Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että tyydyttävän ystävyyselämän salaisuus on laajuus ja joustavuus. Että hyväksyy monenlaisen epötäydellisyyden ja idealista poikkeamisen. Että näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat, ei yritä tunkea muottiin, paheksu tai ota itseensä. Samalla tuntee itsensä ja etsii ja löytää niitä itselle sopivia ystäviä. Ei ole yhtä täydellistä ystävää, mutta voi olla monia ystäviä, joiden kanssa tehdään eri asioita. 

Tässä se on. Yksinkertaista niille, keille se on yksinkertaista.

Vierailija kirjoitti:

Jännästi eksyttiin ihan toisiin sfääreihin aloituksen aiheesta. 

Niin näillä pidemmillä ketjuilla on usein tapana. Toisaalta kyllä rajattomuus liittyy siinä mielessä aloitukseen, että epätoivoisuus ja liiallinen innokkuus ihmissuhteiden muodostamisessa ovat tyypillisiä rajattomuuden piirteitä. Ei malteta tutustua toiseen ihmisenä vaan halutaan saada äkkiä joku täyttämään ystävälle varattua lokeroa riippumatta siitä, mitä mieltä ystäväkandidaatti itse asiasta on. Tällä en viittaa siihen, että ketjun aloittaja itse olisi tällainen, vaikka hän on aloituksensa mukaan palautetta epätoivoisuudesta ja liiallisesta innokkuudesta saanutkin. Joskus kyseessä ovat väärintulkinnat ja ihan vain luonne-erot, eivätkä kaikki osaa sanallistaa asioita riittävän hienotunteisesti. Sieltä tulee helposti tuollaisia "oot epätoivoinen" -töksäytyksiä, jos omat vuorovaikutustaidot eivät ole hääppöiset. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen todella nirso ystävien suhteen. En pidä yleisestä tavasta suorittaa ns. kolmannen asteen kuulusteluja uusia ihmisiä tavatessa (tai olla niiden kohteena) eikä näin ollen ns. tavisihminen saa minusta mitään irti eikä mitään tarttumapintaa, koska en suostu pelaamaan sitä peliä, että revitään toisesta irti jotain oletettavaa, josta päästään tekemään oletuksia uudesta tuttavuudesta, joiden perusteella sitten tehdään päätelmiä siitä millainen hän kuulustelijan mieestä on ja sen perusteella laitetaan hänet johonkin kohtaan omaa ystäväklusteria. 

 

Pidän enemmän tavasta, jossa toinen vain hyväksytään osaksi omaa arkea, vietetään toisen kansa aikaa ja annetaan myös aikaa ja tilaa toiselle itse kertoa asioita itsestään siinä järjestyksessä kun hän kokee. En ymmärrä mikä kiire on selvittää aina toisesta mikä hänen koulutuksensa on, mikä hänen ammattinsa, missä hän asuu, missä mitäkin, kun nuo asiat tulee oikeasti luonnollisestikin esiin ajan kanssa ja yleensä silloin toisesta saa tietää paljon enemmän. 

 

Itse olen sellainen, että minusta ei kannata tehdä oletuksia. Koulutuksestani ei voi päätellä työpaikkaani eikä työpaikastani tai nykyisestä ammatistani voi päätellä tulo- tai varallisuustasoani. En myöskään juoruile kavereideni tekemisistä tai elämästä (ellei minulla ole lupaa sitä tehdä) ja sitten jos sitä teen, niin kerron sille kaverille mitä hänestä puhuin ja ketkä sen kuulivat. Minusta se on reilua. Ja kun ei ole mitään piilomotiiveja itsellä juoruilun suhteen, niin kaiken tuollaisen voi aivan hyvin kertoa juorun kohteena olevalle. Se ei aiheuta mitään. 

