Oletko katunut, että päätit pitkän suhteen

Vierailija kirjoitti:

Välillä käy mielessä, että olisi vain pitänyt antaa aikaa, kun muuten oli mahdollisuus tehdä töitä itseni kanssa. Toisaalta nyt eron jälkeen on tullut kammattua omaa parisuhdehistoriaa läpi ja tultua siihen tulokseen, että en taida olla parisuhdeihminen, kun aina enemmin tai myöhemmin jäljellä on enää vain varjo itsestäni.

Kuulostaa kiintymyssuhdeongelmalta kohdallasi. 

En ole katunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa joku ihmettelee että mitä se tarkoittaa jos joku sanoo haluavansa elää omannäköistä elämää. No vaikkapa parisuhteen toinen osapuoli on ulkoilmaihminen. Tykkää käydä päiväretkillä vaikka laavulla viikonloppuisin. Pitää koiria, käydä talvi-ja syysvaelluksilla. Laittaa kaikki liikenevät rahat gore-texiin ja suksiboxeihin, ymmärtänette kärjistyksen. Pitää ehdottoman tärkeänä saada asua maalla. 

No sitten tämän ihmisen kumppani onkin sellainen että haaveilee korkeintaan vuosittaisesta risteilystä Tallinnaan ja nauttii vaikkapa keikoilla käymisestä enemmän kuin mistään. Rakastaa urbaania kaupunkiympäristöä ja kahviloissa istumista. On allerginen ulkoilmalle, hyi ötökät ja nokkoset ja kamalaa, siellähän on punkkejakin. Rakastaa pleikkaa ja pelaamisyhteisöä. Ei ulkoile kuin pakotettuna.

On selvää että tällaisessa kombossa ei kumpikaan voi hyvin. Ihmisen on saatava elää omannäköistä elämää. 

Ennen kuin kukaan älähtää että on niin yliampuva esimerkki niin voin sanoa että ihan perustuu todellisiin henkilöihin.

En nyt näe tuossa mitään valtavaa ongelmaa, jos molemmat voivat sopivasti toteuttaa omia juttujaan, ja on myös yhteisiä juttuja.

Minusta on aika lapsellista odottaa, että toinen tekee minut onnelliseksi. Tai että toisen pitää tykätä ihan kaikista samoista asioista kuin minä. Se olisi todella kova vaatimus kenelle tahansa.

Jos kaikki mieluisat jutut ovat ihan vastakkaisia eikä ole mitään yhteistä, niin sitten on tietysti vaikeaa. Mutta ei suhteessa tarvitse olla kuin paita ja perse.

Jos on ollut yhdessä puhe, että useampi lapsi ja iso puutarha ja illanistujaiset ystävien kanssa, kotona pidetyt juhlat ja lähimatkailu on se elämä mihin tähdätään ja toinen päättääkin, että itseasiassa mietitään vielä ja asutaan kaupungissa ja tehdään ne lapset sitten lähempänä neljääkymppiä jos kiinnostaa niin mites nuo sovitat yhteen. 

 

Tai että muutetaan maalle elämään semi-omavaraisesti ja pidetään isoja koiria ja kanoja ja jokunen vuohikin voisi tulla. Mutta toinen haluaakin muuttaa kaupunkiyksiöön ja matkailla maailmalla? 

 

Lapin erämaahan ilman juoksevaa vettä versus arvoasuntoon Helsinkiin kulttuurin ja ravintolaruuan äärelle? 

 

Toinen haluaa olla oman elämänsä influesseri ja jakaa kaiken someen ja toinen haluaa olla tavallinen nobody eikä tahdo edes "anonyymisti" olla siellä tilillä ja tiktokissa Herra X jonka jokainen tuoma kukkakimppu kuvataan someen? 

 

Itse olen lähtenyt mielummin toteuttamaan sitä unelmaani yksin tällaisessa tilanteessa. On parempi olla yksin kuin sellaisessa suhteessa missä yhteensopimattomuus on selvitettävä niin, että no ei toisen kuulukaan tuoda onnea, on täysin omat rahat, aika, sosiaaliset piirit. Mikä se toinen siinä on? Fyysisen läheisyyden ja seksin lähde?

 

Eri asia varmaan jos kyseessä on kevyempi tapailu tai yhteen ei ole ikinä tarkoitus muuttaa ja tapaamisetkin harvakseltaan, mutta sitä arkea on kyllä melko haastava siloitella kultaiseksi keskitieksi jos jo asumismuoto ja rahankäyttö on ihan eri maailmoista. 

Sinulla on oikeus tehdä omat ratkaisusi ihan millä tahansa perusteella.

