Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?

Surullista miten niin moni haukkuu ystäviään/tuttaviaan selän takana tälläkin palstalla. 

Epäilen, että ystävyyseroissa ja parisuhde-eroissa on paljon samaa:

Usein toinen osapuoli saa ensin päässään ajatuksen eron mahdollisuudesta. Hän ei puhu noista ajatuksista ääneen ystävälle, eikä ole mitään mahdollisuutta korjata pieniä ongelmia. Pienet asiat ystävässä alkavat ärsyttää ja toimia oikeutuksena ihmissuhteen lopettamiselle: "Kun tuo Maija niin ärsyttävästi laittoi jo toisen viestin tällä viikolla/Mikko jauhaa taas futisjoukkueensa jutuista" jne. Eroa harkitseva osapuoli ärsyyntyy toisen käytöksestä ja alkaa usein reagoida negatiivisesti toisen seuraan sekä ottaa etäisyyttä. Se etäännytettävä osapuoli jollain tasolla aistii tuon etäisyyden ja ärtyneisyyden ja yrittää kahta kaueammin saada toista taas lähelleen. Kenties ottaa useammin yhteyttä, ehdottaa useammin näkemistä, yrittää puhua syvällisemmistä asioista yhteyttä vahvistaakseen tai yrittää kysellä toiselta syvällisempiä kuulumisia. Lähentymisen sijaan se ärtynyt osapuoli ottaa entistä enemmän etäisyyttä. Lopussa on kyse siitä, kummalla menee tilanteeseen hermo ensin. Aika monet liian kiltit ihmiset jäävät katselemaan tuota ystävän ilkeilyä ja ystävyys päättyy vasta siihen, kun ilkeilijä sanoo ystävyyden irti.

Vierailija kirjoitti:

Surullista miten niin moni haukkuu ystäviään/tuttaviaan selän takana tälläkin palstalla. 

Kuvottavaa toimintaa. 

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että ystävyyseroissa ja parisuhde-eroissa on paljon samaa:

Usein toinen osapuoli saa ensin päässään ajatuksen eron mahdollisuudesta. Hän ei puhu noista ajatuksista ääneen ystävälle, eikä ole mitään mahdollisuutta korjata pieniä ongelmia. Pienet asiat ystävässä alkavat ärsyttää ja toimia oikeutuksena ihmissuhteen lopettamiselle: "Kun tuo Maija niin ärsyttävästi laittoi jo toisen viestin tällä viikolla/Mikko jauhaa taas futisjoukkueensa jutuista" jne. Eroa harkitseva osapuoli ärsyyntyy toisen käytöksestä ja alkaa usein reagoida negatiivisesti toisen seuraan sekä ottaa etäisyyttä. Se etäännytettävä osapuoli jollain tasolla aistii tuon etäisyyden ja ärtyneisyyden ja yrittää kahta kaueammin saada toista taas lähelleen. Kenties ottaa useammin yhteyttä, ehdottaa useammin näkemistä, yrittää puhua syvällisemmistä asioista yhteyttä vahvistaakseen tai yrittää kysellä toiselta syvällisempiä kuulumisia. Lähentymisen sijaan se ärtynyt osapuoli ottaa entistä enemmän etäisyyttä. Lopussa on kyse siitä, kummalla menee tilanteeseen hermo ensin. Aika monet liian kiltit ihmiset jäävät katselemaan tuota ystävän ilkeilyä ja ystävyys päättyy vasta siihen, kun ilkeilijä sanoo ystävyyden irti.

Yhtälailla se kenelle ilkeillään voi saada tarpeekseen siitä kun päin naamaa vaan vitttuillaan, eli ollaan yhteyksissä ilman aikomustakaan olla aidon oikeasti ystäviä, ja päättää sen ystäväkokeilun mitan täyttyessä. 

Minä myönnän suoraan, että minä en halua kenellekään etäisemmäksi kaveriksi. Joko haluan olla ystävä tai sitten tuttavatasolla. Saan työssäni jauhaa niin paljon pintapuolisempia asioita vaihtuvien ihmisten kanssa, etten kaipaa mitään kerran vuodessa kahville kaveruutta. Kipeitä ovat olleet tilanteet, joissa pitkänkin ystävyyden (ystävyys on ollut molemminpuolista) päätteeksi toinen on todennut, että haluaisi siirtää minut etäinen kaveri -osastoon.

