Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (886)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tarjoudut ap muuttoavuksi? Keski-ikäiset ottaa ammattilaiset hoitamaan muuton. Herättää epäilyksiä tarjota apua jota ei olla pyydetty eikä olla vailla.
Vähän sama kuin tarjoutuisit pesemään jonkun puolitutun ikkunat. Hemmetin outoa ja herättää kysymyksen motiiveistasi.
Ja miksi tarjoudut itkuolkapääksi vieraalle ihmiselle? Vieläpä pyytämättä? Hemmetin outoa sekin ja taas herää toisella kysymys motiiveistasi. Miksi olet niin kiinnostunut melko vieraan ihmisen asioista? Ei kukaan kaipaa tukea vieraalta.
Muutenkin aikuiset osaa pyytää apua jos tahtovat sitä. Tuolla tyrkyttämisellä et saa mitään hyvää aikaan. Asetat sen toisen alapuolellesi kun lähdet siitä, että se ei selviä muutosta ilman puolitutun apua.
Aivan sairasta miten ajattelet! Siis mitä ihmettä???? Mehän eletään täällä toisiamme varten!
Jos mentaliteetti on tosiaan tämä niin en yhtään ihmettele että suomessa kaikki on pahooinvoivia, syrjäytyneitä, tunnevammaisia ja mikään ei kukoista.
Semmoiset sairausdiagnoosit sieltä tuntemattomalle sitten, ja tunnevammadiagnoosi koko kansalle.
Itse ymmärsin tuon siteeratun kommentin niin, että on vaaran merkki jos tuntematon tarjoutuu muuttoavuksi ja vaikka ikkunanpesijäksi. Nykyään pitää ottaa huomioon, että tuntemattomalla tarjoutujalla voi olla koti-irtaimistovarkaus mielessä - erityisesti toki silloin, jos tuntematon tarjoutuja on miespuolinen eikä keski-ikäinen nainen kuten ap, mutta kaikilla keski-ikäisillä naisillakaan ei ole puhtaat jauhot pussissa niin sanotusti. Terve varovaisuus on paikallaan.
Jos nyt ei konkreettisista esineverkauksista puhuta, niin tuntemattoman lohduttava olkapääkin voi olla siinä ja siinä, että kannattaako ottaa vastaan. Tuntematon lohduttaja voi olla "machiavelli" ja käyttää saamiaan tietoja hyväkseen. Arkaluontoisista asioista juoruajia on tullut vastaan, ja siksi ainakin itse pidän varani keneltä haen vertaistukea. Eikä tällä terveellä varovaisuudella ole mitään tekemistä sairauden tai tunnevamman kanssa, vaikka sinä hakkaisit kommenttikenttään kuinka monta huuto- ja kysymysmerkkiä tahansa,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tunnustan olevani ripustautuja. En oikein tiedä mistä se johtuu. Olen aina ollut. Minun on ollut kai vaikea tutustua tai olen kokenut jotain huonommuutta, että jos joku on sitten halunnut olla kaverini, niin en ole sitten osannut aktiivisesti etsiä lisää kavereita, vaan olen ollut tämän yhden kaverin varassa. Rohkeutta varmaan vieläkin puuttuu, mutta ainakin nyt huomaan tämän piirteen itsessäni ja yritän keventää tätä piirrettä itsessäni. Tai ei ne kaverit ole sitä ehkä edes huomanneet, olen vaan paljon sillä välillä ollut yksin, kun kavereilla on ollut muuta tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseäni ihmetyttää, miten tässä ketjussa kuvitellaan, että kaikki "vähemmän suositut" osapuolet olisivat jotenkin rajattomia. Eivät ole. En minä soittele/viestittele ystäville jatkuvasti (joidenkin kanssa laitetaan puolin ja toisin viestiä viikoittain, toisten kanssa joidenkin kuukausien välein). Näkeminen kasvokkain ei ole mitään kalenteripuuhaa x kertaa vuodessa, vaan elää aikataulujen mukaan. Kyllä sitä yhteistä aikaa tai yhteydenpitoa on hyvä olla edes joskus - muuten ystävyys kuivuu kasaan.
Sekin turhauttaa, kun aina ajatellaan, että ihmiset kyselisivät jotain todella asiatonta. En minä kysele toisilta mitään mulkeroa. Jos hyvä ystävä on kertonut vaikka parisuhdekriisistä ja kertoo käyneensä parisuhdeterapeutilla, niin voin kysyä, että millainen fiilis käynnistä jäi ja oliko ymmärtäväinen terapeutti. Ei minulle tarvitse avata tarkemmin keskustelun sisältöä tai parisuhdekriisin käänteitä, ellei ystävä itse oma-aloitteisesti tee niin. Tai jos ystävä on kertonut miehensä pettäneen, niin en minä mene kyselemään, että vieläkö Mikolla on se toinen nainen. Sen sijaan kysyn, miten ystävä jaksaa.
