Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (654)
Vierailija kirjoitti:
Löytyy kun lakkaa etsimästä. Juttele ihmisille niissä tapahtumissa joissa käyt, on ainakin yhteinen kiinnostuksen kohde jo valmiiksi. Joskus sitten löytyy frendi.
Tämä! Mulla on harrastuskaverit, seurakuntakaverit, ystävät, tuttavat jne kaikki eri piireissä enkä koe olevani yksin kuin hyvin harvoin. Teen juttuja yksin eikä nolota yhtään. Välillä joku tulee mukaan tai pyydän ihmisiä mukaan. Jos kukaan ei tuu niin fine, meen itekseni ja etin uusia kavereita ja tuttuja ja ystäviä sieltä minne menen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä.
Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Mitenköhän ennen onnistui?
Ainakin meillä 1980-luvulla sekä vanhempien että isovanhempien sukupolvi opetti selkeästi, että toisille pitää antaa myös omaa aikaa. Sanottiin esimerkiksi, että koko ajan ei sovi pyytää leikkimään.
Ehkä aiemmat sukupolvet ovat asettaneet rajan toisella tavalla ja toiseen paikkaan, mutta ovat sen kuitenkin asettaneet. Syitäkin on helppo löytää: ennen oli paljon yleisempää tulla kylään ilmoittamatta, eikä oikein ollut etiketin mukaista olla ottamatta vierasta vastaan. Siksi on opetettu (ainakin meitä) että jatkuvasti ei sovi pyrkiä vieraisille. Muitakin sääntöjä on ollut: sunnuntaisin ei sovi kyläillä, iltarauha annettava nuorelleparille, jne. – jos siis mennään wanhoihin aikoihin, minun isovanhempieni nuoruuteen. Näillä on varmistettu sitä "omaa aikaa", jota tässäkään keskustelussa kaikki eivät haluaisi ystävilleen suoda.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Aikana, jolloin lankapuhelimet olivat harvinaisia oli vaikeampi pitää yllä ystävyyssuhteita. Jotain kirjeitä saatettiin laittaa, jos osoite oli tiedossa, usein ei ollut. Läheisimpien luona saatettiin kyläillä, mutta harvoin, koska ei juuri ollut vapaata tai varaa matkustaa. Jos työpaikat ja paikkakunnat vaihtuivat, niin entiset kaverit monesti jäi. Niinhän se nykyäänkin usein menee, vaikka yhteyttä olisi niin paljon helpompi pitää. Erikseen sitten he, jotka asuivat pitkään samalla paikkakunnalla, jolloin pystyi poikkeamaan kylässä ja siten ystävyys säilyi. Nykyään ei tällaista juuri tehdä, vaan lähes kaikki pitää sopia kalenterin kanssa ja menee usein viikkojen tai kuukausien päähän. Ja ne kenellä oli rahaa oli se puhelin ja varaa matkustella, käydä ravintoloissa, tapahtumissa, istua iltaa ystävien kanssa jne. ja siten usein laajempi sosiaalinen verkosto. Vapaa aikaa on nykyään enemmän, mutta se menee enimmäkseen johonkin muuhun kuin ystävien tapaamiseen. Ystävälle ei ole tahdo löytyä aikaa eikä energiaa, mutta somessa ollaan ainakin pari tuntia päivässä.
Omat muistot ysäriltä ja 2000-luvun alusta:
-kirjoiteltiin todella paljon kirjeitä, postimerkit oli halpoja
-yhteydenpito säilyi kirjeitse monien kanssa, vaikka olisi muuttanut
-joulukorttejakin laitettiin todella paljon, nykyisin enää murto-osa tuosta
-lankapuhelimella soitettiin matalalla kynnyksellä, niin lapset kuin aikuiset
-2000-luvun alussa netissä ei voinut kauaa roikkua, koska silloin lankapuhelut eivät tulleet läpi (eli niitä puheluita todella tuli, ei muuten olisi rajattu nettiaikaa)
-ekoilla kännyköillä tekstailtiin paljon, nykyään kukaan ei laita mitään hyvää pääsiäistä viestiä tekstarilla/whatsappissa
Yhteydenpitovälineet oli paljon alkeellisemmat, mutta yhteydenpitoa oli huomattavasti enemmän kuin nykyään.