En minä halua olla ihminen, joka arvostetaan niin vähän, että viesteihini vastataan harvoin tai minua on aikaa nähdä vain pari hassua kertaa vuodessa lyhyestä välimatkasta huolimatta. En halua olla ihminen, jonka kanssa mennään ehkä kahville ja sitten kahvitellessa saan kuulla, miten Emman kanssa on käyty reissussa, Oonan perheen kanssa on lähdetty Lintsille ja Sofian kanssa nähdään parikin kertaa viikossa. Ehkä se on sitten mustasukkaisuutta ja surua, mutta minua ei kiinnosta kuulla toisen sosiaalisesti aktiivisesta elämästä, jos minulle ei ole aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että ystävyyseroissa ja parisuhde-eroissa on paljon samaa:

Usein toinen osapuoli saa ensin päässään ajatuksen eron mahdollisuudesta. Hän ei puhu noista ajatuksista ääneen ystävälle, eikä ole mitään mahdollisuutta korjata pieniä ongelmia. Pienet asiat ystävässä alkavat ärsyttää ja toimia oikeutuksena ihmissuhteen lopettamiselle: "Kun tuo Maija niin ärsyttävästi laittoi jo toisen viestin tällä viikolla/Mikko jauhaa taas futisjoukkueensa jutuista" jne. Eroa harkitseva osapuoli ärsyyntyy toisen käytöksestä ja alkaa usein reagoida negatiivisesti toisen seuraan sekä ottaa etäisyyttä. Se etäännytettävä osapuoli jollain tasolla aistii tuon etäisyyden ja ärtyneisyyden ja yrittää kahta kaueammin saada toista taas lähelleen. Kenties ottaa useammin yhteyttä, ehdottaa useammin näkemistä, yrittää puhua syvällisemmistä asioista yhteyttä vahvistaakseen tai yrittää kysellä toiselta syvällisempiä kuulumisia. Lähentymisen sijaan se ärtynyt osapuoli ottaa entistä enemmän etäisyyttä. Lopussa on kyse siitä, kummalla menee tilanteeseen hermo ensin. Aika monet liian kiltit ihmiset jäävät katselemaan tuota ystävän ilkeilyä ja ystävyys päättyy vasta siihen, kun ilkeilijä sanoo ystävyyden irti.

Yhtälailla se kenelle ilkeillään voi saada tarpeekseen siitä kun päin naamaa vaan vitttuillaan, eli ollaan yhteyksissä ilman aikomustakaan olla aidon oikeasti ystäviä, ja päättää sen ystäväkokeilun mitan täyttyessä. 

Näin voi toki käydä. Mutta aika moni kiltisti yliymmärtää toisia. "Ystävälläni on stressiä, siksi hän tiuskii." "Ystävä ei ehdi vastaamaan viesteihini ja näkemään, kun on kiireitä." Jos toinen on tärkeä, niin et tiuski tai jätä häntä paitsioon.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on ehdotettu vapaaehtoistyötä ja harrasteryhmiä. Itse joudun aina uudestaan toteamaan, että nämä kontaktit ovat vahvasti sidoksissa siihen toimintaan. Esim vapaaehtoistyöstä tuntemiani ihmisiä en näe koskaan sen työn ulkopuolella, harrasteryhmässä sama juttu. Jos olen lopettanut jonkun harrastuksen, niin ne siellä tutuksi tulleet ihmiset jäävät sinne. Eli en pääse ihmisten kanssa koskaan sellaiselle kaveritasolle, että nähtäisiin ihan spontaanisti tai tehtäisiin yhdessä jotain muuta. Töissä sama juttu, yhdeltäkään työpaikalta ei ole jäänyt kaveria, jonka kanssa olisin yhteydessä työpaikan vaihtamisen jälkeen. Nykyisessä työssä muut kyllä tuntuvat tapaavan vapaa-ajalla, itse en niihin porukoihin kuulu. En tiedä mikä minussa on vikana, mutta näin tämä on mennyt ihan kouluajoista asti. N54

Tuttua, niin tuttua. Lapsena olin osa porukasta, lapset leikkivät pihalla yhdessä. Vähän isompana tapasin erästä luokkatoveria josku. Kaikkea rajoitti se,kun ei ollut rahaa ja asuin yksiössä. Sinne oli hankalaa kutsua kavereita, kun äiti hössötti ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ollut nuoresta asti sama ongelma. Opin sitten että en saa keskittyä siihen, tuleeko kaveriksi asti lähentymisiä muilta vai ei, koska epätoivoisuus paistaa kauas. Pitää keskittyä niihin sosiaalisiin tilanteisiin ja muihin ihmisiin.

