Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (1128)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tässä kerrottiin hyvin mikä on minuakin keskustelussa vaivannut. Syyllistetään asioista jotka ovat kuitenkin mahdottomia onnistumaan teki mitä teki. Kun en vain halua olla ystävä juuri sinun kanssasi. Mietitäänpä niinpäin, että olisi ihminen, johon haluaisi mielellään tutustua, vaivaisiko silloin tämän innokkuus tutustua enemmän? Tai olisi ihminen jonka kanssa mielellään viettäisit aikaasi, vaivaisiko silloin yhteydenpito ja menemisten ehdottelu? Tuskin.
Kyllä se on niin, että "vika" on siinä, että kun toisen innokkuus tai yhteydenpito tms. vaivaa niin tähän ihmisen kanssa ei vain huvita olla tekemisissä. Nyt siis puhutaan normaalin puitteissa olevista asioista. Mutta ei ole kanttia sitä tunnustaa ja siirtää syyn itsestään siihen toiseen ihmiseen. Turha myös vedota, että voi kyllä pitää pitkiäkin taukoja, jopa vuosi tai vuosia, yhteydenpidossa kun on sitä ja tätä. Jos toinen ihminen ja ystävyys kiinnostaa ja on tärkeä, niin aikaa ja voimia tai mahdollisuuksia yhteydenpitoon kyllä löytyy jossain muodossa. Itse ainakin, jos olisin niin sairas tai kiireinen, etten millään pysty, niin käskisin jonkun läheisen laittamaan puhelimellani tms. viestiä, että nyt on tilanne tämä, mutta yritän pitää yhteyttä kuitenkin koska olet tärkeä. Eikä jättää ystävää radiohiljaisuuteen.
Nyt siis puhutaan ketjussa ystävyydestä, ei jostain kenestä tahansa puolitutusta ihmisestä.
Tämä. Ongelma on siinä, että väärä ihminen on se innokas ja aktiivinen.
Itseäni ihmetyttää eniten, miksi moni jää tässä tilanteessa roikottamaan sitä ystävää, jonka haluaa etäälle. Vedotaan kiireisiin ja muuhun, tavataan kerran kahdesti vuodessa. Jos kiinnostusta ei ole, miksi roikottaa toista mukana? Jos et arvosta toista, miksi roikotat häntä mukana? Eikö olisi molempien kannalta parempi, että tuollaisen yhteydenpidon lopettaa kokonaan. Kyllä minä olen kokenut loukkaavaksi sen, että minä en enää kelpaakaan ja läheisen ystävyyden sijaan minut dumpataan kaveriksi, jonka voi nähdä kerran vuodessa kahvilla. Haluan olla ystävilleni sen verran tärkeä, että minulle on useammin aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukematta tätä koko keskustelua, oletko miettinyt että ehkä sinä puhut ja rönsyät liikaa ja väsytät ihmiset sillä? Minulla on muutama tuttu jotka ovat kirjolla, ja heillä on tapana selittää loputtoman yksityiskohtaisesti tylsiä asioita ja syrjähtää aiheesta toiseen. He myös jotenkin hakevat ja odottavat todella paljon, että keskustelukumppani vahvistaa ja osoittaa erityistä arvostusta heidän jokaiselle mielipiteelleen ja ajatukselleen. Monesti puheenaiheet myös pyörivät jotenkin heidän kokemissaan epäoikeudenmukaisuuksissa yms. tai suistuvat niihin. Siinä tulee itselle tyhjiin imetty olo nopeasti, ja sellainen että minulla ei ole mitään annettavaa.
Sellaista kevyttä, tässä hetkessä olevaa vastavuoroisuutta ei synny kun vaikkapa jos itse sanon että "onpa ihana kevätpäivä" niin sieltä tulee monologi että on, mutta hän muistaa jonkin vielä ihanamman kevätpäivän jossain, tai montakin kevätpäivää, mutta oikeastaan hän pitää syyspäivistä enemmän, koska kevät on raskasta aikaa, koska keväällä oli koulussa aina kokeita ja alettiin pelata pesäpalloa, mikä ei ollut lempilaji ollenkaan, koska kiusattiin, ja opettaja kiusasi, ja pesisräpylät haisivat pahalle, ja astma paheni ulkopeleissä, ja nytkin ahdistaa henkeä, ja niin edelleen. Lisäksi kaikki puhe ja jokainen mielipide tulee aina hyvin huomattavalla intensiteetillä ja en tiedä, se vain väsyttää ja tulee sellainen olo että en uskalla sanoa mitään kun aina siitä triggeröityy lopulta joku traumaattinen muisto. Lopulta vaan kommentoin kaikkeen ihan ympäripyöreitä takki tyhjänä, ettei sieltä enää tulisi uutta ryöpytystä. Lisäksi tuntien syyllisyyttä siitä, että kaveri joka on kuitenkin luotettava ja ystävällinen saa minut miettimään mitenkähän pääsisin pois koko tilanteesta.
Mulla oli kirjoilla oleva ystävä jonka kanssa en oikeasti enää vain pystynyt olemaan, kun kaikki keskustelut menivät tätä rataa. Negatiivinen lataus ja juuri nämä kaikki päivän epäoikeudenmukaisuudet veivät kaiken tilan. Haiseville pesäpalloräpylöille vuonna 97 olisi pitänyt antaa mielipide ja arvoa antavat huomiot, muuten tuli loukkaantuminen ja välirikko, koska "en välittänyt hänestä". Minun asioilleni ei jäänyt kuin 2% keskusteluajasta, koska hän ei pystynyt keskittymään kuuntelemiseen.
Nepsyihmisille pitäisi alkaa opettaa näitä taitoja, niin eivät jäisi niin yksin. Minuakin surettaa, mutta en minä pysty tällaiseen.
"Onpa ihana kvätpäivä" jatkoväittelyineen on hyvä esimerkki. Tällaiseen minäkin olen törmännyt. En enää pysty kohtaamaan erästä aiemmin tärkeätä ihmistäni, koska hän riitauttaa aivan kaiken, minkä sanon. En enää psyty keksimään niin vaaratonta ja yhdentekeväää puheenaihetta, että sitkeätä kiistaa ei tulisi. Jokainen vaarattomaksi tarkoitettu kommentti pitäisi olla kuin tieteellinen tukielma lähdeviitteiden kanssa ja lisäksi alaviitteillä, joissa vielä tarkasti erittelee, mitä tarkoitaa ja mitä ei tarkoita.
Esimerkiksi MIELIPITEENI jostakin salista aiheuttaa jankutuksen, koska EI VOI EDELLYTTÄÄ, että sali olisi sellainen kuin toivoisin. Kun en siis edellytäkään mitään vaan olen vain sitä mieltä, että käyn mieluummin jossain muualla.
Kaikissa triviaaleissa kiistoissa tämän ihmisen pitää saada viimeinen sana, vaikka monet kiistellyistä asioista ovat niitä, joissa minä olen asiantuntija, koska ne ovat OMIA asioitani tai muuten olen niissä sisällä. Jankutusten jälkeen on nujerrettu ja arvoton olo. Minua on neuvoittu pitämään puoleni mutta en ole sellainen, joka haluaisi taistella jokaisessa kohtaamisessa.
Herättääkö teissä ajatuksia?
Juuri näin. :( Tällainen on todella, todella uuvuttavaa. Kun yrität puhua tästä asiasta, tulee uusi riitautuminen, loukkaantuminen ja -kuukausien- mittelöt siitä, miten minä olen väärässä, olen ilkeä, miksei kukaan välitä hänestä, miksei hän saa olla sellainen kun hän on ja sitä rataa. Mikään ei muutu, mutta välit ovat entistä tulehtuneemmat. Ja entistä enemmän nepsyihminen pyrkii "tilanteen päälle" koska hän alkaa toimia kaikista traumoistaan.
Kun pyytää jotain toista puheenaihetta vastaus on miksi? Kun kerrot omista asioista, toinen ei pysty keskittymään, puhuu päälle tai on jo unohtanut seuraavalla tapaamisella puolet sinulle tärkeistä asioista. Mutta vuoden -97 pesäpalloräpylät hän muistaa aina ja sen, että yritit joskus nostaa esiin omia huolia ihmissuhteen tilasta tai ettet tule koskaan kuulluksi.
En minä tiedä. Minun oli pakko antaa olla. :( Ja olin vielä tämän henkilön ainoa ystävä.
