Lapsi ei soita eikä käy. Sanoi syyksi yli 30 vuoden takaiset tukkapöllyt

Taidat vähätellä käyttämääsi väkivaltaa!

Itse sain luunappeja ruokalusikalla otsaan mutta silloin olin kiristänyt lempeän isäni pinnan äärimmilleen,ei ole jäänyt mitään traumoja  ja meillä on edelleen hyvät välit.

Mutta sitä tuli nähtyä 80luvun lapsena,että kaveria revitiiin hiuksista pitkin huonetta  tai  lyötiin nahkavyöllä selkään "kasvatuksena",

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusattiin koulussa ja muistan vieläkin kuinka äiti sanoi vaihdevuosihöyryissään silloin, että kiusaajien olisi pitänyt hakata minut ihan kunnolla, koska hän ei siihen pysty. Nyt hän ihmettelee sitten, että miksi en pidä yhteyttä.

Ihan kamala "äiti". Itse en menisi edes hautajaisiin, kun potkaisee tyhjää.

Ei annettu. Eikä annettu 70 luvulla kun olin itse lapsi. Sairas on se joka omaa lastaan satuttaa noin. Fyysinen kipu ja psyykkinen nöyryytys. Hyi. Lapsesi tekee oikein kun ei käy. 

Et varmaan ole tarpeeksi hyödyksi esim varakas tai jotenkin riittävän järkevä luonteelta. EOS. 

Joskus syyksi on sanottava jotain, jos ei ymmärrystä ole. Vähän kuin erotessa. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsi haluaisi pitää sinuun yhteyttä? Mitä hän saa siitä että kävisi luonasi ja sinä tapaisit lapsenlapsiasi?

Pitäisi käydä luonasi, että saisit sitten hakata lastenlapsia?

Oli laitonta ysärillä ja aiemminkin. En ole saanut tukkapöllyä, vaikka olen syntynyt 1968. Ei todellakaan normaalia kohdella väkivaltaisesti lapsia. 

Hyvin moni meistä ysärin lapsista sai tukkapöllyä ja/tai ilkeitä kommentteja vanhemmilta. Joku varmaan hermostuu kun sanon tämän: suurin osa tuon ajan vanhemmista oli emotionaalisesti täysin kypsymättömiä vanhemmiksi. Äitini sanoi vastikään ihan suoraan, että eri sitä tuohon aikaan ajateltu mitään: mentiin vain naimisiin ja tehtiin lapset kun kaikki muutkin teki niin.

Hyvä, että syntyvyys on laskenut. Se kielii siitä että lapset syntyvät kypsille ja rakastaville vanhemmille.

Luulen, että tässä on kyse kokonaisuudesta, tai sitten rajummasta väkivallasta. Ysärillä tukkapöllyn saaminen oli tosiaan yleistä. En missään nimessä sano, että se olisi ollut oikein, tuomitsen jyrkästi, mutta suurin osa tukkapöllyä saaneista ysärilapsista on hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Jos käsitämme nyt tukkapöllyn samaksi asiaksi. 

Olen syntynyt 60-luvulla, enkä ole saanut tukkapöllyä koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että tässä on kyse kokonaisuudesta, tai sitten rajummasta väkivallasta. Ysärillä tukkapöllyn saaminen oli tosiaan yleistä. En missään nimessä sano, että se olisi ollut oikein, tuomitsen jyrkästi, mutta suurin osa tukkapöllyä saaneista ysärilapsista on hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Jos käsitämme nyt tukkapöllyn samaksi asiaksi. 

No ei ollut yleistä ja tuossa vaiheessa jo laitontakin.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin moni meistä ysärin lapsista sai tukkapöllyä ja/tai ilkeitä kommentteja vanhemmilta. Joku varmaan hermostuu kun sanon tämän: suurin osa tuon ajan vanhemmista oli emotionaalisesti täysin kypsymättömiä vanhemmiksi. Äitini sanoi vastikään ihan suoraan, että eri sitä tuohon aikaan ajateltu mitään: mentiin vain naimisiin ja tehtiin lapset kun kaikki muutkin teki niin.

Hyvä, että syntyvyys on laskenut. Se kielii siitä että lapset syntyvät kypsille ja rakastaville vanhemmille.

Mentiin vain naimisiin ja tehtiin lapset kun kaikki muutkin teki niin.

Itselleni tämän asian tajuaminen on ollut älyttömän kivuliasta. En varmaan ollut mitenkään erityisen toivottu, vaikka synnyin avioliittoon ja vanhemmillani oli vakituiset työt ja hyvät tulot. Lapsesta asti olen tiennyt, että olen vain riesa. Olin varmaan uhmaikäinen, kun äitini läpsäisi minua naamalle eikä sanonut siihen mitään. Ei pyytänyt anteeksi, vaan ilmeettömänä jatkoi ruuanlaittoa.

