Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (654)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tuo "maanläheinen" sun mielestä tarkoittaa tai miten se pitää käytöksessä /puheessa näkyä?
No...toinen sana sille on "elämänmakuinen."
Kyllä jotkut pohjatuulen piiskaamat erakkointrovertitkin saavat välillä töitä ylipistolta tai akateemisilta aloilta, mutta pääosin akateemisissa töissä olevilta edellytetään hyviä vuorovaikutustaitoja. Ne on entuudestaan vahvoja Jennoja jotka päättävät mennä jatko-opintoihin.
on yleinen virhekäsitys, että introvertit eivät hallitsisi vuorovaikutustaitoja. He itse asiasa ovat usein erityisen taitavia erilaisten ihmistyyppien kansa kommunikoimisessa. Introverttyshän ei tarkoita sosiaalista estyneisyyttä tai ujoutta, vaan pelkkästään sitä, että hän lataa akkujaan mieluiten yksin ja tarvitsee hiukan yksinoloaikaa sosiaalisten tielnteiden jälkeen (tai arjessa vaikka työpäivän jälkeen)
oman kokemukseni mukaan ne ovat yleensä ekstroverttejä, joilla on ongelmia erilaisten ihmistyyppien kanssa. Eivät oikein osaa olla muiden kuin ekstroverttien kanssa tekemisissä. Heitä alkaa ahdistaa, jos vaikka sosiaalisessa tilanteessa tulee sekunnin pidempi hiljainen tauko kuin normaalisti. Introvertit osaa myös antaa enemmän tilaa työpaikan ujoille ja estyneille ja jos tarpeen, niin ottaa heidät mukaan, koska näkevät paremmin pienemmät sosiaaliset vihjeet ja toisten eleet.
Hiukan on sekaisin nuo sun käsitykset verteistä.
Ei hän sotke. Introvertit voivat oikeasti olla sosiaalisesti äärimmäisen taitavia. Ekstroverteillä todellakin on usein ongelmia kohdata tai olla tekemisissä muiden kuin ekstroverttien kanssa.
Ei pidä paikkaansa, tarkista l ä h t e e s i.
(Outoa sen surointia)
tarkista itse
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.
Yritä sisäistää, että tämä on asia, jota ei voi kenenkään toisen puolesta päättää. Jos toinen ei halua, hän ei halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä.
Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Tuntuu, että tässä eivät ihan ajatukset kohtaa. Jos joku ei halua vuosiin nähdä (entistä/tulevaa entistä) ystäväänsä, niin eihän se iloinen asia ole. Mutta ei häntä myöskään voi pakottaa. Hyviä syitäkin voi olla vaikka kuinka. Mitä siis hylätyn ystävän tässä tulisi tehdä? Saada itkupotkuraivarit? Lähettää ulostekirje hylänneelle ystävälle? Nostaa kanne? Mikään näistä ei tuota ystävyyttä enää pelasta.
Minulla on kymmeniä vuosia säilyneitä ystävyyksiä. Olen vieraillut sairaalassa ja ottanut eronneen luokseni asumaan - koska halusin ja voin, en siksi, että olisi ollut velvollisuus tai pakko. Toivon, että ystäväni kokevat samoin minun suhteeni.
N47En tarkoittanutkaan, että pitäisi pakottaa tai saada itkupotkuraivareita. Mutta ihmettelin ajatusmaailmaa. Ihan yhtälailla on sitten oikeutettua, että se ystävä, jota roikotetaan mukana, niin hänen ei ole pakko tätä hyväksyä. Ystävyys hiipuu ja loppuu, niinhän se usein menee ja saa mennäkin, ei siitä sen kummempaa kuitenkaan tulisi. Täällä vain on ollut paljon vallalla sitä ajatusmaailmaa, että on aivan hyväksyttävää, ettei yhteyttä milloin minkin asian varjolla pidetä tai jakseta tavata ja sitten taas kun itselle sopii tai on tarpeen niin ystävä otetaan pramille. Minusta tämä on rajatonta ja itsekästä käytöstä.