Valitettavasti vähän samanlaisia kokemuksia täällä. Osa nepsyistä vaatii, että heille pitää sanoa asioista suoraan mutta eivät kuitenkaan todellisuudessa kestä sitä. Alkaa vain kahta kauheampi inttäminen ja jankuttaminen. Jotkut ovat menneet henkilökohtaisuuksiin loukkaantuessaan. Sanomani otettiin vakavasti ainoastaan silloin, jos räjähdin yhtä kovalla voimalla takaisin. Sekään ei auttanut kuin väliaikaisesti enkä muutenkaan halua sellaisia ihmissuhteita, joissa joudun huutamaan ja olemaan tyly tullakseni kuulluksi.
Helppo syyttää ihmisiä "ableismista", jos eivät jaksa tällaista käytöstä neuroepätyypillisiltä. En jaksaisi tällaista neurotyypillisiltäkään. Jos käytös on hankalaa, epäasiallista ja vahingoittavaa, se on sitä taustalla olevasta syystä riippumatta.
Jep, oli neurotyypillinen tai epätyypillinen, tällainen on melko kamalaa ja vähintäänkin tosi tympäännyttävää käyttäytymistä. Minä en oikein ymmärrä sitä, miten ei voi käsittää, että tällainen käytös on tosi epämukavaa, kun ei neuroepätyypillinen hyväksy sitä itsekkään itseään kohtaan. Varmasti ihmisiä on monenlaisia ja niin myös tätä neuron kaarta, mutta en tiedä yhtäkään tilannetta jossa nepsylle suoraan puhuminen olisi johtanut mihinkään hedelmälliseen, vaan aivan loputtomaan tuntikausia kestävään jankkaamisen ja inttämisen kierteeseen ja vain tulehtuneempiin väleihin. Ei normaaleissa ihmissuhteissa eikä epänormaaleissakaan ! huudeta, riehuta tai haukuta toisia. :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tässä kerrottiin hyvin mikä on minuakin keskustelussa vaivannut. Syyllistetään asioista jotka ovat kuitenkin mahdottomia onnistumaan teki mitä teki. Kun en vain halua olla ystävä juuri sinun kanssasi. Mietitäänpä niinpäin, että olisi ihminen, johon haluaisi mielellään tutustua, vaivaisiko silloin tämän innokkuus tutustua enemmän? Tai olisi ihminen jonka kanssa mielellään viettäisit aikaasi, vaivaisiko silloin yhteydenpito ja menemisten ehdottelu? Tuskin.
Kyllä se on niin, että "vika" on siinä, että kun toisen innokkuus tai yhteydenpito tms. vaivaa niin tähän ihmisen kanssa ei vain huvita olla tekemisissä. Nyt siis puhutaan normaalin puitteissa olevista asioista. Mutta ei ole kanttia sitä tunnustaa ja siirtää syyn itsestään siihen toiseen ihmiseen. Turha myös vedota, että voi kyllä pitää pitkiäkin taukoja, jopa vuosi tai vuosia, yhteydenpidossa kun on sitä ja tätä. Jos toinen ihminen ja ystävyys kiinnostaa ja on tärkeä, niin aikaa ja voimia tai mahdollisuuksia yhteydenpitoon kyllä löytyy jossain muodossa. Itse ainakin, jos olisin niin sairas tai kiireinen, etten millään pysty, niin käskisin jonkun läheisen laittamaan puhelimellani tms. viestiä, että nyt on tilanne tämä, mutta yritän pitää yhteyttä kuitenkin koska olet tärkeä. Eikä jättää ystävää radiohiljaisuuteen.
Nyt siis puhutaan ketjussa ystävyydestä, ei jostain kenestä tahansa puolitutusta ihmisestä.
Tämä. Ongelma on siinä, että väärä ihminen on se innokas ja aktiivinen.
Itseäni ihmetyttää eniten, miksi moni jää tässä tilanteessa roikottamaan sitä ystävää, jonka haluaa etäälle. Vedotaan kiireisiin ja muuhun, tavataan kerran kahdesti vuodessa. Jos kiinnostusta ei ole, miksi roikottaa toista mukana? Jos et arvosta toista, miksi roikotat häntä mukana? Eikö olisi molempien kannalta parempi, että tuollaisen yhteydenpidon lopettaa kokonaan. Kyllä minä olen kokenut loukkaavaksi sen, että minä en enää kelpaakaan ja läheisen ystävyyden sijaan minut dumpataan kaveriksi, jonka voi nähdä kerran vuodessa kahvilla. Haluan olla ystävilleni sen verran tärkeä, että minulle on useammin aikaa.
Kaikille ei ole jaettu samaa Ystävyyden Suurta Sääntökirjaa. Toisilla on joustavammat kategoriat ystävyydelle.
Varmasti AP ei ole tämän tyylinen, et ainakaan kirjallisesti välitä ollenkaan tällaista kuvaa, mutta tässä myös yksi autistisen henkilön tarina:
Eli työporukassa on autistinen henkilö. Hän on ajoittain tosi hauskaakin seuraa ja hyvällä tuulella ollessaan mukava. Hän on saanut ammatin aikaiseksi ja osaa käydä työssä ja toimia työyhteisön sääntöjen puitteissa noin 80% ajasta, aina ajoittaisia kömmähdyksiä tapahtuu kyllä. Mutta siis kellonajat, tämänkaltaiset asiat hoitaa tunnollisesti. Me teemme työyhteisönä asioita ja hänet on aina myös kutsuttava, koska olisi erittäin epäasiallista jättää yksi kutsumatta. Tämä henkilö kuitenkin a) ei vastaa ollenkaan kutsuun, mutta suuttuu verisesti, jos olemme menneet ilman häntä ja syyttää meitä liittoutumisesta häntä vastaan b) vastaa kutsuun, mutta peruu aivan h-hetkellä, usein kun joku on jo hakemassa häntä autolla pihasta, syyt ovat olleet mitä moninaisimpia, esimerkiksi kerran Ukrainan sota c) saapuukin yhtäkkiä paikalle mutta niin myöhässä, että esim ravintolassa kaikki muut ovat jo syöneet tai teatteriin ei enää päästetä sisälle ja tällöinkin vika on meissä kaikissa, kun olemme tahallamme suunnitelleet näin.
Minun on ihan hirvittävän vaikea ymmärtää, että tämä henkilö osaa työssä vastata puhelimeen tai saapua jonnekkin paikkaan x tiettyyn kellonaikaan, eikä esimerkiksi saikuta tai peru työasioita koskaan, mutta sitten kun tilanne on sosiaalinen, (missä niissäkin annetaan hänelle selkeät ohjeet) menee ihan helkutin sekavaksi, vihamieliseksi ja vaikeaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukematta tätä koko keskustelua, oletko miettinyt että ehkä sinä puhut ja rönsyät liikaa ja väsytät ihmiset sillä? Minulla on muutama tuttu jotka ovat kirjolla, ja heillä on tapana selittää loputtoman yksityiskohtaisesti tylsiä asioita ja syrjähtää aiheesta toiseen. He myös jotenkin hakevat ja odottavat todella paljon, että keskustelukumppani vahvistaa ja osoittaa erityistä arvostusta heidän jokaiselle mielipiteelleen ja ajatukselleen. Monesti puheenaiheet myös pyörivät jotenkin heidän kokemissaan epäoikeudenmukaisuuksissa yms. tai suistuvat niihin. Siinä tulee itselle tyhjiin imetty olo nopeasti, ja sellainen että minulla ei ole mitään annettavaa.
Sellaista kevyttä, tässä hetkessä olevaa vastavuoroisuutta ei synny kun vaikkapa jos itse sanon että "onpa ihana kevätpäivä" niin sieltä tulee monologi että on, mutta hän muistaa jonkin vielä ihanamman kevätpäivän jossain, tai montakin kevätpäivää, mutta oikeastaan hän pitää syyspäivistä enemmän, koska kevät on raskasta aikaa, koska keväällä oli koulussa aina kokeita ja alettiin pelata pesäpalloa, mikä ei ollut lempilaji ollenkaan, koska kiusattiin, ja opettaja kiusasi, ja pesisräpylät haisivat pahalle, ja astma paheni ulkopeleissä, ja nytkin ahdistaa henkeä, ja niin edelleen. Lisäksi kaikki puhe ja jokainen mielipide tulee aina hyvin huomattavalla intensiteetillä ja en tiedä, se vain väsyttää ja tulee sellainen olo että en uskalla sanoa mitään kun aina siitä triggeröityy lopulta joku traumaattinen muisto. Lopulta vaan kommentoin kaikkeen ihan ympäripyöreitä takki tyhjänä, ettei sieltä enää tulisi uutta ryöpytystä. Lisäksi tuntien syyllisyyttä siitä, että kaveri joka on kuitenkin luotettava ja ystävällinen saa minut miettimään mitenkähän pääsisin pois koko tilanteesta.