Voisitteko olla leimaamatta meitä vähemmän suosittuja osapuolia ikäviksi ihmisiksi? Moni meistä on ihan tavallinen, vaikka ystäviä onkin vähän.
Olen ihan varma, että on monia yksinäisempiä ihmisiä, joiden ongelma ei ole rajattomuus. Mutta maksatte hintaa siitå tuhosta, mitä rajattomat aiheuttavat. Ihmiset tulevat varovaisiksi. Tämä ketju ilmentää ongelmaa liiankin hyvin.
Ja tämä ehkä selittää, miksi joku yksinäinen mieluummin hakee ystävyyttä joltain, jolla on jo paljon ystäviä. Jos on paljon ystäviä, ei todennäköisesti ole rajaton. Terve yksinäinen rajoja kunnioittava ihminen ei halua olla tekemisissä rajattoman kanssa yhtään sen enempää kuin monia ystäviä omaava.
Meillä on pelipiireissä eräs joka valittaa ettei hänen kanssaan haluta pelata, mutta hän itse haluaa pelata lähinnä suosittujen ihmisten kanssa. Tuo on hieman rasittavaa, yksinäiset voisivat mielestäni antaa mahdollisuuden muillekin yksinäisille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tarjoudut ap muuttoavuksi? Keski-ikäiset ottaa ammattilaiset hoitamaan muuton. Herättää epäilyksiä tarjota apua jota ei olla pyydetty eikä olla vailla.
Vähän sama kuin tarjoutuisit pesemään jonkun puolitutun ikkunat. Hemmetin outoa ja herättää kysymyksen motiiveistasi.
Ja miksi tarjoudut itkuolkapääksi vieraalle ihmiselle? Vieläpä pyytämättä? Hemmetin outoa sekin ja taas herää toisella kysymys motiiveistasi. Miksi olet niin kiinnostunut melko vieraan ihmisen asioista? Ei kukaan kaipaa tukea vieraalta.
Muutenkin aikuiset osaa pyytää apua jos tahtovat sitä. Tuolla tyrkyttämisellä et saa mitään hyvää aikaan. Asetat sen toisen alapuolellesi kun lähdet siitä, että se ei selviä muutosta ilman puolitutun apua.
Aivan sairasta miten ajattelet! Siis mitä ihmettä???? Mehän eletään täällä toisiamme varten!
Jos mentaliteetti on tosiaan tämä niin en yhtään ihmettele että suomessa kaikki on pahooinvoivia, syrjäytyneitä, tunnevammaisia ja mikään ei kukoista.
Semmoiset sairausdiagnoosit sieltä tuntemattomalle sitten, ja tunnevammadiagnoosi koko kansalle.
Itse ymmärsin tuon siteeratun kommentin niin, että on vaaran merkki jos tuntematon tarjoutuu muuttoavuksi ja vaikka ikkunanpesijäksi. Nykyään pitää ottaa huomioon, että tuntemattomalla tarjoutujalla voi olla koti-irtaimistovarkaus mielessä - erityisesti toki silloin, jos tuntematon tarjoutuja on miespuolinen eikä keski-ikäinen nainen kuten ap, mutta kaikilla keski-ikäisillä naisillakaan ei ole puhtaat jauhot pussissa niin sanotusti. Terve varovaisuus on paikallaan.
Jos nyt ei konkreettisista esineverkauksista puhuta, niin tuntemattoman lohduttava olkapääkin voi olla siinä ja siinä, että kannattaako ottaa vastaan. Tuntematon lohduttaja voi olla "machiavelli" ja käyttää saamiaan tietoja hyväkseen. Arkaluontoisista asioista juoruajia on tullut vastaan, ja siksi ainakin itse pidän varani keneltä haen vertaistukea. Eikä tällä terveellä varovaisuudella ole mitään tekemistä sairauden tai tunnevamman kanssa, vaikka sinä hakkaisit kommenttikenttään kuinka monta huuto- ja kysymysmerkkiä tahansa,
Ymmärsin kyseisen kommentin samalla tavalla kuin sinäkin. Kaikilla ystävällisillä entuudestaan tuntemattomilla ei ole puhtaat jauhot pussissaan ja siksi useimmat ovat hieman varautuneita kohdatessaan poikkeuksellisen avoimen, avuliaan ja innokkaan uuden tuttavuuden. Suurin osa on varmasti peruskohteliaita ja -ystävällisiä, kuten itsekin olen, mutta en esimerkiksi kutsu ketään kotiini heti alussa enkä kerro yksityisasioistani kovin tarkasti. Se ei läheskään aina näy päälle päin, onko kyseessä vilpitön sielu vai joku, joka haluaa jollain tapaa hyötyä minusta. Ääritapauksessa kyseessä voi olla persoonallisuudeltaan häiriintynyt ja pakkomielteinen ihminen. Tällaisiin riskeihin varautuminen ei ole mitään tunnevammaisuutta tai empatian puutetta vaan tervettä järkeä. Jos tämä innokas tutustuja itse on puhtain aikein liikkeellä, hän ymmärtää kyllä, että toiset ovat hitaammin lämpiäviä ja muuttoavun. ym ollessa kyseessä ehkä mieluummin ostavat tarvittavat palvelut joltain firmalta.