Kuka hyväksyisi tämän keneltäkään, ei pitäisikään, saati jos toinen vielä kutsuu itseään ystäväksi.
Tämä.
Itselläni oli juuri tällainen itsekäs mukanaroikottaja. Oli vuosia, kun nähtiin kerran vuodessa ja yhtenä ei ollenkaan, kun hänellä oli niin paljon muuta eikä jaksanut. Tätä aina selitti ja annoin asian olla, enkä itse KOSKAAN pyytänyt häntä yhtään mihinkään, nähtiin vain aina kun hänelle sopi ja hän sitä ehdotti, lopulta noin 4 kertaa vuodessa.
Kerran sitten kysyin, haluaako hän ollenkaan enää edes nähdä vai lopettaa yhteydenpidon ja kerroin, että itse kaipaisin useammin näkemistä.
Seurauksena oli hirveä raivari, että ei saa VAATIA ja mene etsimään itsellesi ystäviä muualta.
No, en vaatinut yhtään mitään, esitin vain toivomukseni ja kerroin tunteistani. Ei ollut tajunnut, että vuosiin en ollut edes pyytänyt häntä mihinkään, vain hänen ehdoillaan ja aikataulullaan mentiin, mutta tosiaan lähdin sitten etsimään itselleni muualta ystäviä. Itseasiassa olin lähtenyt jo kauan aikaa ennen tuota.
Monella nelikymppisellä on ruuhkavuodet päällä, lapset, harrastukset, työ ja ystävät vievät kaiken ajan.
Olisi ehkä hyvä kuulostella minkälainen se toisen elämäntilanne on ja keskittää sitä energiaa niihin ihmisiin, joilla tilanne on omasi kaltainen.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveri= hengataan , harrastetaan, jutustellaan.
Ystävä= Samat asiat ja lisäksi tunnetaan syvemmällä tasolla.
Mulla on meksikolainen miniä. Kun muutti aikoinaan Suomeen, sanoi, että suomalaisten kanssa on vaikea ystävystyä. Mutta kun ystävystyi, sanoi, että Meksikossa näin läheiset ihmissuhteet ovat sisaruussuhteita tai muita läheisiä sukulaisuussuhteita ja meksikolaiset ystävyyssuhteet taas vastaavat suomalaisia kaveruussuhteita. Me suomalaiset taidetaan arvostaa enemmän muutamaa hyvää ystävää kuin kymmeniä kavereita.
Olen myös huomannut, että monissa kulttuureissa ystävän määritelmä on paljon löyhempi kuin täällä. Itse tykkään enemmän tästä suomalaisesta tyylistä, että kaverilla ja ystävällä on selkeä ero ja että laatu on määrää tärkeämpää. Kaveruussuhteisiin monesti liittyy tiettyä epämääräisyyttä: sitä, kuinka paljon itsestään arvaa kertoa ja onko jotain elämän osa-alueita, jotka on parempi pitää omana tietonaan. Ystävyys on siinä mielessä vapauttavampaa, ettei koko ajan ole painetta näyttää itsestään retusoitua versiota ja kanssakäyminen on aidompaa.
Tällä en tarkoita sitä, että ystävyyssuhteessa olisi mielestäni hyväksyttävää esimerkiksi töksäytellä ystävälle aivan mitä sylki suuhun tuo tai puuttua tämän ei-haitallisiin elämänvalintoihin ystävyyden varjolla. Valitettavasti olen joskus kokenut, että jotkut ihmiset pitävät ystävyyttä vapaalippuna tässä ketjussa kuvailtuun rajattomaan käytökseen. Läheisyys ja rajattomuus eivät ole sama asia, kuten eivät ole rehellisyys ja moukkamaisuuskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää joka kaipaa suoruutta ei:n sanomiseen ja ymmärtämiseen vaikuttaa musta vähän kirkolla olevalta.
