Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (654)
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Hänen, jonka käsketään niellä omat tunteensa, kun hänelle valehdellaan. Hänen, joka kelpaa hyvinä aikoinaan, muttei huonoina hetkinään. Hänen joka joutuu odottamaan, että toinen osapuoli kertoo mitä ja milloin voidaan tehdä sitä ja tätä saamatta itse kysyä ystäväänsä menoihin enää, jos ensimmäisellä kerralla ei käynyt. Ts. Hän jonka suurin osa teistä katsoo hyväksi ystäväksi. Hän jonka tehtävä on viihdyttää teitä, hylkäämällä ja siirtämällä syrjään omat tunteensa ja tarpeensa.
Ilmeisesti rajattomuuteen liittyvät ketjun lukuisat viestit eivät ole avanneet sulle mitään uutta näkökulmaa. Harmi. Harmi sun puolesta. Mutta et mitenkään voi enää yllättyä, miksi sulla on haasteita ystävyydessä. Lue viestisi huolella ja pohdi, kuka ikinä voisi haluta osakseen tuollaista painostavaa syyllistystä.
Ihmiselle, jolla on terveet rajat ja tunteiden tasapaino ja säätely lähtee omasta itsestä, rajattomat ihmiset näyttäytyvät kaoottisina ja pelottavina.
Juuri näin. Rajaton yrittää jatkuvasti rikkoa myös toisen rajoja. Se on vähän sama kuin jos antaisi vähän väliä toiselle luunapin otsaan. Ei sellaista kukaan pidemmän päälle jaksa.
Rajaton ei tajua olevansa rajaton. Vika on aina muissa kun eivät toimi oikein eli rajattoman näkemysten mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.
Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu. Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste" rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu.
Mä voin sanoa noin mun ystäville, se oman tilan tarve on tärkeetä ja jaettua. Mutta en jollekin kaukaisemmalle tutulle olisi noin suora jaksamisestani. Mielestäni se olisi jo todella törkeää. Ystävät ymmärtää mitä se tarkoittaa ja heihin luotan, mutta jotkut kaverit tai tutut… ei ei ei. Yksityisyyttä. Se suojelee henkisesti sekä minua että kuulijaa.
Suomi on ollut raatorehellisissä kieltäytymisissä varmaan todella uniikki maa. Sellainen kasvojen käsite, joka on Aasiassa ihan kaiken kommunikaation perusta, on monillle täällä käytännössä tuntematon. Olen Jopa vähän järkyttynyt tästä.
Järkyttynyt totuudesta? Nyt puhutaan ystävyydestä, ei puoli tuntemattomista ihmisistä. Tyotoverin pyytäessä esim. Työpaikan illan viettoon, on ihan korrektia vastata valkoisella valheella (jota kutsutte jostain käsittämättömästä syystä pehmeäksi eiksi). "On kotitöitä" mutta oikealle ystävälle valehtelu on törkeää, ei totuuden sanominen. Te ette uskalla olla omia itsejänne vaan suoritatte jotain roolia, kuin ulkomaisissa saippuasarjoissa. Valhe satuttaa, totuus ei. Ei ihme, että mt-ongelmat ovat niin yleisiä, kun elämä perustuu valheellisuuteen ja johonkin sääntöviidakkoon ihmissuhteissa, kuin pahimassakin byrokratian rattaissa. Ikäluokkani on kasvattanut sukupolven, jonka arvomaailma on pinnallinen ja ei välitä kuin itsestään, jota yritätte naamioida "rajoiksi" , koska ette itse kestä katsoa peiliin. Miten näin pääsi käymään? Itselle ainakin opetettiin arvomaailma, jossa rehellisyys, luottamus ja toisen ihmisen arvostus, kuuleminen ja auttaminen ovat elämän perusta. Se ei ole velvollisuus vaan itsestään selvyys. Teidän asenteenne järkyttää ei todellakaan totuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä.
Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Mitenköhän ennen onnistui?
Ainakin meillä 1980-luvulla sekä vanhempien että isovanhempien sukupolvi opetti selkeästi, että toisille pitää antaa myös omaa aikaa. Sanottiin esimerkiksi, että koko ajan ei sovi pyytää leikkimään.
Ehkä aiemmat sukupolvet ovat asettaneet rajan toisella tavalla ja toiseen paikkaan, mutta ovat sen kuitenkin asettaneet. Syitäkin on helppo löytää: ennen oli paljon yleisempää tulla kylään ilmoittamatta, eikä oikein ollut etiketin mukaista olla ottamatta vierasta vastaan. Siksi on opetettu (ainakin meitä) että jatkuvasti ei sovi pyrkiä vieraisille. Muitakin sääntöjä on ollut: sunnuntaisin ei sovi kyläillä, iltarauha annettava nuorelleparille, jne. – jos siis mennään wanhoihin aikoihin, minun isovanhempieni nuoruuteen. Näillä on varmistettu sitä "omaa aikaa", jota tässäkään keskustelussa kaikki eivät haluaisi ystävilleen suoda.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Aikana, jolloin lankapuhelimet olivat harvinaisia oli vaikeampi pitää yllä ystävyyssuhteita. Jotain kirjeitä saatettiin laittaa, jos osoite oli tiedossa, usein ei ollut. Läheisimpien luona saatettiin kyläillä, mutta harvoin, koska ei juuri ollut vapaata tai varaa matkustaa. Jos työpaikat ja paikkakunnat vaihtuivat, niin entiset kaverit monesti jäi. Niinhän se nykyäänkin usein menee, vaikka yhteyttä olisi niin paljon helpompi pitää. Erikseen sitten he, jotka asuivat pitkään samalla paikkakunnalla, jolloin pystyi poikkeamaan kylässä ja siten ystävyys säilyi. Nykyään ei tällaista juuri tehdä, vaan lähes kaikki pitää sopia kalenterin kanssa ja menee usein viikkojen tai kuukausien päähän. Ja ne kenellä oli rahaa oli se puhelin ja varaa matkustella, käydä ravintoloissa, tapahtumissa, istua iltaa ystävien kanssa jne. ja siten usein laajempi sosiaalinen verkosto. Vapaa aikaa on nykyään enemmän, mutta se menee enimmäkseen johonkin muuhun kuin ystävien tapaamiseen. Ystävälle ei ole tahdo löytyä aikaa eikä energiaa, mutta somessa ollaan ainakin pari tuntia päivässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.
Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu. Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste" rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu.
Mä voin sanoa noin mun ystäville, se oman tilan tarve on tärkeetä ja jaettua. Mutta en jollekin kaukaisemmalle tutulle olisi noin suora jaksamisestani. Mielestäni se olisi jo todella törkeää. Ystävät ymmärtää mitä se tarkoittaa ja heihin luotan, mutta jotkut kaverit tai tutut… ei ei ei. Yksityisyyttä. Se suojelee henkisesti sekä minua että kuulijaa.
Suomi on ollut raatorehellisissä kieltäytymisissä varmaan todella uniikki maa. Sellainen kasvojen käsite, joka on Aasiassa ihan kaiken kommunikaation perusta, on monillle täällä käytännössä tuntematon. Olen Jopa vähän järkyttynyt tästä.Järkyttynyt totuudesta? Nyt puhutaan ystävyydestä, ei puoli tuntemattomista ihmisistä. Tyotoverin pyytäessä esim. Työpaikan illan viettoon, on ihan korrektia vastata valkoisella valheella (jota kutsutte jostain käsittämättömästä syystä pehmeäksi eiksi). "On kotitöitä" mutta oikealle ystävälle valehtelu on törkeää, ei totuuden sanominen. Te ette uskalla olla omia itsejänne vaan suoritatte jotain roolia, kuin ulkomaisissa saippuasarjoissa. Valhe satuttaa, totuus ei. Ei ihme, että mt-ongelmat ovat niin yleisiä, kun elämä perustuu valheellisuuteen ja johonkin sääntöviidakkoon ihmissuhteissa, kuin pahimassakin byrokratian rattaissa. Ikäluokkani on kasvattanut sukupolven, jonka arvomaailma on pinnallinen ja ei välitä kuin itsestään, jota yritätte naamioida "rajoiksi" , koska ette itse kestä katsoa peiliin. Miten näin pääsi käymään? Itselle ainakin opetettiin arvomaailma, jossa rehellisyys, luottamus ja toisen ihmisen arvostus, kuuleminen ja auttaminen ovat elämän perusta. Se ei ole velvollisuus vaan itsestään selvyys. Teidän asenteenne järkyttää ei todellakaan totuus.
Toisen ihmisen arvostus ei tuosta kommentista paista. Juuri tuollaisen vallanhalun ja lyttäämisen vuoksi nuoremmat on luoneet erilaiset systeemit.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Hänen, jonka käsketään niellä omat tunteensa, kun hänelle valehdellaan. Hänen, joka kelpaa hyvinä aikoinaan, muttei huonoina hetkinään. Hänen joka joutuu odottamaan, että toinen osapuoli kertoo mitä ja milloin voidaan tehdä sitä ja tätä saamatta itse kysyä ystäväänsä menoihin enää, jos ensimmäisellä kerralla ei käynyt. Ts. Hän jonka suurin osa teistä katsoo hyväksi ystäväksi. Hän jonka tehtävä on viihdyttää teitä, hylkäämällä ja siirtämällä syrjään omat tunteensa ja tarpeensa.
Ilmeisesti rajattomuuteen liittyvät ketjun lukuisat viestit eivät ole avanneet sulle mitään uutta näkökulmaa. Harmi. Harmi sun puolesta. Mutta et mitenkään voi enää yllättyä, miksi sulla on haasteita ystävyydessä. Lue viestisi huolella ja pohdi, kuka ikinä voisi haluta osakseen tuollaista painostavaa syyllistystä.
Ihmiselle, jolla on terveet rajat ja tunteiden tasapaino ja säätely lähtee omasta itsestä, rajattomat ihmiset näyttäytyvät kaoottisina ja pelottavina.
Juuri näin. Rajaton yrittää jatkuvasti rikkoa myös toisen rajoja. Se on vähän sama kuin jos antaisi vähän väliä toiselle luunapin otsaan. Ei sellaista kukaan pidemmän päälle jaksa.
Rajaton ei tajua olevansa rajaton. Vika on aina muissa kun eivät toimi oikein eli rajattoman näkemysten mukaan.