Olen vähän eri mieltä yhteydenpidon määrästä. Lankapuhelinten aikaan vain harva tiesi ystäviensä työpuhelinnumeroakaan. Nyt tulee tekstaria tai whatsapp- tai messenger-viestejä pitkin päivää. Lankapuhelin pysyi myös kotona töpseli seinässä eikä puhelimeen vastattu kaupassa, lenkillä, autossa jne. Eikä se kirjeen lähettänyt odottanut saavansa vastausta kovin nopeasti. Kännykät ja erilaiset äpit on kyllä aiheuttaneen sen, että ihmisten pitäisi olla 24/7 tavoitettavissa ja jotkut vetää herneen nenään, jos viestiin vastataan vasta ensi viikolla.
Muistan vuosien takaa, kun kerran tulin töistä kotiin. Skypessä odotti 38 viestiä. Jos olisin jokaiseen vastaamiseen käyttänyt edes 5 minuuttia, aikaa olisi mennyt yli 3 tuntia.
Mua pidetään omituisena otuksena, kun mulla saattaa koko viikonlopun olla kännykkä jossain hukassa. Enkä ole ottanut kännykkää mukaan, kun vien roskia tai lähden koiran kanssa ulos. Monesti mulla on kännykkä äänettömälläkin. Nytkin mulla näyttää olevan messengerissä uusia viestejä. Voisin siirtyä kirjeiden aikaan ja vastata viikon päästä. Tämähän ei monille kävisi päinsä ollenkaan.
https://youtube.com/@simonwilson12?si=GTnBqXyHep6uDDhJ
Minua auttoi tämä Simon Wilson. Katson hänen videoitaan ja nappaan vinkejä small-talkista ja ihmisiin tutustumisesta.
Kaiken kommukoinnin ei tarvitse olla deeppiä pohdiskelua elämän suurista kysymyksistä.
Vierailija kirjoitti:
Heittäkää vain kivellä.
Minä myönnän, että minuun sattuu se, jos ystävä ei halua nähdä minua kovin usein, mutta muille ystäville on paljonkin aikaa. Väistämättä tulee olo, että en ole yhtä tärkeä ja yhtä hauskaa seuraa. Minun kohdallani vedotaan työkiireiseen ja vaikeuteen löytää vapaata hetkeä tapaamiselle, mutta läheisemmille ystäville tapaaminen järjestyy helposti. En missään nimessä tarkoita, että tapaamisia pitäisi olla saman verran, mutta jonkinlaista kohtuullisuutta kaipaisin. Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.
Olen itse tehnyt sen ratkaisun useammankin kerran, että olen mieluummin luopunut koko ystävyydestä kuin jäänyt sellaiseksi ystäväksi, jota tavataan hyvällä lykyllä kahdesti vuodessa. Nämä samaiset ystävät eivät ole ovin kiinnostuneita minun kuulumisistani, eivät esim. oma-aloitteisesti kysy kuulumisiani, jos kysyn heidän kuulumisiaan. Viesteihini vastataan vähäsanaisesti, vaikka muut ystävät keskustelevat enemmän. Näistä vastahankaisista "nähdään kahdesti vuodessa" ystävyyksistä on tullut olo, että olen tuntenut itseni kelpaamattomaksi ystäväksi ja nämä ystävyydet ovat syöneet paljon itsetuntoani. Samaa tunnetta ei ole ollut ystävyyssuhteissa, joissa toinen vastaa viesteihini muutaman päivän kuluessa tai on kenties valmis näkemään muulloinkin kuin joskus ja jouluna.
