Lue keskustelun säännöt.
Oletko katunut, että päätit pitkän suhteen
05.04.2026 |
Sillä perusteella, että "halusit tutustua itseesi"? Tuo kuulostaa niin tyhmältä perustelulta. Ihan kuin itseensä ei voisi tutustua vaikka on toisen kanssa. Pari tuttua on toiminut näin ja nyt harmittelevat, kun heittivät hyvän puolison menemään haihattelun takia ja luullen, että jotain parempaa on tulossa.
Kommentit (151)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.
Ihmiset harvoin myöntävät katuvansa omia isoja ratkaisujaan, varsinkaan julkisesti, koska siitä tulee vain ikävä ja kiusallinen keskustelu tai hiljaisuus.
Sellainen ihminen, joka pistää onnensa tai epäonnensa toisten ihmisten syyksi, ei varmasti koskaan myönnä, että katuisi. Se vaatisi vähän kypsempää otetta.
Eroryhmissä ei yleensä käytetä aikaa katumiseen, vaan katsotaan eteenpäin. Ei siellä ole sellaista keskustelunaihetta kuin katumus. Aika moni siellä on jätettynä.
Tämähän ei pidä paikkaansa. Eroryhmissä, jotka ovat määrämittaisia (yleensä 6-8 viikkoa) käytetään hyvä tovi päättyneen suhteen ja eroon johtaneiden syiden analysointiin. Ryhmässä on tarkoitus oppia itsestään, mutta mistä sitä oppia ammennetaan jos ei siitä, mitä tapahtui ja miksi niin kävi. Ryhmä etenee järjestyksessä menneestä eteenpäin. Siinä olet oikeassa, että isoin osa on eteenpäin katsomista, mutta toivottavasti uusin eväin. Se, että rynnii eteenpäin lapa edellä, ei ole tapahtuneen eron käsittelyä.
Kyllä, mutta ei eroryhmässä käsitellä sellaista aihetta kuin katumus. Kukin voi tietysti tunnistaa omaa osuuttaan erossa, ja katua jotain tekemiänsä asioita, mutta ei ainakaan minun kokemukseni mukaan siellä varsinaisesti keskustella siitä, että katuuko itse eroa vai ei. Moni sitä varmaan kuitenkin pohtii.
Omassa ryhmässä oli kolme jättäjää, ja he kokivat erittäin kovaa syyllisyyttä siitä, että jättivät puolisonsa ja rikkoivat perheen. Näillä oli tullut hattu täyteen puolison ongelmista (masennus, päihteet, epärehellisyys, taloudellisten ongelmien salailu). Eivät kuitenkaan sanoneet sitä varsinaisesti katuvansa. Loput olivat eri tavoin jätettyjä, jotka nuolivat haavojaan.
Jännä juttu, miten ajatellaan, että se jolle tulee mitta täyteen, on se, joka rikkoo perheen. Ei se päihde- ja/tai mielenterveysongelmainen, joka myrkyttää perheen ilmapiirin.
No nämä ihmiset kokivat syyllisyyttä siitä, että olivat ne henkilöt, jotka tekivät ratkaisun. Kaipa monella on aika vahvana se ajatus ja malli, että perhe pitää pitää kasassa.
Eroryhmään tulee ihmisiä, jotka kokevat tarvetta käsitellä eroon liittyviä tunteita. Ne, jotka vain iloitsevat siitä, että pääsivät epäterveestä suhteesta, tuskin tulevat eroryhmään vaan viettävät tyytyväisinä uutta elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.
Ihmiset harvoin myöntävät katuvansa omia isoja ratkaisujaan, varsinkaan julkisesti, koska siitä tulee vain ikävä ja kiusallinen keskustelu tai hiljaisuus.
Sellainen ihminen, joka pistää onnensa tai epäonnensa toisten ihmisten syyksi, ei varmasti koskaan myönnä, että katuisi. Se vaatisi vähän kypsempää otetta.
Eroryhmissä ei yleensä käytetä aikaa katumiseen, vaan katsotaan eteenpäin. Ei siellä ole sellaista keskustelunaihetta kuin katumus. Aika moni siellä on jätettynä.
Tämähän ei pidä paikkaansa. Eroryhmissä, jotka ovat määrämittaisia (yleensä 6-8 viikkoa) käytetään hyvä tovi päättyneen suhteen ja eroon johtaneiden syiden analysointiin. Ryhmässä on tarkoitus oppia itsestään, mutta mistä sitä oppia ammennetaan jos ei siitä, mitä tapahtui ja miksi niin kävi. Ryhmä etenee järjestyksessä menneestä eteenpäin. Siinä olet oikeassa, että isoin osa on eteenpäin katsomista, mutta toivottavasti uusin eväin. Se, että rynnii eteenpäin lapa edellä, ei ole tapahtuneen eron käsittelyä.
Kyllä, mutta ei eroryhmässä käsitellä sellaista aihetta kuin katumus. Kukin voi tietysti tunnistaa omaa osuuttaan erossa, ja katua jotain tekemiänsä asioita, mutta ei ainakaan minun kokemukseni mukaan siellä varsinaisesti keskustella siitä, että katuuko itse eroa vai ei. Moni sitä varmaan kuitenkin pohtii.