Vierailija kirjoitti:
Olen jo pitkään huomannut, että en tajua tämän ajan elämästä ja elämäntyylistä paljon mitään. Nyt kun luen tätä ketjua alan ymmärtää, että en edes halua. Niin ovat tavat ja ihmiset muuttuneet. Somessa ollaan tuntikausia, suunnilleen koko valveillaoloaika. Mutta todelliseen ystävyyteen ei jakseta, ehditä, osata, pystytä, haluta, välitetä, tunneta tarvetta tms. tuskin lainkaan. Ihmisyys ja ihmisten keskinäinen todellinen vuorovaikutus on kadonnut miltei tyystin. Lukuunottamatta ehkä omaan statukseen sopivia "ystäviä". Mutta nekin suhteet toimivat omaan etuun ja sopivaan tasoon perustuen. Kumpikin ymmärtää jutun jujun. Että pääosassa on aina minä itse ja ensisijaisesti mitä minä viitsin ja haluun.
Höpö, höpö.
Itse olen asiakaspalvelutyössä, on ystäviä ja sen lisäksi pitää vielä olla yhteydessä lapsien kavereiden vanhempiin. Päiväkodissa ja koululla on vaikka mitä turhaa ja ylimääräistä toimintaa, urheiluseuroista puhumattakaan.
Sitä aikaa ja energiaa ei vaan riitä jokaiselle ohikulkijalle tai kaiken maailman kissanristiäisiin. Nykyisistäkin kontakteista ja menoista leikkaisin puolet pois, jos se jotenkin olisi mahdollista. Ei ole kyse siitä, että roikkuisin netissä, vaan siitä että haluan itse päättää mitä teen ja kenen kanssa vähäisenä vapaa-aikanani. Tämä on varmaan vaikeaa ymmärtää, jos ei omassa elämässä tapahdu mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä.
Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Tuntuu, että tässä eivät ihan ajatukset kohtaa. Jos joku ei halua vuosiin nähdä (entistä/tulevaa entistä) ystäväänsä, niin eihän se iloinen asia ole. Mutta ei häntä myöskään voi pakottaa. Hyviä syitäkin voi olla vaikka kuinka. Mitä siis hylätyn ystävän tässä tulisi tehdä? Saada itkupotkuraivarit? Lähettää ulostekirje hylänneelle ystävälle? Nostaa kanne? Mikään näistä ei tuota ystävyyttä enää pelasta.
Minulla on kymmeniä vuosia säilyneitä ystävyyksiä. Olen vieraillut sairaalassa ja ottanut eronneen luokseni asumaan - koska halusin ja voin, en siksi, että olisi ollut velvollisuus tai pakko. Toivon, että ystäväni kokevat samoin minun suhteeni.
N47En tarkoittanutkaan, että pitäisi pakottaa tai saada itkupotkuraivareita. Mutta ihmettelin ajatusmaailmaa. Ihan yhtälailla on sitten oikeutettua, että se ystävä, jota roikotetaan mukana, niin hänen ei ole pakko tätä hyväksyä. Ystävyys hiipuu ja loppuu, niinhän se usein menee ja saa mennäkin, ei siitä sen kummempaa kuitenkaan tulisi. Täällä vain on ollut paljon vallalla sitä ajatusmaailmaa, että on aivan hyväksyttävää, ettei yhteyttä milloin minkin asian varjolla pidetä tai jakseta tavata ja sitten taas kun itselle sopii tai on tarpeen niin ystävä otetaan pramille. Minusta tämä on rajatonta ja itsekästä käytöstä.
Kuka hyväksyisi tämän keneltäkään, ei pitäisikään, saati jos toinen vielä kutsuu itseään ystäväksi.
Kyllä, nimenomaan: jos se, miten paljon aikaa toiselta liikenee, ei itselle riitä, on tietenkin täysin oikeutettua päättää ystävyyssuhde.
Se, miten pitkiä taukoja kussakin ystävyydessä ”hyväksytään” on täysin ystävysten välinen, usein sanaton sopimus, tai ei ehkä edes sopimus, vaan lopputulos: kumpikaan ei ole halunnut katkaista ystävyyttä, vaan haluaa jatkaa sitä.