Vierailija kirjoitti:
Mua hämmentää. Ihan pienillekin lapsille opetetaan, että ystävyyden tulisi olla vastavuoroista, toisia kohtaan olla kilttejä ja huomioivia. Sitten tällä palstalla aikuiset toteavat, että ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei ole mitään velvollisuutta kuunnella ystävää, ei tarvitse nähdä ja yhteyttä voi pitää, jos siltä sattuu tuntumaan. Ei ole mitään syytä olla toisille kiltti ja mukava. En ihmettele, että Suomessa on paljon yksinäisyyttä ja huonosti voivia ihmisiä.
En minä ole lukenut täällä kuvaamiasi väitteitä. Useampi on kirjoittanut, että heillä on ystävyyksiä, jotka ovat kestäneet pidempiä taukoja. Siitäkin on puhuttu, ettei vaatimalla saa ystävyydestä syvempää eikä tapaamisia voi pakottaa. Joustavuus ja sallivuus eivät tarkoita yksipuolisuutta. Pahaa mieltä tuottavaan ihmissuhteeseen ei kannata jäädä. Jos kuitenkin kaikkialla tulee se oma paha mieli vastaan, on parempi etsiä ammattiapua kuin loukkaantua ympäröiville ihmisille siitä, etteivät he tuo helpotusta oloon tai tarjoydu saataville 24/7.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.
Arjessa pitäisi olla useampi läheinen, jolta voi pyytää ja saa apua vaikeassa paikassa. Sellaisia ihmisiä, jotka voivat aidosti auttaa ilman että heidän omista voimavaroista se on liikaa pois.
Vierailija kirjoitti:
Mua hämmentää. Ihan pienillekin lapsille opetetaan, että ystävyyden tulisi olla vastavuoroista, toisia kohtaan olla kilttejä ja huomioivia. Sitten tällä palstalla aikuiset toteavat, että ystävyyden ei tarvitse olla vastavuoroista, ei ole mitään velvollisuutta kuunnella ystävää, ei tarvitse nähdä ja yhteyttä voi pitää, jos siltä sattuu tuntumaan. Ei ole mitään syytä olla toisille kiltti ja mukava. En ihmettele, että Suomessa on paljon yksinäisyyttä ja huonosti voivia ihmisiä.
Ystävään halutaan pitää yhteyttä, ei sitä tehdä velvollisuudesta. Aito ystävyys kestää senkin, että välillä on pidempiä taukoja ja ystävyys muuttuu elämäntilanteiden mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.
Tämä oli hyvä viesti. Tämän ketjun luettuani tuntuu että minulla on ollut elämästä kovin erilainen kokemus juuri syvän yksinjäämisen kokemuksen vuoksi, jota olen kokenut varhaislapsuudesta lähtien. Ei ole läheisiä sisaruksia, sukulaisia, lapsuudenperhettä, eikä ole ikinä ollutkaan. Olen sitten ilmeisesti hieman naiivistikin ajatellut, että voisin löytää läheisiä ystäviä jotka täyttäisivät tätä puuttuvaa "perhe aukkoa" sisimmässäni. Puhutaan "valitusta perheestä".
Olen oman elämänkokemukseni myötä oppinut mielestäni myös hyvin positiivisia ja arvokkaita asioita elämästä ja ihmisyydestä, empatiasta ja aidon läsnäolon tärkeydestä. Tiedän millaista on kärsiä yksin kun elämässä on vaikeaa, enkä toivo sitä kenellekään. Mielestäni minulla olisi paljon oman perspektiiviini tuomaa viisautta ja ehkä erilaisia näkökulmia asioihin kuin ihmisillä joilla samaa kokemusta ei ole. Yksinolon tabun vuoksi on kuitenkin yleensä pidettävä suu visusti supussa (itsesensurointi). Täten joudun myös luomaan hieman valheellisen kuvan itsestäni, joka seisoo myös syvempien ystävyyksien kehittymisen tiellä.