Niinpä. Rajattomuus on siitä ikävä piirre, että sen tunnistavat kaikki muut paitsi rajaton itse (poislukien toiset rajattomat, koska heille se on normaalia). Rajaton on myös hyvä selittämään käytöstään parhain päin ja uskoo selityksiinsä täysin. Hän "tarkoittaa hyvää", on "empaattinen", "oikeudenmukainen", "välittävä", "totuudellinen".
Sen vuoksi hänenlaisensa kanssa ei kannata ryhtyä vääntämään tai yrittää saada häntä näkemään käytöksensä haitallisuutta. Parasta, mitä tässä tilanteessa voi tehdä, on ottaa jalat alle ja blokata rajaton kaikista viestimistä. Rajattomuuden ainoa parannuskeino on se, että ihminen oikeasti tajuaa tunnetasolla sen, että hänellä on ongelma ja hänen on itse lähdettävä tekemään sille jotain. Osa pääsee tähän vasta vuosien terapian myötä, joillekin se oivallus tulee silloin, kun ympäriltä ovat kaikki ihmiset kaikonneet. Monille sitä ei tule koskaan. Siksi on otettava vastuu omasta hyvinvoinnista ja rajattava rajaton ihminen oman elämän ulkopuolelle, koska hän itse ei sitä tule tekemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.
Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu. Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste" rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu.
Mä voin sanoa noin mun ystäville, se oman tilan tarve on tärkeetä ja jaettua. Mutta en jollekin kaukaisemmalle tutulle olisi noin suora jaksamisestani. Mielestäni se olisi jo todella törkeää. Ystävät ymmärtää mitä se tarkoittaa ja heihin luotan, mutta jotkut kaverit tai tutut… ei ei ei. Yksityisyyttä. Se suojelee henkisesti sekä minua että kuulijaa.
Suomi on ollut raatorehellisissä kieltäytymisissä varmaan todella uniikki maa. Sellainen kasvojen käsite, joka on Aasiassa ihan kaiken kommunikaation perusta, on monillle täällä käytännössä tuntematon. Olen Jopa vähän järkyttynyt tästä.Järkyttynyt totuudesta? Nyt puhutaan ystävyydestä, ei puoli tuntemattomista ihmisistä. Tyotoverin pyytäessä esim. Työpaikan illan viettoon, on ihan korrektia vastata valkoisella valheella (jota kutsutte jostain käsittämättömästä syystä pehmeäksi eiksi). "On kotitöitä" mutta oikealle ystävälle valehtelu on törkeää, ei totuuden sanominen. Te ette uskalla olla omia itsejänne vaan suoritatte jotain roolia, kuin ulkomaisissa saippuasarjoissa. Valhe satuttaa, totuus ei. Ei ihme, että mt-ongelmat ovat niin yleisiä, kun elämä perustuu valheellisuuteen ja johonkin sääntöviidakkoon ihmissuhteissa, kuin pahimassakin byrokratian rattaissa. Ikäluokkani on kasvattanut sukupolven, jonka arvomaailma on pinnallinen ja ei välitä kuin itsestään, jota yritätte naamioida "rajoiksi" , koska ette itse kestä katsoa peiliin. Miten näin pääsi käymään? Itselle ainakin opetettiin arvomaailma, jossa rehellisyys, luottamus ja toisen ihmisen arvostus, kuuleminen ja auttaminen ovat elämän perusta. Se ei ole velvollisuus vaan itsestään selvyys. Teidän asenteenne järkyttää ei todellakaan totuus.
Toisen ihmisen arvostus ei tuosta kommentista paista. Juuri tuollaisen vallanhalun ja lyttäämisen vuoksi nuoremmat on luoneet erilaiset systeemit.
Jaa. Minulle ainakaan ei tule ihmisestä, joka peruu sovitun tapaamisen kotitöihin vedoten rehellinen kuva, eikä tunnu siltä, että hän arvostaisi minua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä.
Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Mitenköhän ennen onnistui?
Ainakin meillä 1980-luvulla sekä vanhempien että isovanhempien sukupolvi opetti selkeästi, että toisille pitää antaa myös omaa aikaa. Sanottiin esimerkiksi, että koko ajan ei sovi pyytää leikkimään.
Ehkä aiemmat sukupolvet ovat asettaneet rajan toisella tavalla ja toiseen paikkaan, mutta ovat sen kuitenkin asettaneet. Syitäkin on helppo löytää: ennen oli paljon yleisempää tulla kylään ilmoittamatta, eikä oikein ollut etiketin mukaista olla ottamatta vierasta vastaan. Siksi on opetettu (ainakin meitä) että jatkuvasti ei sovi pyrkiä vieraisille. Muitakin sääntöjä on ollut: sunnuntaisin ei sovi kyläillä, iltarauha annettava nuorelleparille, jne. – jos siis mennään wanhoihin aikoihin, minun isovanhempieni nuoruuteen. Näillä on varmistettu sitä "omaa aikaa", jota tässäkään keskustelussa kaikki eivät haluaisi ystävilleen suoda.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Aikana, jolloin lankapuhelimet olivat harvinaisia oli vaikeampi pitää yllä ystävyyssuhteita. Jotain kirjeitä saatettiin laittaa, jos osoite oli tiedossa, usein ei ollut. Läheisimpien luona saatettiin kyläillä, mutta harvoin, koska ei juuri ollut vapaata tai varaa matkustaa. Jos työpaikat ja paikkakunnat vaihtuivat, niin entiset kaverit monesti jäi. Niinhän se nykyäänkin usein menee, vaikka yhteyttä olisi niin paljon helpompi pitää. Erikseen sitten he, jotka asuivat pitkään samalla paikkakunnalla, jolloin pystyi poikkeamaan kylässä ja siten ystävyys säilyi. Nykyään ei tällaista juuri tehdä, vaan lähes kaikki pitää sopia kalenterin kanssa ja menee usein viikkojen tai kuukausien päähän. Ja ne kenellä oli rahaa oli se puhelin ja varaa matkustella, käydä ravintoloissa, tapahtumissa, istua iltaa ystävien kanssa jne. ja siten usein laajempi sosiaalinen verkosto. Vapaa aikaa on nykyään enemmän, mutta se menee enimmäkseen johonkin muuhun kuin ystävien tapaamiseen. Ystävälle ei ole tahdo löytyä aikaa eikä energiaa, mutta somessa ollaan ainakin pari tuntia päivässä.