Minä pidän omia läheisiä ystävyyssuhteitani arvokkaina myös siksi, että ne ovat selvinneet monenlaisesta, tauoista, eriparisuuksista, menetyksistä, menestyksistä, ristiriitatilanteista ja niin edelleen, katkeamatta, syventyen.
Niinpä mielelläni teen tilaa kalenteriini läheisille ystävilleni, jos vain voin. Ja luotan siihen, että ystävä ymmärtää, jos jonkin kerran en voi.
Sama N47
Olen yrittänyt tässä ketjussa sanoa tätä, mutta en ole tullut ymmärretyksi:
Ei kyse ole siitä, kuinka usein nähdään tai viestitellään. Kyse on siitä, osoittaako toinen käytöksellään minulle, että olen tärkeä hänen mielestään. Tärkeäksi voi kokea olonsa, vaikka yhteydenpitoa olisi harvoin, jos toisen käytös on huomioivaa, ystävällistä ja hän on kiinnostunut myös minun kuulumisistani. Mutta se ei ole huomioivaa käytöstä, jos jo valmiiksi nähdään harvoin/yhteydenpitoa on vähän ja silloin kun sitä on, niin olet siinä hetkessäkin toiselle toissijainen asia. Kyllähän sen aistii, onko toinen sinua varten läsnä vai ei.
Monet "kakkosluokan ystävät" saavat ikävääkin kohtelua osakseen. Eivät uskalla sanoa suoraan, että tällainen käytös ei ole ok. Moni tyytyy myös huonoihin ystävyyssuhteisiin, joista puuttuu ystävällisyys ja vastavuoroisuus. Ei se aina ole sitä, että se ei-niin-tärkeä-ystävä olisi jotenkin huono. Hänellä voi olla huono itsetunto ja hakeutuu etäisiin ystävyyssuhteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miesystäviä saa kun antaa pillua.
Nämä ovat hankalia tilanteita. Olen sekä itse ollut se osapuoli, joka on saanut harvoin yhteistä aikaa ystävältä ja se osapuoli, joka on pitänyt ystävää etäällä.
Olin ollut pitkään ystävä erään nuoruuden ystäväni kanssa. Elämäntilanteet muuttuivat, tuli 1,5 tuntia välimatkaa. En kokenut, että ajatuksemme elämästä natsaisivat enää kovin hyvin. Otin etäisyyttä, näimme noin kerran vuoteen tai kahteen. Törmäsin sitten sattumalta tähän ystävään ihan toisessa kaupungissa. Hän ihmetteli, mitä teen siellä. Kerroin tapaavani erään ystävän. Sain jälkikäteen viestin, miten pahalta hänestä tuntui, kun olin valmis matkustamaan toisten ystävän luo, mutta en ollut käynyt hänen luonaan. Mitäpä tuohon voi sanoa? En minä ryhtynyt tapaamaan tuota ystävää yhtään sen useammin, vaikka hän asiasta valitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt tässä ketjussa sanoa tätä, mutta en ole tullut ymmärretyksi:
Ei kyse ole siitä, kuinka usein nähdään tai viestitellään. Kyse on siitä, osoittaako toinen käytöksellään minulle, että olen tärkeä hänen mielestään. Tärkeäksi voi kokea olonsa, vaikka yhteydenpitoa olisi harvoin, jos toisen käytös on huomioivaa, ystävällistä ja hän on kiinnostunut myös minun kuulumisistani. Mutta se ei ole huomioivaa käytöstä, jos jo valmiiksi nähdään harvoin/yhteydenpitoa on vähän ja silloin kun sitä on, niin olet siinä hetkessäkin toiselle toissijainen asia. Kyllähän sen aistii, onko toinen sinua varten läsnä vai ei.
Monet "kakkosluokan ystävät" saavat ikävääkin kohtelua osakseen. Eivät uskalla sanoa suoraan, että tällainen käytös ei ole ok. Moni tyytyy myös huonoihin ystävyyssuhteisiin, joista puuttuu ystävällisyys ja vastavuoroisuus. Ei se aina ole sitä, että se ei-niin-tärkeä-ystävä olisi jotenkin huono. Hänellä voi olla huono itsetunto ja hakeutuu etäisiin ystävyyssuhteisiin.