Ei saa kiirehtiä!

 

Eli reseptini:

Vaihe 1)  pidä hauskaa ihmisten kanssa, töissä ja muualla. Naura ja revittele. Keskity puhuttaviin asioihin ja niihin ihmisiin. Nauti siitä että sulla on ainakin ne työpäivän hetket sosiaalisina tapahtumina.

Vaihe 2) työporukan yhteiset vapaa-ajan jutut, mene niihin. Niissäkin saa heilua aika pitkään ennen kuin tulee puhdasta, ei-paikkaan sidottua kaveruutta.

3) Sit tulee muilta niitä pyyntöjä. Ne osuu johonkin yhteiseen mielenkiinnonkohteeseen. Se Pirkko kysyy sua teatterinäytökseen, josta haaveilitte työpaikan yhteisessä illanvietossa. 

 

Se pyyntö tulee juuri silloin kun et sitä odota, eli kun olet unohtanut itsesi ja kaverittomuutesi. Tosin siihenkin menee aikaa, ainakin puoli vuotta. Ryhmät tekee ensin kaiken ryhmänä, sitten 1-2 vuoden sisään alkaa tulla pieniä, erillisiä soluja.

On mahdotonta tuosta vain mennä mukaan työpaikan ihmisten vapaa-ajan juttuihin. Miten joku voi tuppautua toisten seuraan?  Jos itse on ulkopuolinen, ei edes tiedä, että he tapaavat. Asiasta kuulee korkeintaan jälkeenpäin, kun toiset puhuvat viikonlopun tapahtumista ja yhdessä tehdyistä matkoista.  Pahimmassa tapauksissa toiset kutsuvat toisiaan tapaamisiin ei-suositun työtoverin kuullen, jolloin tämän ulkopuolisuus korostuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävät tulevat kun ovat tullakseen. Olen lopettanut innokuuden ja yrittämisen ja olen vain oma itseni. Uusia ystäviä on tullut aikuisiällä esim. mökkinaapureista vähitellen. Toisaalta viihdyn myös itsekseni enkä halua kenenkään kanssa yhdessä museoon. Teen myös yksin töitä. En oikein ymmärrä koko sitä juttua että aina pitäisi olla joku ystävä jotta voi tehdä asioita. Parhaan ystäväni menetin juuri äitiydelle ja se sai miettimään että keneenkään ei kannata liiaksi ripustautua. 

Jos et nyt päätä, että ystävyys on menetetty äitiydelle, se voi jatkua jonkun ajan päästä. Ei ehkä sellaisena, mitä se oli, vaan päivitettynä versiona, joka sopii uuteen elämäntilanteeseen. 

Jäin aprikoimaan kuoliko edellisen kirjoittajan ystävä synnytykseen? Sitä tapahtuu, vaikka se on tässä maassa harvinaista. 

Vierailija kirjoitti:

Tälleen autistina kyllä todellinen turnoff jos joku kuvailee olevansa asperger-henkinen. 😂 Oikeasti nyt, ei tämä ole mitään kivaa tai valinta.

Oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Löytyy kun lakkaa etsimästä. Juttele ihmisille niissä tapahtumissa joissa käyt, on ainakin yhteinen kiinnostuksen kohde jo valmiiksi. Joskus sitten löytyy frendi.

Minä en ole löytänyt, vaikka tervehdin muita ja juttelen vierustoverin kanssa tilaisuuksissa, joissa käyn. Juttelen myös kaupoissa, torilla ja muualla ventovieraitten kanssa. Ystävää ei ole löytynyt. Enää en edes etsi. Lapsena ja nuorena minulla oli ystäviä ja kuuluin aina johonkin porukkaan. Aikuisena en ole kelvannut mihinkään porukkaan.

