lomaa aurinkorannalla tai jalkapallolinsenssia. Kukaan ei harrasta vastentahtoisesti, mutta me vanhempana joudumme tekemään valintoja mihin rahan ja ajan käyttää.
Koirasta on liikaa vaivaa, emmekä ole koiraihmisiä, menemme mieluummin Leville kuin Las Palmasiin ja jalkapallo on vain nuoruuden laji, joten ehdotimme muuta tilalle.
Itse pelasin tyttöfudista hetken. Kaikki melkein aloitti ekaluokalla ja lopetti viimeistään yläasteella. Ajattelin, että haluaisin lapsilleni jotain pysyvämpää. Pidin ryhmähengestä, pelkäsin pelejä, kun olin niin supersurkea ja todellakin tuijottelin leppäkerttuja ja tein siltoja. Inhosin koskea palloon!
Tämä! Jalkapalloa ei pidä harrastaa statuksen takia, kavereiden takia tai siksi että vanhemmat ajattelevat sen opettavan sosiaalisia taitoja tai pitävän poissa päihteistä. Kaikki tuo onnistuu paremmin jossain muualla.
Jalkapalloa kannattaa harrastaa vain, jos oikeasti rakastaa sitä palloa.
Vierailija kirjoitti:
Nyt joku autisti alkoi sössöttää, että urheilusta voi tulla ammatti vain yhdellä tavalla: jos sinä itse olet se urheilija. 🤣
Kiva kuulla, että maajoukkuetason valmentaja EI ole "tavoitteellinen ja kilpailullinen" ammatti vaan yhtä rentoa puuhastelua kuin jalkapallon potkiminen pihalla kavereiden kanssa.
Miksi käytät autistia haukkumasanana? Yritätkö poistattaa ketjun?
-ohis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos tekoäly:
Urheiluun liittyvät ammatit: jalkapalloilija, jääkiekkoilija, koripalloilija, tennispelaaja, yleisurheilija, uimari, hiihtäjä, golfaaja, valmentaja, apuvalmentaja, urheiluseuran johtaja, urheilumanageri, erotuomari, urheilutoimittaja, fysiikkavalmentaja
Liikuntaan liittyvät ammatit: personal trainer, kuntosaliohjaaja, ryhmäliikuntaohjaaja, liikunnanopettaja, fysioterapeutti, toimintaterapeutti, hyvinvointivalmentaja, liikuntaneuvoja, joogaohjaaja, pilatesohjaaja, tanssinopettaja, liikuntapaikan hoitaja, liikuntasuunnittelija, työhyvinvointivalmentaja, ulkoiluopas
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Ilmoittele halukkuutesi ja ala vetämään höntsäporukoita,voit näin tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäi kaihertamaan mitä suomessa harrastetaan.
Suomen lasten suosituimmista lajeista sukupuolen mukaan (perustuu harrastajamääriin ja seurojen kokoon):
👧 Tytöt – top 10
voimistelu, tanssi, ratsastus, taitoluistelu, jalkapallo, cheerleading, uinti, koripallo, lentopallo, yleisurheilu
👦 Pojat – top 10
jalkapallo, jääkiekko, salibandy, yleisurheilu, koripallo, hiihto, uinti, voimistelu, kamppailulajit (esim. judo, karate), pesäpallo
Tytöillä korostuu taito ja ilmaisullisuus (voimistelu, tanssi, luistelu)
Pojilla joukkuelajit dominoivat vahvemmin
Jalkapallo ja uinti yhdistävät molempia
Voimistelu on iso myös pojilla, vaikka sitä usein aliarvioidaan
Toivottavasti ketju poistetaan. Joukkueurheiluhullu saa sitten itkeä ja uhriutua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harrastaako kukaan lapsi enää itsekseen mitään? Vai ovatko kaikki jossain seuran joukkueessa?
Ei harrasta. Omatoiminen liikkuminen on lopetettu täysin. Vanhemmat ovat ulkoistaneet kaiken harrastamisen seuroille.
