Lue keskustelun säännöt.
Lapsi ei soita eikä käy. Sanoi syyksi yli 30 vuoden takaiset tukkapöllyt
28.03.2026 |
Siis tottakai silloin 90-luvulla annettiin lapsille tukkapöllyä, mutta pitääkö niitä nyt tuoda esiin? Anteeksikin voi antaa. En näe edes lapsenlapsia. Se suruttaa
Kommentit (185)
Vierailija kirjoitti:
Sori, mutta multa ei tule sympatiaa. Itse en välitä olla tekemisissä isäni kanssa. Mulla on sen verran traumoja sen p a s k i a i s e n harjoittamasta kuritusväkivallasta. Harkitsin 12 vuotiaana i t s a r i a, koska olin niin väsynyt ja rikki. Vaikka olen äitini kanssa tekemisissä, niin silti kannan jonkin verran kaunaa häntäkin kohtaan, koska ei puolustanut minua eikä sanonut isälleni ettei lasta voi noin kohdella.
Sama. Isänä hakkasi, hyväksikäytti ja vaikka mitä. Olin todella traumatisoitunut lapsi. Ja siitäkös kyvyhön, läheisriippuvainen äitini välitti. Eron jälkeen äitini roikkuu meissä lapsissa. Isääni pistin välit poikki. Odotan molempien poistumista häiriköimässä yyhteiskuntarauhaa.
Meiltä kuitenkin odottavat loistokkaita ja rahakkaita uria. Salli mun nauraa, hyvä että ollaan työkykyisiä, ollaan masentuneita ja huonoitsetuntoisia aikuisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti olet trolli. Ei todellakaan ollut ok 90-luvulla. Sehän oli silloin laitonta. Jos et näe omassa toiminnassa vikaa niin en yhtään ihmettele ettet näe lapsenlapsia. Kuulostaa ihan hirveältä tuo sinun lapsesi tilanne.
Kyllä se aikalailla oli vielä tuolloin ok ja moni sitä käytti.
Olen samaa ikäluokkaa kuin ap:n lapsi. Ollaan puhuttu aiheesta lapsuudenystävieni kanssa, kukaan ei saanut tukkapöllyä. Muistan että äitini sanoi isäpuolelleni että jos hän koskaan kurittaa minua ruumiillisesti niin ero tulee saman tien. Koulusskin puhuttiin siitä että lasten pahoinpitely kotona missään muodossa on laitonta. En todellakaan pidä normaalina sen ajan toimintana.
Kyllä. Sama kokemus. Olen myös samaa ikäluokkaa APn lapsen kanssa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten ruumiillinen kurittaminen kriminalisoitiin vuonna 1984.
Kyse on kuritusväkivallasta ei kurittamisesta fyysisesti.
Missäs se raja menee? Eikö hiuksista repiminen ole fyysistä väkivaltaa?
Sanojwn ymmärrys koulukiusaaminen on kouluväkivaltaa fyysinen kurittaminen on kuritusväkivaltaa.kumma kun näitä nimikkeitä ei saada ajantaselle mutta hei lumihenkilö.
Turhan usein vanhempi ei mieti lainkaan lapsen näkökulmasta toimiaan. Minua lapsemme pyyti aina leikkimään, koska usein suostuin, oli paljon vuorovaikutuksessa yms. Jos oli isän vahtivuoro vaikka minun käydessä harrastuksissa, lapsi passivoitui jo taaperona täysin ja usein vei itse kännykän isälleen. Ja sitten isä vielä ihmetteli, että ei lapsi hänen kanssaan halua leikkiä.
Monet arkiset perhevalokuvat onkin sellaisia, että niissä lapsi tuijottaa tv:tä, tyhjyyttä, viihdyttää itseään hiljaa, silloin kun isä samassa kuvassa on kännykkä kädessä hiljaa. Minun kanssa kuvat on sellaisia, että ne on otettu kesken leikkien ja yhdessä tehtävien askareiden.