Aina jos itkin, niin käskettiin olla hiljaa ja vähemmän herkkä. Itkeminen oli noloa. Aina jos mun kanssa oli jotain ihan tavalliseen lapsiperhearkeen kuuluvia ongelmia tai "ongelmia", niin he repivät pelihousunsa. Isä mm. kiukutteli kun mua piti kuskata harrastuksiin. 

Ja mikä surullisinta: aika monella ystävälläni on vähän vastaavia kokemuksia 90-luvun lapsuudesta.

Taitaa olla aika yleistä tuo että jos on kohdannut väkivaltaa lapsena niin ei ole enää aikuisena vanhempien kanssa tekemisissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin moni meistä ysärin lapsista sai tukkapöllyä ja/tai ilkeitä kommentteja vanhemmilta. Joku varmaan hermostuu kun sanon tämän: suurin osa tuon ajan vanhemmista oli emotionaalisesti täysin kypsymättömiä vanhemmiksi. Äitini sanoi vastikään ihan suoraan, että eri sitä tuohon aikaan ajateltu mitään: mentiin vain naimisiin ja tehtiin lapset kun kaikki muutkin teki niin.

Hyvä, että syntyvyys on laskenut. Se kielii siitä että lapset syntyvät kypsille ja rakastaville vanhemmille.

Mentiin vain naimisiin ja tehtiin lapset kun kaikki muutkin teki niin.

Itselleni tämän asian tajuaminen on ollut älyttömän kivuliasta. En varmaan ollut mitenkään erityisen toivottu, vaikka synnyin avioliittoon ja vanhemmillani oli vakituiset työt ja hyvät tulot. Lapsesta asti olen tiennyt, että olen vain riesa. Olin varmaan uhmaikäinen, kun äitini läpsäisi minua naamalle eikä sanonut siihen mitään. Ei pyytänyt anteeksi, vaan ilmeettömänä jatkoi ruuanlaittoa.

Aina jos itkin, niin käskettiin olla hiljaa ja vähemmän herkkä. Itkeminen oli noloa. Aina jos mun kanssa oli jotain ihan tavalliseen lapsiperhearkeen kuuluvia ongelmia tai "ongelmia", niin he repivät pelihousunsa. Isä mm. kiukutteli kun mua piti kuskata harrastuksiin. 

Ja mikä surullisinta: aika monella ystävälläni on vähän vastaavia kokemuksia 90-luvun lapsuudesta.

Oletko tekemisissä vanhempiesi kanssa? Oletteko voineet keskustella siitä mitä lapsuudessasi tapahtui? Tarkoitan, että käsityksesi ei välttämättä ole oikea (ettei olisi rakastettu). Kylmä lapsuus tuottaa kylmää vanhemmuutta eli voi kauhalla antaa, jos lusikalla on annettu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin moni meistä ysärin lapsista sai tukkapöllyä ja/tai ilkeitä kommentteja vanhemmilta. Joku varmaan hermostuu kun sanon tämän: suurin osa tuon ajan vanhemmista oli emotionaalisesti täysin kypsymättömiä vanhemmiksi. Äitini sanoi vastikään ihan suoraan, että eri sitä tuohon aikaan ajateltu mitään: mentiin vain naimisiin ja tehtiin lapset kun kaikki muutkin teki niin.

Hyvä, että syntyvyys on laskenut. Se kielii siitä että lapset syntyvät kypsille ja rakastaville vanhemmille.

Mentiin vain naimisiin ja tehtiin lapset kun kaikki muutkin teki niin.

Itselleni tämän asian tajuaminen on ollut älyttömän kivuliasta. En varmaan ollut mitenkään erityisen toivottu, vaikka synnyin avioliittoon ja vanhemmillani oli vakituiset työt ja hyvät tulot. Lapsesta asti olen tiennyt, että olen vain riesa. Olin varmaan uhmaikäinen, kun äitini läpsäisi minua naamalle eikä sanonut siihen mitään. Ei pyytänyt anteeksi, vaan ilmeettömänä jatkoi ruuanlaittoa.

Aina jos itkin, niin käskettiin olla hiljaa ja vähemmän herkkä. Itkeminen oli noloa. Aina jos mun kanssa oli jotain ihan tavalliseen lapsiperhearkeen kuuluvia ongelmia tai "ongelmia", niin he repivät pelihousunsa. Isä mm. kiukutteli kun mua piti kuskata harrastuksiin. 

Ja mikä surullisinta: aika monella ystävälläni on vähän vastaavia kokemuksia 90-luvun lapsuudesta.

Olen syntynyt 90-luvulla ja minulle äiti sanoi monesti suuttuneena suoraan ettei halunnut minua ja että olen "käenpoika." Kummasti vieläkin nuo tilanteet muistaa kirkkaasti. Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Lasten ruumiillinen kurittaminen kriminalisoitiin vuonna 1984.

