Onko teidän perheessä itsestään selvää, että lapset menee lukioon?

Kylläpä on ylimielisyys ja omien ajatusten korokkeelle nostaminen huipussaan. Kaupan päälle pilkataan avoimesti nuoria, jotka hakeutuvat ammattiopintoihin. Eipä kumma, että mieli särkyy ja itsetunto rapisee.. 

Oli lasten oma päätös mennä lukioon. Eivät edes miettineet muita vaihtoehtoja. 

Miksi lukiota edes pidetään niin parempana? Ei se lopulta mitään niin ihmeellistä ole.

Ihmettelet, että miksi joku suostuu siihen että lapsi menee ja suorittaa ammattitutkinnon? Ok. Mutta eikö tällaiset lukion parempana pitämisyritykset ole jo ihan 00-lukua?

Olisin pettynyt itseeni vanhempana jos lapseni valitsisivat amiksen. Lukioon ja yliopistoon, se on ainoa reitti. Itsellänikään ei ollut valinnanvaraa, onneksi.

Minulle oli itsestäänselvää, että lapset lukioon tottakai. Meillä vanhemmilla yliopistotutkinnot ja olemme aina kannustaneet opiskelemaan. Sitten tuli väliin muuttuja; nuorta itseä ei kiinnostanut lukio pätkääkään. Murrosiän kuohuissa myös keskiarvo laski kaikesta kodin kannustuksesta huolimatta, mutta onneksi ysillä tosiaan tsemppasi niin, että sai valita mihin lähtee. Amikseen sähkölinjalle pääsi rimaa hipoen ja olisi useampaan lukioonkin päässyt (tässä kaupungissa oikeasti vaikea päästä yhtään mihinkään). Keskiarvo oli siis lopulta yli 8. Nuori itse on tyytyväinen ja aikoo suorittaa ns väyläopinnot, joilla pääsee suoraan ammattikorkeaan. Nyt näyttää, että myös nuorempi sisarus ei ehkä lukioon jatka. Minkäs teet- pääasia, että löytävät paikkansa ja opintoja voi onneksi jatkaa amispohjaltakin, jos mieli murrosiän kuohujen jälkeen muuttuu. Fiksuja nuoria molemmat; harrastukset ja kaverit ok, koulu ei vaan niin kiinnosta, valitettavasti.

Olen lisensiaatti, vaimoni maisteri. Molemmat lapset kävi tietenkin lukion ja menivät yliopistoon. Onko muunlaistakin elämää?

Vierailija kirjoitti:

Miksi lukiota edes pidetään niin parempana? Ei se lopulta mitään niin ihmeellistä ole.

Siksi kun esim amismerkonomi oppii hyllyttämään kaurahiutaleita Prismassa. 
Ylioppilas on oppinut opiskelemaan, millä taidolla voi päästä vaikka miten pitkälle. 

Vierailija kirjoitti:

Minulle oli itsestäänselvää, että lapset lukioon tottakai. Meillä vanhemmilla yliopistotutkinnot ja olemme aina kannustaneet opiskelemaan. Sitten tuli väliin muuttuja; nuorta itseä ei kiinnostanut lukio pätkääkään. Murrosiän kuohuissa myös keskiarvo laski kaikesta kodin kannustuksesta huolimatta, mutta onneksi ysillä tosiaan tsemppasi niin, että sai valita mihin lähtee. Amikseen sähkölinjalle pääsi rimaa hipoen ja olisi useampaan lukioonkin päässyt (tässä kaupungissa oikeasti vaikea päästä yhtään mihinkään). Keskiarvo oli siis lopulta yli 8. Nuori itse on tyytyväinen ja aikoo suorittaa ns väyläopinnot, joilla pääsee suoraan ammattikorkeaan. Nyt näyttää, että myös nuorempi sisarus ei ehkä lukioon jatka. Minkäs teet- pääasia, että löytävät paikkansa ja opintoja voi onneksi jatkaa amispohjaltakin, jos mieli murrosiän kuohujen jälkeen muuttuu. Fiksuja nuoria molemmat; harrastukset ja kaverit ok, koulu ei vaan niin kiinnosta, valitettavasti.