Ystävä vieruskaverista, torilta, kaupoista? 

 

Eijeijeiii....:'(

 

Ne on hyvänpäiväntuttuja, minuuttien höpötyksiä. Ystävyys tarvitsee pitkällistä (kuukausien/vuosien) yhteistä raamia: koululuokka, työpaikka, naapuruus, pitkällinen yhteinen harrastus. 

Joillekin tuollainen lyhyt juttuhetki on tärkeä asia. Se voi olla päivän/viikon  ainoa ihmiskontakti. 

Vierailija kirjoitti:

Ap varmaan tekee ihan oikein, mutta on vaan liian innokas suhteessa muihin ja tilanteisiin. 
Jos tää suomalainen jäyhyys on itselle vierasta, niin joku maahanmuuttajatoininta voisi olla hyvä paikka löytää syvemmälle ystävyydelle avoimia.

Olen nähnyt sivusta kuinka jopa maahanmuuttajat välttelivät yli-innokasta henkilöä.  Rajattomuudessa on jotain, mitä muut ihmiset eivät jaksa.

Ap, kerroit että sinulla on hyvä koti ja puoliso. Keskity niihin ettet menetä niitä turhien ystävähakujen vuoksi. Ystävän saa hakemattakin kun ajatukset synkkaa, nyt olet epätoivoinen ja sinusta saa sen kuvan että olet ripustautuja ja tyrkky. Lopeta uhriutuminen - (minulla ei ole-) , ja opi tulemaan toimeen itsesi kanssa, silloin olet kiinnostavampi ja ystäviä saattaa löytyä sitä kautta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että ystävyyseroissa ja parisuhde-eroissa on paljon samaa:

Usein toinen osapuoli saa ensin päässään ajatuksen eron mahdollisuudesta. Hän ei puhu noista ajatuksista ääneen ystävälle, eikä ole mitään mahdollisuutta korjata pieniä ongelmia. Pienet asiat ystävässä alkavat ärsyttää ja toimia oikeutuksena ihmissuhteen lopettamiselle: "Kun tuo Maija niin ärsyttävästi laittoi jo toisen viestin tällä viikolla/Mikko jauhaa taas futisjoukkueensa jutuista" jne. Eroa harkitseva osapuoli ärsyyntyy toisen käytöksestä ja alkaa usein reagoida negatiivisesti toisen seuraan sekä ottaa etäisyyttä. Se etäännytettävä osapuoli jollain tasolla aistii tuon etäisyyden ja ärtyneisyyden ja yrittää kahta kaueammin saada toista taas lähelleen. Kenties ottaa useammin yhteyttä, ehdottaa useammin näkemistä, yrittää puhua syvällisemmistä asioista yhteyttä vahvistaakseen tai yrittää kysellä toiselta syvällisempiä kuulumisia. Lähentymisen sijaan se ärtynyt osapuoli ottaa entistä enemmän etäisyyttä. Lopussa on kyse siitä, kummalla menee tilanteeseen hermo ensin. Aika monet liian kiltit ihmiset jäävät katselemaan tuota ystävän ilkeilyä ja ystävyys päättyy vasta siihen, kun ilkeilijä sanoo ystävyyden irti.

Yhtälailla se kenelle ilkeillään voi saada tarpeekseen siitä kun päin naamaa vaan vitttuillaan, eli ollaan yhteyksissä ilman aikomustakaan olla aidon oikeasti ystäviä, ja päättää sen ystäväkokeilun mitan täyttyessä. 

Näin voi toki käydä. Mutta aika moni kiltisti yliymmärtää toisia. "Ystävälläni on stressiä, siksi hän tiuskii." "Ystävä ei ehdi vastaamaan viesteihini ja näkemään, kun on kiireitä." Jos toinen on tärkeä, niin et tiuski tai jätä häntä paitsioon.