Omassa ryhmässä oli kolme jättäjää, ja he kokivat erittäin kovaa syyllisyyttä siitä, että jättivät puolisonsa ja rikkoivat perheen. Näillä oli tullut hattu täyteen puolison ongelmista (masennus, päihteet, epärehellisyys, taloudellisten ongelmien salailu). Eivät kuitenkaan sanoneet sitä varsinaisesti katuvansa. Loput olivat eri tavoin jätettyjä, jotka nuolivat haavojaan.
Ryhmissä on teema jokaisella tapaamisella, mutta keskustelut on hyvin, hyvin versoilevia aiheesta riipoumatta ja siellä saa käsitellä aivan vapaasti katumusta. Monet kertovat katuvansa jotain asiaa.
Aivan, ja varmasti katuvatkin. Ryhmissä on tarkoitus oppia uusia toimintatapoja. Mutta kyse oli siitä, että sanovatko ihmiset yleensä, että katuvat itse eroa, ei jotain asiaa. Sehän ensinnäkin edellyttää sitä, että on itse ollut erossa se osapuoli, joka on ajanut eroa. Eli "jättäjä". Jätetty voi tietysti myös katua monenlaista tekoaan, mutta ei eroa, koska ei ole ollut se aktiivinen osapuoli. Ei voi katua sellaista, mitä ei ole tehnyt.
Väitän, että vaikka ihmiset näkisivätkin, mikä oli omaa "syytä" ja katuvat sitä, eivät hevillä sano katuvansa sitä, että ottivat eron.
Tottakai monet katuvat ja pyrkivät vielä palaamaan yhteen, vaihtelevalla menestyksellä.
Jännä, ettei tällaisessa anonyymissä ryhmässäkään kukaan uskalla tunnustaa katuvansa eroa. Just saying.
Itsensä ja tekojensa kohtaaminen on monelle todella vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.
Ihmiset harvoin myöntävät katuvansa omia isoja ratkaisujaan, varsinkaan julkisesti, koska siitä tulee vain ikävä ja kiusallinen keskustelu tai hiljaisuus.
Sellainen ihminen, joka pistää onnensa tai epäonnensa toisten ihmisten syyksi, ei varmasti koskaan myönnä, että katuisi. Se vaatisi vähän kypsempää otetta.
Eroryhmissä ei yleensä käytetä aikaa katumiseen, vaan katsotaan eteenpäin. Ei siellä ole sellaista keskustelunaihetta kuin katumus. Aika moni siellä on jätettynä.
Tämähän ei pidä paikkaansa. Eroryhmissä, jotka ovat määrämittaisia (yleensä 6-8 viikkoa) käytetään hyvä tovi päättyneen suhteen ja eroon johtaneiden syiden analysointiin. Ryhmässä on tarkoitus oppia itsestään, mutta mistä sitä oppia ammennetaan jos ei siitä, mitä tapahtui ja miksi niin kävi. Ryhmä etenee järjestyksessä menneestä eteenpäin. Siinä olet oikeassa, että isoin osa on eteenpäin katsomista, mutta toivottavasti uusin eväin. Se, että rynnii eteenpäin lapa edellä, ei ole tapahtuneen eron käsittelyä.
Kyllä, mutta ei eroryhmässä käsitellä sellaista aihetta kuin katumus. Kukin voi tietysti tunnistaa omaa osuuttaan erossa, ja katua jotain tekemiänsä asioita, mutta ei ainakaan minun kokemukseni mukaan siellä varsinaisesti keskustella siitä, että katuuko itse eroa vai ei. Moni sitä varmaan kuitenkin pohtii.
Omassa ryhmässä oli kolme jättäjää, ja he kokivat erittäin kovaa syyllisyyttä siitä, että jättivät puolisonsa ja rikkoivat perheen. Näillä oli tullut hattu täyteen puolison ongelmista (masennus, päihteet, epärehellisyys, taloudellisten ongelmien salailu). Eivät kuitenkaan sanoneet sitä varsinaisesti katuvansa. Loput olivat eri tavoin jätettyjä, jotka nuolivat haavojaan.
Jännä juttu, miten ajatellaan, että se jolle tulee mitta täyteen, on se, joka rikkoo perheen. Ei se päihde- ja/tai mielenterveysongelmainen, joka myrkyttää perheen ilmapiirin.
No nämä ihmiset kokivat syyllisyyttä siitä, että olivat ne henkilöt, jotka tekivät ratkaisun. Kaipa monella on aika vahvana se ajatus ja malli, että perhe pitää pitää kasassa.
Eroryhmään tulee ihmisiä, jotka kokevat tarvetta käsitellä eroon liittyviä tunteita. Ne, jotka vain iloitsevat siitä, että pääsivät epäterveestä suhteesta, tuskin tulevat eroryhmään vaan viettävät tyytyväisinä uutta elämää.
Kaikille tekee hyvää käsitellä erosta seuraavia tunteita, alkaen jo siitä, miten tai miksi päätyi epäterveeseen suhteeseen ja miksi jäi siihen. Mitä se kertoo minusta, rajoistani ja arvoistani, ettei kohta löydä itseään uudelleen samasta jamasta. Mikä kumppanissa viehätti niin, että päätyi (epäterveeseen) suhteeseen hänen kanssaan? Mitkä hälytysmerkit sivutti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.