Mulla oli kirjoilla oleva ystävä jonka kanssa en oikeasti enää vain pystynyt olemaan, kun kaikki keskustelut menivät tätä rataa. Negatiivinen lataus ja juuri nämä kaikki päivän epäoikeudenmukaisuudet veivät kaiken tilan. Haiseville pesäpalloräpylöille vuonna 97 olisi pitänyt antaa mielipide ja arvoa antavat huomiot, muuten tuli loukkaantuminen ja välirikko, koska "en välittänyt hänestä". Minun asioilleni ei jäänyt kuin 2% keskusteluajasta, koska hän ei pystynyt keskittymään kuuntelemiseen.
Nepsyihmisille pitäisi alkaa opettaa näitä taitoja, niin eivät jäisi niin yksin. Minuakin surettaa, mutta en minä pysty tällaiseen.
"Onpa ihana kvätpäivä" jatkoväittelyineen on hyvä esimerkki. Tällaiseen minäkin olen törmännyt. En enää pysty kohtaamaan erästä aiemmin tärkeätä ihmistäni, koska hän riitauttaa aivan kaiken, minkä sanon. En enää psyty keksimään niin vaaratonta ja yhdentekeväää puheenaihetta, että sitkeätä kiistaa ei tulisi. Jokainen vaarattomaksi tarkoitettu kommentti pitäisi olla kuin tieteellinen tukielma lähdeviitteiden kanssa ja lisäksi alaviitteillä, joissa vielä tarkasti erittelee, mitä tarkoitaa ja mitä ei tarkoita.
Esimerkiksi MIELIPITEENI jostakin salista aiheuttaa jankutuksen, koska EI VOI EDELLYTTÄÄ, että sali olisi sellainen kuin toivoisin. Kun en siis edellytäkään mitään vaan olen vain sitä mieltä, että käyn mieluummin jossain muualla.
Kaikissa triviaaleissa kiistoissa tämän ihmisen pitää saada viimeinen sana, vaikka monet kiistellyistä asioista ovat niitä, joissa minä olen asiantuntija, koska ne ovat OMIA asioitani tai muuten olen niissä sisällä. Jankutusten jälkeen on nujerrettu ja arvoton olo. Minua on neuvoittu pitämään puoleni mutta en ole sellainen, joka haluaisi taistella jokaisessa kohtaamisessa.
Herättääkö teissä ajatuksia?
Juuri näin. :( Tällainen on todella, todella uuvuttavaa. Kun yrität puhua tästä asiasta, tulee uusi riitautuminen, loukkaantuminen ja -kuukausien- mittelöt siitä, miten minä olen väärässä, olen ilkeä, miksei kukaan välitä hänestä, miksei hän saa olla sellainen kun hän on ja sitä rataa. Mikään ei muutu, mutta välit ovat entistä tulehtuneemmat. Ja entistä enemmän nepsyihminen pyrkii "tilanteen päälle" koska hän alkaa toimia kaikista traumoistaan.
Kun pyytää jotain toista puheenaihetta vastaus on miksi? Kun kerrot omista asioista, toinen ei pysty keskittymään, puhuu päälle tai on jo unohtanut seuraavalla tapaamisella puolet sinulle tärkeistä asioista. Mutta vuoden -97 pesäpalloräpylät hän muistaa aina ja sen, että yritit joskus nostaa esiin omia huolia ihmissuhteen tilasta tai ettet tule koskaan kuulluksi.
En minä tiedä. Minun oli pakko antaa olla. :( Ja olin vielä tämän henkilön ainoa ystävä.
Valitettavasti vähän samanlaisia kokemuksia täällä. Osa nepsyistä vaatii, että heille pitää sanoa asioista suoraan mutta eivät kuitenkaan todellisuudessa kestä sitä. Alkaa vain kahta kauheampi inttäminen ja jankuttaminen. Jotkut ovat menneet henkilökohtaisuuksiin loukkaantuessaan. Sanomani otettiin vakavasti ainoastaan silloin, jos räjähdin yhtä kovalla voimalla takaisin. Sekään ei auttanut kuin väliaikaisesti enkä muutenkaan halua sellaisia ihmissuhteita, joissa joudun huutamaan ja olemaan tyly tullakseni kuulluksi.
Helppo syyttää ihmisiä "ableismista", jos eivät jaksa tällaista käytöstä neuroepätyypillisiltä. En jaksaisi tällaista neurotyypillisiltäkään. Jos käytös on hankalaa, epäasiallista ja vahingoittavaa, se on sitä taustalla olevasta syystä riippumatta.
Jep, oli neurotyypillinen tai epätyypillinen, tällainen on melko kamalaa ja vähintäänkin tosi tympäännyttävää käyttäytymistä. Minä en oikein ymmärrä sitä, miten ei voi käsittää, että tällainen käytös on tosi epämukavaa, kun ei neuroepätyypillinen hyväksy sitä itsekkään itseään kohtaan. Varmasti ihmisiä on monenlaisia ja niin myös tätä neuron kaarta, mutta en tiedä yhtäkään tilannetta jossa nepsylle suoraan puhuminen olisi johtanut mihinkään hedelmälliseen, vaan aivan loputtomaan tuntikausia kestävään jankkaamisen ja inttämisen kierteeseen ja vain tulehtuneempiin väleihin. Ei normaaleissa ihmissuhteissa eikä epänormaaleissakaan ! huudeta, riehuta tai haukuta toisia. :(
Onpa hienoa lukea muidenkin kokemuksia tällaisesta jankkaamisesta ja tarpeesta saada se viimeinen sana. Oma esimerkki-ihmiseni ei tietääkseni oli kirjolla mutta muuta häikkää kyllä on. Olen tämän ihmissuhteen kokenut erittäin traumatisoivaksi. Minulla on tietty side häneen, mistä syystä olen vuosikaudet yrittämällä yrittänyt pitää suhdetta edes jonkinlaisesssa elossa.
Huomionarvoista on sekin, että välillä hän ikään kuin antaa siimaa, eli käyttäytyy normaalimmin, jolloin taas luulen, että nythän välit ovatkin ok - hetken. ällä vuoristoradalla on kuluttavaa, ja nyt viimein vuosien poukkoilun jälkeen olen alkanut itse vetää liinoja kiinni enkä unelmoikaan normaaleista väleistä.
Hän kuuluu myös tässä ketjussa esiin tulleiseen sarjaihastujiin, jotka yltiöpäisesti pitävät yllä ystävyysteatterin tapaista uusien ihmisten kanssa, kunnes hylkäävät julmasti pahoja puheita ympäriinsä levitellen.
Kokemuksena tämä on ollut minulle raskas, ja olisin valmis muuttamaan todella todella kauas, jos se suinkin olisi mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmasti AP ei ole tämän tyylinen, et ainakaan kirjallisesti välitä ollenkaan tällaista kuvaa, mutta tässä myös yksi autistisen henkilön tarina:
Eli työporukassa on autistinen henkilö. Hän on ajoittain tosi hauskaakin seuraa ja hyvällä tuulella ollessaan mukava. Hän on saanut ammatin aikaiseksi ja osaa käydä työssä ja toimia työyhteisön sääntöjen puitteissa noin 80% ajasta, aina ajoittaisia kömmähdyksiä tapahtuu kyllä. Mutta siis kellonajat, tämänkaltaiset asiat hoitaa tunnollisesti. Me teemme työyhteisönä asioita ja hänet on aina myös kutsuttava, koska olisi erittäin epäasiallista jättää yksi kutsumatta. Tämä henkilö kuitenkin a) ei vastaa ollenkaan kutsuun, mutta suuttuu verisesti, jos olemme menneet ilman häntä ja syyttää meitä liittoutumisesta häntä vastaan b) vastaa kutsuun, mutta peruu aivan h-hetkellä, usein kun joku on jo hakemassa häntä autolla pihasta, syyt ovat olleet mitä moninaisimpia, esimerkiksi kerran Ukrainan sota c) saapuukin yhtäkkiä paikalle mutta niin myöhässä, että esim ravintolassa kaikki muut ovat jo syöneet tai teatteriin ei enää päästetä sisälle ja tällöinkin vika on meissä kaikissa, kun olemme tahallamme suunnitelleet näin.