 

Niin ja kun edellisessä kappaleessa kerroi, että minusta ei kannata tehdä oletuksia, niin yleensä aina katkaisen suhteet (tai ghostaan) ne ihmiset, jotka oletuksia minusta tekevät suorien kysymysten ja läpinäkyvyyden sijaan. Minusta sellaiset ihmiset ovat raskaita ja kaikki kommunikaatio hidastuu ja monimutkaistuu. 

 

Olen myös introvertti, ehkä osittain senkin vuoksi että suuri osa ihmisistä on olettajia enkä halua olla heidän kanssaan tekemisissä, joten en sillä lailla kaipaa mitään kahvitteluja kaverin kanssa tai kepeää juteltavaa. Niitäkin hetkiä toki on, esimerkiksi tuttavien kanssa tai kavereiden. Ystävien kanssa sitten sukelletaan aika syvällekin ja suhteet on hyvin antoisia. 

Minä olen enemmän ekstrovertti mutta en myöskään viihdy olettajien seurassa enkä sellaisten, joiden on pakko koko ajan äimistellä muita ihmisiä ja heidän tekemisiään. Välillä tuntuu siltä, että Suomessa valitettavan harvalla ekstrovertilla on oikeasti hyvät keskustelu- ja sosiaaliset taidot. Introverteillä nämä ovat mielestäni keskimäärin paremmat. Harmittaa, että sosiaalinen kulttuuri on usein sitä, että tahdittomimmat ja keskustelukyvyttömimmät ottavat eniten tilaa ja ne, joilla olisi oikeasti fiksua sanottavaa ja kyky huomioida muita, jäävät usein ulkokehälle. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että tyydyttävän ystävyyselämän salaisuus on laajuus ja joustavuus. Että hyväksyy monenlaisen epötäydellisyyden ja idealista poikkeamisen. Että näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat, ei yritä tunkea muottiin, paheksu tai ota itseensä. Samalla tuntee itsensä ja etsii ja löytää niitä itselle sopivia ystäviä. Ei ole yhtä täydellistä ystävää, mutta voi olla monia ystäviä, joiden kanssa tehdään eri asioita. 

Näin mäkin ajattelen.  Sen vuoksi mulla on useampia ystäviä ja kavereita,  koska kukaan ei voi olla kiinnostunut täsmälleen samoista asioista kuin minä.  Yhden kanssa teen jotain asiaa,  toisen kanssa taas jotain muuta.  Kaikki spontaanit jutut eli varttin päästä nähdään onnistuu vain niiden kanssa,  jotka asuvat kävelymatkan päässä. 

Mitä tulee ketjussa mainittuihin mt-ongelmiin,  niin hyvin tiedostan,  että yksi kaverini ei voi oikein sopia mitään etukäteen.  Kun hän ei tiedä,  missä kunnossa on sovittuna ajankohtana.  Sen sijaan hänen kanssaan voidaan tavata spontaanisti,  mutta asuukin ihan lähellä.  Joskus ollaan törmätty lähikaupassa ja jos hänellä on hyvä päivä eikä pakasteitakaan ostettavana, ollaankin menty kaupan seinän takana olevaan ravintolaan syömään tai ihan vaan lasilliselle viiniä. Ei mua haittaa, että ei voi sopia etukäteen tai ettei joka kerta jaksa lähteä spontaanisti. 

Juuri näin. Voi olla joku ideaali kuten vastavuoroisuus, ja siitä tarpeen tullen joustetaan ihmisten ja elämän mukaan. Silti se on siellä taustalla ohjaamassa, että joka suhde ei ole tiettyyn suuntaan kallellaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen todella nirso ystävien suhteen. En pidä yleisestä tavasta suorittaa ns. kolmannen asteen kuulusteluja uusia ihmisiä tavatessa (tai olla niiden kohteena) eikä näin ollen ns. tavisihminen saa minusta mitään irti eikä mitään tarttumapintaa, koska en suostu pelaamaan sitä peliä, että revitään toisesta irti jotain oletettavaa, josta päästään tekemään oletuksia uudesta tuttavuudesta, joiden perusteella sitten tehdään päätelmiä siitä millainen hän kuulustelijan mieestä on ja sen perusteella laitetaan hänet johonkin kohtaan omaa ystäväklusteria. 