Nuo tuollaiset  ystävyydet on enemmän sitä,  että  vähäkaverisuus ja yksinäisyys on  on  pelottavaa ja häpeä, viallisuutta.   Pitää olla reserviä.  Mutta jos se sopii  molemmille  niin mikä ettei.  Tai jopa ystävällisyyttä siten että  ahaa, muistanpa tässä välissä  sitä ja sitä  henkilöä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että ystävyyseroissa ja parisuhde-eroissa on paljon samaa:

Usein toinen osapuoli saa ensin päässään ajatuksen eron mahdollisuudesta. Hän ei puhu noista ajatuksista ääneen ystävälle, eikä ole mitään mahdollisuutta korjata pieniä ongelmia. Pienet asiat ystävässä alkavat ärsyttää ja toimia oikeutuksena ihmissuhteen lopettamiselle: "Kun tuo Maija niin ärsyttävästi laittoi jo toisen viestin tällä viikolla/Mikko jauhaa taas futisjoukkueensa jutuista" jne. Eroa harkitseva osapuoli ärsyyntyy toisen käytöksestä ja alkaa usein reagoida negatiivisesti toisen seuraan sekä ottaa etäisyyttä. Se etäännytettävä osapuoli jollain tasolla aistii tuon etäisyyden ja ärtyneisyyden ja yrittää kahta kaueammin saada toista taas lähelleen. Kenties ottaa useammin yhteyttä, ehdottaa useammin näkemistä, yrittää puhua syvällisemmistä asioista yhteyttä vahvistaakseen tai yrittää kysellä toiselta syvällisempiä kuulumisia. Lähentymisen sijaan se ärtynyt osapuoli ottaa entistä enemmän etäisyyttä. Lopussa on kyse siitä, kummalla menee tilanteeseen hermo ensin. Aika monet liian kiltit ihmiset jäävät katselemaan tuota ystävän ilkeilyä ja ystävyys päättyy vasta siihen, kun ilkeilijä sanoo ystävyyden irti.

Yhtälailla se kenelle ilkeillään voi saada tarpeekseen siitä kun päin naamaa vaan vitttuillaan, eli ollaan yhteyksissä ilman aikomustakaan olla aidon oikeasti ystäviä, ja päättää sen ystäväkokeilun mitan täyttyessä. 

Näin voi toki käydä. Mutta aika moni kiltisti yliymmärtää toisia. "Ystävälläni on stressiä, siksi hän tiuskii." "Ystävä ei ehdi vastaamaan viesteihini ja näkemään, kun on kiireitä." Jos toinen on tärkeä, niin et tiuski tai jätä häntä paitsioon.

Nuo tuollaiset  ystävyydet on enemmän sitä,  että  vähäkaverisuus ja yksinäisyys on  on  pelottavaa ja häpeä, viallisuutta.   Pitää olla reserviä.  Mutta jos se sopii  molemmille  niin mikä ettei.  Tai jopa ystävällisyyttä siten että  ahaa, muistanpa tässä välissä  sitä ja sitä  henkilöä. 

Ei hyvän tähden. Tulisipa sota. Ihmiset ovat sen ansainneet tällaisilla aivoituksilla. Rerservi? Voi herran mun vereni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on opettanut paljon. 

Eniten siitä, miten paljon on ihmisiä, joista ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei tarvitse nähdä toisen kanssa (juuri koskaan) eikä mielellään pitää juuri yhteyttäkään. Toinen ei saa olla ystävyydestä mitään vailla, pitäisi vain kivasti ja kevyesti hengailla silloin kun se toisen kalenteriin sopii. Ei saa olla liian tuppautuva, ei liian avoin. 

Ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä ystävyydestä on. En ikinä sanoisi ystävyydeksi ihmissuhdetta, joka on yksipuolinen, eikä mitään odotuksia toista kohtaan saisi olla.

Samaa olen kummastellut itsekin. Mietin myös, mitä ihmiset saavat "ystävyyssuhteista", jotka eivät ole vastavuoroisia, ystävää ei nähdä/pidetä yhteyttä, ei saisi avoimesti puhua asioistaan eikä toinenkaan kertoisi omistaan jne? Ehkä olen nirso ja siksi minulle on vähän ystäviä, mutta en todellakaan enää katselisi ystävältä sitä, että ystävyys ei olisi vastavuoroista ja toinen välttelisi seuraani. 