Ihmiset harvoin myöntävät katuvansa omia isoja ratkaisujaan, varsinkaan julkisesti, koska siitä tulee vain ikävä ja kiusallinen keskustelu tai hiljaisuus.
Sellainen ihminen, joka pistää onnensa tai epäonnensa toisten ihmisten syyksi, ei varmasti koskaan myönnä, että katuisi. Se vaatisi vähän kypsempää otetta.
Eroryhmissä ei yleensä käytetä aikaa katumiseen, vaan katsotaan eteenpäin. Ei siellä ole sellaista keskustelunaihetta kuin katumus. Aika moni siellä on jätettynä.
Tämähän ei pidä paikkaansa. Eroryhmissä, jotka ovat määrämittaisia (yleensä 6-8 viikkoa) käytetään hyvä tovi päättyneen suhteen ja eroon johtaneiden syiden analysointiin. Ryhmässä on tarkoitus oppia itsestään, mutta mistä sitä oppia ammennetaan jos ei siitä, mitä tapahtui ja miksi niin kävi. Ryhmä etenee järjestyksessä menneestä eteenpäin. Siinä olet oikeassa, että isoin osa on eteenpäin katsomista, mutta toivottavasti uusin eväin. Se, että rynnii eteenpäin lapa edellä, ei ole tapahtuneen eron käsittelyä.
Kyllä, mutta ei eroryhmässä käsitellä sellaista aihetta kuin katumus. Kukin voi tietysti tunnistaa omaa osuuttaan erossa, ja katua jotain tekemiänsä asioita, mutta ei ainakaan minun kokemukseni mukaan siellä varsinaisesti keskustella siitä, että katuuko itse eroa vai ei. Moni sitä varmaan kuitenkin pohtii.
Omassa ryhmässä oli kolme jättäjää, ja he kokivat erittäin kovaa syyllisyyttä siitä, että jättivät puolisonsa ja rikkoivat perheen. Näillä oli tullut hattu täyteen puolison ongelmista (masennus, päihteet, epärehellisyys, taloudellisten ongelmien salailu). Eivät kuitenkaan sanoneet sitä varsinaisesti katuvansa. Loput olivat eri tavoin jätettyjä, jotka nuolivat haavojaan.
Ryhmissä on teema jokaisella tapaamisella, mutta keskustelut on hyvin, hyvin versoilevia aiheesta riipoumatta ja siellä saa käsitellä aivan vapaasti katumusta. Monet kertovat katuvansa jotain asiaa.
Aivan, ja varmasti katuvatkin. Ryhmissä on tarkoitus oppia uusia toimintatapoja. Mutta kyse oli siitä, että sanovatko ihmiset yleensä, että katuvat itse eroa, ei jotain asiaa. Sehän ensinnäkin edellyttää sitä, että on itse ollut erossa se osapuoli, joka on ajanut eroa. Eli "jättäjä". Jätetty voi tietysti myös katua monenlaista tekoaan, mutta ei eroa, koska ei ole ollut se aktiivinen osapuoli. Ei voi katua sellaista, mitä ei ole tehnyt.
Väitän, että vaikka ihmiset näkisivätkin, mikä oli omaa "syytä" ja katuvat sitä, eivät hevillä sano katuvansa sitä, että ottivat eron.
Tottakai monet katuvat ja pyrkivät vielä palaamaan yhteen, vaihtelevalla menestyksellä.
Jännä, ettei tällaisessa anonyymissä ryhmässäkään kukaan uskalla tunnustaa katuvansa eroa. Just saying.
Itsensä ja tekojensa kohtaaminen on monelle todella vaikeaa.
Totta. Ja tämän seurauksena moni jatkaa rynnimistä suhteesta toiseen epäonnistuen kerta toisensa jälkeen. Yleensä syytellen kumppaneitaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.
Ihmiset harvoin myöntävät katuvansa omia isoja ratkaisujaan, varsinkaan julkisesti, koska siitä tulee vain ikävä ja kiusallinen keskustelu tai hiljaisuus.
Sellainen ihminen, joka pistää onnensa tai epäonnensa toisten ihmisten syyksi, ei varmasti koskaan myönnä, että katuisi. Se vaatisi vähän kypsempää otetta.
Eroryhmissä ei yleensä käytetä aikaa katumiseen, vaan katsotaan eteenpäin. Ei siellä ole sellaista keskustelunaihetta kuin katumus. Aika moni siellä on jätettynä.
Tämähän ei pidä paikkaansa. Eroryhmissä, jotka ovat määrämittaisia (yleensä 6-8 viikkoa) käytetään hyvä tovi päättyneen suhteen ja eroon johtaneiden syiden analysointiin. Ryhmässä on tarkoitus oppia itsestään, mutta mistä sitä oppia ammennetaan jos ei siitä, mitä tapahtui ja miksi niin kävi. Ryhmä etenee järjestyksessä menneestä eteenpäin. Siinä olet oikeassa, että isoin osa on eteenpäin katsomista, mutta toivottavasti uusin eväin. Se, että rynnii eteenpäin lapa edellä, ei ole tapahtuneen eron käsittelyä.