Somessa oleminen on helpompaa, koska samaan aikaan voi tehdä jotain muutakin. Tai vaikka keskustelun lomassa imuroida, käydä kaupassa, käyttää koira ulkona jne. Somessa keskustelu jatkuu taukojen jälkeen. Tavatessa taas pitää keskittyä 100%:sti toiseen ihmiseen eikä voi edes kymmentä minuuttia ajatella omiaan.
Noin muutenkin työelämässä vielä ollessani ja erityisesti lähitöissä, niin eipä sitä enää iltaisin oikein jaksanut lähteä minnekään ystäviä tapaamaan. Viikonloppuna sitten, mutta viikonloppuisin oli sitten muitakin, jotka toivoivat tapaamista. Yhden ystäväni kanssa käytiin aikoinaan vähintään kaksi kertaa kuukaudessa stadissa Hakaniemen hallissa ja torilla. Nähtiin lauantaiaamuisin klo 9 päärautatieasemalla (molemmilla bussimatka sinne kesti noin 45 minuuttia eli klo 8 aikaan piti lähteä kotoa) ja samalla reissulla käytiin kahvilla tai lounaalla. Nämä reissut loppui, kun ystäväni liikuntakyky heikkeni niin, että ei pystynyt enää kulkemaan bussilla. Ne oli kyllä ihan kivoja aikoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Hänen, jonka käsketään niellä omat tunteensa, kun hänelle valehdellaan. Hänen, joka kelpaa hyvinä aikoinaan, muttei huonoina hetkinään. Hänen joka joutuu odottamaan, että toinen osapuoli kertoo mitä ja milloin voidaan tehdä sitä ja tätä saamatta itse kysyä ystäväänsä menoihin enää, jos ensimmäisellä kerralla ei käynyt. Ts. Hän jonka suurin osa teistä katsoo hyväksi ystäväksi. Hän jonka tehtävä on viihdyttää teitä, hylkäämällä ja siirtämällä syrjään omat tunteensa ja tarpeensa.
Ilmeisesti rajattomuuteen liittyvät ketjun lukuisat viestit eivät ole avanneet sulle mitään uutta näkökulmaa. Harmi. Harmi sun puolesta. Mutta et mitenkään voi enää yllättyä, miksi sulla on haasteita ystävyydessä. Lue viestisi huolella ja pohdi, kuka ikinä voisi haluta osakseen tuollaista painostavaa syyllistystä.
Ihmiselle, jolla on terveet rajat ja tunteiden tasapaino ja säätely lähtee omasta itsestä, rajattomat ihmiset näyttäytyvät kaoottisina ja pelottavina.
Juuri näin. Rajaton yrittää jatkuvasti rikkoa myös toisen rajoja. Se on vähän sama kuin jos antaisi vähän väliä toiselle luunapin otsaan. Ei sellaista kukaan pidemmän päälle jaksa.
Rajaton ei tajua olevansa rajaton. Vika on aina muissa kun eivät toimi oikein eli rajattoman näkemysten mukaan.
Niinpä. Rajattomuus on siitä ikävä piirre, että sen tunnistavat kaikki muut paitsi rajaton itse (poislukien toiset rajattomat, koska heille se on normaalia). Rajaton on myös hyvä selittämään käytöstään parhain päin ja uskoo selityksiinsä täysin. Hän "tarkoittaa hyvää", on "empaattinen", "oikeudenmukainen", "välittävä", "totuudellinen".
Sen vuoksi hänenlaisensa kanssa ei kannata ryhtyä vääntämään tai yrittää saada häntä näkemään käytöksensä haitallisuutta. Parasta, mitä tässä tilanteessa voi tehdä, on ottaa jalat alle ja blokata rajaton kaikista viestimistä. Rajattomuuden ainoa parannuskeino on se, että ihminen oikeasti tajuaa tunnetasolla sen, että hänellä on ongelma ja hänen on itse lähdettävä tekemään sille jotain. Osa pääsee tähän vasta vuosien terapian myötä, joillekin se oivallus tulee silloin, kun ympäriltä ovat kaikki ihmiset kaikonneet. Monille sitä ei tule koskaan. Siksi on otettava vastuu omasta hyvinvoinnista ja rajattava rajaton ihminen oman elämän ulkopuolelle, koska hän itse ei sitä tule tekemään.