Minun on ihan hirvittävän vaikea ymmärtää, että tämä henkilö osaa työssä vastata puhelimeen tai saapua jonnekkin paikkaan x tiettyyn kellonaikaan, eikä esimerkiksi saikuta tai peru työasioita koskaan, mutta sitten kun tilanne on sosiaalinen, (missä niissäkin annetaan hänelle selkeät ohjeet) menee ihan helkutin sekavaksi, vihamieliseksi ja vaikeaksi.
Uudet ja rutiineista poikkeavat tilanteet voi jännittää, vaikka olis tarkat ohjeetkin. Mutta ymmärrän hyvin, ettei muut jaksa tuollaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tässä kerrottiin hyvin mikä on minuakin keskustelussa vaivannut. Syyllistetään asioista jotka ovat kuitenkin mahdottomia onnistumaan teki mitä teki. Kun en vain halua olla ystävä juuri sinun kanssasi. Mietitäänpä niinpäin, että olisi ihminen, johon haluaisi mielellään tutustua, vaivaisiko silloin tämän innokkuus tutustua enemmän? Tai olisi ihminen jonka kanssa mielellään viettäisit aikaasi, vaivaisiko silloin yhteydenpito ja menemisten ehdottelu? Tuskin.
Kyllä se on niin, että "vika" on siinä, että kun toisen innokkuus tai yhteydenpito tms. vaivaa niin tähän ihmisen kanssa ei vain huvita olla tekemisissä. Nyt siis puhutaan normaalin puitteissa olevista asioista. Mutta ei ole kanttia sitä tunnustaa ja siirtää syyn itsestään siihen toiseen ihmiseen. Turha myös vedota, että voi kyllä pitää pitkiäkin taukoja, jopa vuosi tai vuosia, yhteydenpidossa kun on sitä ja tätä. Jos toinen ihminen ja ystävyys kiinnostaa ja on tärkeä, niin aikaa ja voimia tai mahdollisuuksia yhteydenpitoon kyllä löytyy jossain muodossa. Itse ainakin, jos olisin niin sairas tai kiireinen, etten millään pysty, niin käskisin jonkun läheisen laittamaan puhelimellani tms. viestiä, että nyt on tilanne tämä, mutta yritän pitää yhteyttä kuitenkin koska olet tärkeä. Eikä jättää ystävää radiohiljaisuuteen.
Nyt siis puhutaan ketjussa ystävyydestä, ei jostain kenestä tahansa puolitutusta ihmisestä.
Tämä. Ongelma on siinä, että väärä ihminen on se innokas ja aktiivinen.
Itseäni ihmetyttää eniten, miksi moni jää tässä tilanteessa roikottamaan sitä ystävää, jonka haluaa etäälle. Vedotaan kiireisiin ja muuhun, tavataan kerran kahdesti vuodessa. Jos kiinnostusta ei ole, miksi roikottaa toista mukana? Jos et arvosta toista, miksi roikotat häntä mukana? Eikö olisi molempien kannalta parempi, että tuollaisen yhteydenpidon lopettaa kokonaan. Kyllä minä olen kokenut loukkaavaksi sen, että minä en enää kelpaakaan ja läheisen ystävyyden sijaan minut dumpataan kaveriksi, jonka voi nähdä kerran vuodessa kahvilla. Haluan olla ystävilleni sen verran tärkeä, että minulle on useammin aikaa.
Kaikille ei ole jaettu samaa Ystävyyden Suurta Sääntökirjaa. Toisilla on joustavammat kategoriat ystävyydelle.
Jaaaa-a, vai niin. Ja mihinkäs saakka tämä joustavuus heidän ohjekirjassaan yltää? Mietin onko näillä joustajilla muita ystäviä kuin näitä, joihin pitävät yhteyksiä harvakseltaan ja oman mielensä mukaan? 8k, sellainen riittää sitten joillekkin. Jos on muitakin tiiviimpiä ystävyyssuhteita, niin miksi silloin heille aikaa on kuitenkin? Onko heillä kuitenkin siis A ja B-luokan ystävyyksiä? A-luokkaan on kiinnostusta ja aikaa, mutta B-luokka tyytyköön siihen mitä jää jäljelle. Miksi silloin edes roikottaa tätä B-luokkaa " varasijalla". Olisi reilua ylijoustavuuden sijasta olla vain ystävä niille tärkeimmille eikä pitää jossain kuminauhan päässä muita.
On mahdollista ja suotavaakin lopettaa vastaaminen niihin harvoihin yhteydenottoihin, joita saattaa joskus tulla. Näin olisi kaikille parasta.
Ja kyllä, elämässä olisi nykyään oikeinkin hyvä olla monissa muissakin asioissa elämän kultainen sääntökirja ihmisten hyville tavoille ja miten kohdella toisiaan.
Hassua kun täällä toisaalta puhutaan tiukoista rajojen pitämisestä ja sitten taas pitäisi olla kovinkin joustava johonkin toiseen suuntaan. Päättäkää nyt kumpaa pitää noudattaa. Vai onko niin, että itsellä on tiukat rajat mitä sietää, mutta toisten pitää olla äärettömän joustavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tämähän on ongelman ydin. Se välttelevä osapuoli ei sano rehellisesti, mistä kenkä puristaa. Sen sijaan vältellään ja syytellään sitä toista osapuolta. Paljon järkevämpi olisi jo varhain todeta toiselle, että kiva jos etsit ystävää, mutta minulla ei ole kiinnostusta ystävystyä kanssasi. Säästäisi kaikkien aikaa ja hermoja. Toinen ei turhaan yrittäisi viritellä ystävyyttä ja toisen ei tarvitsisi kestää toisen turhia lähentymisyrityksiä.
Neurotyypilliset ei pysty sanomaan asioita, varsinkaan ikäviä, suoraan. Samalla tavalla kun moni kirjolainen ei pysty niitä rivien välistä lukemaan.
Minä olen kai hieman neuroepätyypillinen. En minä tajua sitä, milloin toisen "kiitos kutsusta, mutta en kiireideni vuoksi ehdi kahville" tarkoittaa sitä, että toisella on oikeasti kiire ja milloin tuo on kieltäytyminen, ettei aio vastaisuudessakaan lähteä kanssani kahville.
Mulla näissä hankaluudet liittyy tilanteisiin, joissa on oltu ystäviä pitkään ja sitten yhtäkkiä toinen alkaa ottamaan etäisyyttä kiireisiin vedoten. Olen ehkä tyhmä, mutta olen aina uskonut nuo kiireet. Olen sitten kysynyt, että miten töissä menee/miten väikkärin kirjoitus sujuu tms ja näissä ollaan sitten niukkasanaisia. Pahimmillaan on mennyt parikin vuotta, kun kiltisti kyselin toisen kuulumisia ja toista ei kiinnostanut. Vikalla kerralla töksäytti, että ei kiinnosta olla tekemisissä ja kiireet olivat tekosyitä. Oli kuvitellut, että tajuaisin itse, ettei häntä enää kiinnosta. Nyt kun toisen kerran osui kohdalle tällainen etäännyttäjä, katsoin tilannetta puoli vuotta ja totesin, että en halua olla enää tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tässä kerrottiin hyvin mikä on minuakin keskustelussa vaivannut. Syyllistetään asioista jotka ovat kuitenkin mahdottomia onnistumaan teki mitä teki. Kun en vain halua olla ystävä juuri sinun kanssasi. Mietitäänpä niinpäin, että olisi ihminen, johon haluaisi mielellään tutustua, vaivaisiko silloin tämän innokkuus tutustua enemmän? Tai olisi ihminen jonka kanssa mielellään viettäisit aikaasi, vaivaisiko silloin yhteydenpito ja menemisten ehdottelu? Tuskin.
Kyllä se on niin, että "vika" on siinä, että kun toisen innokkuus tai yhteydenpito tms. vaivaa niin tähän ihmisen kanssa ei vain huvita olla tekemisissä. Nyt siis puhutaan normaalin puitteissa olevista asioista. Mutta ei ole kanttia sitä tunnustaa ja siirtää syyn itsestään siihen toiseen ihmiseen. Turha myös vedota, että voi kyllä pitää pitkiäkin taukoja, jopa vuosi tai vuosia, yhteydenpidossa kun on sitä ja tätä. Jos toinen ihminen ja ystävyys kiinnostaa ja on tärkeä, niin aikaa ja voimia tai mahdollisuuksia yhteydenpitoon kyllä löytyy jossain muodossa. Itse ainakin, jos olisin niin sairas tai kiireinen, etten millään pysty, niin käskisin jonkun läheisen laittamaan puhelimellani tms. viestiä, että nyt on tilanne tämä, mutta yritän pitää yhteyttä kuitenkin koska olet tärkeä. Eikä jättää ystävää radiohiljaisuuteen.