Harmittaa tässä ketjussa ilmenevä leimaus/halveksunta yksinäisyyttä ja itseä ehkä "traumatisoituneempia" ihmisiä kohtaan. Kuin ystäväksi kelpuutettaisiin vain "valmiit" ja täysin tasapainoiset ihmiset. Ollaa hyvin hyvin, hyvin herkkiä pienille sosiaalisille "virheille". On muitakin ihmisen kohtaamis- ja ystävyystaitoja joissa kehittyä, kuin rajattomuus, minkä ympärillä tämä ketju on vahvasti pyörinyt. Monilla olisi kehitettävää erilaisuuden sallimisessa ja siinä ettei oleta aivan liikaa muista hyvin hyvin pienten tietomurusten perusteella. Oman seuransa saa valita kuten tahtoo, mutta itse ainakin nautin siitä kun aidosti opin jotain uudenlaista perspektiiviä erilaiselta ihmiseltä elämästä.
Tietty jos on ollut onnekas ja oma perhelaari ja "sosiaalisuuslaari" on vain täynnä jo, on ymmärrettävää ettei aika ja energia välttämättä riitä uusien syvien ystävyyksien kehittämiseen sillä ajanhetkellä.
Samaa mieltä kanssasi. Lisäisin myös tuohon loppuun sen, että jos on jo oma perhe- ja sosiaalisuuslaari täynnä, ei sitä oikeasti täysin käsitä, millainen yksinäisen todellisuus voi olla. Ei yksinkertaisesti ole niitä sukulaisia, perheenjäseniä tai ystäviä. Sama, kuin lapsiperhearkea elävä ei voi täysin käsittää tahattomasti lapsettoman surua tai tahattomasti lapseton täysin käsittää lapsiarkea elävän tuskailua lasten haasteiden kanssa. Jotain siitä voi ymmärtää, mutta ei kaikkea. Sosiaalisesti hyväosaiset myös usein ajattelevat, että ystävystyminen on vain ihmisen omista taidoista kiinni. Ei ole. Monet ihanat ihmiset ovat ilman ystäviä, kun oikeita ihmisiä ei osu kohdalle.
Kyllä minä kadehdin sitä, kun joillakin on jo valmiiksi hyvät perhesuhteet ja sitten vielä paljon tiiviitä ystävyyssuhteita. Tai heitä, joilla ei sitä sukua ole, mutta tuo "chosen family" - ystävistä valittu perhe on ympärillä suuri ja tiivis. Nämä ihmiset ovat todella onnekkaita. Toki ovat tehneet ja tekevät työtä sosiaalisen elämän eteen. Olisin valmis itsekin tekemään, jos elämässäni olisi samalla tavalla tiiviit ystäväverkot. Ei vain valitettavasti ole. Nyt elän vielä sen verran väsyttävää vaihetta, etten jaksa minulle normaaliin tapaan tutustua hyvin aktiivisesti uusiin ihmisiin, niin ei niitä ystävyksiä pääse syntymäänkään.
Suurin haaste lienee löytää sellaiset ihmiset, jotka myös haluavat "chosen familyn".
Ja vielä sinun kanssasi.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.
Tämä oli hyvä viesti. Tämän ketjun luettuani tuntuu että minulla on ollut elämästä kovin erilainen kokemus juuri syvän yksinjäämisen kokemuksen vuoksi, jota olen kokenut varhaislapsuudesta lähtien. Ei ole läheisiä sisaruksia, sukulaisia, lapsuudenperhettä, eikä ole ikinä ollutkaan. Olen sitten ilmeisesti hieman naiivistikin ajatellut, että voisin löytää läheisiä ystäviä jotka täyttäisivät tätä puuttuvaa "perhe aukkoa" sisimmässäni. Puhutaan "valitusta perheestä".
Olen oman elämänkokemukseni myötä oppinut mielestäni myös hyvin positiivisia ja arvokkaita asioita elämästä ja ihmisyydestä, empatiasta ja aidon läsnäolon tärkeydestä. Tiedän millaista on kärsiä yksin kun elämässä on vaikeaa, enkä toivo sitä kenellekään. Mielestäni minulla olisi paljon oman perspektiiviini tuomaa viisautta ja ehkä erilaisia näkökulmia asioihin kuin ihmisillä joilla samaa kokemusta ei ole. Yksinolon tabun vuoksi on kuitenkin yleensä pidettävä suu visusti supussa (itsesensurointi). Täten joudun myös luomaan hieman valheellisen kuvan itsestäni, joka seisoo myös syvempien ystävyyksien kehittymisen tiellä.
Harmittaa tässä ketjussa ilmenevä leimaus/halveksunta yksinäisyyttä ja itseä ehkä "traumatisoituneempia" ihmisiä kohtaan. Kuin ystäväksi kelpuutettaisiin vain "valmiit" ja täysin tasapainoiset ihmiset. Ollaa hyvin hyvin, hyvin herkkiä pienille sosiaalisille "virheille". On muitakin ihmisen kohtaamis- ja ystävyystaitoja joissa kehittyä, kuin rajattomuus, minkä ympärillä tämä ketju on vahvasti pyörinyt. Monilla olisi kehitettävää erilaisuuden sallimisessa ja siinä ettei oleta aivan liikaa muista hyvin hyvin pienten tietomurusten perusteella. Oman seuransa saa valita kuten tahtoo, mutta itse ainakin nautin siitä kun aidosti opin jotain uudenlaista perspektiiviä erilaiselta ihmiseltä elämästä.