Omien nuorten myötä olen muuttanut näkemystänikin, ennen siis ajattelin, että lukioon tottakai. Keskinkertaiset lukiopaperit tuskin kuitenkaan parempi vaihtoehto kuin hyvä ammatillinen perustutkinto. Eri asia, jos jaksanut lukea pitkän matikan ja fysiikan,  mutta ylioppilastutkinto itsessään ei taida menestystä taata. Hyvät paperit tietysti asia erikseen. 

Olisin ollut pettynyt muuhun kuin lukioon.  Itse saivat toki lopulliset päätökset tehdä. Minä kuitenkin koen, että 15-vuotiasta täytyy jollain tavalla neuvoa ja ohjata. Jos ei ole selkeää tietoa mikä ala kiinnostaa, niin lukio antaa rauhassa aikaa miettiä. Yleissivistävä koulutus ei ikinä mene hukkaan.

Meillä lapsen unelmat on sellaisia, että on itsestäänselvyys, ettei niitä saavuta käymättä lukiota. Meillä siis alakoulun kuudennella oleva lapsi, joka tietää mitä haluaa opiskella yliopistossa.

Myönnän, etten riemusta kiljuisi, jos haluaisi mennä amikseen vaan, koska koulunkäynti ei kiinnosta. Mutta jos joku amisala olisi hänelle oikeasti kutsumus ja se suuri haave, niin tottakai tukisin lasta unelmiensa tavoittelussa. On tärkeää, että lapset löytää oman polkunsa. Silti ja ehkä myös sen vuoksi ohjaisin lapsen lukioon puolipakolla, jos ei yhtään tietäisi mitä haluaa tehdä. Koska sillä tavalla saa kolme vuotta aikaa kasvaa ja löytää sen oman suunnan. Ja lukio avaa aina enemmän ovia kuin amis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle oli itsestäänselvää, että lapset lukioon tottakai. Meillä vanhemmilla yliopistotutkinnot ja olemme aina kannustaneet opiskelemaan. Sitten tuli väliin muuttuja; nuorta itseä ei kiinnostanut lukio pätkääkään. Murrosiän kuohuissa myös keskiarvo laski kaikesta kodin kannustuksesta huolimatta, mutta onneksi ysillä tosiaan tsemppasi niin, että sai valita mihin lähtee. Amikseen sähkölinjalle pääsi rimaa hipoen ja olisi useampaan lukioonkin päässyt (tässä kaupungissa oikeasti vaikea päästä yhtään mihinkään). Keskiarvo oli siis lopulta yli 8. Nuori itse on tyytyväinen ja aikoo suorittaa ns väyläopinnot, joilla pääsee suoraan ammattikorkeaan. Nyt näyttää, että myös nuorempi sisarus ei ehkä lukioon jatka. Minkäs teet- pääasia, että löytävät paikkansa ja opintoja voi onneksi jatkaa amispohjaltakin, jos mieli murrosiän kuohujen jälkeen muuttuu. Fiksuja nuoria molemmat; harrastukset ja kaverit ok, koulu ei vaan niin kiinnosta, valitettavasti.

Omien nuorten myötä olen muuttanut näkemystänikin, ennen siis ajattelin, että lukioon tottakai. Keskinkertaiset lukiopaperit tuskin kuitenkaan parempi vaihtoehto kuin hyvä ammatillinen perustutkinto. Eri asia, jos jaksanut lukea pitkän matikan ja fysiikan,  mutta ylioppilastutkinto itsessään ei taida menestystä taata. Hyvät paperit tietysti asia erikseen. 