Oletko varma, että hekin pitävät sinua ystävänään eikä kaverinaan? Tai onko ystävilläsi näiden muiden kanssa monenlaista yhteistä tekemistä (harrastukset ym ) ja sun kanssa sitten vain jutellaan? Jos ajankäyttöä miettii, niin kukaan ystävistäni ei olisi ystäväni vaan yksi tuttava, jonka kanssa kävin lähes päivittäin viemässä koiria ulos, olisi mun ystävä.
Matkusta viikoksi kahdeksi Italiaan ja Espanjaan ja hakeudu paikallisten piiriin ja koe järkytys. Yhtäkkiä sut temmataan mukaan halusit tai et ja suhun todellakin tutustutaan. Katsos kun tuppisuinen suomalaisuus ei ole maailmalla yleistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaveri= hengataan , harrastetaan, jutustellaan.
Ystävä= Samat asiat ja lisäksi tunnetaan syvemmällä tasolla.
Valkoisista valheista/pehmeästä kieltäytymisestä vielä. Minä traumojen vuoksi alitajuisesti luulin aiemmin, että minun on annettava kieltäytymisen yhteydessä toiselle hyväksyttävä syy miksi tapaaminen ei onnistu. Se aiheutti itsellenikin ahdistusta, kun en halunnut loukata toista, koska joskus minun on esim. saatava levätä kotona. Kyllä ainakin nuorten aikuisten keskuudessa on jokseenkin tabu/epäkohteliasta sanoa että "en voi nähdä kun on huolehdittava itsestäni kotona nyt viikonloppuna" (vaikka ehkä ei tämän tarvitsisi olla tabu).
Olin helpottunut kun ymmärsin, että kuten seksuaalusessa kanssakäymisessä pelkkä "ei" riittää, voin ihan kohteliaasti kieltäytyä sanomalla "tämä viikonloppu ei valitettavasti käy." ilman mitään sen tarkempia selityksiä, ja se on täysin ok. Ja tähän jos toinen alkaa tivaamaan syytä on itse asiassa epäkohteliasta (ei se itse kieltäytyminen jos aika ei itselle vain sovi). Ei ole kenenkään muun asia hyväksyä minun syytäni kieltäytyä. taustalla voi olla vaikka tarve huolehtia omasta fyysisestä terveydestään tai mielenterveyden haasteista. Tai ihan vaan tarvittavasta levosta työn ohella. Ei minulla ole velvollisuutta kertoa ystävälle että "sori nyt on ollu itsetuhoisia fiiliksiä tällä viikolla niin täytyy huilia". Tai vaikka syy olisi tätä kevyempikin.
Sitten on toki kohteliasta tehdä joku vastaehdotus sopivasta ajasta tai muuten ottaa kantaa tulevaisuuden näkemisistä, sillä se joka ensin ehdottaa näkemistä ja saa vastaan kieltäytymisen on jo nähnyt vaivaa ja energiaa ystävyyden eteen näkemistä ehdottamalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Pehmeä ei = rivien välistä annettu kiertely-kaartelu, sen sijaan että aidosti uskallettais kohdata se toinen ihminen ja reilusti sanoa miltä tuntuu, mikä tilanne. Eli ei oikeasti uskalleta "vetää niitä omia rajoja" kertomalla asiaat niin kuin ne on, vaan pistetään toinen tulkitsemaan...?🙄 Mut niinkin voi tehdä, jos luottaa et se toinen aidosti ymmärtää ja hyväksyy sut sellaisena kun oot!
Mä ainakin arvostan autenttisuutta ja aitoutta. Tää ketju on kyllä ollut monin tavoin silmiä avaava. Ja ei, kukaan ei ole toiselle "mitään velkaa" mutta se vastavuoroisuus ja syvä ystävyys syntyy siitä että on valmis näkemään myös vaivaa suhteen eteen: tekemään tilaa kalenteriin, olemaan mukana iloissa ja suruissa. Musta tuntuu että suurin osa puhuu täällä hyvänpäivän tutuista ystävinä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Kuule. Kun joku sanoo sinulle, ettei pääse, koska ”on kotitöitä”, sinä et tosiasiassa tule koskaan tietämään, oliko kotitöitä vai jokin aivan muu syy. Asian ydin on, että henkilö kieltäytyi, ja sitä kunnioitetaan. Ehkä hän pesee lattiaa, ehkä hän masturboi. Mitä väliä? Kukaan ei ole ajankäytöstään tilivelvollinen edes maailman parhaalle sydänystävälle.