 

Pidän enemmän tavasta, jossa toinen vain hyväksytään osaksi omaa arkea, vietetään toisen kansa aikaa ja annetaan myös aikaa ja tilaa toiselle itse kertoa asioita itsestään siinä järjestyksessä kun hän kokee. En ymmärrä mikä kiire on selvittää aina toisesta mikä hänen koulutuksensa on, mikä hänen ammattinsa, missä hän asuu, missä mitäkin, kun nuo asiat tulee oikeasti luonnollisestikin esiin ajan kanssa ja yleensä silloin toisesta saa tietää paljon enemmän. 

 

Itse olen sellainen, että minusta ei kannata tehdä oletuksia. Koulutuksestani ei voi päätellä työpaikkaani eikä työpaikastani tai nykyisestä ammatistani voi päätellä tulo- tai varallisuustasoani. En myöskään juoruile kavereideni tekemisistä tai elämästä (ellei minulla ole lupaa sitä tehdä) ja sitten jos sitä teen, niin kerron sille kaverille mitä hänestä puhuin ja ketkä sen kuulivat. Minusta se on reilua. Ja kun ei ole mitään piilomotiiveja itsellä juoruilun suhteen, niin kaiken tuollaisen voi aivan hyvin kertoa juorun kohteena olevalle. Se ei aiheuta mitään. 

 

Niin ja kun edellisessä kappaleessa kerroi, että minusta ei kannata tehdä oletuksia, niin yleensä aina katkaisen suhteet (tai ghostaan) ne ihmiset, jotka oletuksia minusta tekevät suorien kysymysten ja läpinäkyvyyden sijaan. Minusta sellaiset ihmiset ovat raskaita ja kaikki kommunikaatio hidastuu ja monimutkaistuu. 

 

Olen myös introvertti, ehkä osittain senkin vuoksi että suuri osa ihmisistä on olettajia enkä halua olla heidän kanssaan tekemisissä, joten en sillä lailla kaipaa mitään kahvitteluja kaverin kanssa tai kepeää juteltavaa. Niitäkin hetkiä toki on, esimerkiksi tuttavien kanssa tai kavereiden. Ystävien kanssa sitten sukelletaan aika syvällekin ja suhteet on hyvin antoisia. 

Minä olen enemmän ekstrovertti mutta en myöskään viihdy olettajien seurassa enkä sellaisten, joiden on pakko koko ajan äimistellä muita ihmisiä ja heidän tekemisiään. Välillä tuntuu siltä, että Suomessa valitettavan harvalla ekstrovertilla on oikeasti hyvät keskustelu- ja sosiaaliset taidot. Introverteillä nämä ovat mielestäni keskimäärin paremmat. Harmittaa, että sosiaalinen kulttuuri on usein sitä, että tahdittomimmat ja keskustelukyvyttömimmät ottavat eniten tilaa ja ne, joilla olisi oikeasti fiksua sanottavaa ja kyky huomioida muita, jäävät usein ulkokehälle. 

Tutustu ambivertteihin, se on helppoa koska suurin osa ihmisistä on ambiverttejä.

Järkyttynyt totuudesta? Nyt puhutaan ystävyydestä, ei puoli tuntemattomista ihmisistä. Tyotoverin pyytäessä esim. Työpaikan illan viettoon, on ihan korrektia vastata valkoisella valheella (jota kutsutte jostain käsittämättömästä syystä pehmeäksi eiksi). "On kotitöitä" mutta oikealle ystävälle valehtelu on törkeää, ei totuuden sanominen. Te ette uskalla olla omia itsejänne vaan suoritatte jotain roolia, kuin ulkomaisissa saippuasarjoissa. Valhe satuttaa, totuus ei.

Ehkäpä puhutaan tilanteesta, jossa toinen osapuoli pyrkii lähempään ystävyyteen kuin toinen on halukas. 