Nyt siis puhutaan ketjussa ystävyydestä, ei jostain kenestä tahansa puolitutusta ihmisestä.
Tämä. Ongelma on siinä, että väärä ihminen on se innokas ja aktiivinen.
Itseäni ihmetyttää eniten, miksi moni jää tässä tilanteessa roikottamaan sitä ystävää, jonka haluaa etäälle. Vedotaan kiireisiin ja muuhun, tavataan kerran kahdesti vuodessa. Jos kiinnostusta ei ole, miksi roikottaa toista mukana? Jos et arvosta toista, miksi roikotat häntä mukana? Eikö olisi molempien kannalta parempi, että tuollaisen yhteydenpidon lopettaa kokonaan. Kyllä minä olen kokenut loukkaavaksi sen, että minä en enää kelpaakaan ja läheisen ystävyyden sijaan minut dumpataan kaveriksi, jonka voi nähdä kerran vuodessa kahvilla. Haluan olla ystävilleni sen verran tärkeä, että minulle on useammin aikaa.
Kaikille ei ole jaettu samaa Ystävyyden Suurta Sääntökirjaa. Toisilla on joustavammat kategoriat ystävyydelle.
Jaaaa-a, vai niin. Ja mihinkäs saakka tämä joustavuus heidän ohjekirjassaan yltää? Mietin onko näillä joustajilla muita ystäviä kuin näitä, joihin pitävät yhteyksiä harvakseltaan ja oman mielensä mukaan? 8k, sellainen riittää sitten joillekkin. Jos on muitakin tiiviimpiä ystävyyssuhteita, niin miksi silloin heille aikaa on kuitenkin? Onko heillä kuitenkin siis A ja B-luokan ystävyyksiä? A-luokkaan on kiinnostusta ja aikaa, mutta B-luokka tyytyköön siihen mitä jää jäljelle. Miksi silloin edes roikottaa tätä B-luokkaa " varasijalla". Olisi reilua ylijoustavuuden sijasta olla vain ystävä niille tärkeimmille eikä pitää jossain kuminauhan päässä muita.
On mahdollista ja suotavaakin lopettaa vastaaminen niihin harvoihin yhteydenottoihin, joita saattaa joskus tulla. Näin olisi kaikille parasta.
Ja kyllä, elämässä olisi nykyään oikeinkin hyvä olla monissa muissakin asioissa elämän kultainen sääntökirja ihmisten hyville tavoille ja miten kohdella toisiaan.
Hassua kun täällä toisaalta puhutaan tiukoista rajojen pitämisestä ja sitten taas pitäisi olla kovinkin joustava johonkin toiseen suuntaan. Päättäkää nyt kumpaa pitää noudattaa. Vai onko niin, että itsellä on tiukat rajat mitä sietää, mutta toisten pitää olla äärettömän joustavia.
Minulla on tuttuja, kavereita ja ystäviä, mutta ihmiset voivat liikkua noissa "luokissa" aika vapaasti. Riippuu niin monesta asiasta, miten usein nähdään ja viestitellään. Itse en pidä viestittelyllä kuulumisten kertomisesta, vaan sovitaan näkemisestä. Ja siihen taas vaikuttaa molempien aikataulut ja muut elämän kiireet. Arvostan joustavuutta ja tottakai se kulkee molempiin suuntiin, että nähdään silloin kun molemmille käy. Jos kaipaa vaikka tiivistä viestittelyä, niin minä en sitten ole sellaiselle ihmiselle sopiva ystävä. Mutta en tee mitään ystävyysvalintaa toisen puolesta, vaan jokainen vastaa itse siitä, kehen ja miten paljon haluaa pitää yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tämähän on ongelman ydin. Se välttelevä osapuoli ei sano rehellisesti, mistä kenkä puristaa. Sen sijaan vältellään ja syytellään sitä toista osapuolta. Paljon järkevämpi olisi jo varhain todeta toiselle, että kiva jos etsit ystävää, mutta minulla ei ole kiinnostusta ystävystyä kanssasi. Säästäisi kaikkien aikaa ja hermoja. Toinen ei turhaan yrittäisi viritellä ystävyyttä ja toisen ei tarvitsisi kestää toisen turhia lähentymisyrityksiä.
Neurotyypilliset ei pysty sanomaan asioita, varsinkaan ikäviä, suoraan. Samalla tavalla kun moni kirjolainen ei pysty niitä rivien välistä lukemaan.
Minä olen kai hieman neuroepätyypillinen. En minä tajua sitä, milloin toisen "kiitos kutsusta, mutta en kiireideni vuoksi ehdi kahville" tarkoittaa sitä, että toisella on oikeasti kiire ja milloin tuo on kieltäytyminen, ettei aio vastaisuudessakaan lähteä kanssani kahville.
Mulla näissä hankaluudet liittyy tilanteisiin, joissa on oltu ystäviä pitkään ja sitten yhtäkkiä toinen alkaa ottamaan etäisyyttä kiireisiin vedoten. Olen ehkä tyhmä, mutta olen aina uskonut nuo kiireet. Olen sitten kysynyt, että miten töissä menee/miten väikkärin kirjoitus sujuu tms ja näissä ollaan sitten niukkasanaisia. Pahimmillaan on mennyt parikin vuotta, kun kiltisti kyselin toisen kuulumisia ja toista ei kiinnostanut. Vikalla kerralla töksäytti, että ei kiinnosta olla tekemisissä ja kiireet olivat tekosyitä. Oli kuvitellut, että tajuaisin itse, ettei häntä enää kiinnosta. Nyt kun toisen kerran osui kohdalle tällainen etäännyttäjä, katsoin tilannetta puoli vuotta ja totesin, että en halua olla enää tekemisissä.
Onko nämä tilanteet todella yhtäkkisiä? Epäilen, että jotain on ollut pidempään vinossa, mutta sitä ei ole saatu nostettua pöydälle ja sitten toinen ratkaisee asian etäännyttämällä. Tai elämään tulee muuten joku käänne. Mistä näistä aina tietää, toisaalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tässä kerrottiin hyvin mikä on minuakin keskustelussa vaivannut. Syyllistetään asioista jotka ovat kuitenkin mahdottomia onnistumaan teki mitä teki. Kun en vain halua olla ystävä juuri sinun kanssasi. Mietitäänpä niinpäin, että olisi ihminen, johon haluaisi mielellään tutustua, vaivaisiko silloin tämän innokkuus tutustua enemmän? Tai olisi ihminen jonka kanssa mielellään viettäisit aikaasi, vaivaisiko silloin yhteydenpito ja menemisten ehdottelu? Tuskin.
Kyllä se on niin, että "vika" on siinä, että kun toisen innokkuus tai yhteydenpito tms. vaivaa niin tähän ihmisen kanssa ei vain huvita olla tekemisissä. Nyt siis puhutaan normaalin puitteissa olevista asioista. Mutta ei ole kanttia sitä tunnustaa ja siirtää syyn itsestään siihen toiseen ihmiseen. Turha myös vedota, että voi kyllä pitää pitkiäkin taukoja, jopa vuosi tai vuosia, yhteydenpidossa kun on sitä ja tätä. Jos toinen ihminen ja ystävyys kiinnostaa ja on tärkeä, niin aikaa ja voimia tai mahdollisuuksia yhteydenpitoon kyllä löytyy jossain muodossa. Itse ainakin, jos olisin niin sairas tai kiireinen, etten millään pysty, niin käskisin jonkun läheisen laittamaan puhelimellani tms. viestiä, että nyt on tilanne tämä, mutta yritän pitää yhteyttä kuitenkin koska olet tärkeä. Eikä jättää ystävää radiohiljaisuuteen.
Nyt siis puhutaan ketjussa ystävyydestä, ei jostain kenestä tahansa puolitutusta ihmisestä.
Tämä. Ongelma on siinä, että väärä ihminen on se innokas ja aktiivinen.