Tietty jos on ollut onnekas ja oma perhelaari ja "sosiaalisuuslaari" on vain täynnä jo, on ymmärrettävää ettei aika ja energia välttämättä riitä uusien syvien ystävyyksien kehittämiseen sillä ajanhetkellä.
Samaa mieltä kanssasi. Lisäisin myös tuohon loppuun sen, että jos on jo oma perhe- ja sosiaalisuuslaari täynnä, ei sitä oikeasti täysin käsitä, millainen yksinäisen todellisuus voi olla. Ei yksinkertaisesti ole niitä sukulaisia, perheenjäseniä tai ystäviä. Sama, kuin lapsiperhearkea elävä ei voi täysin käsittää tahattomasti lapsettoman surua tai tahattomasti lapseton täysin käsittää lapsiarkea elävän tuskailua lasten haasteiden kanssa. Jotain siitä voi ymmärtää, mutta ei kaikkea. Sosiaalisesti hyväosaiset myös usein ajattelevat, että ystävystyminen on vain ihmisen omista taidoista kiinni. Ei ole. Monet ihanat ihmiset ovat ilman ystäviä, kun oikeita ihmisiä ei osu kohdalle.
Kyllä minä kadehdin sitä, kun joillakin on jo valmiiksi hyvät perhesuhteet ja sitten vielä paljon tiiviitä ystävyyssuhteita. Tai heitä, joilla ei sitä sukua ole, mutta tuo "chosen family" - ystävistä valittu perhe on ympärillä suuri ja tiivis. Nämä ihmiset ovat todella onnekkaita. Toki ovat tehneet ja tekevät työtä sosiaalisen elämän eteen. Olisin valmis itsekin tekemään, jos elämässäni olisi samalla tavalla tiiviit ystäväverkot. Ei vain valitettavasti ole. Nyt elän vielä sen verran väsyttävää vaihetta, etten jaksa minulle normaaliin tapaan tutustua hyvin aktiivisesti uusiin ihmisiin, niin ei niitä ystävyksiä pääse syntymäänkään.
Suurin haaste lienee löytää sellaiset ihmiset, jotka myös haluavat "chosen familyn".
Ja vielä sinun kanssasi.
Tämäkin. Pitäisi siis ensin miettiä, millainen minä olen ja mitä annettavaa minulla olisi toiselle ihmiselle. Ja sen jälkeen miettiä, mistä löytää sellainen ihminen, joka kaipaa elämäänsä juuri minun kaltaistani ihmistä. Eikä niinpäin, että mitä minä toiselta ihmiseltä edellytän ja haluan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävyys on vaikea laji. Itse olen lähellä 50 v. ikävuotta ja ystäviä tapaan vähemmän kuin koskaan. En jaksa. Ei minulla muuta selitystä ole.
Naapuri on ystäväni, ollaan kohta 20 vuotta asuttu naapureina. Silloin kun tutustuttiin, käytiin useamman kerran viikossa lenkillä tai salilla. Tehtiin myös reissuja, esim. Tallinnaan. Silloin nuo hetket olivat tärkeitä, koska ne tarjosivat lepoa perheestä ja työstä. Etenkin silloin kun olin äitiyslomalla kotona 15 vuotta sitten, oikein nautin, jos voitiin kahvitella yhdessä tai pääsi lenkille välillä ystävän kanssa.
Oli muitakin ystäviä kuin naapuri, joiden kanssa tapasin säännöllisesti. Olen kuitenkin itse muuttunut. Naapuria näen välillä ja vaihdetaan muutama sana. Joskus käydään teatterissa, elokuvissa tai jossain muussa kulttuurimenossa. Ei enää käydä yhdessä lenkillä. Käyn nimittäin nykyisin yksin. Kun tulen töistä, teen ruuan, syödään perheen kansss ja tarvittaessa kuljetan lapsia harrastuksiin. Usein lähden ulkoilemaan klo 18-19 välillä yksin, lenkille, pihatöihin tai talvella hiihtämään, kesällä myös pyöräilen.
Jotenkin ikä on lisännyt tarvetta olla yksin. Mieheni sisko on minulle tärkeä, mutta hänenkin kanssaan nykyisin enimmäkseen vain soittelen. Hän on nuoremman lapseni kummitäti, ja siksi tavataan säännöllisesti syntymäpäivillä ja kyläillään jouluna. Se riittää. Ehkä sitten joskus jos työura loppuu ja elän niin pitkään, että pääsen eläkkeelle, tulee taas tarve viettää aikaa ystävien kanssa, siis ehkä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Enpä minä sitä sen enempää kommentoinutkaan. Tein vain huomion, että puhuit itse ihan eri asiasta.