Ei kukaan ole kiistänyt oikeutta tehdä omia ratkaisujaan.

Mutta niistä seuraa joskus erilaisia asioita. 

Parisuhdekumppanit kun eivät ole esineitä, kuin Ikeasta haettavia pöytiä. He ovat ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän. 

Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.

Tai sitten se kertoo siitä, kuka sivuutetaan parisuhteessa vakaasti ja kuka saa yksinään toteuttaa omaa itseään. Sellaisesta suhteesta vapautuminen tuntuu oikealta ja hyvältä elämän loppuun asti 😊

Onpas katkeraa tekstiä. 

Hyvässä suhteessa keskustellaan molempien toiveista, tunteista ja tarpeista ja saadaan asiat menemään niin että kumpikaan ei koe joutuvansa sivuutetuksi,

Mutta tämä vaatii selkeää, rehellistä ja avointa kommunikaatiota molemmilta. 

Ei voi jälkikäteen katkeroitua ja syyttää kumppaniaan jos ei ole itse tuonut tunteitaan, tarpeitaan ja toiveitaan elämältään ja parisuhteeltaan esille avoimesti ja selkeästi.

Jospa se tunne, tarve ja toive elämältä onkin juuri se, ettei tarvitse olla juuri sen henkilön kanssa 💎

Mitään katkeraa tai kaduttavaa siinä ei ole, päin vastoin. Vapaudut vankilasta, minne et koskaan henkisesti kuulunut 🌱

Tämä minun suhde ei ole täydellinen mutta verrattuna siihen jos olisin yksin niin kyllä 100 % parempi. Mies on kiva, hyvä ja aktiivinen mutta tunne-elämä on  0 % , näistä kun laittaa keskiarvon niin tulee 50 % 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän. 

Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.

Tai sitten se kertoo siitä, kuka sivuutetaan parisuhteessa vakaasti ja kuka saa yksinään toteuttaa omaa itseään. Sellaisesta suhteesta vapautuminen tuntuu oikealta ja hyvältä elämän loppuun asti 😊

Onpas katkeraa tekstiä. 

Hyvässä suhteessa keskustellaan molempien toiveista, tunteista ja tarpeista ja saadaan asiat menemään niin että kumpikaan ei koe joutuvansa sivuutetuksi,

Mutta tämä vaatii selkeää, rehellistä ja avointa kommunikaatiota molemmilta. 

Ei voi jälkikäteen katkeroitua ja syyttää kumppaniaan jos ei ole itse tuonut tunteitaan, tarpeitaan ja toiveitaan elämältään ja parisuhteeltaan esille avoimesti ja selkeästi.

Jospa se tunne, tarve ja toive elämältä onkin juuri se, ettei tarvitse olla juuri sen henkilön kanssa 💎

Mitään katkeraa tai kaduttavaa siinä ei ole, päin vastoin. Vapaudut vankilasta, minne et koskaan henkisesti kuulunut 🌱

Hieman lapsellista puhetta. Ei kai kukaan mene parisuhteeseen joka on vankila heti alusta lähtien.

Moni rakentaa tuollaisen tunteen ihan itse omassa päässään.

Nyt ei siis puhuta sairaista suhteista jossa väkivaltaa.

Toki pettäjät ja sarjapettäjät erikseen. 

He kun narsisimissaan kokevat suhteensa vankilaksi aloitettuaan pettämisen tai salasuhteen. Mutta se on toisen ketjun aihe se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän. 

Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.

Tai sitten se kertoo siitä, kuka sivuutetaan parisuhteessa vakaasti ja kuka saa yksinään toteuttaa omaa itseään. Sellaisesta suhteesta vapautuminen tuntuu oikealta ja hyvältä elämän loppuun asti 😊

Onpas katkeraa tekstiä. 

Hyvässä suhteessa keskustellaan molempien toiveista, tunteista ja tarpeista ja saadaan asiat menemään niin että kumpikaan ei koe joutuvansa sivuutetuksi,

Mutta tämä vaatii selkeää, rehellistä ja avointa kommunikaatiota molemmilta. 

Ei voi jälkikäteen katkeroitua ja syyttää kumppaniaan jos ei ole itse tuonut tunteitaan, tarpeitaan ja toiveitaan elämältään ja parisuhteeltaan esille avoimesti ja selkeästi.

Jospa se tunne, tarve ja toive elämältä onkin juuri se, ettei tarvitse olla juuri sen henkilön kanssa 💎

Mitään katkeraa tai kaduttavaa siinä ei ole, päin vastoin. Vapaudut vankilasta, minne et koskaan henkisesti kuulunut 🌱

Hieman lapsellista puhetta. Ei kai kukaan mene parisuhteeseen joka on vankila heti alusta lähtien.