Itseäni ihmetyttää eniten, miksi moni jää tässä tilanteessa roikottamaan sitä ystävää, jonka haluaa etäälle. Vedotaan kiireisiin ja muuhun, tavataan kerran kahdesti vuodessa. Jos kiinnostusta ei ole, miksi roikottaa toista mukana? Jos et arvosta toista, miksi roikotat häntä mukana? Eikö olisi molempien kannalta parempi, että tuollaisen yhteydenpidon lopettaa kokonaan. Kyllä minä olen kokenut loukkaavaksi sen, että minä en enää kelpaakaan ja läheisen ystävyyden sijaan minut dumpataan kaveriksi, jonka voi nähdä kerran vuodessa kahvilla. Haluan olla ystävilleni sen verran tärkeä, että minulle on useammin aikaa.
Kaikille ei ole jaettu samaa Ystävyyden Suurta Sääntökirjaa. Toisilla on joustavammat kategoriat ystävyydelle.
Jaaaa-a, vai niin. Ja mihinkäs saakka tämä joustavuus heidän ohjekirjassaan yltää? Mietin onko näillä joustajilla muita ystäviä kuin näitä, joihin pitävät yhteyksiä harvakseltaan ja oman mielensä mukaan? 8k, sellainen riittää sitten joillekkin. Jos on muitakin tiiviimpiä ystävyyssuhteita, niin miksi silloin heille aikaa on kuitenkin? Onko heillä kuitenkin siis A ja B-luokan ystävyyksiä? A-luokkaan on kiinnostusta ja aikaa, mutta B-luokka tyytyköön siihen mitä jää jäljelle. Miksi silloin edes roikottaa tätä B-luokkaa " varasijalla". Olisi reilua ylijoustavuuden sijasta olla vain ystävä niille tärkeimmille eikä pitää jossain kuminauhan päässä muita.
On mahdollista ja suotavaakin lopettaa vastaaminen niihin harvoihin yhteydenottoihin, joita saattaa joskus tulla. Näin olisi kaikille parasta.
Ja kyllä, elämässä olisi nykyään oikeinkin hyvä olla monissa muissakin asioissa elämän kultainen sääntökirja ihmisten hyville tavoille ja miten kohdella toisiaan.
Hassua kun täällä toisaalta puhutaan tiukoista rajojen pitämisestä ja sitten taas pitäisi olla kovinkin joustava johonkin toiseen suuntaan. Päättäkää nyt kumpaa pitää noudattaa. Vai onko niin, että itsellä on tiukat rajat mitä sietää, mutta toisten pitää olla äärettömän joustavia.
Samoin ajattelen itse.
Enkä rehellisesti sanottuna ymmärrä sitä, miksi niitä b-luokan ystäviä pidetään kuminauhan päässä roikkumassa. Jos toinen ihminen ei kiinnosta hyvän ystävyyden verran, miksi pitää roikottaa mukana? Ei kukaan halua olla mikään sääliystävä, jonka kanssa tavataan säälin tai muun syyn takia kerran pari vuodessa, jos muille riittää aikaa yllin kyllin. Ainakin itse olen kokenut loukkaavaksi sen, että toinen sanoo minun olevan tärkeä, mutta todellisuudessa se ei näy ja hän kohtelee minua eri tavoin kuin muita ystäviään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tämähän on ongelman ydin. Se välttelevä osapuoli ei sano rehellisesti, mistä kenkä puristaa. Sen sijaan vältellään ja syytellään sitä toista osapuolta. Paljon järkevämpi olisi jo varhain todeta toiselle, että kiva jos etsit ystävää, mutta minulla ei ole kiinnostusta ystävystyä kanssasi. Säästäisi kaikkien aikaa ja hermoja. Toinen ei turhaan yrittäisi viritellä ystävyyttä ja toisen ei tarvitsisi kestää toisen turhia lähentymisyrityksiä.
Neurotyypilliset ei pysty sanomaan asioita, varsinkaan ikäviä, suoraan. Samalla tavalla kun moni kirjolainen ei pysty niitä rivien välistä lukemaan.
Minä olen kai hieman neuroepätyypillinen. En minä tajua sitä, milloin toisen "kiitos kutsusta, mutta en kiireideni vuoksi ehdi kahville" tarkoittaa sitä, että toisella on oikeasti kiire ja milloin tuo on kieltäytyminen, ettei aio vastaisuudessakaan lähteä kanssani kahville.
Mulla näissä hankaluudet liittyy tilanteisiin, joissa on oltu ystäviä pitkään ja sitten yhtäkkiä toinen alkaa ottamaan etäisyyttä kiireisiin vedoten. Olen ehkä tyhmä, mutta olen aina uskonut nuo kiireet. Olen sitten kysynyt, että miten töissä menee/miten väikkärin kirjoitus sujuu tms ja näissä ollaan sitten niukkasanaisia. Pahimmillaan on mennyt parikin vuotta, kun kiltisti kyselin toisen kuulumisia ja toista ei kiinnostanut. Vikalla kerralla töksäytti, että ei kiinnosta olla tekemisissä ja kiireet olivat tekosyitä. Oli kuvitellut, että tajuaisin itse, ettei häntä enää kiinnosta. Nyt kun toisen kerran osui kohdalle tällainen etäännyttäjä, katsoin tilannetta puoli vuotta ja totesin, että en halua olla enää tekemisissä.
Onko nämä tilanteet todella yhtäkkisiä? Epäilen, että jotain on ollut pidempään vinossa, mutta sitä ei ole saatu nostettua pöydälle ja sitten toinen ratkaisee asian etäännyttämällä. Tai elämään tulee muuten joku käänne. Mistä näistä aina tietää, toisaalta.
Aika usein ovat yhtäkkisiä tilanteita, kun kyse on tietynlaisista ailahtelevista ja tunnekuohuisista ystävistä. Yksi ystävistäni aloitti etäännyttämisen siksi, että meillä oli ensimmäinen ja ainoa riita. Riidan syynä oli se, että ystävä pyysi apua asiaan x ja sanoin, että juuri nyt en jaksaisi auttaa. Tuosta alkoi etäännytys, vaikka kävinkin lopulta hoitamassa tuon ystävän pyytämän asian.
Oma kokemus on, että yleensä kumpikin osapuoli antaa ystävyyden alussa itsestään paremman kuvan. Ollaan joustavia ja ystävällisiä. Kun aikaa kuluu, uutuudenviehätys poistuu ja toisesta tulee arkisempi. Kaikkia ei tuossa vaiheessa enää huvita samalla tavalla joustaa ja olla ystävällisiä. Ajatellaan, että se ystävä kyllä pysyy siinä ilman mitään vaivannäköäkin. Ja osa taas ajattelee, että kun uutuudenviehätys on karissut, niin on aika etsiä uusi, jännittävämpi ystävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tässä kerrottiin hyvin mikä on minuakin keskustelussa vaivannut. Syyllistetään asioista jotka ovat kuitenkin mahdottomia onnistumaan teki mitä teki. Kun en vain halua olla ystävä juuri sinun kanssasi. Mietitäänpä niinpäin, että olisi ihminen, johon haluaisi mielellään tutustua, vaivaisiko silloin tämän innokkuus tutustua enemmän? Tai olisi ihminen jonka kanssa mielellään viettäisit aikaasi, vaivaisiko silloin yhteydenpito ja menemisten ehdottelu? Tuskin.
Kyllä se on niin, että "vika" on siinä, että kun toisen innokkuus tai yhteydenpito tms. vaivaa niin tähän ihmisen kanssa ei vain huvita olla tekemisissä. Nyt siis puhutaan normaalin puitteissa olevista asioista. Mutta ei ole kanttia sitä tunnustaa ja siirtää syyn itsestään siihen toiseen ihmiseen. Turha myös vedota, että voi kyllä pitää pitkiäkin taukoja, jopa vuosi tai vuosia, yhteydenpidossa kun on sitä ja tätä. Jos toinen ihminen ja ystävyys kiinnostaa ja on tärkeä, niin aikaa ja voimia tai mahdollisuuksia yhteydenpitoon kyllä löytyy jossain muodossa. Itse ainakin, jos olisin niin sairas tai kiireinen, etten millään pysty, niin käskisin jonkun läheisen laittamaan puhelimellani tms. viestiä, että nyt on tilanne tämä, mutta yritän pitää yhteyttä kuitenkin koska olet tärkeä. Eikä jättää ystävää radiohiljaisuuteen.
Nyt siis puhutaan ketjussa ystävyydestä, ei jostain kenestä tahansa puolitutusta ihmisestä.
