Oletko katunut, että päätit pitkän suhteen

En ole päättänyt suhteita tuollaisten syiden vuoksi.

Jos suhde on hyvä, siinä on tilaa tutustua itseensä, vaikka pysyisi suhteessakin. Voin ymmärtää niitä, jotka päättävät suhteen, jos kokevat, että suhteessa ei voi olla oma itsensä, vaan pitää asettautua johonkin rooliin, joka tuntuu vieraalta tai ahtaalta.

En vielä. Tuskin koskaan kadunkaan.

- 39 vuotta kimpassa

Hyvässä suhteessa nimenomaan voi olla oma itsensä. Mutta jos on sellaisessa, suhteessa, jossa se ei onnistu, niin mitä muita vaihtoehtoja on kuin lopettaa suhde? 

En, jos jotain niin kadun sitä että vitkuttelin eropäätöstä ihan liian kauan. 

Mentiin todella nuorina yhteen ja silloin tuntui että olin löytänyt unelmakumppanini. Kuitenkin kasvettiin eri suuntiin ja kolmekymppisinä haluttiin elämältä ihan päinvastaisia asioita. Viimeiset kolme vuotta oli väkisin kompromissien yrittämistä, kaikissa vaihtoehdoissa joko toinen tai molemmat olisi ollut onneton ja pitkällä tähtäimellä katkeroitunut. Lopulta tilanne oli ihan lohduton, tuntui että tukehduin enkä voinut olla ollenkaan oma itseni ja kaikki unelmani olivat puolisolle kertakaikkiaan sietämättömiä ajatuksenakin, kun taas itse en olisi aseella uhattunakaan kyennyt elämään elämää jota hän toivoi. 

Eron jälkeen kumpikin meistä kukoisti, erosta on nyt 7 vuotta ja olen ollut ihan hemmetin onnellinen ja elänyt vihdoin omannäköistä elämää. Myöskin ex-puoliso löysi vierelleen ihmisen joka halusi juuri samaa mitä hän haluaa ja hekin ovat onnellisia. 

Jos suhteeseen on muodostunut tarkat roolit ja rajat, joista toinen ei jousta, niin ei omaan itseen tutustumiseen välttämättä ole tarpeeksi tilaa. Silloin voi olla parempi lopettaa suhde. Itselleni ei ole tullut onneksi tuollaista tilannetta. 

Jätin kiltin ja kunnollisen miehen koska kaipasin jännitystä elämään. Mies löysi aasialaisen kaunottaren ja minua ei huoli kukaan koska olen rupsahtanut. Olen katkera loppuelämäni. 

No harmittaahan se kun piti niin kauan toivoa yllä. Olisi pitänyt ottaa lähtö suhteesta kun siltä näytti ja tuntui. 

No en halunnut tutustua itseeni, mutta halusin olla oma itseni , seikkailla ja muuttaa jonnekin korpeen. Halusin että saan joko olla yksin tai että kohtaan jonkun joka haluaa minut tällaisena ja jonka kanssa elämä on ihanaa. 

Olisin, enemmän kuin mitään muuta, halunnut että se joku olisi ollut se exäni. Hän muuttui vuosikymmenen aikana yhä ankeammaksi ja entiset puheet seikkailuista saati ne oikeat retket, öiset ajelut, jopa kävelyt naapurustossa jäivät, opiskelut venyivät, lopulta kaikki jäi ja mikään ei kiinnostanut. Aina kun olin lähdössä hän tsemppasi hetken ja vakuutti että tietyt suunnitelmat toteutuvat.

Sitten paljasti, että ei hän ole enää vuosiin edes oikeasti halunnut muuttaa syrjempään. Että päinvastoin hän haluaa jonnekin Espoon tai Helsingin keskustaan vaikka ihan miniyksiöönkin, koska Wolt, viihde (myös aikuis-) ja haluaa kaiken olevan lähellä ja kätevää ja laittaa jonkun kotiteatterin. Myönsi myös että oli tosi katkera kun olin ottanut toisen koiran kun hän toivoi että koiria ei enää tulisi (.......teen töitä koira-alalla ja olen alusta asti kertonut että haaveissa on lauma koiria 🥲). 