Moni rakentaa tuollaisen tunteen ihan itse omassa päässään.

Nyt ei siis puhuta sairaista suhteista jossa väkivaltaa.

Toki pettäjät ja sarjapettäjät erikseen. 

He kun narsisimissaan kokevat suhteensa vankilaksi aloitettuaan pettämisen tai salasuhteen. Mutta se on toisen ketjun aihe se.

Erittäin totta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa joku ihmettelee että mitä se tarkoittaa jos joku sanoo haluavansa elää omannäköistä elämää. No vaikkapa parisuhteen toinen osapuoli on ulkoilmaihminen. Tykkää käydä päiväretkillä vaikka laavulla viikonloppuisin. Pitää koiria, käydä talvi-ja syysvaelluksilla. Laittaa kaikki liikenevät rahat gore-texiin ja suksiboxeihin, ymmärtänette kärjistyksen. Pitää ehdottoman tärkeänä saada asua maalla. 

No sitten tämän ihmisen kumppani onkin sellainen että haaveilee korkeintaan vuosittaisesta risteilystä Tallinnaan ja nauttii vaikkapa keikoilla käymisestä enemmän kuin mistään. Rakastaa urbaania kaupunkiympäristöä ja kahviloissa istumista. On allerginen ulkoilmalle, hyi ötökät ja nokkoset ja kamalaa, siellähän on punkkejakin. Rakastaa pleikkaa ja pelaamisyhteisöä. Ei ulkoile kuin pakotettuna.

On selvää että tällaisessa kombossa ei kumpikaan voi hyvin. Ihmisen on saatava elää omannäköistä elämää. 

Ennen kuin kukaan älähtää että on niin yliampuva esimerkki niin voin sanoa että ihan perustuu todellisiin henkilöihin.

En nyt näe tuossa mitään valtavaa ongelmaa, jos molemmat voivat sopivasti toteuttaa omia juttujaan, ja on myös yhteisiä juttuja.

Minusta on aika lapsellista odottaa, että toinen tekee minut onnelliseksi. Tai että toisen pitää tykätä ihan kaikista samoista asioista kuin minä. Se olisi todella kova vaatimus kenelle tahansa.

Jos kaikki mieluisat jutut ovat ihan vastakkaisia eikä ole mitään yhteistä, niin sitten on tietysti vaikeaa. Mutta ei suhteessa tarvitse olla kuin paita ja perse.

Sitten kun tuossa kuviossa on lapset ja toinen jatkaa omia juttujaan ja toisella ei ole samaa mahdollisuutta niin jossain vaiheessa tulee ongelmia. Tai vaikka ihan niinkin, että molemmat hoitavat lapset ja sitten tekevät omia juttujaan niin jossain vaiheessa huomataan, ettei ole enää mitään yhteistä aikaa ja tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa joku ihmettelee että mitä se tarkoittaa jos joku sanoo haluavansa elää omannäköistä elämää. No vaikkapa parisuhteen toinen osapuoli on ulkoilmaihminen. Tykkää käydä päiväretkillä vaikka laavulla viikonloppuisin. Pitää koiria, käydä talvi-ja syysvaelluksilla. Laittaa kaikki liikenevät rahat gore-texiin ja suksiboxeihin, ymmärtänette kärjistyksen. Pitää ehdottoman tärkeänä saada asua maalla. 

No sitten tämän ihmisen kumppani onkin sellainen että haaveilee korkeintaan vuosittaisesta risteilystä Tallinnaan ja nauttii vaikkapa keikoilla käymisestä enemmän kuin mistään. Rakastaa urbaania kaupunkiympäristöä ja kahviloissa istumista. On allerginen ulkoilmalle, hyi ötökät ja nokkoset ja kamalaa, siellähän on punkkejakin. Rakastaa pleikkaa ja pelaamisyhteisöä. Ei ulkoile kuin pakotettuna.

On selvää että tällaisessa kombossa ei kumpikaan voi hyvin. Ihmisen on saatava elää omannäköistä elämää. 

Ennen kuin kukaan älähtää että on niin yliampuva esimerkki niin voin sanoa että ihan perustuu todellisiin henkilöihin.

En nyt näe tuossa mitään valtavaa ongelmaa, jos molemmat voivat sopivasti toteuttaa omia juttujaan, ja on myös yhteisiä juttuja.