En ehkä itse käyttäisi juuri tuota lausetta pehmeään kieltäytymiseen. Sanoisin, että on muuta ohjelmaa. Jos toinen alkaisi tivata, mitä ohjelmaa, ottaisin reilusti etäisyyttä. Ei ole petollisuutta kieltäytyä kohteliaasti tapaamisesta. Jos sinä haluat tietää ”todellisen” syyn ja arvostella sen kelvolliseksi tai kelpaamattomaksi, olet myrkyllinen ystävä.
Se "Mitä väliä" tuli ap:lle esiin silloin, kun hän näki kyseisen kaverin laittaneen instaan kuvia/Viestin miten kivan illan hän vietti leffassa toisen kaverin kanssa. (en muista nyt kirjaimellisesti, sori kaikille siitä).
Täysin ymmärrettävää, että ap pahoitti mielensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.
Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu. Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste" rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu.
Mä voin sanoa noin mun ystäville, se oman tilan tarve on tärkeetä ja jaettua. Mutta en jollekin kaukaisemmalle tutulle olisi noin suora jaksamisestani. Mielestäni se olisi jo todella törkeää. Ystävät ymmärtää mitä se tarkoittaa ja heihin luotan, mutta jotkut kaverit tai tutut… ei ei ei. Yksityisyyttä. Se suojelee henkisesti sekä minua että kuulijaa.
Suomi on ollut raatorehellisissä kieltäytymisissä varmaan todella uniikki maa. Sellainen kasvojen käsite, joka on Aasiassa ihan kaiken kommunikaation perusta, on monillle täällä käytännössä tuntematon. Olen Jopa vähän järkyttynyt tästä.Järkyttynyt totuudesta? Nyt puhutaan ystävyydestä, ei puoli tuntemattomista ihmisistä. Tyotoverin pyytäessä esim. Työpaikan illan viettoon, on ihan korrektia vastata valkoisella valheella (jota kutsutte jostain käsittämättömästä syystä pehmeäksi eiksi). "On kotitöitä" mutta oikealle ystävälle valehtelu on törkeää, ei totuuden sanominen. Te ette uskalla olla omia itsejänne vaan suoritatte jotain roolia, kuin ulkomaisissa saippuasarjoissa. Valhe satuttaa, totuus ei. Ei ihme, että mt-ongelmat ovat niin yleisiä, kun elämä perustuu valheellisuuteen ja johonkin sääntöviidakkoon ihmissuhteissa, kuin pahimassakin byrokratian rattaissa. Ikäluokkani on kasvattanut sukupolven, jonka arvomaailma on pinnallinen ja ei välitä kuin itsestään, jota yritätte naamioida "rajoiksi" , koska ette itse kestä katsoa peiliin. Miten näin pääsi käymään? Itselle ainakin opetettiin arvomaailma, jossa rehellisyys, luottamus ja toisen ihmisen arvostus, kuuleminen ja auttaminen ovat elämän perusta. Se ei ole velvollisuus vaan itsestään selvyys. Teidän asenteenne järkyttää ei todellakaan totuus.
Toisen ihmisen arvostus ei tuosta kommentista paista. Juuri tuollaisen vallanhalun ja lyttäämisen vuoksi nuoremmat on luoneet erilaiset systeemit.
Nuorempien systeemi on tämä: Kun itse pyytää apua ystäviltään, olettaa saavansa ja saa sitä. Kun ystävä pyytää apua, se on vaatimista ja siitä kieltäydytään.
Näitä on tullut tavattua.