Eipä noilla papeteilla ole mitään merkitystä

Vierailija kirjoitti:

Kävin lukion ja ammattikoulun. Peräkkäin. Jos nyt pitäisi elää nuoruus uudestaan ja valita vain YKSI näistä opinnoista, niin valitsisin lukion. Ammattikoulun todistuksella voi pyyhkiä ahterinsa, koska osaaminen vanhenee hyvin nopeasti. Siis ainakin sillä alalla mitä itse opiskelin. 

Lukion yleissivistävä "tietopaketti" on loppuelämän kestävä investointi. Lukion kursseja (biologia, kemia, fysiikka, matematiikka) vaadittiin jo yliopiston sisäänpääsyvaiheessa. Enpä muista, että ammattikoulun kurssisisältöjä olisi yliopistossa tarvittu koskaan. 

Mutta joo, ammattikoulussa opin KÄYTÄNNÖN taitoja mitä lukiossa ei opeteltu. Jotain hyötyä siis siitäkin, että lusin kolme vuotta amiksessa. Suurin hyöty ehkä se, että ammattitutkinnolla voi lyödä jauhut suuhun viranomaisille (Kela, työvoimatoimisto) jotka nalkuttavat "Miksi et ole hankkinut ammattia?"

Kyllähän minulla ammatti on, mutta ei tutkinnolla enää töihin pääse. Työmarkkinat ovat niin huonot, että yliopistokoulutettuja (maisterit) roikkuu paljon työttöminä. Ja minä siellä jonon hännnillä, koska töitä ei löydy EDES "triplatutkinnolla". Ammattikoulu + lukio + yliopisto. 

Tolla kombolla jos oley hyvin hommat hoitanut ei työt lopu.

Nyt joku mättää ja pahasti

Lapsuuden perheessä kolmesta vanhemmasta sisaruksesta yksi kävi ammattikoulun ja muut menivät suoraan töihin. Olin äidin puolen suvusta ensimmäinen joka kävi ylioppilaaksi. Sen jälkeen kävin tekun. Minua ei kannustettu mitenkään erityisesti opiskelemaan mutta toki tehtiin selväksi että ammatti pitäisi hankkia.  

kahdella kolmesta sisaruksestani on minua paremmat tulot ja yhdellä suunnilleen sama. Sisarukseni  ovat yrittäjiä ja minä palkallinen. Mutta meillä ei ainakaan koulutus taannut parempia tuloja. 

Omista lapsistani kaksi kolmesta kävi ylioppilaaksi ja menevät yliopistoon. Yksi kävi ammattikoulun ja nyt paikka ammattikorkeakoulussa väyläopinnoilla. On kannustettu opiskelemaan mutta lapset ovat saaneet itse valita polkunsa. Toki olen auttanut selvittämään vaihtoehtoja ja asioista on keskusteltu yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsen unelmat on sellaisia, että on itsestäänselvyys, ettei niitä saavuta käymättä lukiota. Meillä siis alakoulun kuudennella oleva lapsi, joka tietää mitä haluaa opiskella yliopistossa.

Myönnän, etten riemusta kiljuisi, jos haluaisi mennä amikseen vaan, koska koulunkäynti ei kiinnosta. Mutta jos joku amisala olisi hänelle oikeasti kutsumus ja se suuri haave, niin tottakai tukisin lasta unelmiensa tavoittelussa. On tärkeää, että lapset löytää oman polkunsa. Silti ja ehkä myös sen vuoksi ohjaisin lapsen lukioon puolipakolla, jos ei yhtään tietäisi mitä haluaa tehdä. Koska sillä tavalla saa kolme vuotta aikaa kasvaa ja löytää sen oman suunnan. Ja lukio avaa aina enemmän ovia kuin amis.

Mikä ala on sellainen ettei sitä saavuta käymätä lukiota?

Vierailija kirjoitti:

Olen lisensiaatti, vaimoni maisteri. Molemmat lapset kävi tietenkin lukion ja menivät yliopistoon. Onko muunlaistakin elämää?

Meidän vanhemmilla toisella on lisensiaatin ja toisella tohtorin tutkinnot. Lapsista yksi meni ammattikouluun ja kaksi lukioon.