Eikö tappaminenkin ole kriminalisoitu ja satoja vuosia sitten  ja edelleen melkein päivittäin joku tapetaan?

Ihan ok syy. Mä en ole äitini kanssa tekemisissä koska hän luki päiväkirjani

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten ruumiillinen kurittaminen kriminalisoitiin vuonna 1984.

Eikö tappaminenkin ole kriminalisoitu ja satoja vuosia sitten  ja edelleen melkein päivittäin joku tapetaan?

Kummasti se lasten kasvatus väkivallalla on yhä vain tapana ja hyväksyttyäkin joidenkuiden sąiraiden keskuudessa. Siksi siitä pitää muistuttaa että homma on kohta 40vuotta ollut rikollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin moni meistä ysärin lapsista sai tukkapöllyä ja/tai ilkeitä kommentteja vanhemmilta. Joku varmaan hermostuu kun sanon tämän: suurin osa tuon ajan vanhemmista oli emotionaalisesti täysin kypsymättömiä vanhemmiksi. Äitini sanoi vastikään ihan suoraan, että eri sitä tuohon aikaan ajateltu mitään: mentiin vain naimisiin ja tehtiin lapset kun kaikki muutkin teki niin.

Hyvä, että syntyvyys on laskenut. Se kielii siitä että lapset syntyvät kypsille ja rakastaville vanhemmille.

Mentiin vain naimisiin ja tehtiin lapset kun kaikki muutkin teki niin.

Itselleni tämän asian tajuaminen on ollut älyttömän kivuliasta. En varmaan ollut mitenkään erityisen toivottu, vaikka synnyin avioliittoon ja vanhemmillani oli vakituiset työt ja hyvät tulot. Lapsesta asti olen tiennyt, että olen vain riesa. Olin varmaan uhmaikäinen, kun äitini läpsäisi minua naamalle eikä sanonut siihen mitään. Ei pyytänyt anteeksi, vaan ilmeettömänä jatkoi ruuanlaittoa.

Aina jos itkin, niin käskettiin olla hiljaa ja vähemmän herkkä. Itkeminen oli noloa. Aina jos mun kanssa oli jotain ihan tavalliseen lapsiperhearkeen kuuluvia ongelmia tai "ongelmia", niin he repivät pelihousunsa. Isä mm. kiukutteli kun mua piti kuskata harrastuksiin. 

Ja mikä surullisinta: aika monella ystävälläni on vähän vastaavia kokemuksia 90-luvun lapsuudesta.

Oletko tekemisissä vanhempiesi kanssa? Oletteko voineet keskustella siitä mitä lapsuudessasi tapahtui? Tarkoitan, että käsityksesi ei välttämättä ole oikea (ettei olisi rakastettu). Kylmä lapsuus tuottaa kylmää vanhemmuutta eli voi kauhalla antaa, jos lusikalla on annettu. 

Olen ainakin vielä tekemisissä, mutta unelmissani olisi muuttaa kauemmas heistä. Ja olen puhunut heidän kanssaan noista lapsuuden tapahtumista, mutta he molemmat kiistävät kaikki teot ja sanomiset. Jälleen kerran: olen kuulemma liian herkkä väärinymmärtäjä ja kiittämätön.

Ainakin äidilläni oli julma äiti. Isäni taas oli varakkaasta yrittäjäperheestä ja isänäiti olikin ihana mummo. 

Kyllä uskallan olla 100% varma että minua ei koskaan rakastettu, eikä rakasteta vieläkään. Vanhempi, joka rakastaa lastaan, ei tukista, läpsäise tai ilmaise muullakaan tavalla lapselle että tämä on taakka. 

Sori, mutta multa ei tule sympatiaa. Itse en välitä olla tekemisissä isäni kanssa. Mulla on sen verran traumoja sen p a s k i a i s e n harjoittamasta kuritusväkivallasta. Harkitsin 12 vuotiaana i t s a r i a, koska olin niin väsynyt ja rikki. Vaikka olen äitini kanssa tekemisissä, niin silti kannan jonkin verran kaunaa häntäkin kohtaan, koska ei puolustanut minua eikä sanonut isälleni ettei lasta voi noin kohdella.

Olisi oikeus ja kohtuus, että lapsena pahoinpidellyt lapset saisi matalalla kynnyksellä lähestymiskiellon vanhempiinsa loppuiäksi. 

Kylmä totuus on, että noista kyvyttömistä ja yksinkertaisista vanhemmista ei aika kultaa mitään mukavia ja hyvää sosiaalista verkostoa tuottavia senioreita, vaan he jatkavat lastensa elämän pilaamista monella tavalla hautaan saakka. 

Välit poikki ja lapsille hyvä elämä!