Kyllä, mutta ei eroryhmässä käsitellä sellaista aihetta kuin katumus. Kukin voi tietysti tunnistaa omaa osuuttaan erossa, ja katua jotain tekemiänsä asioita, mutta ei ainakaan minun kokemukseni mukaan siellä varsinaisesti keskustella siitä, että katuuko itse eroa vai ei. Moni sitä varmaan kuitenkin pohtii.
Omassa ryhmässä oli kolme jättäjää, ja he kokivat erittäin kovaa syyllisyyttä siitä, että jättivät puolisonsa ja rikkoivat perheen. Näillä oli tullut hattu täyteen puolison ongelmista (masennus, päihteet, epärehellisyys, taloudellisten ongelmien salailu). Eivät kuitenkaan sanoneet sitä varsinaisesti katuvansa. Loput olivat eri tavoin jätettyjä, jotka nuolivat haavojaan.
Ryhmissä on teema jokaisella tapaamisella, mutta keskustelut on hyvin, hyvin versoilevia aiheesta riipoumatta ja siellä saa käsitellä aivan vapaasti katumusta. Monet kertovat katuvansa jotain asiaa.
Aivan, ja varmasti katuvatkin. Ryhmissä on tarkoitus oppia uusia toimintatapoja. Mutta kyse oli siitä, että sanovatko ihmiset yleensä, että katuvat itse eroa, ei jotain asiaa. Sehän ensinnäkin edellyttää sitä, että on itse ollut erossa se osapuoli, joka on ajanut eroa. Eli "jättäjä". Jätetty voi tietysti myös katua monenlaista tekoaan, mutta ei eroa, koska ei ole ollut se aktiivinen osapuoli. Ei voi katua sellaista, mitä ei ole tehnyt.
Väitän, että vaikka ihmiset näkisivätkin, mikä oli omaa "syytä" ja katuvat sitä, eivät hevillä sano katuvansa sitä, että ottivat eron.
Tottakai monet katuvat ja pyrkivät vielä palaamaan yhteen, vaihtelevalla menestyksellä.
Jännä, ettei tällaisessa anonyymissä ryhmässäkään kukaan uskalla tunnustaa katuvansa eroa. Just saying.
Itsensä ja tekojensa kohtaaminen on monelle todella vaikeaa.
Joo, eivätkä ne ryhmät ole täysin anonyymejä. Siellä ollaan omalla naamalla ja kerrotaan elämästä asioita, joista ihmisen voi tunnistaa. Vaikka asioita kerrotaan luottamuksellisesti, harva kertoo kaikki yksityiskohdat.
Mutta ei sen ryhmän tarkoitus ole katua omia tekoja, vaan tunnistaa parannuskohteita ja löytää voimavaroja tulevaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katumus on tunteena terve, mutta teemana vähän hedelmätön. Ennemmin kannattaa purkaa se ja miettiä, mitä katuu ja ennen kaikkea miksi katuu jotain, silloin on mahdollisuus oppia ja oivaltaa jotain itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.
Ihmiset harvoin myöntävät katuvansa omia isoja ratkaisujaan, varsinkaan julkisesti, koska siitä tulee vain ikävä ja kiusallinen keskustelu tai hiljaisuus.
Sellainen ihminen, joka pistää onnensa tai epäonnensa toisten ihmisten syyksi, ei varmasti koskaan myönnä, että katuisi. Se vaatisi vähän kypsempää otetta.
Eroryhmissä ei yleensä käytetä aikaa katumiseen, vaan katsotaan eteenpäin. Ei siellä ole sellaista keskustelunaihetta kuin katumus. Aika moni siellä on jätettynä.
Tämähän ei pidä paikkaansa. Eroryhmissä, jotka ovat määrämittaisia (yleensä 6-8 viikkoa) käytetään hyvä tovi päättyneen suhteen ja eroon johtaneiden syiden analysointiin. Ryhmässä on tarkoitus oppia itsestään, mutta mistä sitä oppia ammennetaan jos ei siitä, mitä tapahtui ja miksi niin kävi. Ryhmä etenee järjestyksessä menneestä eteenpäin. Siinä olet oikeassa, että isoin osa on eteenpäin katsomista, mutta toivottavasti uusin eväin. Se, että rynnii eteenpäin lapa edellä, ei ole tapahtuneen eron käsittelyä.
Kyllä, mutta ei eroryhmässä käsitellä sellaista aihetta kuin katumus. Kukin voi tietysti tunnistaa omaa osuuttaan erossa, ja katua jotain tekemiänsä asioita, mutta ei ainakaan minun kokemukseni mukaan siellä varsinaisesti keskustella siitä, että katuuko itse eroa vai ei. Moni sitä varmaan kuitenkin pohtii.
Omassa ryhmässä oli kolme jättäjää, ja he kokivat erittäin kovaa syyllisyyttä siitä, että jättivät puolisonsa ja rikkoivat perheen. Näillä oli tullut hattu täyteen puolison ongelmista (masennus, päihteet, epärehellisyys, taloudellisten ongelmien salailu). Eivät kuitenkaan sanoneet sitä varsinaisesti katuvansa. Loput olivat eri tavoin jätettyjä, jotka nuolivat haavojaan.