No eihän tällaisen vastahankaisen, poissaolevan ihmisen läheisyyteen kannata pyrkiä! Toista ihmistä ei voi muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Olen jo pitkään huomannut, että en tajua tämän ajan elämästä ja elämäntyylistä paljon mitään. Nyt kun luen tätä ketjua alan ymmärtää, että en edes halua. Niin ovat tavat ja ihmiset muuttuneet. Somessa ollaan tuntikausia, suunnilleen koko valveillaoloaika. Mutta todelliseen ystävyyteen ei jakseta, ehditä, osata, pystytä, haluta, välitetä, tunneta tarvetta tms. tuskin lainkaan. Ihmisyys ja ihmisten keskinäinen todellinen vuorovaikutus on kadonnut miltei tyystin. Lukuunottamatta ehkä omaan statukseen sopivia "ystäviä". Mutta nekin suhteet toimivat omaan etuun ja sopivaan tasoon perustuen. Kumpikin ymmärtää jutun jujun. Että pääosassa on aina minä itse ja ensisijaisesti mitä minä viitsin ja haluun.
Tämä. Minäkään en halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen jo pitkään huomannut, että en tajua tämän ajan elämästä ja elämäntyylistä paljon mitään. Nyt kun luen tätä ketjua alan ymmärtää, että en edes halua. Niin ovat tavat ja ihmiset muuttuneet. Somessa ollaan tuntikausia, suunnilleen koko valveillaoloaika. Mutta todelliseen ystävyyteen ei jakseta, ehditä, osata, pystytä, haluta, välitetä, tunneta tarvetta tms. tuskin lainkaan. Ihmisyys ja ihmisten keskinäinen todellinen vuorovaikutus on kadonnut miltei tyystin. Lukuunottamatta ehkä omaan statukseen sopivia "ystäviä". Mutta nekin suhteet toimivat omaan etuun ja sopivaan tasoon perustuen. Kumpikin ymmärtää jutun jujun. Että pääosassa on aina minä itse ja ensisijaisesti mitä minä viitsin ja haluun.
Ystävistä ja kavereista etännyttiin ennen somea paljon helpommin. Jokainen ymmärsi, että jos toinen muuttaa satojen tai jopa tuhansien kilometrien päähän, yhteydenpito vähenee. Some on oikeasti mahdollistanut sen, että ollaan edelleen tekemissä sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ennen somea olisi jääneet menneisyyteen.
Eikä some vie työssäkäyvältä sen enempää aikaa kuin mitä aiemmin vei lukeminen ja telkkarin katseleminen. Se mikä on muuttunut verrattuna vaikka 1980-lukuun, on kodin ulkopuolisten harrastusten määrä. En muista kasarilta yhtäkään ikäistäni naista, joka olisi käynyt 2-3 kertaa viikossa kuntosalilla. Ja aika harvalla lapsella oli harkat monta kertaa viikossa ja sitten viikonloput kisoissa. Voihan kiekkolapsen äiti somettaa kaukalon laidaltakin, mutta ei hän somettamisen sijasta istuisi luonasi kahvittelemassa. Koska hän on siellä kaukalon laidalla.
Ihmisten vapaa-aika on muuttunut. Enää ei istuta klo 17 syödyn perhepäivällisen jälkeen sohvalle katsomaan telkkaria. Tottakai tämä vaikuttaa siihen, miten paljon on aikaa ja voimavaroja ihmissuhteille.
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt tässä ketjussa sanoa tätä, mutta en ole tullut ymmärretyksi:
Ei kyse ole siitä, kuinka usein nähdään tai viestitellään. Kyse on siitä, osoittaako toinen käytöksellään minulle, että olen tärkeä hänen mielestään. Tärkeäksi voi kokea olonsa, vaikka yhteydenpitoa olisi harvoin, jos toisen käytös on huomioivaa, ystävällistä ja hän on kiinnostunut myös minun kuulumisistani. Mutta se ei ole huomioivaa käytöstä, jos jo valmiiksi nähdään harvoin/yhteydenpitoa on vähän ja silloin kun sitä on, niin olet siinä hetkessäkin toiselle toissijainen asia. Kyllähän sen aistii, onko toinen sinua varten läsnä vai ei.