Ap, peukku ylös, jos olet tyhmä ja peukku alas, jos et ymmärrä muita ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsen unelmat on sellaisia, että on itsestäänselvyys, ettei niitä saavuta käymättä lukiota. Meillä siis alakoulun kuudennella oleva lapsi, joka tietää mitä haluaa opiskella yliopistossa.

Myönnän, etten riemusta kiljuisi, jos haluaisi mennä amikseen vaan, koska koulunkäynti ei kiinnosta. Mutta jos joku amisala olisi hänelle oikeasti kutsumus ja se suuri haave, niin tottakai tukisin lasta unelmiensa tavoittelussa. On tärkeää, että lapset löytää oman polkunsa. Silti ja ehkä myös sen vuoksi ohjaisin lapsen lukioon puolipakolla, jos ei yhtään tietäisi mitä haluaa tehdä. Koska sillä tavalla saa kolme vuotta aikaa kasvaa ja löytää sen oman suunnan. Ja lukio avaa aina enemmän ovia kuin amis.

Mikä ala on sellainen ettei sitä saavuta käymätä lukiota?

Aika harva pääsee amispohjalta yliopistoon. Se on mahdollista, mutta käytännössä todella harvinaista.

Olen itse lukion opettaja. Minä aina toivoin että lapsenikin haluaisivat lukioon, ja että heidän rahkeensa sinne järkevästi riittäisivät, mutta kaikki ei aina mene niin kuin itse toivoo. Esikoisella on niin pahoja oppimisen ongelmia että peruskoulun päättäminen reilun kutosen keskiarvolla oli saavutus, ja olen ollut tosi iloinen kun nyt pärjää amiksessa ihan hyvin. Kuopus taas oli pitkään sitä mieltä että ei todellakaan lukioon, koska kaveritkaan ei ole sinne menossa, mutta kun keskityin vahvistamaan hänen itsetuntoaan niin lopulta hän itsekin totesi haluavansa lukioon riippumatta siitä mihin kaverit menee. Ei ole se lahjakkain opiskelija, mutta todella sitkeä ja ahkera puurtaja, joka on koko ajan nostanut tasoaan suhteessa muihin. 

Lopuksi vielä: kyllä meidän kunnassa on myös lukio johon esikoinenkin olisi päässyt reilun kutosen keskiarvollaan, mutta ei hän olisi selviytynyt lukio-opinnoista. Itsekin näen tällaisia tapauksia välillä ja aina mietin että mitä se mahtaa tehdä nuoren itsetunnolle kun on ympäristössä jossa ne omat kyvyt ja taidot ei vaan riitä. Jotkut hukkaavat jopa neljä vuotta elämästään lukiossa, josta he eivät lopulta saa edes lukion päättötodistusta, saati yo-todistusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsen unelmat on sellaisia, että on itsestäänselvyys, ettei niitä saavuta käymättä lukiota. Meillä siis alakoulun kuudennella oleva lapsi, joka tietää mitä haluaa opiskella yliopistossa.

Myönnän, etten riemusta kiljuisi, jos haluaisi mennä amikseen vaan, koska koulunkäynti ei kiinnosta. Mutta jos joku amisala olisi hänelle oikeasti kutsumus ja se suuri haave, niin tottakai tukisin lasta unelmiensa tavoittelussa. On tärkeää, että lapset löytää oman polkunsa. Silti ja ehkä myös sen vuoksi ohjaisin lapsen lukioon puolipakolla, jos ei yhtään tietäisi mitä haluaa tehdä. Koska sillä tavalla saa kolme vuotta aikaa kasvaa ja löytää sen oman suunnan. Ja lukio avaa aina enemmän ovia kuin amis.

Mikä ala on sellainen ettei sitä saavuta käymätä lukiota?

Aika harva pääsee amispohjalta yliopistoon. Se on mahdollista, mutta käytännössä todella harvinaista.

Ne yliopistoon sille alalle vadittavat lukiokurssit voi suorittaa muutenkin.