Oma kokemus on ollut, että joillekin käsitys ystävyydestä on hyvin yksipuolinen. Ystävyys on kivaa niin kauan, kun toinen osapuoli on siinä saajan asemassa. Häntä kuunnellaan, hän saa tukea/apua, hän valitsee milloin tavataan jne. Sitten kun toinen osapuoli kaipaisi myös tukea/apua tai olisi jotain vailla, niin tämä onkin ongelma ja ystävä halutaan etäännyttää/ystävyys lopettaa. Nämä ihmiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, että ystävyys on yksipuolista. He kokevat, ettei heidän tarvitse olla vastavuoroisia ystäväänsä kohtaan. Minusta tämä kertoo paljon ihmisen arvoista. Mitä ystävyyttä se on, jos toista kohtaan ei halua olla empaattinen?

Aika tyypillistä tällaisille ihmisille on, että ovat sen verran sosiaalisia, että löytävät aina jonkun uuden ystävän, jos dumppaavat edellisen, joka on "alkanut liian tarvitsevaksi, kun olisi toivonut, että kuuntelen/autan."

Tämä varmaan tulee aika nopeasti ilmi, että kuinka vastavuoroisia suhteita arvostaa. Kun jättää lähtemättä yksipuolisiin kuuntelusuhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole huomaavaisia ja vastavuoroisia myös pienissä asioissa, niin ystäviksi jäävät ne tasapuoliset suhteet. 

Minulle on selvinnyt vasta myöhemmin se, että ystävyys ei olekaan vastavuoroista. Alkuun se on siltä vaikuttanut, kun on ns. ihastumisvaihe menossa. Sitten on keikahdettu siihen, että minä olen tukenut ystävää hankalassa tilanteessa. Kun itselleni on tullut hankala tilanne, niin ystävää ei ole tukena oleminen kiinnostanut.

Pitäisi varmaan jotenkin jo ystävyyden alussa testata, miten toinen suhtautuisi, jos olisin jotenkin tarvitseva. Ehkä jo suoraan tuossa vaiheessa näyttäisi sen, ettei ole kiinnostusta olla tukena? Näin voisin olla jatkamatta tutustumista.

Minä uskon, että karma tasaa tarpeet. Eli ei niin, että kun minä nyt autan Minnaa, koska haluan ja voin, niin hänen pitää myöhemmin auttaa takaisin. Autan, koska haluan ja voin, se riittää. Samalla uskon, että minuakin sitten joku auttaa, kun itse tarvitsen apua. Silloin otan sen vastaan kiitollisuudella tälle ihmiselle ja elämälle ilman suoraa takaisinmaksuvelkaa juuri hänelle. Elämä antaa sitten eteen taas tilanteen, jossa voin olla siinä auttajan roolissa. 

Jos Minna olisi auttanut sinua, auttaisitko Minnaa takaisin?

Riippuu tilantesta, olisiko mulla ollut siinä tilanteessa tilaa ja aikaa auttaa. Velvollisuudesta en olisi auttanut, en omat rajani ylitteän hampaat irvessä vääntämällä, koska pakko, vaan halusta ja ilosta, että voin. 

Olithan kertonut Minnalle hänen auttaessa sinua, että et välttämättä auta sitten aikanaan takaisin, jos Minna kaipaa apua? Olisitko velvollisuudesta auttanut esim. vanhempiasi tai sisaruksiasi, jos ystävääsi et olisi auttanut velvollisuudesta?

Tässä on todella iso ymmärryksen kuilu. Uskon, että tällainen velvollisuuteen perustumaton auttaminen ja yhteys ehkä triggeröi jotain perusturvallisuuden puutetta joillain.

Jollekin velvollisuusihmiselle näkyy olevan mahdotonta tajuta, että ihminen voi oikeasti haluta auttaa sen mukaan mitä voi ja auttamatta jää, jos ei pysty. Niin kummaa kuin se velvollisuusihmisestä voi näyttääkin, tällä periaatteella olen auttanut ja saanut apua maailmassa, isoissa ja pienissä asioissa. Niin, kyllä, vapaassa ihmissuhdemaailmassa myös autetaan ja saadaan apua. Ajatella! Eikä se apu tule velvollisuudesta keltään. 

 

Suhteiden läheisyyttä ei ratkaise muoto, vaan ymmärrys toisen tilanteesta. Esim. olen saanut ystäviltäni apua elämäni kriisitilanteissa, joista en ole kertonut lähisukulaisilleni kuin vasta jälkeen päin. 