Ryhmissä on teema jokaisella tapaamisella, mutta keskustelut on hyvin, hyvin versoilevia aiheesta riipoumatta ja siellä saa käsitellä aivan vapaasti katumusta. Monet kertovat katuvansa jotain asiaa.
Aivan, ja varmasti katuvatkin. Ryhmissä on tarkoitus oppia uusia toimintatapoja. Mutta kyse oli siitä, että sanovatko ihmiset yleensä, että katuvat itse eroa, ei jotain asiaa. Sehän ensinnäkin edellyttää sitä, että on itse ollut erossa se osapuoli, joka on ajanut eroa. Eli "jättäjä". Jätetty voi tietysti myös katua monenlaista tekoaan, mutta ei eroa, koska ei ole ollut se aktiivinen osapuoli. Ei voi katua sellaista, mitä ei ole tehnyt.
Väitän, että vaikka ihmiset näkisivätkin, mikä oli omaa "syytä" ja katuvat sitä, eivät hevillä sano katuvansa sitä, että ottivat eron.
Tottakai monet katuvat ja pyrkivät vielä palaamaan yhteen, vaihtelevalla menestyksellä.
Jännä, ettei tällaisessa anonyymissä ryhmässäkään kukaan uskalla tunnustaa katuvansa eroa. Just saying.
Itsensä ja tekojensa kohtaaminen on monelle todella vaikeaa.
Joo, eivätkä ne ryhmät ole täysin anonyymejä. Siellä ollaan omalla naamalla ja kerrotaan elämästä asioita, joista ihmisen voi tunnistaa. Vaikka asioita kerrotaan luottamuksellisesti, harva kertoo kaikki yksityiskohdat.
Mutta ei sen ryhmän tarkoitus ole katua omia tekoja, vaan tunnistaa parannuskohteita ja löytää voimavaroja tulevaan.
Tarkoitin anonyymillä ryhmällä avta 😄 Olisi pitänyt olla tarkempi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.
Ihmiset harvoin myöntävät katuvansa omia isoja ratkaisujaan, varsinkaan julkisesti, koska siitä tulee vain ikävä ja kiusallinen keskustelu tai hiljaisuus.
Sellainen ihminen, joka pistää onnensa tai epäonnensa toisten ihmisten syyksi, ei varmasti koskaan myönnä, että katuisi. Se vaatisi vähän kypsempää otetta.
Eroryhmissä ei yleensä käytetä aikaa katumiseen, vaan katsotaan eteenpäin. Ei siellä ole sellaista keskustelunaihetta kuin katumus. Aika moni siellä on jätettynä.
Tämähän ei pidä paikkaansa. Eroryhmissä, jotka ovat määrämittaisia (yleensä 6-8 viikkoa) käytetään hyvä tovi päättyneen suhteen ja eroon johtaneiden syiden analysointiin. Ryhmässä on tarkoitus oppia itsestään, mutta mistä sitä oppia ammennetaan jos ei siitä, mitä tapahtui ja miksi niin kävi. Ryhmä etenee järjestyksessä menneestä eteenpäin. Siinä olet oikeassa, että isoin osa on eteenpäin katsomista, mutta toivottavasti uusin eväin. Se, että rynnii eteenpäin lapa edellä, ei ole tapahtuneen eron käsittelyä.
Kyllä, mutta ei eroryhmässä käsitellä sellaista aihetta kuin katumus. Kukin voi tietysti tunnistaa omaa osuuttaan erossa, ja katua jotain tekemiänsä asioita, mutta ei ainakaan minun kokemukseni mukaan siellä varsinaisesti keskustella siitä, että katuuko itse eroa vai ei. Moni sitä varmaan kuitenkin pohtii.
Omassa ryhmässä oli kolme jättäjää, ja he kokivat erittäin kovaa syyllisyyttä siitä, että jättivät puolisonsa ja rikkoivat perheen. Näillä oli tullut hattu täyteen puolison ongelmista (masennus, päihteet, epärehellisyys, taloudellisten ongelmien salailu). Eivät kuitenkaan sanoneet sitä varsinaisesti katuvansa. Loput olivat eri tavoin jätettyjä, jotka nuolivat haavojaan.
Ryhmissä on teema jokaisella tapaamisella, mutta keskustelut on hyvin, hyvin versoilevia aiheesta riipoumatta ja siellä saa käsitellä aivan vapaasti katumusta. Monet kertovat katuvansa jotain asiaa.
Aivan, ja varmasti katuvatkin. Ryhmissä on tarkoitus oppia uusia toimintatapoja. Mutta kyse oli siitä, että sanovatko ihmiset yleensä, että katuvat itse eroa, ei jotain asiaa. Sehän ensinnäkin edellyttää sitä, että on itse ollut erossa se osapuoli, joka on ajanut eroa. Eli "jättäjä". Jätetty voi tietysti myös katua monenlaista tekoaan, mutta ei eroa, koska ei ole ollut se aktiivinen osapuoli. Ei voi katua sellaista, mitä ei ole tehnyt.