Jalat alle on varmasti paras neuvo, mutta mitä tehdä tilanteessa, jossa se ei ole mahdollista? Miten rajattoman kanssa voi tulla toimeen tai ainakin minimoida vahingon?
Jännästi eksyttiin ihan toisiin sfääreihin aloituksen aiheesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä.
Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Mitenköhän ennen onnistui?
Ainakin meillä 1980-luvulla sekä vanhempien että isovanhempien sukupolvi opetti selkeästi, että toisille pitää antaa myös omaa aikaa. Sanottiin esimerkiksi, että koko ajan ei sovi pyytää leikkimään.
Ehkä aiemmat sukupolvet ovat asettaneet rajan toisella tavalla ja toiseen paikkaan, mutta ovat sen kuitenkin asettaneet. Syitäkin on helppo löytää: ennen oli paljon yleisempää tulla kylään ilmoittamatta, eikä oikein ollut etiketin mukaista olla ottamatta vierasta vastaan. Siksi on opetettu (ainakin meitä) että jatkuvasti ei sovi pyrkiä vieraisille. Muitakin sääntöjä on ollut: sunnuntaisin ei sovi kyläillä, iltarauha annettava nuorelleparille, jne. – jos siis mennään wanhoihin aikoihin, minun isovanhempieni nuoruuteen. Näillä on varmistettu sitä "omaa aikaa", jota tässäkään keskustelussa kaikki eivät haluaisi ystävilleen suoda.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Aikana, jolloin lankapuhelimet olivat harvinaisia oli vaikeampi pitää yllä ystävyyssuhteita. Jotain kirjeitä saatettiin laittaa, jos osoite oli tiedossa, usein ei ollut. Läheisimpien luona saatettiin kyläillä, mutta harvoin, koska ei juuri ollut vapaata tai varaa matkustaa. Jos työpaikat ja paikkakunnat vaihtuivat, niin entiset kaverit monesti jäi. Niinhän se nykyäänkin usein menee, vaikka yhteyttä olisi niin paljon helpompi pitää. Erikseen sitten he, jotka asuivat pitkään samalla paikkakunnalla, jolloin pystyi poikkeamaan kylässä ja siten ystävyys säilyi. Nykyään ei tällaista juuri tehdä, vaan lähes kaikki pitää sopia kalenterin kanssa ja menee usein viikkojen tai kuukausien päähän. Ja ne kenellä oli rahaa oli se puhelin ja varaa matkustella, käydä ravintoloissa, tapahtumissa, istua iltaa ystävien kanssa jne. ja siten usein laajempi sosiaalinen verkosto. Vapaa aikaa on nykyään enemmän, mutta se menee enimmäkseen johonkin muuhun kuin ystävien tapaamiseen. Ystävälle ei ole tahdo löytyä aikaa eikä energiaa, mutta somessa ollaan ainakin pari tuntia päivässä.
Somessa oleminen on helpompaa, koska samaan aikaan voi tehdä jotain muutakin. Tai vaikka keskustelun lomassa imuroida, käydä kaupassa, käyttää koira ulkona jne. Somessa keskustelu jatkuu taukojen jälkeen. Tavatessa taas pitää keskittyä 100%:sti toiseen ihmiseen eikä voi edes kymmentä minuuttia ajatella omiaan.
Noin muutenkin työelämässä vielä ollessani ja erityisesti lähitöissä, niin eipä sitä enää iltaisin oikein jaksanut lähteä minnekään ystäviä tapaamaan. Viikonloppuna sitten, mutta viikonloppuisin oli sitten muitakin, jotka toivoivat tapaamista. Yhden ystäväni kanssa käytiin aikoinaan vähintään kaksi kertaa kuukaudessa stadissa Hakaniemen hallissa ja torilla. Nähtiin lauantaiaamuisin klo 9 päärautatieasemalla (molemmilla bussimatka sinne kesti noin 45 minuuttia eli klo 8 aikaan piti lähteä kotoa) ja samalla reissulla käytiin kahvilla tai lounaalla. Nämä reissut loppui, kun ystäväni liikuntakyky heikkeni niin, että ei pystynyt enää kulkemaan bussilla. Ne oli kyllä ihan kivoja aikoja.
Some on monelle muuttunut kavereille viestimisestä passiiviseksi sisällön selaamiseksi. Mutta joo, toit hyvin esille, että nykyään vaaditaan tapaamisilta enemmän. Pitää laittautua, ostaa asioita, mennä jonnekin tai siivota koti ja mitä kaikkea. Moni varmasti väsyy jo ajatuksesta. Some varmaan tässäkin vaikuttanut, että kodin pitäisi olla jotenkin hieno, samoin tarjottavien ja kaiken muunkin ja arkielämän sellaista kulissia. Eihän se ole oikeasti sellaista. Jos ystävä voi päästä mukaan elämään vain silloin kun kulissit kestää, niin eihän sellaista kovin usein jaksa. Ei ainakaan ruuhkavuosia elävä. Mieluummin tarttuu sitten siihen puhelimeen.
Vierailija kirjoitti:
Jännästi eksyttiin ihan toisiin sfääreihin aloituksen aiheesta.
Melkein aina nämä pidemmät ketjut rönsyilee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.
Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu. Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste" rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu.