Itse olin lapsi 80-luvulla. En ikinä pelannut jalkapalloa virallisessa joukkueessa, mutta kaikki kesäillat sitä pelattiin kavereiden kanssa. Tai sitten järjestettiin olympialaiset ja vedettiin 10-ottelu läpi. Ei tarvittu seuroja, lisenssejä, sponsoreita, toimitsijoita, vanhempia tai ylipäätään ketään ulkopuolisia.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti ketju poistetaan. Joukkueurheiluhullu saa sitten itkeä ja uhriutua.
Ei poisteta, koska kruunu. Yksittäiset kommentit voidaan poistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Melkein kaikissa kaupungeissa on useita eri seuroja ja yhdistyksiä. Miksi ottaa ensimmäisenä jalkapllo, joka on tunnettu siitä että se on aika kilpailuhenkist, eikä sovi kaikille.
Palstalta on poistettu kruunuketjuja. Mutta ainahan tuo meidän joukkueurheiluhullu keksii omia voimafantasioitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Ilmoittele halukkuutesi ja ala vetämään höntsäporukoita,voit näin tehdä.
Mutta kun pointti ei ole se, että joku muu alkaa vetämään sitä eri tavalla.
Kyse on siitä, että ne lapset vapautetaan liikkumaan keskenään, touhumaan ILMAN että joku aikuinen kertoo miten ja missä tehdään, missä asussa.
Siinä kohtaa tulee mukaan nämä urheiluseurat ja perheet, jotka ovat täysin siellä imussa. Kun ei ole niitä "vapaalla" olevia lapsia missään.
Eikä kyse ole vain liikkunnasta, vaan kaikesta yhteisestä touhuamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastaako kukaan lapsi enää itsekseen mitään? Vai ovatko kaikki jossain seuran joukkueessa?
Ei harrasta. Omatoiminen liikkuminen on lopetettu täysin. Vanhemmat ovat ulkoistaneet kaiken harrastamisen seuroille.
Itse olin lapsi 80-luvulla. En ikinä pelannut jalkapalloa virallisessa joukkueessa, mutta kaikki kesäillat sitä pelattiin kavereiden kanssa. Tai sitten järjestettiin olympialaiset ja vedettiin 10-ottelu läpi. Ei tarvittu seuroja, lisenssejä, sponsoreita, toimitsijoita, vanhempia tai ylipäätään ketään ulkopuolisia.
Kyllä mä koen, että ainakin meidän perhe liikkuu tosi paljon yhdessä, ja usein löydetään kentiltä pelikavereitakin.
Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla on oikeastaan mentävä sen kärjen mukaan. Koska muuten käy niin, että huonoimmat lopettaa ja parhaat lähtee muualle, sitten sitä keskiryhmäa ei ole enää tarpeeksi joukkueeksi.. Kun mennään kärjen mukaan niin se kärki ei lähde niin nopeasti. Heikoimmat lopettaa tässäkin tapauksessa, mutta kärjellä ja keskiryhmällä on vielä joukkue omalla paikkakunnalla.
Mun mielestä harrastusten tärkein tehtävä on olla jotain kivaa, mielekästä tekemistä, vastapainoa koululle ja aikuisena työelämälle. Samalla oppii monenlaisia hyödyllisiä asioita. Liikunnallisuuteen olisi tärkeetä muodostaa myös jo nuorena jonkinlainen rutiini ihan terveyshyötysyistä, muttei sen tarvitse mennä älyttömyyksiin. Kaikki ei todellakaan ole luonnostaan kovin kilpailullisia, olisi tosi tärkeää heillekin löytyä liikunnallista harrastettavaa.
Vierailija kirjoitti:
Kömpelöä lasta ei kannata laittaa joukkueeseen, jossa palkinto tulee ryhmän voitosta. Kömpelö lapsi kannattaa laittaa vaikka urheiluseuraan, jossa saa kokeilla montaa lajia.