Väitän, että vaikka ihmiset näkisivätkin, mikä oli omaa "syytä" ja katuvat sitä, eivät hevillä sano katuvansa sitä, että ottivat eron.
Tottakai monet katuvat ja pyrkivät vielä palaamaan yhteen, vaihtelevalla menestyksellä.
Jännä, ettei tällaisessa anonyymissä ryhmässäkään kukaan uskalla tunnustaa katuvansa eroa. Just saying.
Itsensä ja tekojensa kohtaaminen on monelle todella vaikeaa.
Totta. Ja tämän seurauksena moni jatkaa rynnimistä suhteesta toiseen epäonnistuen kerta toisensa jälkeen. Yleensä syytellen kumppaneitaan.
Sellainen eteenpäin rynnivä ihminen tuskin menee mihinkään eroryhmään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän.
Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.Ehkä naiset vain ylipäätään puhuvat näistä asioista myös julkisesti. Kyllä niitä itsensä etsijä miehiä löytyy ihan yhtä lailla, ellei enemmänkin. Miehille yhteiskunnan roolit ovat aika kapeat, joten jossain vaiheessa alkaa se puurtaminen ahdistaa.
Viisas mies ei tuhoa siinä rytäkässä kaikkea ympäriltään.
Miehille yhteiskunnan roolit ovat aika kapeat..
..jaha. Homo. LBGTQ jne. ÅÄÖ
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri näin! Aidossa suhteessa kumpikin voi olla oma itsensä. Kummankaa ei tarvitse esittää.
Onkohan tää ennätys? Seitsemän sivua keskustelua parisuhteesta ilman h uorittelua, raizzkaustoivotuksia, tap pouhkauksia. Mitä mitä???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän.
Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.Ehkä naiset vain ylipäätään puhuvat näistä asioista myös julkisesti. Kyllä niitä itsensä etsijä miehiä löytyy ihan yhtä lailla, ellei enemmänkin. Miehille yhteiskunnan roolit ovat aika kapeat, joten jossain vaiheessa alkaa se puurtaminen ahdistaa.
Viisas mies ei tuhoa siinä rytäkässä kaikkea ympäriltään.
Viidenkympinvillitys on ihan tunnettu ilmiö. Eikös se perustu pohjimmiltaan haluun muuttaa elämäänsä (paremmaksi), eli elää enemmän itsensä näköistä elämää (mikä se sitten onkaan).
Villitys-murrosikä ennen viimeistä liukua.
Jos löytyis joku, jonka kanssa olisi rakastumisvaihde. Ei sitä tullut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.
Ihmiset harvoin myöntävät katuvansa omia isoja ratkaisujaan, varsinkaan julkisesti, koska siitä tulee vain ikävä ja kiusallinen keskustelu tai hiljaisuus.
Sellainen ihminen, joka pistää onnensa tai epäonnensa toisten ihmisten syyksi, ei varmasti koskaan myönnä, että katuisi. Se vaatisi vähän kypsempää otetta.
Eroryhmissä ei yleensä käytetä aikaa katumiseen, vaan katsotaan eteenpäin. Ei siellä ole sellaista keskustelunaihetta kuin katumus. Aika moni siellä on jätettynä.
Tämähän ei pidä paikkaansa. Eroryhmissä, jotka ovat määrämittaisia (yleensä 6-8 viikkoa) käytetään hyvä tovi päättyneen suhteen ja eroon johtaneiden syiden analysointiin. Ryhmässä on tarkoitus oppia itsestään, mutta mistä sitä oppia ammennetaan jos ei siitä, mitä tapahtui ja miksi niin kävi. Ryhmä etenee järjestyksessä menneestä eteenpäin. Siinä olet oikeassa, että isoin osa on eteenpäin katsomista, mutta toivottavasti uusin eväin. Se, että rynnii eteenpäin lapa edellä, ei ole tapahtuneen eron käsittelyä.
Kyllä, mutta ei eroryhmässä käsitellä sellaista aihetta kuin katumus. Kukin voi tietysti tunnistaa omaa osuuttaan erossa, ja katua jotain tekemiänsä asioita, mutta ei ainakaan minun kokemukseni mukaan siellä varsinaisesti keskustella siitä, että katuuko itse eroa vai ei. Moni sitä varmaan kuitenkin pohtii.
Omassa ryhmässä oli kolme jättäjää, ja he kokivat erittäin kovaa syyllisyyttä siitä, että jättivät puolisonsa ja rikkoivat perheen. Näillä oli tullut hattu täyteen puolison ongelmista (masennus, päihteet, epärehellisyys, taloudellisten ongelmien salailu). Eivät kuitenkaan sanoneet sitä varsinaisesti katuvansa. Loput olivat eri tavoin jätettyjä, jotka nuolivat haavojaan.
Ryhmissä on teema jokaisella tapaamisella, mutta keskustelut on hyvin, hyvin versoilevia aiheesta riipoumatta ja siellä saa käsitellä aivan vapaasti katumusta. Monet kertovat katuvansa jotain asiaa.