Minua kiinnostaa, miksi reagoit näin voimakkain tuntein juuri tähän esimerkkiin. 

Kuka haluaa ystäväksi jotain tuppautujaa. Pitäisi olla jotain yhteisiä asioita jotta tuttavuus voi kehittyä ystävyydeksi. Suomalainen ei oikein helpolla päästä ketään lähelleen ja ihan hyvä niin.

Helpointa ainakin mulle on ollut tehdä asioita porukalla. Harrastusporukka tapaa ensin jatkoilla harrastuksen jälkeen ja siitä on sitten helppoa muutakin suunnitella.

Heittäkää vain kivellä.

Minä myönnän, että minuun sattuu se, jos ystävä ei halua nähdä minua kovin usein, mutta muille ystäville on paljonkin aikaa. Väistämättä tulee olo, että en ole yhtä tärkeä ja yhtä hauskaa seuraa. Minun kohdallani vedotaan työkiireiseen ja vaikeuteen löytää vapaata hetkeä tapaamiselle, mutta läheisemmille ystäville tapaaminen järjestyy helposti. En missään nimessä tarkoita, että tapaamisia pitäisi olla saman verran, mutta jonkinlaista kohtuullisuutta kaipaisin. Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.

Olen itse tehnyt sen ratkaisun useammankin kerran, että olen mieluummin luopunut koko ystävyydestä kuin jäänyt sellaiseksi ystäväksi, jota tavataan hyvällä lykyllä kahdesti vuodessa. Nämä samaiset ystävät eivät ole ovin kiinnostuneita minun kuulumisistani, eivät esim. oma-aloitteisesti kysy kuulumisiani, jos kysyn heidän kuulumisiaan. Viesteihini vastataan vähäsanaisesti, vaikka muut ystävät keskustelevat enemmän. Näistä vastahankaisista "nähdään kahdesti vuodessa" ystävyyksistä on tullut olo, että olen tuntenut itseni kelpaamattomaksi ystäväksi ja nämä ystävyydet ovat syöneet paljon itsetuntoani. Samaa tunnetta ei ole ollut ystävyyssuhteissa, joissa toinen vastaa viesteihini muutaman päivän kuluessa tai on kenties valmis näkemään muulloinkin kuin joskus ja jouluna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä. 

Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille. 

Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin. 

Mitenköhän ennen onnistui?

Ainakin meillä 1980-luvulla sekä vanhempien että isovanhempien sukupolvi opetti selkeästi, että toisille pitää antaa myös omaa aikaa. Sanottiin esimerkiksi, että koko ajan ei sovi pyytää leikkimään. 

Ehkä aiemmat sukupolvet ovat asettaneet rajan toisella tavalla ja toiseen paikkaan, mutta ovat sen kuitenkin asettaneet. Syitäkin on helppo löytää: ennen oli paljon yleisempää tulla kylään ilmoittamatta, eikä oikein ollut etiketin mukaista olla ottamatta vierasta vastaan. Siksi on opetettu (ainakin meitä) että jatkuvasti ei sovi pyrkiä vieraisille. Muitakin sääntöjä on ollut: sunnuntaisin ei sovi kyläillä, iltarauha annettava nuorelleparille, jne. – jos siis mennään wanhoihin aikoihin, minun isovanhempieni nuoruuteen. Näillä on varmistettu sitä "omaa aikaa", jota tässäkään keskustelussa kaikki eivät haluaisi ystävilleen suoda. 

 

Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin. 