Mä voin sanoa noin mun ystäville, se oman tilan tarve on tärkeetä ja jaettua. Mutta en jollekin kaukaisemmalle tutulle olisi noin suora jaksamisestani. Mielestäni se olisi jo todella törkeää. Ystävät ymmärtää mitä se tarkoittaa ja heihin luotan, mutta jotkut kaverit tai tutut… ei ei ei. Yksityisyyttä. Se suojelee henkisesti sekä minua että kuulijaa.
Suomi on ollut raatorehellisissä kieltäytymisissä varmaan todella uniikki maa. Sellainen kasvojen käsite, joka on Aasiassa ihan kaiken kommunikaation perusta, on monillle täällä käytännössä tuntematon. Olen Jopa vähän järkyttynyt tästä.Järkyttynyt totuudesta? Nyt puhutaan ystävyydestä, ei puoli tuntemattomista ihmisistä. Tyotoverin pyytäessä esim. Työpaikan illan viettoon, on ihan korrektia vastata valkoisella valheella (jota kutsutte jostain käsittämättömästä syystä pehmeäksi eiksi). "On kotitöitä" mutta oikealle ystävälle valehtelu on törkeää, ei totuuden sanominen. Te ette uskalla olla omia itsejänne vaan suoritatte jotain roolia, kuin ulkomaisissa saippuasarjoissa. Valhe satuttaa, totuus ei. Ei ihme, että mt-ongelmat ovat niin yleisiä, kun elämä perustuu valheellisuuteen ja johonkin sääntöviidakkoon ihmissuhteissa, kuin pahimassakin byrokratian rattaissa. Ikäluokkani on kasvattanut sukupolven, jonka arvomaailma on pinnallinen ja ei välitä kuin itsestään, jota yritätte naamioida "rajoiksi" , koska ette itse kestä katsoa peiliin. Miten näin pääsi käymään? Itselle ainakin opetettiin arvomaailma, jossa rehellisyys, luottamus ja toisen ihmisen arvostus, kuuleminen ja auttaminen ovat elämän perusta. Se ei ole velvollisuus vaan itsestään selvyys. Teidän asenteenne järkyttää ei todellakaan totuus.
Jos yleisesti koet, että valehdellaan, niin kannattaa myös katsoa peiliin. Minulla on ollut ns. kavereita, joille mikään syy ei kelpaa. Sanon olevani väsynyt viikon jälkeen ja haluan lukea kirjaa -> tyhmä tekosyy! Tapaan muita kavereita -> et arvosta minua ja miksi en pääse teidän mukaan! Teen kotitöitä -> valehtelet, voit tehdä ne muulloinkin!
Mitä tällaiselle ihmisille voisi sanoa, kun mikään syy ei kelpaa?
Minä olen todella nirso ystävien suhteen. En pidä yleisestä tavasta suorittaa ns. kolmannen asteen kuulusteluja uusia ihmisiä tavatessa (tai olla niiden kohteena) eikä näin ollen ns. tavisihminen saa minusta mitään irti eikä mitään tarttumapintaa, koska en suostu pelaamaan sitä peliä, että revitään toisesta irti jotain oletettavaa, josta päästään tekemään oletuksia uudesta tuttavuudesta, joiden perusteella sitten tehdään päätelmiä siitä millainen hän kuulustelijan mieestä on ja sen perusteella laitetaan hänet johonkin kohtaan omaa ystäväklusteria.
Pidän enemmän tavasta, jossa toinen vain hyväksytään osaksi omaa arkea, vietetään toisen kansa aikaa ja annetaan myös aikaa ja tilaa toiselle itse kertoa asioita itsestään siinä järjestyksessä kun hän kokee. En ymmärrä mikä kiire on selvittää aina toisesta mikä hänen koulutuksensa on, mikä hänen ammattinsa, missä hän asuu, missä mitäkin, kun nuo asiat tulee oikeasti luonnollisestikin esiin ajan kanssa ja yleensä silloin toisesta saa tietää paljon enemmän.
Itse olen sellainen, että minusta ei kannata tehdä oletuksia. Koulutuksestani ei voi päätellä työpaikkaani eikä työpaikastani tai nykyisestä ammatistani voi päätellä tulo- tai varallisuustasoani. En myöskään juoruile kavereideni tekemisistä tai elämästä (ellei minulla ole lupaa sitä tehdä) ja sitten jos sitä teen, niin kerron sille kaverille mitä hänestä puhuin ja ketkä sen kuulivat. Minusta se on reilua. Ja kun ei ole mitään piilomotiiveja itsellä juoruilun suhteen, niin kaiken tuollaisen voi aivan hyvin kertoa juorun kohteena olevalle. Se ei aiheuta mitään.
Niin ja kun edellisessä kappaleessa kerroi, että minusta ei kannata tehdä oletuksia, niin yleensä aina katkaisen suhteet (tai ghostaan) ne ihmiset, jotka oletuksia minusta tekevät suorien kysymysten ja läpinäkyvyyden sijaan. Minusta sellaiset ihmiset ovat raskaita ja kaikki kommunikaatio hidastuu ja monimutkaistuu.