Monesti yksinäisyydelläkin tarkoitetaan eri asioita. Yksi kokee, että kun on riittävä määrä sosiaalista kanssakäymistä, ei tunne itseään yksinäiseksi. Toinen taas kokee, että jos ei ole "sielunsiskoa " tai "sielunkumppania", tuntee itsensä yksinäiseksi.
Toki. Yleinen toteamushan on, että ryhmässäkin voi kokea yksinäisyyttä ja yksin ollessa taas ei. Oman kokemuksen mukaan koen myös, että mitä läheisempi ja tiiviimpi ystävyyssuhde on sitä alttiimpia ne ovat myös haavoittumaan ja näin ollen myös katkeamaan. Ehkä tällöin niihin ujuttautuu helpommin epäterveitä piirteitä, joka saa aikaan konflikteja?
Omien kokemusteni mukaan, jos läheinen ihmissuhde alkaa kääntyä epäterveille urille, niin sitä ei heti huomaa ja sitten kun huomaa ja alkaa kaivata muutosta, niin sitä on todella vaikea kääntää enää terveeksi suhteeksi. Ihmiset urautuvat keskenään olemiseen tietyllä tavalla ja mallia on vaikea vaihtaa. Tai ei vaan haluta enää yrittää sen ihmisen kanssa, kun on kertynyt liikaa negativiisia tunteita painolastiksi. Helpompi antaa koko suhteen mennä.
Parasta siis opetella tunnistamaan niitä itselle tyypillisiä epäterveitä piirteitä ja välttää niitä alusta alkaen.
Tästä olen samaa mieltä. Ehkä tosiaan jotkut muuttuvat sitten sen myötä myös kovin varovaisiksi uusissa kaveruus- ja ystävyyssuhteissa. Sitten tulee näitä sivuutetuksi kokemuksen fiiliksiä. Silloin voi toisaalta tuomita muita aika helpostikin, kun täälläkin esimerkiksi monet ovat sanoneet että tunnistavat kun toinen jotenkin yrittää liikaa, vaikuttaa feikiltä ja ripustautujalta jne. Siinä on tämän tulkitsijan omaakin painolastia mukana, eikä se tee omista oletetuista havainnoista välttämättä oikeasti myöskään yksiselitteisesti totta.
Tämä. Ihmiset myös pyrkivät rakentamaan yhteyttä eri tavoin, toiset negatiivisen, eli lähinnä valittamisen, asioiden ja ihmisten vihaamisen ja ylimielisen, itsen ylentävän kritiikin kautta, kun taas toisten lähelle pääsyn ensiaskel käy positiivisen optimistisen innostuksen kautta. Turha varmaan mainita kumpi vaikuttaa kumman silmiin feikiltä, vaikka olisivatkin vain eri maata ja puhuisivat eri kieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen kokenut nämä ketjussakin esille nousseet asiat kipeiksi:
-Jos toinen ystävistä toivoisi tiiviimpää tapaamista, ei käytännössä koskaan ole mahdollisuutta tiiviimpiin tapaamisiin. Jos toinen osapuoli ei tiiviimpiä tapaamisia toivo, on asiaa ihan turha pyytääkin. Oma kokemus on ollut, että jos toiselle kertoo haluavansa nähdä useammin (vaikka neljästi vuodessa aiemman kahden kerran sijaan), niin tämä yleensä vain etäännyttää toista osapuolta entisestään.
-Jos toinen ystävistä kaipaa etäisyyttä ihan muuten vain (ilman, että on mitään elämäntilanteen tuomaa syytä), ei toinen osapuoli voi sille mitään. Voi olla todella kipeä kokemus, jos olette ensin olleet läheisiä ystäviä ja paljon tekemisissä ja toinen sitten yksipuolisesti päättää ottaa etäisyyttä. Sama kuin edellisessä kohdassa: vaikka asian ottaisi kauniisti esille, ei se koskaan tuo toista taas lähemmäksi.
Eikä se aina ole sen etäännytettävän osapuolen "syy", että hän olisi jotenkin huono ystävä. Toinen voi vain yksinkertaisesti kyllästyä ja kaivata muuta seuraa.
Minulla on ollut ystäviä, joiden seurassa muutun epätoivoiseksi ja ripustautuvaksi. Heidän kohdallaan on ollut kyse sellaisesta kulissiystävyydestä, jossa tavataan tai ylipäätään puhutaan 2-3 kuukauden välein, mutta sitten hoetaan koko ajan miten tärkeitä ystävyksiä ollaan ja kerrotaan kaikille, että me olemme ystäviä. Sitten kun joskus vaikeassa elämäntilanteessa koitin vähän useammin ottaa yhteyttä, tuli sellainen olo, että olen kauhea ripustautuja ja he pitävät minua säälittävänä.