 

Aikana, jolloin lankapuhelimet olivat harvinaisia oli vaikeampi pitää yllä ystävyyssuhteita. Jotain kirjeitä saatettiin laittaa, jos osoite oli tiedossa, usein ei ollut. Läheisimpien luona saatettiin kyläillä, mutta harvoin, koska ei juuri ollut vapaata tai varaa matkustaa. Jos työpaikat ja paikkakunnat vaihtuivat, niin entiset kaverit monesti jäi. Niinhän se nykyäänkin usein menee, vaikka yhteyttä olisi niin paljon helpompi pitää. Erikseen sitten he, jotka asuivat pitkään samalla paikkakunnalla, jolloin pystyi poikkeamaan kylässä ja siten ystävyys säilyi. Nykyään ei tällaista juuri tehdä, vaan lähes kaikki pitää sopia kalenterin kanssa ja menee usein viikkojen tai kuukausien päähän. Ja ne kenellä oli rahaa oli se puhelin ja varaa matkustella, käydä ravintoloissa, tapahtumissa, istua iltaa ystävien kanssa jne. ja siten usein laajempi sosiaalinen verkosto. Vapaa aikaa on nykyään enemmän, mutta se menee enimmäkseen johonkin muuhun kuin ystävien tapaamiseen. Ystävälle ei ole tahdo löytyä aikaa eikä energiaa, mutta somessa ollaan ainakin pari tuntia päivässä.

Omat muistot ysäriltä ja 2000-luvun alusta:

-kirjoiteltiin todella paljon kirjeitä, postimerkit oli halpoja

-yhteydenpito säilyi kirjeitse monien kanssa, vaikka olisi muuttanut

-joulukorttejakin laitettiin todella paljon, nykyisin enää murto-osa tuosta

-lankapuhelimella soitettiin matalalla kynnyksellä, niin lapset kuin aikuiset

-2000-luvun alussa netissä ei voinut kauaa roikkua, koska silloin lankapuhelut eivät tulleet läpi (eli niitä puheluita todella tuli, ei muuten olisi rajattu nettiaikaa)

-ekoilla kännyköillä tekstailtiin paljon, nykyään kukaan ei laita mitään hyvää pääsiäistä viestiä tekstarilla/whatsappissa

Yhteydenpitovälineet oli paljon alkeellisemmat, mutta yhteydenpitoa oli huomattavasti enemmän kuin nykyään.

Vaikka osan mielestä parisuhdetta ja ystävyyssuhdetta ei voi verrata:

Todellisuus nyt vain on se, että kaikki eivät ole kovin haluttuja kumppaneita/ystäviä. Toisilla olisi ottajia joka sormelle ja joku ei sytytä ketään. Sama se on ystävyydenkin osalta. Joillekin ihmisille olisi tarjolla ystäviä tungokseksi asti ja joku mukavakin ihminen saattaa jäädä yksin, kun toiset eivät ole kiinnostuneita tutustumaan häneen. Toinen saatetaan olettaa rajattomaksi omien aiempien kokemusten perusteella, vaikkei toinen rajaton olisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tuo "maanläheinen" sun mielestä tarkoittaa tai miten se pitää käytöksessä /puheessa näkyä? 

No...toinen sana sille on "elämänmakuinen."

 

Kyllä jotkut pohjatuulen piiskaamat erakkointrovertitkin saavat välillä töitä ylipistolta tai akateemisilta aloilta, mutta pääosin akateemisissa töissä olevilta edellytetään hyviä vuorovaikutustaitoja. Ne on entuudestaan vahvoja Jennoja jotka päättävät mennä jatko-opintoihin.

on yleinen virhekäsitys, että introvertit eivät hallitsisi vuorovaikutustaitoja. He itse asiasa ovat usein erityisen taitavia erilaisten ihmistyyppien kansa kommunikoimisessa. Introverttyshän ei tarkoita sosiaalista estyneisyyttä tai ujoutta, vaan pelkkästään sitä, että hän lataa akkujaan mieluiten yksin ja tarvitsee hiukan yksinoloaikaa sosiaalisten tielnteiden jälkeen  (tai arjessa vaikka työpäivän jälkeen)

oman kokemukseni mukaan ne ovat yleensä ekstroverttejä, joilla on ongelmia erilaisten ihmistyyppien kanssa. Eivät oikein osaa olla muiden kuin ekstroverttien kanssa tekemisissä. Heitä alkaa ahdistaa, jos vaikka sosiaalisessa tilanteessa tulee sekunnin pidempi hiljainen tauko kuin normaalisti. Introvertit osaa myös antaa enemmän tilaa työpaikan ujoille ja estyneille ja jos tarpeen, niin ottaa heidät mukaan, koska näkevät paremmin pienemmät sosiaaliset vihjeet ja toisten eleet. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikka osan mielestä parisuhdetta ja ystävyyssuhdetta ei voi verrata:

Todellisuus nyt vain on se, että kaikki eivät ole kovin haluttuja kumppaneita/ystäviä. Toisilla olisi ottajia joka sormelle ja joku ei sytytä ketään. Sama se on ystävyydenkin osalta. Joillekin ihmisille olisi tarjolla ystäviä tungokseksi asti ja joku mukavakin ihminen saattaa jäädä yksin, kun toiset eivät ole kiinnostuneita tutustumaan häneen. Toinen saatetaan olettaa rajattomaksi omien aiempien kokemusten perusteella, vaikkei toinen rajaton olisikaan.

Olet oikeassa,  mutta mä ajattelen niin,  että parisuhteita on vain yksi kerrallaan,  mutta ystävyyssuhteita voi olla vaikka kuinka monta.  Puolisolta voit odottaa,  että olet hänen elämänsä tärkein ihminen,  mutta ystäviltäsi et. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä. 

Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille. 

Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin. 

Tuntuu, että tässä eivät ihan ajatukset kohtaa. Jos joku ei halua vuosiin nähdä (entistä/tulevaa entistä) ystäväänsä, niin eihän se iloinen asia ole. Mutta ei häntä myöskään voi pakottaa. Hyviä syitäkin voi olla vaikka kuinka. Mitä siis hylätyn ystävän tässä tulisi tehdä? Saada itkupotkuraivarit? Lähettää ulostekirje hylänneelle ystävälle? Nostaa kanne? Mikään näistä ei tuota ystävyyttä enää pelasta. 

Minulla on kymmeniä vuosia säilyneitä ystävyyksiä. Olen vieraillut sairaalassa ja ottanut eronneen luokseni asumaan - koska halusin ja voin, en siksi, että olisi ollut velvollisuus tai pakko. Toivon, että ystäväni kokevat samoin minun suhteeni. 

N47

En tarkoittanutkaan, että pitäisi pakottaa tai saada itkupotkuraivareita. Mutta ihmettelin ajatusmaailmaa. Ihan yhtälailla on sitten oikeutettua, että se ystävä, jota roikotetaan mukana, niin hänen ei ole pakko tätä hyväksyä. Ystävyys hiipuu ja loppuu, niinhän se usein menee ja saa mennäkin, ei siitä sen kummempaa kuitenkaan tulisi. Täällä vain on ollut paljon vallalla sitä ajatusmaailmaa, että on aivan hyväksyttävää, ettei yhteyttä milloin minkin asian varjolla pidetä tai jakseta tavata ja sitten taas kun itselle sopii tai on tarpeen niin ystävä otetaan pramille. Minusta tämä on rajatonta ja itsekästä käytöstä. 

Kuka hyväksyisi tämän keneltäkään, ei pitäisikään, saati jos toinen vielä kutsuu itseään ystäväksi. 

Eipä kukaan jaksa ihmistä, joka heiluu kuin tuuliviiri ja katkaisee ajatukset jatkuvasti löpinöillään.

Koeta miettiä, millaista olisi olla kaltaisesi seurassa, vaikka se ehkä onkin vaikeaa.

Aloita loåettamalla itsesi kutsumista asperger-henkiseksi. Vähättelet sillä lukuisten muiden todellisia vaikeuksia ja haasteita. 

Ihan jo tuolla perusteella en kaveeraisi kanssasi.