Olen myös introvertti, ehkä osittain senkin vuoksi että suuri osa ihmisistä on olettajia enkä halua olla heidän kanssaan tekemisissä, joten en sillä lailla kaipaa mitään kahvitteluja kaverin kanssa tai kepeää juteltavaa. Niitäkin hetkiä toki on, esimerkiksi tuttavien kanssa tai kavereiden. Ystävien kanssa sitten sukelletaan aika syvällekin ja suhteet on hyvin antoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Hänen, jonka käsketään niellä omat tunteensa, kun hänelle valehdellaan. Hänen, joka kelpaa hyvinä aikoinaan, muttei huonoina hetkinään. Hänen joka joutuu odottamaan, että toinen osapuoli kertoo mitä ja milloin voidaan tehdä sitä ja tätä saamatta itse kysyä ystäväänsä menoihin enää, jos ensimmäisellä kerralla ei käynyt. Ts. Hän jonka suurin osa teistä katsoo hyväksi ystäväksi. Hän jonka tehtävä on viihdyttää teitä, hylkäämällä ja siirtämällä syrjään omat tunteensa ja tarpeensa.
Ilmeisesti rajattomuuteen liittyvät ketjun lukuisat viestit eivät ole avanneet sulle mitään uutta näkökulmaa. Harmi. Harmi sun puolesta. Mutta et mitenkään voi enää yllättyä, miksi sulla on haasteita ystävyydessä. Lue viestisi huolella ja pohdi, kuka ikinä voisi haluta osakseen tuollaista painostavaa syyllistystä.
Ihmiselle, jolla on terveet rajat ja tunteiden tasapaino ja säätely lähtee omasta itsestä, rajattomat ihmiset näyttäytyvät kaoottisina ja pelottavina.
Juuri näin. Rajaton yrittää jatkuvasti rikkoa myös toisen rajoja. Se on vähän sama kuin jos antaisi vähän väliä toiselle luunapin otsaan. Ei sellaista kukaan pidemmän päälle jaksa.
Rajaton ei tajua olevansa rajaton. Vika on aina muissa kun eivät toimi oikein eli rajattoman näkemysten mukaan.
Niinpä. Rajattomuus on siitä ikävä piirre, että sen tunnistavat kaikki muut paitsi rajaton itse (poislukien toiset rajattomat, koska heille se on normaalia). Rajaton on myös hyvä selittämään käytöstään parhain päin ja uskoo selityksiinsä täysin. Hän "tarkoittaa hyvää", on "empaattinen", "oikeudenmukainen", "välittävä", "totuudellinen".
Sen vuoksi hänenlaisensa kanssa ei kannata ryhtyä vääntämään tai yrittää saada häntä näkemään käytöksensä haitallisuutta. Parasta, mitä tässä tilanteessa voi tehdä, on ottaa jalat alle ja blokata rajaton kaikista viestimistä. Rajattomuuden ainoa parannuskeino on se, että ihminen oikeasti tajuaa tunnetasolla sen, että hänellä on ongelma ja hänen on itse lähdettävä tekemään sille jotain. Osa pääsee tähän vasta vuosien terapian myötä, joillekin se oivallus tulee silloin, kun ympäriltä ovat kaikki ihmiset kaikonneet. Monille sitä ei tule koskaan. Siksi on otettava vastuu omasta hyvinvoinnista ja rajattava rajaton ihminen oman elämän ulkopuolelle, koska hän itse ei sitä tule tekemään.
Jalat alle on varmasti paras neuvo, mutta mitä tehdä tilanteessa, jossa se ei ole mahdollista? Miten rajattoman kanssa voi tulla toimeen tai ainakin minimoida vahingon?
Monesti mahdollisimman lyhytsanaiseksi ja "tylsäksi" heittäytyminen auttaa. "Aha." "Kiva juttu." "En nyt ehdi, kiitos vaan." Et anna mitään aseita, toisin sanoen sellaista tietoa itsestäsi, jota rajaton voisi käyttää sinua vastaan. Et myös perustele mitään, koska rajattoman kanssa se on loputon suo. Mikään perustelu, minkä annat, ei hänelle kelpaa.
Rajaton on jäänyt emotionaalisesti alle kouluikäisen tasolle, joten sekin voi auttaa, jos kuvittelet rajattoman olevan vähän niin kuin aikuiseksi naamioitunut lapsi. Ethän perustele neljävuotiaallekaan sitä, miksi et voi nyt lähteä muuttoavuksi, miksi et halua, että sinulle järjestetään sokkotreffit tai miksi et leikkauta hiuksiasi hänen toivomaansa malliin. Miksi perustelisit neljävuotiaan tasolla olevalle aikuisellekaan? Varaudu siihen, että neljävuotiaan tavoin rajaton ottaa uuden lähestymistapasi henkilökohtaisena loukkauksena ja saattaa esimerkiksi alkaa mustamaalata sinua takanapäin. Fiksut ihmiset kyllä ymmärtävät, että rajattomalla on oma lehmä ojassa eivätkä lähde hänen draaman lietsomiseensa mukaan. Yritä parhaasi mukaan silti käyttäytyä ihan normaalisti äläkä lähde varmistelemaan muilta sitä, onko rajaton puhunut sinusta pahaa heille. Et ole tehnyt mitään väärää tai asiatonta, joten et ole myöskään vastuussa rajattoman mielensäpahoituksesta.