Tämä. Ongelma on siinä, että väärä ihminen on se innokas ja aktiivinen.
Itseäni ihmetyttää eniten, miksi moni jää tässä tilanteessa roikottamaan sitä ystävää, jonka haluaa etäälle. Vedotaan kiireisiin ja muuhun, tavataan kerran kahdesti vuodessa. Jos kiinnostusta ei ole, miksi roikottaa toista mukana? Jos et arvosta toista, miksi roikotat häntä mukana? Eikö olisi molempien kannalta parempi, että tuollaisen yhteydenpidon lopettaa kokonaan. Kyllä minä olen kokenut loukkaavaksi sen, että minä en enää kelpaakaan ja läheisen ystävyyden sijaan minut dumpataan kaveriksi, jonka voi nähdä kerran vuodessa kahvilla. Haluan olla ystävilleni sen verran tärkeä, että minulle on useammin aikaa.
Kaikille ei ole jaettu samaa Ystävyyden Suurta Sääntökirjaa. Toisilla on joustavammat kategoriat ystävyydelle.
Jaaaa-a, vai niin. Ja mihinkäs saakka tämä joustavuus heidän ohjekirjassaan yltää? Mietin onko näillä joustajilla muita ystäviä kuin näitä, joihin pitävät yhteyksiä harvakseltaan ja oman mielensä mukaan? 8k, sellainen riittää sitten joillekkin. Jos on muitakin tiiviimpiä ystävyyssuhteita, niin miksi silloin heille aikaa on kuitenkin? Onko heillä kuitenkin siis A ja B-luokan ystävyyksiä? A-luokkaan on kiinnostusta ja aikaa, mutta B-luokka tyytyköön siihen mitä jää jäljelle. Miksi silloin edes roikottaa tätä B-luokkaa " varasijalla". Olisi reilua ylijoustavuuden sijasta olla vain ystävä niille tärkeimmille eikä pitää jossain kuminauhan päässä muita.
On mahdollista ja suotavaakin lopettaa vastaaminen niihin harvoihin yhteydenottoihin, joita saattaa joskus tulla. Näin olisi kaikille parasta.
Ja kyllä, elämässä olisi nykyään oikeinkin hyvä olla monissa muissakin asioissa elämän kultainen sääntökirja ihmisten hyville tavoille ja miten kohdella toisiaan.
Hassua kun täällä toisaalta puhutaan tiukoista rajojen pitämisestä ja sitten taas pitäisi olla kovinkin joustava johonkin toiseen suuntaan. Päättäkää nyt kumpaa pitää noudattaa. Vai onko niin, että itsellä on tiukat rajat mitä sietää, mutta toisten pitää olla äärettömän joustavia.
Minulla on tuttuja, kavereita ja ystäviä, mutta ihmiset voivat liikkua noissa "luokissa" aika vapaasti. Riippuu niin monesta asiasta, miten usein nähdään ja viestitellään. Itse en pidä viestittelyllä kuulumisten kertomisesta, vaan sovitaan näkemisestä. Ja siihen taas vaikuttaa molempien aikataulut ja muut elämän kiireet. Arvostan joustavuutta ja tottakai se kulkee molempiin suuntiin, että nähdään silloin kun molemmille käy. Jos kaipaa vaikka tiivistä viestittelyä, niin minä en sitten ole sellaiselle ihmiselle sopiva ystävä. Mutta en tee mitään ystävyysvalintaa toisen puolesta, vaan jokainen vastaa itse siitä, kehen ja miten paljon haluaa pitää yhteyttä.
Sama juttu. Toisaalta mulla tuttavuuden, kaveruuden ja ystävyyden ero ei niinkään perustu tapaamisten määrään vaan ihan muihin asioihin. Yhtä kaveriani olen jo vuosia tavannut monta kertaa viikossa, koska hän asuu tuossa tien toisella puolella ja hänelläkin on koira. Ollaan tehty koirien iltalenkitykset monta kertaa yhdessä. Joskus päivälenkitkin. Ja käyty vuosien varrella lähiravintolassa monta kertaa syömässäkin yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tämähän on ongelman ydin. Se välttelevä osapuoli ei sano rehellisesti, mistä kenkä puristaa. Sen sijaan vältellään ja syytellään sitä toista osapuolta. Paljon järkevämpi olisi jo varhain todeta toiselle, että kiva jos etsit ystävää, mutta minulla ei ole kiinnostusta ystävystyä kanssasi. Säästäisi kaikkien aikaa ja hermoja. Toinen ei turhaan yrittäisi viritellä ystävyyttä ja toisen ei tarvitsisi kestää toisen turhia lähentymisyrityksiä.
Neurotyypilliset ei pysty sanomaan asioita, varsinkaan ikäviä, suoraan. Samalla tavalla kun moni kirjolainen ei pysty niitä rivien välistä lukemaan.
Minä olen kai hieman neuroepätyypillinen. En minä tajua sitä, milloin toisen "kiitos kutsusta, mutta en kiireideni vuoksi ehdi kahville" tarkoittaa sitä, että toisella on oikeasti kiire ja milloin tuo on kieltäytyminen, ettei aio vastaisuudessakaan lähteä kanssani kahville.
Mulla näissä hankaluudet liittyy tilanteisiin, joissa on oltu ystäviä pitkään ja sitten yhtäkkiä toinen alkaa ottamaan etäisyyttä kiireisiin vedoten. Olen ehkä tyhmä, mutta olen aina uskonut nuo kiireet. Olen sitten kysynyt, että miten töissä menee/miten väikkärin kirjoitus sujuu tms ja näissä ollaan sitten niukkasanaisia. Pahimmillaan on mennyt parikin vuotta, kun kiltisti kyselin toisen kuulumisia ja toista ei kiinnostanut. Vikalla kerralla töksäytti, että ei kiinnosta olla tekemisissä ja kiireet olivat tekosyitä. Oli kuvitellut, että tajuaisin itse, ettei häntä enää kiinnosta. Nyt kun toisen kerran osui kohdalle tällainen etäännyttäjä, katsoin tilannetta puoli vuotta ja totesin, että en halua olla enää tekemisissä.
Aika tuttua. Minulla on ollut tällaisia etäännyttäjiä etenkin kolme- ja nelikymppisissä, kun luultiin, että uran ja muun mukana siirrytään ns piireihin ja sisäkehälle, jonkinlaiseen elitistiseen kuplaan. No, sieltähän ollaan aika haipakkaa tultu pihalle viisikymppisenä, tai oikeammin herätty siihen, ettei moista kuplaa ole ollutkaan muualla kuin omassa pienessä narsistisessa mielessä. Ja kas; minulle on alkanut tulla lähestysviä ja lämmitteleviä viestejä. Olen itsestäni riippumattomista syistä elänyt elämääni koko keski-iän täysin kaiken tällaisen ja myös tiiviin työelämän ulkopuolella, ja minulta löytyy toden totta ihmisiä vaikka mistä piireistä. Koulutukseni on korkea, ja olen myös taloudellisesti hyvin pärjäävä. En oikein tiedä mitä ajatella näistä maitojunatyypeistä. Jotenkin kuvottaa ihmisyyden pinnallisuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee se, että monilla on tapana projisoida tunteensa toisiin ja syyllistää toisia.
"Olet yli-innokas" = haluat olla kanssani, mutta minä en halua olla sinun kanssasi samalla tavalla
"Yrität liikaa" = en vain pidä sinusta ja asia ei tule muuttumaan, vaikka kuinka yrittäisit olla ystäväni
"Olet liian intensiivisesti tekemisissä" = en saa itse sanottua, että minä kaipaan vähemmän yhteydenpitoa
"Et saa vaatia ystävältä mitään" = en ole valmis auttamaan sinua (mutta toisia olen)
Surettaa, kun moni kiltti ja mukava ihminen saa tuollaisia kommentteja osakseen, vaikka oikeasti kommentin sanojan pitäisi katsoa peiliin ja puhua rehellisesti omista ajatuksistaan. :(
Tämähän on ongelman ydin. Se välttelevä osapuoli ei sano rehellisesti, mistä kenkä puristaa. Sen sijaan vältellään ja syytellään sitä toista osapuolta. Paljon järkevämpi olisi jo varhain todeta toiselle, että kiva jos etsit ystävää, mutta minulla ei ole kiinnostusta ystävystyä kanssasi. Säästäisi kaikkien aikaa ja hermoja. Toinen ei turhaan yrittäisi viritellä ystävyyttä ja toisen ei tarvitsisi kestää toisen turhia lähentymisyrityksiä.