Hyvä esimerkki: Olimme Tallinnan-risteilyllä ja tämä pyysi minua kuvaamaan itsestään videopätkiä. Kun minä pyysin ottamaan itsestäni valokuvia, vastaus oli:
"Minä en miksikään hovikuvaajaksi ala"! Muistutin sitten, että pyysihän hänkin kuvaamaan itsestään videota ja minä kuvasin. Suostui sitten pitkin hampain ottamaan pari kuvaa.
Nuoren polven asenne on tämä: Muita hyödynnetään ja se on vain positiivista ja ystävyyttä rakentavaa, kun ihmiset tykkäävät auttaa ja että heitä pyydetään apuun. Mutta jos joku muu pyytää jotain, se on VAATIMISTA ja rajatonta, ja siihen ei pidä missään nimessä suostua tai se voi jatkua! MINÄ MINÄ MINÄ, KAIKKI MULLE HETI TÄNNE NYT, MUISTA MITÄÄN VÄLIÄ! Ystävät ovat olemassa vain HEITÄ varten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Kuule. Kun joku sanoo sinulle, ettei pääse, koska ”on kotitöitä”, sinä et tosiasiassa tule koskaan tietämään, oliko kotitöitä vai jokin aivan muu syy. Asian ydin on, että henkilö kieltäytyi, ja sitä kunnioitetaan. Ehkä hän pesee lattiaa, ehkä hän masturboi. Mitä väliä? Kukaan ei ole ajankäytöstään tilivelvollinen edes maailman parhaalle sydänystävälle.
En ehkä itse käyttäisi juuri tuota lausetta pehmeään kieltäytymiseen. Sanoisin, että on muuta ohjelmaa. Jos toinen alkaisi tivata, mitä ohjelmaa, ottaisin reilusti etäisyyttä. Ei ole petollisuutta kieltäytyä kohteliaasti tapaamisesta. Jos sinä haluat tietää ”todellisen” syyn ja arvostella sen kelvolliseksi tai kelpaamattomaksi, olet myrkyllinen ystävä.Se "Mitä väliä" tuli ap:lle esiin silloin, kun hän näki kyseisen kaverin laittaneen instaan kuvia/Viestin miten kivan illan hän vietti leffassa toisen kaverin kanssa. (en muista nyt kirjaimellisesti, sori kaikille siitä).
Täysin ymmärrettävää, että ap pahoitti mielensä.
Olisipa kaikki just niin ymmärtäväisiä ja suvaitsevaisia, että voisi sanoa " just nyt ei huvita sun kanssasi ". Varsin moni kuitenkin loukkaantuu tuollaisesta. Sitäpaitsi oma juttunsa sekin, että vaikka ei huvita lähteä Maijan kanssa kahvilaan, joku uutuusleffa Kaijan kanssa voikin kiinnostaa. On mullekin ollut tilanteita, jolloin viikonloppuna ei jaksaisi tehdä mitään ja sitten siskoni on soittanut ja kysynyt, lähdenkö sen kanssa viinimessuille. Viinimessut ok, joku kahvilaan meno ei.
Mä en osaa olla mustasukkainen ystävilleni heidän ajankäytöstään. Eri juttuihin noin muutenkin sopii eri ihmiset. Absolutisti tuskin lähtisi viinimessuille, joten miksi edes ehdottaisin?
Ja senkin vielä lisään, että ihmisen elämässä on erilaisua aikakausia, jolloin kiinnostaa erilaiset asiat. Kun aikoinaan keräsin retroa, mut sai melkein milloin vaan mukaan kirpputoreille. Sitten sain kokoelmani täyteen eikä kirppikset kiinnostaneet enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Heittäkää vain kivellä.
Minä myönnän, että minuun sattuu se, jos ystävä ei halua nähdä minua kovin usein, mutta muille ystäville on paljonkin aikaa. Väistämättä tulee olo, että en ole yhtä tärkeä ja yhtä hauskaa seuraa. Minun kohdallani vedotaan työkiireiseen ja vaikeuteen löytää vapaata hetkeä tapaamiselle, mutta läheisemmille ystäville tapaaminen järjestyy helposti. En missään nimessä tarkoita, että tapaamisia pitäisi olla saman verran, mutta jonkinlaista kohtuullisuutta kaipaisin. Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.