Nykyisistä ystävistä tiedän, että voisin soitella kenelle vain koska vain ja he vastaisivat. Sen takia ei tarvitsekaan koko ajan soitella tai miettiä, että pitääkö tuo minusta ylipäätään vaan voidaan mennä kunkin rytmin mukaan. Etäisempiä tuttuja minulla on paljon ja aina silloin tällöin voi nähdä.
Kauheita ystävyyksiä olen käynyt muutaman läpi. Nytkin alkaa epäilyttää, että miten kestävällä pohjalla on uusi ystävyys, jossa alun jälkeen onkin käynyt ilmi, että toinen haluaa koko ajan puhua siitä, miten kauheaa kaikki on ja miten meitä vastaan varmasti vehkeillään jotain töissä. Viimeksi kun en heti vastannut puhelimeen vaan soitin takaisin vasta seuraavana päivänä, hän aloitti puhelun kertomalla, että miten ihanaa oli kun hän oli naapurinsa luona, on ihana, että on ystäviä, jotka ovat läsnä ja lähellä. En sanonut mitään, mutta tuntui, että hän yritti syyllistää minua siitä, etten vastannutkaan heti, kuten yleensä. Tällainen aiheuttaa suhteissa vaikeuksia, jos ei saa säädellä yhtään etäisyyttä ilman että toinen loukkaantuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maailmassa on sellainen virhe, että mitä vähemmän seuraa jaksaisit, sitä varmemmin sitä saat. Tämä on nurinkurista. Miksi ihmiset hakeutuvat mieluummin sen luo, jolla naama norsunvitulla kuin sen luo, joka heille hymyilee.
Vierailija kirjoitti:
Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.
Tein saman huomion. Jokaisessa lukemassani tähän ketjuun kirjoitetussa viestissä, jossa sanotaan etteivät he liiemmin kaipaa ystäviltä ja muilta ihmisiltä oikein minkäänlaista tukea ja huomiota sanovat kuitenkin, että saavat kaiken tarvitsemansa puolisolta. Aivan, eli todellisuudessa heillä on jatkuvasti arjessaan kohde, jonka kanssa jakaa ne asiat. Minusta on aika tekopyhää vähätellä muiden ystävien ja seuran kaipuuta vähän siihen malliin, että kun en minäkään mitään kaipaa, vaikka oikeasti saa ikään kuin aivan huomaamatta täytettyä sosiaaliset tarpeensa puolisolta/perheeltä. On todella helppo sokeutua toisten tarpeille, kun pitää itsestään selvyytenä omiaan.
Symppaan edellistä kirjoittajaa, tuntuu kurjalta, jos parisuhteelliset vähättelevät ystävyyssuhteiden merkitystä. He saattavat kuitenkin saada omista ystävyyssuhteistaan juuri sen mitä hakevat, heillä on vain erilaiset tarpeet.
Olen itse opetellut vasta vähän myöhään sen, että missä tilanteissa sopii puhua syvällisesti ja missä ei. Ennen olin sellainen suoraan suohon missä tilanteessa vain, mutta jossain vaiheessa tajusin, ettei kellään ole kivaa, jos yritän puhua yökerhossa liian vakavia. Sitten kun opin sen, oli itselläkin kivempaa, kun sai olla ihan rennosti. Piti vain päästää irti siitä, että kaikki on koko ajan niin vakavaa.
Se on kyllä totta, että seura tuo seuraa. Jos on manipuloivia ja passiivisaggressiivisia ihmisiä elämässä, he vievät kaiken ilon, itsetunnon ja tulevaisuudennäkymät omasta elämästä. Silloin kenenkään tavallisenkaan ihmisen seura ei tunnu auttavan, kun toisten vaikutus on niin isosti negatiivinen. Pois vain sellaiset!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun täällä joku kommentoi, miten ei ymmärrä ihmisten kaipaavan ystävältä henkistä tukea työttömäksi jäädessään tai jalka/käsi paketissa ollessaan. Osalle tulee ihan yllätyksenä, että monella ei ole puolisoa, vaan he asuvat ihan yksin. Ei ole (niin hyvässä kunnossa) vanhempia, jotka voisivat olla avuksi. Kaikilla keski-ikäplus ikäisillä ei ole aikuisia lapsiakaan, jotka auttaisivat. Sukulaisia ei ehkä juuri ole tai he asuvat kaukana. Voi siis olla tilanne, ettei siinä arjessa ole ketään, joka kuuntelisi tai auttaisi hädässä. Minusta ei ole ollenkaan kohtuutonta toivoa, että ystävä kuuntelisi työttömäksi jäävän ahdistusta tai kävisi auttamassa jalka/käsi paketissa olevaa ystävää. Eihän se auttaminen tarkoita, että pitää 24/7 olla apuna. Sekin on jo paljon, jos ystävä käy vaikka parin viikon välein imuroimassa/vaihtamassa lakanat/viemässä roskat, jos toinen ei siihen väliaikaisesti kykene.