Näytin lapsen isälle joskus näitä kuvia ja kysyin huomaako hän lapsessa eron. Noh vastaus oli ettei jaksa "viihdyttää". Muistutan usein, että miettii omaa käytöstään lapsen näkökulmasta ja miten se vaikuttaa lapseen iän myötä. Jos ei itse ole kontaktissa niin turha varmaan odottaa lapsenkaan soittelevat vanhemmiten kuulumisia ainakaan häneltä.
Haluaisitko itse nyt mummoikäisenä sitä tukkapöllyä ja potkun sitten p:suksille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
teoilla on seurauksensa. se on erityisesti naisille vaikea ymmärtää.
prinsessat on kasvatettu niin, että aina voi aloittaa uudelleen alusta. kaikissa asioissa se ei kuitenkaan toimi.
Miltä tuntuu kun on aivojen tilalla pellkkä pąskąınen mọľọ?
Kyllä on lapsellista käytöstä lapselta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lasten ruumiillinen kurittaminen kriminalisoitiin vuonna 1984.
Eikä täysipäiset vanhemmat hakanneet lapsiaan sitä aiemminkaan.
Mitä jos maksamme nyt potut pottuina?
Tehdään noille heikoille vanhuksille ne samat asiat, mitä tekivät meille. Tekosyytä saadaan kyllä heidän käytöksestään otettua.
Itse:
- hakkaisin isäni päätä seinään (olin 9v), hyväksikäyttäisin jollain inhottavalla tavalla
- uhkaisin aseella (olin 3v)
- repesin äidiltäni hiustukkoja päästä, antaisin risua kun olisin krapulassa
- nöyryyttäisin niin että sukulaisten katsellessa pistäisin äitini makuulle ja tökkisin topz-puikoilla erittäin kivuliaasti peräaukkoon "matoja etsien"
Jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvin moni meistä ysärin lapsista sai tukkapöllyä ja/tai ilkeitä kommentteja vanhemmilta. Joku varmaan hermostuu kun sanon tämän: suurin osa tuon ajan vanhemmista oli emotionaalisesti täysin kypsymättömiä vanhemmiksi. Äitini sanoi vastikään ihan suoraan, että eri sitä tuohon aikaan ajateltu mitään: mentiin vain naimisiin ja tehtiin lapset kun kaikki muutkin teki niin.
Hyvä, että syntyvyys on laskenut. Se kielii siitä että lapset syntyvät kypsille ja rakastaville vanhemmille.
Mentiin vain naimisiin ja tehtiin lapset kun kaikki muutkin teki niin.
Itselleni tämän asian tajuaminen on ollut älyttömän kivuliasta. En varmaan ollut mitenkään erityisen toivottu, vaikka synnyin avioliittoon ja vanhemmillani oli vakituiset työt ja hyvät tulot. Lapsesta asti olen tiennyt, että olen vain riesa. Olin varmaan uhmaikäinen, kun äitini läpsäisi minua naamalle eikä sanonut siihen mitään. Ei pyytänyt anteeksi, vaan ilmeettömänä jatkoi ruuanlaittoa.
Aina jos itkin, niin käskettiin olla hiljaa ja vähemmän herkkä. Itkeminen oli noloa. Aina jos mun kanssa oli jotain ihan tavalliseen lapsiperhearkeen kuuluvia ongelmia tai "ongelmia", niin he repivät pelihousunsa. Isä mm. kiukutteli kun mua piti kuskata harrastuksiin.
Ja mikä surullisinta: aika monella ystävälläni on vähän vastaavia kokemuksia 90-luvun lapsuudesta.
Se tunne jo varhain, ettei ollut toivottu lapsi, on mielestäni sellaista, että kukaan ei huolehtinut lapsen turvan kokemisesta eikä kukaan todella välittänyt lapsesta, hänen persoonastaan. Vanhempi on saattanut usein sanoa haluavansa lapsesta eroon ja vanhemmat ovat voineet jättää lapsen esimerkiksi aina loma-ajoiksi yksin jonnekin sukulaiselle, ettei tarvitsisi olla lapsen kanssa lomilla.