Tv. Nepsy 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen todella nirso ystävien suhteen. En pidä yleisestä tavasta suorittaa ns. kolmannen asteen kuulusteluja uusia ihmisiä tavatessa (tai olla niiden kohteena) eikä näin ollen ns. tavisihminen saa minusta mitään irti eikä mitään tarttumapintaa, koska en suostu pelaamaan sitä peliä, että revitään toisesta irti jotain oletettavaa, josta päästään tekemään oletuksia uudesta tuttavuudesta, joiden perusteella sitten tehdään päätelmiä siitä millainen hän kuulustelijan mieestä on ja sen perusteella laitetaan hänet johonkin kohtaan omaa ystäväklusteria. 

 

Pidän enemmän tavasta, jossa toinen vain hyväksytään osaksi omaa arkea, vietetään toisen kansa aikaa ja annetaan myös aikaa ja tilaa toiselle itse kertoa asioita itsestään siinä järjestyksessä kun hän kokee. En ymmärrä mikä kiire on selvittää aina toisesta mikä hänen koulutuksensa on, mikä hänen ammattinsa, missä hän asuu, missä mitäkin, kun nuo asiat tulee oikeasti luonnollisestikin esiin ajan kanssa ja yleensä silloin toisesta saa tietää paljon enemmän. 

 

Itse olen sellainen, että minusta ei kannata tehdä oletuksia. Koulutuksestani ei voi päätellä työpaikkaani eikä työpaikastani tai nykyisestä ammatistani voi päätellä tulo- tai varallisuustasoani. En myöskään juoruile kavereideni tekemisistä tai elämästä (ellei minulla ole lupaa sitä tehdä) ja sitten jos sitä teen, niin kerron sille kaverille mitä hänestä puhuin ja ketkä sen kuulivat. Minusta se on reilua. Ja kun ei ole mitään piilomotiiveja itsellä juoruilun suhteen, niin kaiken tuollaisen voi aivan hyvin kertoa juorun kohteena olevalle. Se ei aiheuta mitään. 

 

Niin ja kun edellisessä kappaleessa kerroi, että minusta ei kannata tehdä oletuksia, niin yleensä aina katkaisen suhteet (tai ghostaan) ne ihmiset, jotka oletuksia minusta tekevät suorien kysymysten ja läpinäkyvyyden sijaan. Minusta sellaiset ihmiset ovat raskaita ja kaikki kommunikaatio hidastuu ja monimutkaistuu. 

 

Olen myös introvertti, ehkä osittain senkin vuoksi että suuri osa ihmisistä on olettajia enkä halua olla heidän kanssaan tekemisissä, joten en sillä lailla kaipaa mitään kahvitteluja kaverin kanssa tai kepeää juteltavaa. Niitäkin hetkiä toki on, esimerkiksi tuttavien kanssa tai kavereiden. Ystävien kanssa sitten sukelletaan aika syvällekin ja suhteet on hyvin antoisia. 

Mäkin oon huomannut että monet tekee tosi paljon oletuksia ihmisistä, tätä taitoa pitäisi joka ikisen kehittää. Mutta toisia ihmisiä ei pysty kohtaamaan kuin sillä syvyydellä jonka on ensin omassa itsessään tutkaillut ja löytänyt..

Mutta tuo mitä kutsut "kuulusteluksi" on kyllä silti ihan normaalia kohteliasta tutustumista ja rupattelua, joka on itsessään monista mukavaa. Introverteistakin. Sen avulla saa informaatiota paljon toisen tavasta vuorovaikuttaa ja juuri siitä mitä informaatiota antaa vastauksissaan, jotka ovat sitten niitä suuntia joita voi alkaa syventämään pikkuhiljaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tuo "maanläheinen" sun mielestä tarkoittaa tai miten se pitää käytöksessä /puheessa näkyä? 

No...toinen sana sille on "elämänmakuinen."