Tein saman huomion. Jokaisessa lukemassani tähän ketjuun kirjoitetussa viestissä, jossa sanotaan etteivät he liiemmin kaipaa ystäviltä ja muilta ihmisiltä oikein minkäänlaista tukea ja huomiota sanovat kuitenkin, että saavat kaiken tarvitsemansa puolisolta. Aivan, eli todellisuudessa heillä on jatkuvasti arjessaan kohde, jonka kanssa jakaa ne asiat. Minusta on aika tekopyhää vähätellä muiden ystävien ja seuran kaipuuta vähän siihen malliin, että kun en minäkään mitään kaipaa, vaikka oikeasti saa ikään kuin aivan huomaamatta täytettyä sosiaaliset tarpeensa puolisolta/perheeltä. On todella helppo sokeutua toisten tarpeille, kun pitää itsestään selvyytenä omiaan.
Mä en vähättele kenenkään tarpeita, mutta ei pidä hakea toiselta sellaista, mitä tämä ei ole valmis antamaan. Pitää etsiä sellainen, joka on valmis sellaista antamaan ja vielä parempi, jos tarvitsee sinua samalla tavalla kuin sinä häntä. Eikä yhden ihmisen tarvitse täyttää kaikkia tarpeitasi. Yksi voi täyttää yhden, toinen toisen jne.
Mulla on ollut kyllä useita sellaisia uusia ystäviä, jotka on tulleet lyhyessä ajassa tosi läheisiksi, oltu paljon tekemisissä ja tuntunut, että toinen on ihan tosi tosi läsnä omassa elämässä. Nyt yhtä lukuunottamatta jokainen näistä on päättynyt omasta aloitteestani, koska on käynyt ilmi, että toinen onkin kontrolloiva, usein hiukan vainoharhainen ja aivan liian sosiaalinen suhteessa omiin tarpeisiini. En pidä siitä, jos tuntuu, että kuin olisi parisuhteessa ison persoonan kanssa, vaikka todellisuudessa kyse on alle puoli vuotta tuntemastani kaveritason ihmisestä.
Se on toki eri asia, miksi näin käy uudelleen ja uudelleen. Luulen, että olen huomaamattani lähtenyt aina uudelleen samaan dynamiikkaan. Pitkäaikaiset ystävät ovat maltillisempia ja osa jopa ujoja.
Vierailija kirjoitti:
Symppaan edellistä kirjoittajaa, tuntuu kurjalta, jos parisuhteelliset vähättelevät ystävyyssuhteiden merkitystä. He saattavat kuitenkin saada omista ystävyyssuhteistaan juuri sen mitä hakevat, heillä on vain erilaiset tarpeet.
Olen itse opetellut vasta vähän myöhään sen, että missä tilanteissa sopii puhua syvällisesti ja missä ei. Ennen olin sellainen suoraan suohon missä tilanteessa vain, mutta jossain vaiheessa tajusin, ettei kellään ole kivaa, jos yritän puhua yökerhossa liian vakavia. Sitten kun opin sen, oli itselläkin kivempaa, kun sai olla ihan rennosti. Piti vain päästää irti siitä, että kaikki on koko ajan niin vakavaa.
Se on kyllä totta, että seura tuo seuraa. Jos on manipuloivia ja passiivisaggressiivisia ihmisiä elämässä, he vievät kaiken ilon, itsetunnon ja tulevaisuudennäkymät omasta elämästä. Silloin kenenkään tavallisenkaan ihmisen seura ei tunnu auttavan, kun toisten vaikutus on niin isosti negatiivinen. Pois vain sellaiset!
Oletettavasti näin. Ilmeisesti etäämmät/harvakseltaan yhteydessä oleminen sitten helpommin riittää. Totta kai on myös parisuhteessa olevia, jotka vaalivat paljonkin ystävyyssuhteita mutta kyllähän tuo on aika universaalia juttu, että sellainen tiivis ystävyyden tarve helposti jää parisuhteillessa ja perheellistyessä enemmän taka-alalle.
Ja joo seura tuo helposti lisää seuraa ja ihmisiä ympärille. Siksi se yksinäisyys onkin niin vaikea selättää, koska se on niin helposti itseään toteuttava kierre, joka täytyisi jotenkin murtaa.
Aivan sairasta miten ajattelet! Siis mitä ihmettä???? Mehän eletään täällä toisiamme varten!
Jos mentaliteetti on tosiaan tämä niin en yhtään ihmettele että suomessa kaikki on pahooinvoivia, syrjäytyneitä, tunnevammaisia ja mikään ei kukoista.