Olen itse tehnyt sen ratkaisun useammankin kerran, että olen mieluummin luopunut koko ystävyydestä kuin jäänyt sellaiseksi ystäväksi, jota tavataan hyvällä lykyllä kahdesti vuodessa. Nämä samaiset ystävät eivät ole ovin kiinnostuneita minun kuulumisistani, eivät esim. oma-aloitteisesti kysy kuulumisiani, jos kysyn heidän kuulumisiaan. Viesteihini vastataan vähäsanaisesti, vaikka muut ystävät keskustelevat enemmän. Näistä vastahankaisista "nähdään kahdesti vuodessa" ystävyyksistä on tullut olo, että olen tuntenut itseni kelpaamattomaksi ystäväksi ja nämä ystävyydet ovat syöneet paljon itsetuntoani. Samaa tunnetta ei ole ollut ystävyyssuhteissa, joissa toinen vastaa viesteihini muutaman päivän kuluessa tai on kenties valmis näkemään muulloinkin kuin joskus ja jouluna.
En ymmärrä tätä ajattelutapaasi.
Sen ymmärrän hyvin, että jotkin ystävyyssuhteet kuihtuvat ja päättyvät, ja sen, että päätät ystävyyssuhteen, joka tuottaa sinulle mielipahaa.
Mutta että odotat jotain ihmeellistä ”kohtuullisuutta” siinä, ketä kukakin haluaa tavata! Millä ihmeen perusteella? Luulet, että sinulla on oikeus päättää toisen puolesta, miten läheinen olet hänelle. En vain tajua, miten päädyt ajattelemaan näin.
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku mainitsi ystävän rajattomuuden. Voisitteko kertoa esimerkkejä rajattomasta käytöksestä?
Ap
No esim. Mainostaa omaavansa nepsy-piirteitä olematta nepsy. Hyvin loukkaavaa nepsyjä kohtaan ja tungettelevaa. Puhe mt-ongelmista, loukkaavaa. Sinulla on ns. Ongelmia mutta esiinnyt niiden varjolla täydellisen/säälin kohteena, ihan tilanteen mukaan. Aloita näistä.
Koska olet kuullut, että "minussa on syöpä-piirteitä" tai " minussa on potentiaalisesti tyypin 2 diapetes" Niin. E koskaan. Nepsy ei oke mikään shoppailtava kiva pikku piirre tai tekosyy, niinkuin ei ole diapetes tai syöpäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se "Mitä väliä" tuli ap:lle esiin silloin, kun hän näki kyseisen kaverin laittaneen instaan kuvia/Viestin miten kivan illan hän vietti leffassa toisen kaverin kanssa. (en muista nyt kirjaimellisesti, sori kaikille siitä).
Täysin ymmärrettävää, että ap pahoitti mielensä.
Minusta taas yläasteelle kuuluvaa mustasukkaisuutta ja kontrollointia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku mainitsi ystävän rajattomuuden. Voisitteko kertoa esimerkkejä rajattomasta käytöksestä?
Ap
Ei tunnista tai kunnioita ystävän (lempeästi) asettamaa rajaa.
Esim. Ehdotat yhteistä tekemistä viikonlopulle ja saat vastauksen, että katsellaan myöhemmin kun on viikonlopulle paljon kotihommia. Tähän ainoa oikea vastaus on (aito ja hyväksyvä) ok, kivaa viikonloppua ja nähdään sitten paremmalla ajalla.
Ei tivata koska. Ei kysytä mitä kotitöitä, eikä kyseenalaisteta. Ei ilmestytä avuksi kotitöihin. Jos näet somesta, että ystävä teki viikonloppuna jotain toisen ystävän kanssa, et kysele mitään asiasta. Etkä pommita pyynnöillä seuraavana viikonloppuna, vaan odotat toisen aloitetta.