Aikuisena voi tuntea todella kipeää surua ja kaipuuta, kun näkee jossain sellaista lapsen ja vanhemman välistä vuorovaikutusta, jossa molempien silmät loistavat onnesta ja molemmat ovat rentoutuneita yhdessä ollessaan. Ulkopuolisena miettii, että millaista olisi, jos olisi itse lapsena saanut kokea tuollaista vuorovaikutusta vanhemman kanssa sen sijaan, että koki jatkuvaa varuillaan olemista, pelkoa ja suorittamisen tarvetta.
Ragebait, mutta kai se lapsesi sanoi myös, että sitten kun sinä olet muistisairas, etkä tottele, hän tukistelee sinua? Minusta ainakin olis kohtuullista, että kaikkia kuritusväkivaltaa käyttäneitä vanhempia sais omat lapset vastavuoroisesti kurittaa kun he ovat vanhoja ja altavastaajia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meilläkin annettiin vielä 90-luvulla piiskaa, tukkapöllyä ja luunappeja.
Joskus iskä pysäytti auton ja kävi hakemassa risun siihen autoon eteen jotta muistettiin olla hiljaa.
No hänelläkinntietysti omasta lapsuudrsta jääny traumat ja kasvatus samanlaista.
Nykyään hän hyvin lempeä pappa.
Isäpuoli oli ajoittain ilkeä mua kohtaan, ja löi ja retuutti muutamia kertoja. Lisäksi koulussa oli enemmän kiusaajia kuin kavereita, ja oikean isän uusi vaimokin oli vihamielinen mua kohtaan. Tätä kaikkea ..skaa purin mm. pikkusiskoani kohtaan olemalla hänelle ilkeä.
Tänä päivänä ymmärrän täysin että tein pikkusiskolle väärin, ja pyysin sitä anteeksi, ja parin tunnin syvällisen keskustelun jälkeen sainkin anteeksi.
Isäpuoleni taas ei todellakaan ollut sitä mieltä että olisi tehnyt väärin, päinvastoin enemmän vaan olisi kai pitänyt kurittaa, joten hänelle en antanut anteeksi. Samoin koulukiusaajien osalta olen varma että he naureskelevat asialle tänäkin päivänä, ja mun mielessäni "saatte anteeksi" olisi yhtä kuin "teitte oikein", joten heillekään en kykene antamaan anteeksi.
Olen kuitenkin päässyt aika hyvin noista yli, varmaan sen ansiosta etten ole heitä sen koommin nähnyt. M46
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt -80 ja sisareni -84. Lisäksi meillä on kaksi pikkuveljeä, jotka meitä paljon nuorempia.
Emme koskaan saaneet äifiltömmr tukkapöllyjä, ei luunappeja, ei riisua, ei remmiä, ei mitään tuollaista.
Silti meillä oli kuria, kunnioitusta ja rajoja. Äitimme oli hellä, rakastava ja ymmärtäväinen. Hän ei edes huutanut, mutta hänen sana oli laki.
Kun hän hiljeni, katsoi pitkään, tuijotti ja rauhallisesti moitti jostakin meidän hölmöilystä, niin me uskoimme. Koska jos emme, niin tuli sanktioita. Opimme kantapään kautta ja kunnioitamme sitä. Myös veljemme ovat sanoneet, he nyt kolmekymppisiä, kun me olemme yli nelikymppisiä, että vaikka hekin olivat villejä ja teininä koetteli, niin koskaan ei äiti ole heitä kohdellut kaltoin, mutta silti me vähän pelättiin sitä, jos oltiin hölmöilty.
Pelättiin juu ja hävettiin omaa käytöstä.
Ja kukaan meidän kavereista ei myöskään ole saanut väkivaltaista kasvatusta, vaikka ollaan samaa ikäluokkaa.
Auktoriteetti syntyy luottamuksesta, kunnioituksesta, rakkaudesta ja rajoista ja se on vastavuoroista.
Äitimme joka on nyt ollut pari vuotta eläkkeellä, sanoo, ette häntäkään oma isänsä ja äitinsä ikinä kohdellut huonosti tai väkivaltaisesti, vaan päinvastoin hyvin. Ja heilläkin oli monta lasta, silti hermot kesti ja kaikista kasvoi kunnollisia, normaaleita aikuisia.
On paskapuhetta, että väkivaltainen kasvatus olisi -90 luvulla ollut muka tavallista.