 

Kyllä jotkut pohjatuulen piiskaamat erakkointrovertitkin saavat välillä töitä ylipistolta tai akateemisilta aloilta, mutta pääosin akateemisissa töissä olevilta edellytetään hyviä vuorovaikutustaitoja. Ne on entuudestaan vahvoja Jennoja jotka päättävät mennä jatko-opintoihin.

on yleinen virhekäsitys, että introvertit eivät hallitsisi vuorovaikutustaitoja. He itse asiasa ovat usein erityisen taitavia erilaisten ihmistyyppien kansa kommunikoimisessa. Introverttyshän ei tarkoita sosiaalista estyneisyyttä tai ujoutta, vaan pelkkästään sitä, että hän lataa akkujaan mieluiten yksin ja tarvitsee hiukan yksinoloaikaa sosiaalisten tielnteiden jälkeen  (tai arjessa vaikka työpäivän jälkeen)

 

oman kokemukseni mukaan ne ovat yleensä ekstroverttejä, joilla on ongelmia erilaisten ihmistyyppien kanssa. Eivät oikein osaa olla muiden kuin ekstroverttien kanssa tekemisissä. Heitä alkaa ahdistaa, jos vaikka sosiaalisessa tilanteessa tulee sekunnin pidempi hiljainen tauko kuin normaalisti. Introvertit osaa myös antaa enemmän tilaa työpaikan ujoille ja estyneille ja jos tarpeen, niin ottaa heidät mukaan, koska näkevät paremmin pienemmät sosiaaliset vihjeet ja toisten eleet. 

Hiukan on sekaisin nuo sun käsitykset verteistä. 

Vierailija kirjoitti:

Eikö kukaan osaa auttaa?

Ap

Jep. Epätoivo näkyy ja miellyttämisen tarve.

Etkä kerro kuulumisiasi kuska sinusta se on "noloa" että teet asioita yksin. Minulla on vain muutama hyvä tuttu ja yksi hyvä ystävä. Ja liuta kavereita. Mutta teen paljon asioita ihan yksin, ja voin kertoa kaikille niistä silti.  Olen mieluummin oma itseni kuin esitän, että olen joku muu kuin olen. Ja se on tuonut mulle hyviä ihmisiä elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Jos rajat estävät normaalin uteliaisuuden toisen ihmisen elämää kohtaan tai et saa tuntea tunteita suoranaisesta valehtelusta, joudut alistua toisen valtaa, että hän päättää koska tavataan jne. niin mitä ihmettä ystävyys ko. Ihmisille merkitsee? -eri

Tässä esimerkki ajattelutavasta, jossa toisen vapaata tahtoa ei kunnioiteta. Kyllä, toisella on aina oikeus kieltäytyä ehdotetusta tapaamisesta. Se on läksy, joka on opittava, ja joku voi kokea sen karuksikin. Sen ehdoilla mennään, joka haluaa vähemmän. Aina voi myös päättää suhteen, ts. haluta vielä vähemmän. 

Tämän kun tajuaa, ymmärtää jotain hyvin olennaista sekä ystävyys- että rakkaussuhteista. Vastavuoroinen ihmissuhde on aarre, jota tulee vaalia. 

Ongelma saattaa olla siinä, että ns. "pehmeän ei:n" sanojat eivät ole rehellisiä viestinnässään. Kun he tarkoittavatkn sillä ehkä tilannetta etti halua tavata tapaamiseen ehdottajaa enää koskaan tai korkeintaan vuosien päästä, niin he jättävät valkoisen valheen avulla sen tapaamisen ehdottajan roikkumaan tyhjään lupaukseen, valheeseen. Eihän se ole mitenkään oikein.  Pitäisi opetella suoraan sanomaan vaikka, että kokee että ollaan kasvettu erilleen ja tällä hetkellä tapaamiset vievät jostain syystä uupuneeksi. Tai miten vain asaian ilmaisee, mutta pointti on se, että ei toista saa jättää roikkumaa valheelliseen lupaukseen siitä, että tapaaminen onnistuu myöhemmin, jos lupaaja kuitenkin on jo päättänyt ettei ystävyyssuhde voi enää jatkua.