Minusta on tökeröä sanoa toiselle ystävälle, että viikonloppu ei kotitöiden takia sovi ja sitten lähteä jonkun toisen ystävän kanssa menoihin. Pitäisi joko rehellisesti kertoa, että on sopinut viikonlopuksi muuta menoa ystävän kanssa tai sitten lähteä sen ystävän kanssa, joka tapaamista ensin kysyi.
Minä en selitä: ei sovi tälle viikonlopulle entäpä ensiviikolla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tuo "maanläheinen" sun mielestä tarkoittaa tai miten se pitää käytöksessä /puheessa näkyä?
No...toinen sana sille on "elämänmakuinen."
Kyllä jotkut pohjatuulen piiskaamat erakkointrovertitkin saavat välillä töitä ylipistolta tai akateemisilta aloilta, mutta pääosin akateemisissa töissä olevilta edellytetään hyviä vuorovaikutustaitoja. Ne on entuudestaan vahvoja Jennoja jotka päättävät mennä jatko-opintoihin.
on yleinen virhekäsitys, että introvertit eivät hallitsisi vuorovaikutustaitoja. He itse asiasa ovat usein erityisen taitavia erilaisten ihmistyyppien kansa kommunikoimisessa. Introverttyshän ei tarkoita sosiaalista estyneisyyttä tai ujoutta, vaan pelkkästään sitä, että hän lataa akkujaan mieluiten yksin ja tarvitsee hiukan yksinoloaikaa sosiaalisten tielnteiden jälkeen (tai arjessa vaikka työpäivän jälkeen)
oman kokemukseni mukaan ne ovat yleensä ekstroverttejä, joilla on ongelmia erilaisten ihmistyyppien kanssa. Eivät oikein osaa olla muiden kuin ekstroverttien kanssa tekemisissä. Heitä alkaa ahdistaa, jos vaikka sosiaalisessa tilanteessa tulee sekunnin pidempi hiljainen tauko kuin normaalisti. Introvertit osaa myös antaa enemmän tilaa työpaikan ujoille ja estyneille ja jos tarpeen, niin ottaa heidät mukaan, koska näkevät paremmin pienemmät sosiaaliset vihjeet ja toisten eleet.
Hiukan on sekaisin nuo sun käsitykset verteistä.
Ei hän sotke. Introvertit voivat oikeasti olla sosiaalisesti äärimmäisen taitavia. Ekstroverteillä todellakin on usein ongelmia kohdata tai olla tekemisissä muiden kuin ekstroverttien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Heittäkää vain kivellä.
Minä myönnän, että minuun sattuu se, jos ystävä ei halua nähdä minua kovin usein, mutta muille ystäville on paljonkin aikaa. Väistämättä tulee olo, että en ole yhtä tärkeä ja yhtä hauskaa seuraa. Minun kohdallani vedotaan työkiireiseen ja vaikeuteen löytää vapaata hetkeä tapaamiselle, mutta läheisemmille ystäville tapaaminen järjestyy helposti. En missään nimessä tarkoita, että tapaamisia pitäisi olla saman verran, mutta jonkinlaista kohtuullisuutta kaipaisin. Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.
Olen itse tehnyt sen ratkaisun useammankin kerran, että olen mieluummin luopunut koko ystävyydestä kuin jäänyt sellaiseksi ystäväksi, jota tavataan hyvällä lykyllä kahdesti vuodessa. Nämä samaiset ystävät eivät ole ovin kiinnostuneita minun kuulumisistani, eivät esim. oma-aloitteisesti kysy kuulumisiani, jos kysyn heidän kuulumisiaan. Viesteihini vastataan vähäsanaisesti, vaikka muut ystävät keskustelevat enemmän. Näistä vastahankaisista "nähdään kahdesti vuodessa" ystävyyksistä on tullut olo, että olen tuntenut itseni kelpaamattomaksi ystäväksi ja nämä ystävyydet ovat syöneet paljon itsetuntoani. Samaa tunnetta ei ole ollut ystävyyssuhteissa, joissa toinen vastaa viesteihini muutaman päivän kuluessa tai on kenties valmis näkemään muulloinkin kuin joskus ja jouluna.