Aivan, ja varmasti katuvatkin. Ryhmissä on tarkoitus oppia uusia toimintatapoja. Mutta kyse oli siitä, että sanovatko ihmiset yleensä, että katuvat itse eroa, ei jotain asiaa. Sehän ensinnäkin edellyttää sitä, että on itse ollut erossa se osapuoli, joka on ajanut eroa. Eli "jättäjä". Jätetty voi tietysti myös katua monenlaista tekoaan, mutta ei eroa, koska ei ole ollut se aktiivinen osapuoli. Ei voi katua sellaista, mitä ei ole tehnyt.
Väitän, että vaikka ihmiset näkisivätkin, mikä oli omaa "syytä" ja katuvat sitä, eivät hevillä sano katuvansa sitä, että ottivat eron.
Tottakai monet katuvat ja pyrkivät vielä palaamaan yhteen, vaihtelevalla menestyksellä.
Jännä, ettei tällaisessa anonyymissä ryhmässäkään kukaan uskalla tunnustaa katuvansa eroa. Just saying.
Itsensä ja tekojensa kohtaaminen on monelle todella vaikeaa.
Totta. Ja tämän seurauksena moni jatkaa rynnimistä suhteesta toiseen epäonnistuen kerta toisensa jälkeen. Yleensä syytellen kumppaneitaan.
Sellainen eteenpäin rynnivä ihminen tuskin menee mihinkään eroryhmään.
Tuskin. Syy kun on yleensä kaikissa muissa paitsi itsessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin! Aidossa suhteessa kumpikin voi olla oma itsensä. Kummankaa ei tarvitse esittää.
Niinpä.
Ihminen joka rakentaa parisuhteesta toiseen itse itselleen kulissin jossa elää on harvoin onnellinen aidosti.
Päinvastoin.
Ikääntyessään alkaa mollaamaan muiden kestäviä suhteita.
Keksii vaikka mitä tarinoita saadakseen ne näyttämään huonoilta.
Olen katunut kymmeniä vuosia lokakuun 11. 1973 kirjoittamaani erokirjettä :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä keskustelussa joku ihmettelee että mitä se tarkoittaa jos joku sanoo haluavansa elää omannäköistä elämää. No vaikkapa parisuhteen toinen osapuoli on ulkoilmaihminen. Tykkää käydä päiväretkillä vaikka laavulla viikonloppuisin. Pitää koiria, käydä talvi-ja syysvaelluksilla. Laittaa kaikki liikenevät rahat gore-texiin ja suksiboxeihin, ymmärtänette kärjistyksen. Pitää ehdottoman tärkeänä saada asua maalla.
No sitten tämän ihmisen kumppani onkin sellainen että haaveilee korkeintaan vuosittaisesta risteilystä Tallinnaan ja nauttii vaikkapa keikoilla käymisestä enemmän kuin mistään. Rakastaa urbaania kaupunkiympäristöä ja kahviloissa istumista. On allerginen ulkoilmalle, hyi ötökät ja nokkoset ja kamalaa, siellähän on punkkejakin. Rakastaa pleikkaa ja pelaamisyhteisöä. Ei ulkoile kuin pakotettuna.
On selvää että tällaisessa kombossa ei kumpikaan voi hyvin. Ihmisen on saatava elää omannäköistä elämää.
Ennen kuin kukaan älähtää että on niin yliampuva esimerkki niin voin sanoa että ihan perustuu todellisiin henkilöihin.
En nyt näe tuossa mitään valtavaa ongelmaa, jos molemmat voivat sopivasti toteuttaa omia juttujaan, ja on myös yhteisiä juttuja.
Minusta on aika lapsellista odottaa, että toinen tekee minut onnelliseksi. Tai että toisen pitää tykätä ihan kaikista samoista asioista kuin minä. Se olisi todella kova vaatimus kenelle tahansa.
Jos kaikki mieluisat jutut ovat ihan vastakkaisia eikä ole mitään yhteistä, niin sitten on tietysti vaikeaa. Mutta ei suhteessa tarvitse olla kuin paita ja perse.
Sitten kun tuossa kuviossa on lapset ja toinen jatkaa omia juttujaan ja toisella ei ole samaa mahdollisuutta niin jossain vaiheessa tulee ongelmia. Tai vaikka ihan niinkin, että molemmat hoitavat lapset ja sitten tekevät omia juttujaan niin jossain vaiheessa huomataan, ettei ole enää mitään yhteistä aikaa ja tekemistä.
Kommunikaatio ja rehellisyys sekä avoin puhe mitä tuntee ja mitä tarvitsee parisuhteeltaan on täysin normaali edellytys toimivalle parisuhteelle.
Jos et puhu suoraan ja rehellisesti niin miten voit odottaa että toinen lukee ajatuksiasi?
Jos hautoo ja jurnuttaa eikä kerro mitä ajattelee on aivan turha katkeroitua. Ero on silloin omaa syytään täysin.
Yleensä kun nainen yrittää puhua ongelmista suhteessa mies suhtautuu niihin nalkutuksena ja sulkee korvat. Jossain vaiheessa sitä kyllästyy yrittämään, kun mitään muutosta ei tule ja toinen jurnuttaa nurkassaan. Sitten eletään kahta erillistä elämää samassa taloudessa, kunnes mitta on täys.