Uskon, että tyydyttävän ystävyyselämän salaisuus on laajuus ja joustavuus. Että hyväksyy monenlaisen epötäydellisyyden ja idealista poikkeamisen. Että näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat, ei yritä tunkea muottiin, paheksu tai ota itseensä. Samalla tuntee itsensä ja etsii ja löytää niitä itselle sopivia ystäviä. Ei ole yhtä täydellistä ystävää, mutta voi olla monia ystäviä, joiden kanssa tehdään eri asioita.
Ja jos ei ole ystäviä ja heitä kaipaa, niin sitten itselle sopiviin harrastuksiin mukaan ja siellä juttelemaan ihmisille. Ei mennä ”haluan ystävän, oorko mun ystävä” -kärjellä, vaan suomalaisille luontevassa hitaassa rytmissä tutustuen.
Ap varmaan tekee ihan oikein, mutta on vaan liian innokas suhteessa muihin ja tilanteisiin.
Jos tää suomalainen jäyhyys on itselle vierasta, niin joku maahanmuuttajatoininta voisi olla hyvä paikka löytää syvemmälle ystävyydelle avoimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.
Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu. Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste" rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu.
Mä voin sanoa noin mun ystäville, se oman tilan tarve on tärkeetä ja jaettua. Mutta en jollekin kaukaisemmalle tutulle olisi noin suora jaksamisestani. Mielestäni se olisi jo todella törkeää. Ystävät ymmärtää mitä se tarkoittaa ja heihin luotan, mutta jotkut kaverit tai tutut… ei ei ei. Yksityisyyttä. Se suojelee henkisesti sekä minua että kuulijaa.
Suomi on ollut raatorehellisissä kieltäytymisissä varmaan todella uniikki maa. Sellainen kasvojen käsite, joka on Aasiassa ihan kaiken kommunikaation perusta, on monillle täällä käytännössä tuntematon. Olen Jopa vähän järkyttynyt tästä.Järkyttynyt totuudesta? Nyt puhutaan ystävyydestä, ei puoli tuntemattomista ihmisistä. Tyotoverin pyytäessä esim. Työpaikan illan viettoon, on ihan korrektia vastata valkoisella valheella (jota kutsutte jostain käsittämättömästä syystä pehmeäksi eiksi). "On kotitöitä" mutta oikealle ystävälle valehtelu on törkeää, ei totuuden sanominen. Te ette uskalla olla omia itsejänne vaan suoritatte jotain roolia, kuin ulkomaisissa saippuasarjoissa. Valhe satuttaa, totuus ei. Ei ihme, että mt-ongelmat ovat niin yleisiä, kun elämä perustuu valheellisuuteen ja johonkin sääntöviidakkoon ihmissuhteissa, kuin pahimassakin byrokratian rattaissa. Ikäluokkani on kasvattanut sukupolven, jonka arvomaailma on pinnallinen ja ei välitä kuin itsestään, jota yritätte naamioida "rajoiksi" , koska ette itse kestä katsoa peiliin. Miten näin pääsi käymään? Itselle ainakin opetettiin arvomaailma, jossa rehellisyys, luottamus ja toisen ihmisen arvostus, kuuleminen ja auttaminen ovat elämän perusta. Se ei ole velvollisuus vaan itsestään selvyys. Teidän asenteenne järkyttää ei todellakaan totuus.
Tuskin se sille osapuolelle on ystävyyttä, kuka joutuu itseään suojelemaan. Mutta kun viesti ei mene perille toiselle osapuolelle...
Vierailija kirjoitti:
Uskon, että tyydyttävän ystävyyselämän salaisuus on laajuus ja joustavuus. Että hyväksyy monenlaisen epötäydellisyyden ja idealista poikkeamisen. Että näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat, ei yritä tunkea muottiin, paheksu tai ota itseensä. Samalla tuntee itsensä ja etsii ja löytää niitä itselle sopivia ystäviä. Ei ole yhtä täydellistä ystävää, mutta voi olla monia ystäviä, joiden kanssa tehdään eri asioita.
Näin mäkin ajattelen. Sen vuoksi mulla on useampia ystäviä ja kavereita, koska kukaan ei voi olla kiinnostunut täsmälleen samoista asioista kuin minä. Yhden kanssa teen jotain asiaa, toisen kanssa taas jotain muuta. Kaikki spontaanit jutut eli varttin päästä nähdään onnistuu vain niiden kanssa, jotka asuvat kävelymatkan päässä.
Mitä tulee ketjussa mainittuihin mt-ongelmiin, niin hyvin tiedostan, että yksi kaverini ei voi oikein sopia mitään etukäteen. Kun hän ei tiedä, missä kunnossa on sovittuna ajankohtana. Sen sijaan hänen kanssaan voidaan tavata spontaanisti, mutta asuukin ihan lähellä. Joskus ollaan törmätty lähikaupassa ja jos hänellä on hyvä päivä eikä pakasteitakaan ostettavana, ollaankin menty kaupan seinän takana olevaan ravintolaan syömään tai ihan vaan lasilliselle viiniä. Ei mua haittaa, että ei voi sopia etukäteen tai ettei joka kerta jaksa lähteä spontaanisti.
Alue: Aihe vapaa
Juuri näin. Rajaton yrittää jatkuvasti rikkoa myös toisen rajoja. Se on vähän sama kuin jos antaisi vähän väliä toiselle luunapin otsaan. Ei sellaista kukaan pidemmän päälle jaksa.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/