Minusta on aika lapsellista odottaa, että toinen tekee minut onnelliseksi. Tai että toisen pitää tykätä ihan kaikista samoista asioista kuin minä. Se olisi todella kova vaatimus kenelle tahansa.

Jos kaikki mieluisat jutut ovat ihan vastakkaisia eikä ole mitään yhteistä, niin sitten on tietysti vaikeaa. Mutta ei suhteessa tarvitse olla kuin paita ja perse.

Sitten kun tuossa kuviossa on lapset ja toinen jatkaa omia juttujaan ja toisella ei ole samaa mahdollisuutta niin jossain vaiheessa tulee ongelmia. Tai vaikka ihan niinkin, että molemmat hoitavat lapset ja sitten tekevät omia juttujaan niin jossain vaiheessa huomataan, ettei ole enää mitään yhteistä aikaa ja tekemistä.

Voi olla. Mutta ei kaikilla käy niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa joku ihmettelee että mitä se tarkoittaa jos joku sanoo haluavansa elää omannäköistä elämää. No vaikkapa parisuhteen toinen osapuoli on ulkoilmaihminen. Tykkää käydä päiväretkillä vaikka laavulla viikonloppuisin. Pitää koiria, käydä talvi-ja syysvaelluksilla. Laittaa kaikki liikenevät rahat gore-texiin ja suksiboxeihin, ymmärtänette kärjistyksen. Pitää ehdottoman tärkeänä saada asua maalla. 

No sitten tämän ihmisen kumppani onkin sellainen että haaveilee korkeintaan vuosittaisesta risteilystä Tallinnaan ja nauttii vaikkapa keikoilla käymisestä enemmän kuin mistään. Rakastaa urbaania kaupunkiympäristöä ja kahviloissa istumista. On allerginen ulkoilmalle, hyi ötökät ja nokkoset ja kamalaa, siellähän on punkkejakin. Rakastaa pleikkaa ja pelaamisyhteisöä. Ei ulkoile kuin pakotettuna.

On selvää että tällaisessa kombossa ei kumpikaan voi hyvin. Ihmisen on saatava elää omannäköistä elämää. 

Ennen kuin kukaan älähtää että on niin yliampuva esimerkki niin voin sanoa että ihan perustuu todellisiin henkilöihin.

En nyt näe tuossa mitään valtavaa ongelmaa, jos molemmat voivat sopivasti toteuttaa omia juttujaan, ja on myös yhteisiä juttuja.

Minusta on aika lapsellista odottaa, että toinen tekee minut onnelliseksi. Tai että toisen pitää tykätä ihan kaikista samoista asioista kuin minä. Se olisi todella kova vaatimus kenelle tahansa.

Jos kaikki mieluisat jutut ovat ihan vastakkaisia eikä ole mitään yhteistä, niin sitten on tietysti vaikeaa. Mutta ei suhteessa tarvitse olla kuin paita ja perse.

Sitten kun tuossa kuviossa on lapset ja toinen jatkaa omia juttujaan ja toisella ei ole samaa mahdollisuutta niin jossain vaiheessa tulee ongelmia. Tai vaikka ihan niinkin, että molemmat hoitavat lapset ja sitten tekevät omia juttujaan niin jossain vaiheessa huomataan, ettei ole enää mitään yhteistä aikaa ja tekemistä.

Kommunikaatio ja rehellisyys sekä avoin puhe mitä tuntee ja mitä tarvitsee parisuhteeltaan on täysin normaali edellytys toimivalle parisuhteelle. 

Jos et puhu suoraan ja rehellisesti niin miten voit odottaa että toinen lukee ajatuksiasi?

Jos hautoo ja jurnuttaa eikä kerro mitä ajattelee on aivan turha katkeroitua. Ero on silloin omaa syytään täysin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.

Tietyissä tilanteissa se stigma on kuitenkin täysin oikea. 

Esimerkiksi mies joka suunnitellun lapsen osalta aloittaa lapsen äidin raskausaikana salasuhteen ja hyppää siihen sitten täysin lennosta lähes heti lapsen syntymän jälkeen. 

Nää lapsen hylkääjåt ansaitsevat täysin se sosiaalisen halveksunnan ja elämänmittaisen stigman mitä tuollaisesta tempusta yleensä seuraa.

Mutta eikö se stigma tule siitä pettämisestä, eikä eroamisesta? Mun korvissa "pettäjä" on paljon pahempi kuin "eronnut", josta ei herää juuri mitään ajatuksia. En teistä mu sta tiedä, mutta ainakaan itse en ala ensimmäisenä miettimään mitään draamaa (tyyliin kumpi petti ja kenen kanssa) ensimmäisenä, kun kuulen että joku on eronnut.