 

Jos olisin velvollisuuslähtöinen, niin olisi täytynyt jättää ottamatta apua vastaan ja auttamatta. Olisin uskonut, että en ikinä olisi pystynyt antamaan toiselle sellaista apua kuin minulle tarjottiin. Ja taas toisin päin, että olisi jäänyt auttamatta, koska en olisi halunnut mitään vastaavaa velkaa kenellekään. Mutta onneksi näin ei ole, kun jokainen auttaa niistä omista haluistaan ja resursseistaan käsin vapaasti omasta tahdostaan. 

 

Ei ole tullut mieleenkään mennä rautalangasta vääntämään näitä periaatteita. 

Ei se avun antaminen/vastaanottaminen tarkoita, että pitäisi auttaa takaisin tismalleen samalla mitalla. Suurin osa voisi kuitenkin auttaa tavalla tai toisella, jos on vain halua auttaa. Esimerkkejä:

-Sinulla olisi ollut taloudellisesti todella tiukka tilanne. Ystäväsi lainaisin sinulle 1000 e ja saisit tilanteesi hoitumaan. Maksat ystävällesi vähitellen koko summan takaisin. Myöhemmin ystävällä olisi tilanne, jossa hän kaipaisi lapsenhoitoapua viikonlopun ajaksi. Sinä autat ystävääsi. Erilaiset tilanteet, mutta kumpikin auttaa toista siinä missä tarvitsee.

-Ystäväsi puoliso menehtyy tapaturmaisesti. Sinä menet ystäväsi tueksi. Laitat ruokaa ja huolehdit ystävästäsi ensimmäisten päivien ajan. Kuuntelet ystävääsi myöhemminkin, kun hän haluaa puhua menetyksestään. Ystävä pääsee ajan kanssa menetyksestään yli. Vuosia myöhemmin jäät työttömäksi. Ystäväsi kuuntelee sinua ja lupautuu auttamaan työhakemusten tekemisessä sekä selvittää, löytyisikö töitä hänen tuttunsa kautta. Erilaiset tilanteet, mutta molemmat auttavat toisiaan.

-Ystäväsi pyytää sinua huolehtimaan koirastaan lomamatkan ajan. Et pysty ottamaan koiraa hoitoon koko viikoksi, mutta pystyisit huolehtimaan koirasta viikonlopun. Kysyt ystävältä, voisiko hoitovastuuta koirasta jakaa jonkun toisen kanssa niin, että sinä huolehtisit viikonlopun. Tämä järjestyy. Myöhemmin tulee tilanne, jossa iäkästä äitiäsi täytyisi käydä vilkaisemassa kotonaan, mutta et pääse paikalle. Kysyt tuolta lähellä asuvalta ystävältäsi, voisiko hän mennä. Ystävä ei itse pääse juuri tuolloin paikalle, mutta hän ehdottaa, voisiko hänen miehensä käydä katsomassa äitiäsi tai sitten ystävä pääsisi paikalle myöhemmin illalla.

Hyviä esimerkkejä. On yllättävää, että monet käsittävät, että pitäisi auttaa samalla tavalla takaisin kuin ystävä on auttanut itseään. Sitten iskee pakokauhu, enhän minä osaa, ehdi... Muutenkin tuntuu, että on todella paljon ihmisiä, joilla on hukassa asioiden näkeminen laajemmin. Takerrutaan joihinkin yksityiskohtiin tai tapahtumiin. 

Itse olen huono leipomisessa ja muissakin kotitöissä, sanotaan nyt, että laiskakin niissä kun asun yksin. Mutta voin auttaa jossain muissa asioissa kuin kotitaloden käytännön asioissa. 

Jos ystävä tuo minulle leipomaansa pullaa voin hoitaa tai ulkoiluttaa hänen kissaansa tai koiraansa, esimerkiksi. Jos ystävä ompelee verhoni voin lähteä hänen kanssaan mökille tekemään kevättöitä, esimerkiksi. Jne. 

Tämä. Lisäksi se, kun joku vetosi siihen, että auttajalla ei välttämättä ole taitoa tai voimavaroja auttaa.