Kai yksinkertaisesti kasvoimme erilleen. Oli hirveää kun keskustelun ja tietyn yhteyden tasolla kaikki oli kuten ennen, hän oli paras ystäväni. Mutta käytännössä hän oli sitten urbanisoitunut sohvaperuna ja kunto ei kestänyt enää edes koiralenkkejä. Ja alunperin tapasimme luonto -ja koirajuttujen merkeissä. 

No, nyt joitain vuosia myöhemmin minulla on viisi koiraa ja asun yhdessä uuden mieheni kanssa, kauniissa hirsitalossa metsän keskellä. Treenataan yhdessä, tehdään extempore-reissuja (kyllä, mahdollista myös koirien kanssa) ja juttua riittää. 

Työkin on nykyään parempi ja melkein kokonaan etänä. En kadu, mutta surettaa että ex kokee minun julmasti hylänneen hänet ilman syytä, vaikka meidän piti olla ikuisesti yhdessä. Odotin kuitenkin melkein kuusi ylimääräistä vuotta ja yritin kannatella häntä. Itse koin, että hän muutti koko sen mitä suhteen piti olla ja hylkäsi minut. 

Joskus on parempi lähteä. 

Vierailija kirjoitti:

Jätin kiltin ja kunnollisen miehen koska kaipasin jännitystä elämään. Mies löysi aasialaisen kaunottaren ja minua ei huoli kukaan koska olen rupsahtanut. Olen katkera loppuelämäni. 

T. Pertti

En usko, että ihmiset yleensä lähtee hyvästä suhteesta yhtäkkiä, ellei nyt jotain manian puhkeamista tai hormonien heittelyä lasketa. Silloin se höyrähtänyt voi selittää asian itselleen miten taitaa. 

Mutta kai yleensä lähdetään, koska suhde ei enää itselle toimi. Vaikka se toinen olisi ihan kunnollinen ja kiva näennäisesti. 

Ei harmita. Olisi pitänyt lähteä jo aikaisemmin.

Höpö, höpö! Kuka eroaa pelkästään sen vuoksi, että haluaa etsiä itseään?

Ei ihmiset lähde hyvästä suhteesta. Kulissit voi olla kunnossa, mutta jotain puuttuu. 

Harvemmin ihminen varsinkaan parisuhdemokiaan myöntää. Kaikki aina hehkuttaa, että kyllä kannatti ja parempaa löytyi tilalle. Nykyään vieläpä aina hoetaan sitä, että kun ei ole kelvollisia kumppanikandidaatteja 😄 Siis en epäile etteikö olisi aidosti tyytyväisiä suhteensa päättäneitä, mutta he ovat ainoita, jotka näihin kyselyihin vastaavat. Väärän valinnan tehneet tyytyvät vain olemaan kommentoimatta.

En katunut, mutta olen nuorena päättänyt suhteen, koska halusin tutustua itseeni. Olin nuori noin 20v, enkö halunnut sitoutua/ muuttaa yhteen poikaystävän kanssa vaan elää vielä yksin, itsenäistyä ja todella löytää itseni. Se oli rankkaa, mutta elämäni parhaita päätöksiä.

Vierailija kirjoitti:

Harvemmin ihminen varsinkaan parisuhdemokiaan myöntää. Kaikki aina hehkuttaa, että kyllä kannatti ja parempaa löytyi tilalle. Nykyään vieläpä aina hoetaan sitä, että kun ei ole kelvollisia kumppanikandidaatteja 😄 Siis en epäile etteikö olisi aidosti tyytyväisiä suhteensa päättäneitä, mutta he ovat ainoita, jotka näihin kyselyihin vastaavat. Väärän valinnan tehneet tyytyvät vain olemaan kommentoimatta.

Hyvin lähellä totuutta. Tutkimusten mukaan tyytyväisyys parisuhteisiin pienenee kerta toisensa jälkeen jos on itse sössinyt asiansa ja eronnut heppoisin syin.

Moni pakenee itseään. Ja siksi uudet suhteet eivät vaan toimi pidemmän päälle.

En ole katunut.

Esim. sitä Kapasen ensimmäistä rouvaa saattaa hiukan kaduttaa.

Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän. 

Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.