Ei todellakaan ollut.
Toivottavasti ap ymmärtää jättää lapsensa perinnöttä.
Vierailija kirjoitti:
Lasten ruumiillinen kurittaminen kriminalisoitiin vuonna 1984.
Risu hävisi kaapin päält näkyviltä jossain kohtaa niin oliko se sitten vuonna 1984. Mutta avokämmenellä kasvoihin kyllä tuli osumia. Kaksi kilttiä tyttöä kohteena. Oli tietysti tarpeellista, eikö vaan. Ei olla oltu puheväleissä pariin vuoteen enkä ole enää pitkään aikaan jaksanut tukea isovanhemman ja lapsenlasten välejä.
M46: teit esimerkillisesti pyytäessäsi anteeksi siskoltani. Tein samaa veljelleni, mitä kadun syvästi. Olen jotain kirjoittanut hänelle kirjeessä, mutta ehkä vielä joskus myös puhumme (hän on aika sulkeutunut ja asiakeskeinen).
Ajat olivat erilaiset-argumenttiin: vaikka tämä selittääkin asiaa jonkin verran, se ei vie tapahtunutta vahinkoa mihinkään. Nyt ajat ovat olleet jo pitkään tämänlaiset ja vanhoilla vanhemmilla on edelleen vastuu oppia, muuttua ja kohdata tekonsa (kuten minullakin on vastuu olla nöyrä, jos vaikka omat aikuiset lapset ovat kokeneet esim. kännykänkäytön aivoja sulattavaa, enkä ole tajunnut toimia). Jos edelleen jumittuu puolustuslinjoille ja käyttäytyy sokeasti aiheen suhteen, saattaa menettää aikuiset lapsensa jopa kokonaan. Tunnekylmät tehköön töitä itsensä kanssa, tunteidensa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun lapsi ja muut vastaavan kokeneet kantaa tota taakkaa aikuisena. Se voi vaikuttaa koko elämään, ihmissuhteisiin (varsinkin parisuhteeseen), omaa perheen perustamiseen, uraan.
Huonolla lapsuudella on aina vaikutusta loppuelämään. Se työn määrä mitä tosta koituu lapselle myöhemmin on iso. Kalliit terapiat ja pahimmassa tapauksessa itsetuhoisuus.
Pyydä edes anteeksiAnteeksi pyyntö ei muuta mitään, eikä sen pidäkkään muuttaa.
Mielenkiintoista ettei anteeksipyyntö muuta mitään? Anteeksipyyntö voi muuttaa paljonkin. Ei toki niiden ihmisten kohdalla, joilla ei ole mentalisaatiokykyä ja jotka ovat kiinni fyysisissä ja konkreettisissa asioissa; heidän mielestään kerran tekoa ei saa tekemättömäksi niin on turha keskustella asiasta ja pyytää anteeksi. Ne joilla taas on ymmärrystä ihmisten kokemusmaailmalle, ymmärtää sen että vaikeastakin asiasta puhuminen ja tunneyhteyden rakentaminen voi todella muuttaa ihmisten välejä ja kokemustapaa nykyhetkessä siitä huolimatta että tapahtunut on tapahtunut. Juuri tätä asioiden korjaamista ja eheyttämistä varten on olennaista että ihmiset miettivät tekemisiään ja niiden vaikutuksia muihin ja kykenevät katumaan, pyytämään anteeksi ja korjaamaan toimintaansa. Kaikilla ei tosin ole kykyä tällaiseen psykologiseen joustavuuteen. Toki väkivallan tekijän oma prosessi, vaikka katumus ja anteeksipyyntö olisi aito, ei tietenkään tarkoita sitä että toinen osapuoli haluaisi tai kykenisi antamaan anteeksi. Ja joskus taas joku antaa anteeksi vaikka ei pyydettäisikään.
Ohiksena tähän. Vanhemmat ihan itse tekevät sen lapsen... Sitten vaativat lasta olemaan kiitollinen heille. Miksi? Kiitollisuus ei ole asia, jota vaaditaan vaan sen saa kun sen itse omalla käytöksellään ansaitsee. Moni ei ansaitse.