Kun kyse ei ole jatkuvasta auttamisesta ja vaan yksittäisistä tilanteista, niin minusta ei ole kohtuutonta ajatella, että auttaakseen ihminen joustaa omalta puoleltaan ystävänsä tai muun läheisen hyväksi vähän aikaa. Pitkäaikainen auttaminen on eri juttu, mutta yleensä ihmisellä riittää energiaa edes vähän. Auttamistakin on monenlaista. Vaikkei voisi auttaa juuri 100 % toivotulla tavalla, voi muuten olla avuksi. Esimerkkejä:

x Ilta on jo pitkällä, ystävä on kipeänä niin huonossa kunnossa, ettei saa laitettua lapsilleen ruokaa ja jääkaappi on tyhjä. Paikkakunnalla ei ole juuri tuossa tilanteessa saatavilla kauppakassipalvelua/kotiinkuljetusta ruoalle. Toinen voi auttaa ystäväänsä monella eri tavalla:

-ystävä voi käydä toisen puolesta kaupassa, ostaa vaikka valmisruokaa ja viedä ruokakassin oven taakse

-ystävä voi kokata makaronilaatikon tms ja viedä sen oven taakse

-ystävä voi selvittää toisen puolesta, järjestyisikö jostakin paikasta poikkeuksellisesti ruoan kotiinkuljetus

x Ystävä soittaa ja kertoo lemmikkinsä kuolleen. Ystävä on menetyksestä aivan surun murtama. Toinen voi auttaa ystäväänsä monella tavalla:

-ystävä voi mennä toisen luokse tueksi ja auttaa arjen askareissa, esim. ruoanlaitossa, jos ne eivät surun vuoksi luonnistu

-ystävä voi hoitaa lemmikin kuolemaan liittyviä järjestelyjä toisen puolesta

-jos ystävä ei pääse nyt paikalle, hän voi saapua toisen luokse esim. seuraavana päivänä. Tällaisessakin tilanteessa toinen voi soittaa ystävälle ja olla etänä tukena.

Aika harvoin on tilanne, että toisella ei olisi mitään mahdollisuutta auttaa. Jos ei pääse paikalle, voi olla henkisesti etänä tukena. Tämä on silloinkin validi vaihtoehto, jos itse on vaikka keuhkokuumeessa/pyörätuolissa/laskettumatkalla tai muuten tilanne on sellainen, ettei voi konkreettiseksi avuksi mennä. Aina on kuitenkin joku tapa, miten toista voi tukea edes vähäsen. Hämmentää tässä keskustelussa, miten moni ajattelee, että vaihtoehtoina on vain tietyllä tavalla auttaminen tai täysi vetäytyminen. Minusta on ihan relevanttia myös kysyä: miksi väliaikaisesti ei voi joustaa ja olla tukea tarvitsevaa läheistään varten?

Ei  äkillinen yleisauttaminen  mitään ystävyyttä tarvitse.  Ei ennen eikä  jälkeen.  Inhimillisyyttä vain. 

Toisilla on tuollaisia ongelmia ja toisilla ei ole edes ketään nais kaveria kuten minulla.T: kiltti mies

Mutta jos nykykyään ystävienkin yleisauttaminn on liian vaativaa niin mistä kuvittelette ne inhimilliset muut auttajat ilmestyvän? Vielä vähemmän näitä yleisihmisiä on saatavissa kun apua tarvitsee. 

Vierailija kirjoitti:

Toisilla on tuollaisia ongelmia ja toisilla ei ole edes ketään nais kaveria kuten minulla.T: kiltti mies

Kaveeraa toisten kilttimiesten kanssa. Ymmärrätte toisianne. 

Vierailija kirjoitti:

Mutta jos nykykyään ystävienkin yleisauttaminn on liian vaativaa niin mistä kuvittelette ne inhimilliset muut auttajat ilmestyvän? Vielä vähemmän näitä yleisihmisiä on saatavissa kun apua tarvitsee. 

Ystäviä ja tuttavia pitää olla sen verran laaja verkosto, että löytyy ihmisiä. Tai sitten panostaa muutamaan suhteeseen, jossa tietää, että asiat menee sopivasti yhteen kumpaankin suuntaan. 

Mutta kuinka usein päädytte tilanteeseen, jossa tarvitsette apua? Eihän se ole ystävyyden pääasia, vaan suurin osa on muuta.