Näistä vastahankaisista "nähdään kahdesti vuodessa" ystävyyksistä on tullut olo, että olen tuntenut itseni kelpaamattomaksi ystäväksi ja nämä ystävyydet ovat syöneet paljon itsetuntoani. Samaa tunnetta ei ole ollut ystävyyssuhteissa, joissa toinen vastaa viesteihini muutaman päivän kuluessa tai on kenties valmis näkemään muulloinkin kuin joskus ja jouluna.
Ensin mainitut ovat olleet sinulle kavereita tai tuttuja, omasta mielestään. Jälkimmäisen kanssa jaatte ystävyyden ja käsityksen siitä, että olette ystäviä. Kaunasi on turhaa ja kurjistaa vain omaa elämääsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tuo "maanläheinen" sun mielestä tarkoittaa tai miten se pitää käytöksessä /puheessa näkyä?
No...toinen sana sille on "elämänmakuinen."
Kyllä jotkut pohjatuulen piiskaamat erakkointrovertitkin saavat välillä töitä ylipistolta tai akateemisilta aloilta, mutta pääosin akateemisissa töissä olevilta edellytetään hyviä vuorovaikutustaitoja. Ne on entuudestaan vahvoja Jennoja jotka päättävät mennä jatko-opintoihin.
on yleinen virhekäsitys, että introvertit eivät hallitsisi vuorovaikutustaitoja. He itse asiasa ovat usein erityisen taitavia erilaisten ihmistyyppien kansa kommunikoimisessa. Introverttyshän ei tarkoita sosiaalista estyneisyyttä tai ujoutta, vaan pelkkästään sitä, että hän lataa akkujaan mieluiten yksin ja tarvitsee hiukan yksinoloaikaa sosiaalisten tielnteiden jälkeen (tai arjessa vaikka työpäivän jälkeen)
oman kokemukseni mukaan ne ovat yleensä ekstroverttejä, joilla on ongelmia erilaisten ihmistyyppien kanssa. Eivät oikein osaa olla muiden kuin ekstroverttien kanssa tekemisissä. Heitä alkaa ahdistaa, jos vaikka sosiaalisessa tilanteessa tulee sekunnin pidempi hiljainen tauko kuin normaalisti. Introvertit osaa myös antaa enemmän tilaa työpaikan ujoille ja estyneille ja jos tarpeen, niin ottaa heidät mukaan, koska näkevät paremmin pienemmät sosiaaliset vihjeet ja toisten eleet.
Hiukan on sekaisin nuo sun käsitykset verteistä.
Ei hän sotke. Introvertit voivat oikeasti olla sosiaalisesti äärimmäisen taitavia. Ekstroverteillä todellakin on usein ongelmia kohdata tai olla tekemisissä muiden kuin ekstroverttien kanssa.
Ei pidä paikkaansa, tarkista l ä h t e e s i.
(Outoa sen surointia)
Vierailija kirjoitti:
Kaveri= hengataan , harrastetaan, jutustellaan.
Ystävä= Samat asiat ja lisäksi tunnetaan syvemmällä tasolla.
Mulla on meksikolainen miniä. Kun muutti aikoinaan Suomeen, sanoi, että suomalaisten kanssa on vaikea ystävystyä. Mutta kun ystävystyi, sanoi, että Meksikossa näin läheiset ihmissuhteet ovat sisaruussuhteita tai muita läheisiä sukulaisuussuhteita ja meksikolaiset ystävyyssuhteet taas vastaavat suomalaisia kaveruussuhteita. Me suomalaiset taidetaan arvostaa enemmän muutamaa hyvää ystävää kuin kymmeniä kavereita.
Alue: Aihe vapaa
Höpö höpö. Ihan oikein ovat.