Neurotyypilliset ei pysty sanomaan asioita, varsinkaan ikäviä, suoraan. Samalla tavalla kun moni kirjolainen ei pysty niitä rivien välistä lukemaan.
Minä olen kai hieman neuroepätyypillinen. En minä tajua sitä, milloin toisen "kiitos kutsusta, mutta en kiireideni vuoksi ehdi kahville" tarkoittaa sitä, että toisella on oikeasti kiire ja milloin tuo on kieltäytyminen, ettei aio vastaisuudessakaan lähteä kanssani kahville.
Mulla näissä hankaluudet liittyy tilanteisiin, joissa on oltu ystäviä pitkään ja sitten yhtäkkiä toinen alkaa ottamaan etäisyyttä kiireisiin vedoten. Olen ehkä tyhmä, mutta olen aina uskonut nuo kiireet. Olen sitten kysynyt, että miten töissä menee/miten väikkärin kirjoitus sujuu tms ja näissä ollaan sitten niukkasanaisia. Pahimmillaan on mennyt parikin vuotta, kun kiltisti kyselin toisen kuulumisia ja toista ei kiinnostanut. Vikalla kerralla töksäytti, että ei kiinnosta olla tekemisissä ja kiireet olivat tekosyitä. Oli kuvitellut, että tajuaisin itse, ettei häntä enää kiinnosta. Nyt kun toisen kerran osui kohdalle tällainen etäännyttäjä, katsoin tilannetta puoli vuotta ja totesin, että en halua olla enää tekemisissä.
Aika tuttua. Minulla on ollut tällaisia etäännyttäjiä etenkin kolme- ja nelikymppisissä, kun luultiin, että uran ja muun mukana siirrytään ns piireihin ja sisäkehälle, jonkinlaiseen elitistiseen kuplaan. No, sieltähän ollaan aika haipakkaa tultu pihalle viisikymppisenä, tai oikeammin herätty siihen, ettei moista kuplaa ole ollutkaan muualla kuin omassa pienessä narsistisessa mielessä. Ja kas; minulle on alkanut tulla lähestysviä ja lämmitteleviä viestejä. Olen itsestäni riippumattomista syistä elänyt elämääni koko keski-iän täysin kaiken tällaisen ja myös tiiviin työelämän ulkopuolella, ja minulta löytyy toden totta ihmisiä vaikka mistä piireistä. Koulutukseni on korkea, ja olen myös taloudellisesti hyvin pärjäävä. En oikein tiedä mitä ajatella näistä maitojunatyypeistä. Jotenkin kuvottaa ihmisyyden pinnallisuus.
Minä olen samaa ikäluokkaa ja törmännyt tällaisiin etäännyttäjiin. Paras on, että minua on haukuttu pikkumaiseksi, kun en ole myöhemmin kiinnostunut olemaan tekemisissä. Miksi haluaisin olla ihmisen kanssa, jolle en ole kelvannut omana tylsänä itsenäni?
Vierailija kirjoitti:
Jos ystävä alkaisi selittämättä pitää huomattavaa etäisyyttä ja tapaamiset olisivat suunnilleen kerran vuodessa niin siirtäisin hänet myös itse taka-alalle. En miettisi liikaa, miksi hän on muuttunut, eläisin omaa elämääni. Jos hän joskus ottaisi yhteyttä niin kuuntelisin mitä hän kertoisi elämäntilanteestaan. Jos ystävyys elpyisi niin katsoisin mille tasolle. Jos ei niin antaisin olla, hän olisi minulle kuin kuka muu vanha tuttava.
Vaikka ei tavatakaan kovin usein niin joku säännöllinen yhteydenpito pitää olla, että ystävyys säilyy ja pysyy ikäänkuin kartalla.
Mä kiinnyn pitkäaikaisiin ystäviin tunnetasolla sen verran, että et kyllä pysy noin tunteettomana jos ystävä näin tekee antamatta mitään syytä käytökselleen.
Tässä ketjussa tämä on yllättänyt eniten, että tosiaan monille ystävät ei tunnetasolle tunnu menevän juuri lainkaan. Koetko platonista rakkautta ystäviäsi kohtaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ystävä alkaisi selittämättä pitää huomattavaa etäisyyttä ja tapaamiset olisivat suunnilleen kerran vuodessa niin siirtäisin hänet myös itse taka-alalle. En miettisi liikaa, miksi hän on muuttunut, eläisin omaa elämääni. Jos hän joskus ottaisi yhteyttä niin kuuntelisin mitä hän kertoisi elämäntilanteestaan. Jos ystävyys elpyisi niin katsoisin mille tasolle. Jos ei niin antaisin olla, hän olisi minulle kuin kuka muu vanha tuttava.
Vaikka ei tavatakaan kovin usein niin joku säännöllinen yhteydenpito pitää olla, että ystävyys säilyy ja pysyy ikäänkuin kartalla.
Mä kiinnyn pitkäaikaisiin ystäviin tunnetasolla sen verran, että et kyllä pysy noin tunteettomana jos ystävä näin tekee antamatta mitään syytä käytökselleen.
Tässä ketjussa tämä on yllättänyt eniten, että tosiaan monille ystävät ei tunnetasolle tunnu menevän juuri lainkaan. Koetko platonista rakkautta ystäviäsi kohtaan?
Samaa miettinyt; minulle ystävyys on myös tunnetason juttu. On minullakin tuttavissani ns puuhapirkkoja, joille tärkeintä elämässä on pää täristen suorittaa. Herkukoiden keräys ja aidan maalaus on hyvällä säällä ehdoton prioriteetti ennen ihmissuhteiden hoitoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ystävä alkaisi selittämättä pitää huomattavaa etäisyyttä ja tapaamiset olisivat suunnilleen kerran vuodessa niin siirtäisin hänet myös itse taka-alalle. En miettisi liikaa, miksi hän on muuttunut, eläisin omaa elämääni. Jos hän joskus ottaisi yhteyttä niin kuuntelisin mitä hän kertoisi elämäntilanteestaan. Jos ystävyys elpyisi niin katsoisin mille tasolle. Jos ei niin antaisin olla, hän olisi minulle kuin kuka muu vanha tuttava.
Vaikka ei tavatakaan kovin usein niin joku säännöllinen yhteydenpito pitää olla, että ystävyys säilyy ja pysyy ikäänkuin kartalla.
Mä kiinnyn pitkäaikaisiin ystäviin tunnetasolla sen verran, että et kyllä pysy noin tunteettomana jos ystävä näin tekee antamatta mitään syytä käytökselleen.
Tässä ketjussa tämä on yllättänyt eniten, että tosiaan monille ystävät ei tunnetasolle tunnu menevän juuri lainkaan. Koetko platonista rakkautta ystäviäsi kohtaan?
Minulle ystävien hylkäämäksi tuleminen on aina ollut kipeä asia. Olen siis yleensä ollut se jätetty osapuoli. On tehnyt henkisesti kipeää, kun toisella ei ole tuntunut missään ystävyyden lopettaminen. Itselleni on ollut kipeää päästää irti rakkaasta ihmisestä (ja samalla hänen lapsistaan). Minulle ystävät ovat tunnetasolla hyvin tärkeitä. Tämän osa on tulkinnut liian intensiiviseksi ystävyydeksi, vaikka en viestittele 24/7 tai ole jatkuvasti kyselemässä näkemisen perään.
Valitettavasti vähän samanlaisia kokemuksia täällä. Osa nepsyistä vaatii, että heille pitää sanoa asioista suoraan mutta eivät kuitenkaan todellisuudessa kestä sitä. Alkaa vain kahta kauheampi inttäminen ja jankuttaminen. Jotkut ovat menneet henkilökohtaisuuksiin loukkaantuessaan. Sanomani otettiin vakavasti ainoastaan silloin, jos räjähdin yhtä kovalla voimalla takaisin. Sekään ei auttanut kuin väliaikaisesti enkä muutenkaan halua sellaisia ihmissuhteita, joissa joudun huutamaan ja olemaan tyly tullakseni kuulluksi.
Helppo syyttää ihmisiä "ableismista", jos eivät jaksa tällaista käytöstä neuroepätyypillisiltä. En jaksaisi tällaista neurotyypillisiltäkään. Jos käytös on hankalaa, epäasiallista ja vahingoittavaa, se on sitä taustalla olevasta syystä riippumatta.