Mies kykenee tällaiseen tunteettomaan suhteeseen niin kauan kuin palvelut pysyy muuttumattomana. Naista se ahdistaa ja hän alkaa miettiä onko tämä suhde enää yrittämisen arvoinen.
Vastaus on aika usein, että ei. Ja kun mies vielä haastaa riitaa ja purkaa stressiään haukkumalla ihan kaiken, mitä nainen tekee, jokainen riita ja solvaus vie vaan syvemmälle kohti eroa.
Mies on tyytyväinen, kun nainen ei enää nalkuta aka yritä saada parannettua huonoa suhdetta. Nainen miettii päivästä toiseen, miksi minä olen tuon miehen kanssa, joka ei suostu mihinkään muutokseen.
Ja kun ero tulee mies uhriutuu ja syyllistää naista, kun tämä ei halunnut keskustella ja muuttaa huonoa suhdetta 😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.
Tietyissä tilanteissa se stigma on kuitenkin täysin oikea.
Esimerkiksi mies joka suunnitellun lapsen osalta aloittaa lapsen äidin raskausaikana salasuhteen ja hyppää siihen sitten täysin lennosta lähes heti lapsen syntymän jälkeen.
Nää lapsen hylkääjåt ansaitsevat täysin se sosiaalisen halveksunnan ja elämänmittaisen stigman mitä tuollaisesta tempusta yleensä seuraa.Mutta eikö se stigma tule siitä pettämisestä, eikä eroamisesta? Mun korvissa "pettäjä" on paljon pahempi kuin "eronnut", josta ei herää juuri mitään ajatuksia. En teistä mu sta tiedä, mutta ainakaan itse en ala ensimmäisenä miettimään mitään draamaa (tyyliin kumpi petti ja kenen kanssa) ensimmäisenä, kun kuulen että joku on eronnut.
Yleensä jokaisesta erosta on myös olemassa joku narratiivi, että mitä tapahtui. Jos nyt vaikka otetaan tuo alkuperäinen esimerkki, jossa mies alkaa raskausaikana pettämään ja jättää kun lapsi syntyy. Kyllä tällainen tarina yleensä tunnetaan, ja se seuraa tuota miestä pitkään. Eikä se anna mitään hyvää kuvaa miehestä, mikä onkin ihan ymmärrettävää.
"Eronnut" on yleensä sellainen leima, joka herättää kysymyksiä. Miksi on eronnut?
Kyllä "eronnut" saa herättää kysymyksen, mitä tapahtui, mutta kuinka moni meistä ekana alkaa miettimään pettämistä, kun kuulee jonkun eronneen (ellei sitten tiedossa ole ollut jotain)? Valtaosa eroista tapahtuu ilman kolmansia osapuolia.
Naurattaa ajatuskin, että joku olisi miettinyt pettämistä, kun olen aikanaan kertonut omasta erostani ihmisille ympärilläni, eikä kyllä tule moiset ajatukset ekana mieleen eronneiden kavereiden, sukulaisten tai tuttavien suhteenkaan.
Jokainen saa miettiä mitä miettii. Pitkissä liitoissa on usein monenlaisia haasteita, mutta vakavasti otettavat ihmiset pysyvät silti yhdessä. Yleensä se asia, joka katkaisee kamelin selän on aika vakava. Kuten pettäminen.
Aaha, sä rupeat nyt tuomitsemaan ihmisten eropäätöksiä oman oikeustajusi ja moraalisi pohjalta, mikä on riittävän vakava ja hyväksyttävä syy erota SUN mielestä. Nice.
Jätäppä kuule ihmiset rauhaan tekemään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, ne ei sulle kuulu.
Mistä noin voimakas reaktiosi johtuu?
Eihän tuossa tuomittu millään tavalla.
Kannattaisiko sinun miettiä mistä tuo vihasi oikein kumpuaa?
Yhteen mennään tulevaisuuden unelmat silmissä vilisten. Arki on ensin ihanaa, tehdään ja unelmoidaan yhdessä kaikkea. Mutta.. jossain vaiheessa arki laittaa pukertamaan, työmaailma on armoton, talous ei veny, lapsiarki uuvuttaa ja vie mehut, tulee ongelmia lasten kasvun tai omankin terveyden kanssa, toiveet parisuhteelta ei kohtaa, unelmat karkaavat, eikä ne olleet edes yhteneväiset tai realistiset. Toinen ei keskusteluista ja sopimuksista huolimatta halua muuttaa toimintatapojaan, ei osoita kunnioitusta mutta toinen osapuoli kilttinä ihmisenä sopeutuu. Liitto laitetaan toimimaan jotenkuten että lapset saadaan kasvatettua aikuisiksi. Jäljelle jää kaksi aivan erilaista, erilaisilla toiveilla varustettua ihmistä ja vaikka kuinka näitä asioita vatvotaan, toiveet sanoitetaan ja taas annetaan periksi niin mikään ei muutu, onko ero enää yllätys? Onko tunne enemmänkin pettymys kun katumus?
Jännä, ettei tällaisessa anonyymissä ryhmässäkään kukaan uskalla tunnustaa katuvansa eroa. Just saying.