Monet "kakkosluokan ystävät" saavat ikävääkin kohtelua osakseen. Eivät uskalla sanoa suoraan, että tällainen käytös ei ole ok. Moni tyytyy myös huonoihin ystävyyssuhteisiin, joista puuttuu ystävällisyys ja vastavuoroisuus. Ei se aina ole sitä, että se ei-niin-tärkeä-ystävä olisi jotenkin huono. Hänellä voi olla huono itsetunto ja hakeutuu etäisiin ystävyyssuhteisiin.
Ne "kakkosluokan ystävät " ovat kavereita eikä ystäviä. Ihmisellä voi olla sekä ystäviä että kavereita. Jos sulle ei riitä kaveruus vaan haluat ainoastaan ystävyyden, mikään ei estä sua pistämästä koko ihmissudetta poikki.
Vierailija kirjoitti:
Matkusta viikoksi kahdeksi Italiaan ja Espanjaan ja hakeudu paikallisten piiriin ja koe järkytys. Yhtäkkiä sut temmataan mukaan halusit tai et ja suhun todellakin tutustutaan. Katsos kun tuppisuinen suomalaisuus ei ole maailmalla yleistä.
Mutta kukaan ei suostu sitoutumaan toisen määrittelemään yhteydenpitokiintiöön, valkoiset valheet ovat todellakin tavanomaista kohteliaisuutta, eikä mitään mustasukkaisuutta katsota hyvällä. Mutta mukaan otetaan kyllä. Ja sieltä voi myös tipahtaa pois kenenkään huomaamatta.
Jos italialainen lukisi tätä ketjua, hän ihmettelisi puhutaanko täällä ystävyydestä vai sisaruudesta.
Ota, ap, vastuu itsestäsi. Jätä rauhaan ne ihmiset, jotka eivät selvästikään kaipaa seuraasi. Lopeta ruikutus ja muissa roikkuminen. Kun seisot omilla jaloillasi, voi niitä ystäviäkin löytyä. Kukaan ei jaksa mitään roikkuvia riippakiviä.
En vain oikeasti aina jaksa. Mitä vanhemmaksi tulen sen vähemmän jaksan kavereita tai ystäviä.
Se ei tarkoita ettenkö välittäisi. Haluan olla vain yksin enemmän kuin ennen. Olla vain...
Vierailija kirjoitti:
Ota, ap, vastuu itsestäsi. Jätä rauhaan ne ihmiset, jotka eivät selvästikään kaipaa seuraasi. Lopeta ruikutus ja muissa roikkuminen. Kun seisot omilla jaloillasi, voi niitä ystäviäkin löytyä. Kukaan ei jaksa mitään roikkuvia riippakiviä.
Just näin. Sääliin perustuva ystävyys ei kestä, koska se ei ole aitoa.
Alue: Aihe vapaa
Olen jo pitkään huomannut, että en tajua tämän ajan elämästä ja elämäntyylistä paljon mitään. Nyt kun luen tätä ketjua alan ymmärtää, että en edes halua. Niin ovat tavat ja ihmiset muuttuneet. Somessa ollaan tuntikausia, suunnilleen koko valveillaoloaika. Mutta todelliseen ystävyyteen ei jakseta, ehditä, osata, pystytä, haluta, välitetä, tunneta tarvetta tms. tuskin lainkaan. Ihmisyys ja ihmisten keskinäinen todellinen vuorovaikutus on kadonnut miltei tyystin. Lukuunottamatta ehkä omaan statukseen sopivia "ystäviä". Mutta nekin suhteet toimivat omaan etuun ja sopivaan tasoon perustuen. Kumpikin ymmärtää jutun jujun. Että pääosassa on aina minä itse ja ensisijaisesti mitä minä viitsin ja haluun.