Jokainen on vastuussa omista suorituksistaan, mutta kaikki harjoittelu ja kokeilut on yhteistä. Sieltä voi yhtäkkiä löytyä vaikka kuulantyöntö, johon on erityisiä taitoja.
Meillä on useita urheilun päiväleirejä, joissa saa kokeilla vaikka mitä lajeja. Fudis on synkkää hitaalle kehittyjälle.
Meillä on myös hyviä kokemuksia näistä monilajileireistä, vastaavaa toimintaa saisi olla enemmänkin. Ja minun lapsi siis harrastaa jo seitsemättä vuotta omaa lajiaan, mutta silti hän haluaisi aina näille liikuntaleireille. Ne on hauskoja, varsinkin jos on innostunutta porukkaa pihapeleihin, niin nehän on parhaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastaako kukaan lapsi enää itsekseen mitään? Vai ovatko kaikki jossain seuran joukkueessa?
Ei harrasta. Omatoiminen liikkuminen on lopetettu täysin. Vanhemmat ovat ulkoistaneet kaiken harrastamisen seuroille.
Itse olin lapsi 80-luvulla. En ikinä pelannut jalkapalloa virallisessa joukkueessa, mutta kaikki kesäillat sitä pelattiin kavereiden kanssa. Tai sitten järjestettiin olympialaiset ja vedettiin 10-ottelu läpi. Ei tarvittu seuroja, lisenssejä, sponsoreita, toimitsijoita, vanhempia tai ylipäätään ketään ulkopuolisia.
70/80-lukujen lapsia minäkin. Iso ero vanhaan on se, että pihoilla ei enää voi tehdä mitään.
Aikoinaan isojen kerrostalorykelmien keskellä oli isot nurmialueet ja siellähän koko kulmakunnan penskat olivat mesoomassa.
Koitapa nyt samaa, niin elämäänsä kyllästyneet vanhatpiiat kiekuu "ettei saa pilata nurmea" tai "lopettakaa kiljuminen" tai sitten wanhan kunnon talkkarin sijaan joku kiinteistöhuollon ähisevä läski ob keksinyt pystytellä "ei saa talloa" kylttejä kaikkialle missä on vihreää.
Ja sitten jos jostain vielä löydät vapaan kentän, jossa on esim. pari vapaassa käytössä olevaa futismaalia, niin siellä on kilometrin mittainen kielto- ja ohjekyltistö, ettei vain kaupunki joudu korvausvastuuseen joka nilkan nyrjähdyksestä.
Ei tässä ole vain liikuntaa ulkoistettu, vaan myös vastuu ja näköjään myös aivojen käyttö ja joka paikassa ulistaan "kaupungin vastuun" perään. Muistan miten 80/90-luvun taitteessa naureskeltiin jenkkien "älä laita kissaa mikroon" ja "sain miljoonan kun kaatui kahvi syliin mäkkärissä" -jutuille...muuten kiva, mutta Suomi 2026 on paljon tuota jo naurettavampi ja säälittävämpi paikka.
Oma poni, laskettelureissut ja sulkapalloseuran maksut annetaan lapselle.
Meidän lapset eivät olisi voineet saada koiraa, lomaa aurinkorannalla tai jalkapallolinsenssia. Kukaan ei harrasta vastentahtoisesti, mutta me vanhempana joudumme tekemään valintoja mihin rahan ja ajan käyttää.
Koirasta on liikaa vaivaa, emmekä ole koiraihmisiä, menemme mieluummin Leville kuin Las Palmasiin ja jalkapallo on vain nuoruuden laji, joten ehdotimme muuta tilalle.
Itse pelasin tyttöfudista hetken. Kaikki melkein aloitti ekaluokalla ja lopetti viimeistään yläasteella. Ajattelin, että haluaisin lapsilleni jotain pysyvämpää. Pidin ryhmähengestä, pelkäsin pelejä, kun olin niin supersurkea ja todellakin tuijottelin leppäkerttuja ja tein siltoja. Inhosin koskea palloon!