Lue keskustelun säännöt.
Ylisukupolvinen yksinäisyys - kun ystäviä ei ole
28.03.2026 |
Kärsin selvästi ylisukupolvisesta yksinäisyydestä. Vanhemmillani ei juuri käynyt ystäviä kylässä, kun olin lapsi ja nuori. En saanut kotona mallia siitä, että isä olisi lähtenyt kaverien kanssa vaikka höntsäurheilemaan tai äiti ystävien kanssa illanviettoon. Vanhemmat olivat pääsääntöisesti illat kotona, kävivät toki yksinään urheilemassa. Muutenkin vanhemmat ovat aina viettäneet vapaa-aikansa melko erillään, harvoin tekevät yhdessä muuta kuin käyvät kaupassa.
Pienenä lapsena minulla oli ystäviä, mutta koulun vaihtumisen myötä ystävät eivät enää halunneet olla tekemisissä. Sain uusia ystäviä, mutta yhteydenpito jäi ystävieni puolelta, kun muutin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Olen aikuisena saanut itselleni kavereita ja ystäviä, mutta minulla on ollut koko aikuisuuteni vaikeutta pitää näitä ystäviä. Tutustun mielestäni ihmisiin melko helposti, mutta yleensä päädyn kivaksi tuttavaksi tai kaveriasteelle, vaikka haluaisin ystävystyä. Kaverien kanssa juttu ei syvene ystävyydeksi. Tai minä tulkitsen, että nyt ollaan ystäviä ja toiselle olenkin vain kaveri. Vaikutan todennäköisesti liian innokkaalta, koska olen yksinäinen. Yritän liikaa huomioida toisia, jotta minusta pidettäisiin. Välimme muodostuvat usein epätasa-arvoisiksi, kun yhteydenpito ja ystävyyden ylläpitäminen jää minun harteilleni.
Sairastuin vakavasti joitakin vuosia sitten (tyyliin syöpään) ja siinä yhteydessä kaikki ystävät kaikkosivat. Heidän oli vaikea suhtautua siihen, että olin vakavasti sairas pienen lapsen vanhempi. Onnistuin löytämään toipumisaikana yhden ystävän. Meillä oli oikein hyvä ystävyys. Tämä ainoa ystäväni kuitenkin ilmoitti äkisti, ettei halua enää olla tekemisissä kanssani. Syyksi sanoi vain, että olen kiva tyyppi, mutta enää ei vain huvita ja hän haluaa viettää tästä eteenpäin aikaa muiden ystäviensä kanssa. Elämääni jäi valtava aukko, kun tämä ainoa ystävä hävisi elämästäni.
Jatkuu seuraavassa viestissä.
Kommentit (51)
Odotan jo, että joku tulee kitisemään miten pitkä kirjoitus ja ei jaksa lukea.
Ei minulla oikein muuta neuvoa ole, kun jatka vain sinnikkäästi tutustumista uusiin ihmisiin. Löytyisikö jotain vertaisryhmää syövän sairastaneille? Jotain harrastusryhmää lapselle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollaista asiaa kuin ylisukupolvinen yksinäisyys EI OLE.
Lue joskus muutakin kuin naisille kirjoitettuja paskoja self help -opuksia, ap.
Vierailija kirjoitti:
Tuollaista asiaa kuin ylisukupolvinen yksinäisyys EI OLE.
Lue joskus muutakin kuin naisille kirjoitettuja paskoja self help -opuksia, ap.
Onhan sitä ylisukupolvista köyhyyttä, päihdeongelmaa jne. Miksei myös yksinäisyyttä?
Sellaisia naiset ovat. Ystävyys ei merkitse mitään. Terapeutti syöttää ajatuksen että pitää katkaista kaikki ihmissuhteet, ja sitten niin tehdään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuollaista asiaa kuin ylisukupolvinen yksinäisyys EI OLE.
Lue joskus muutakin kuin naisille kirjoitettuja paskoja self help -opuksia, ap.
Onhan sitä ylisukupolvista köyhyyttä, päihdeongelmaa jne. Miksei myös yksinäisyyttä?
Kumpaakaan ei ole. On lukemattomia lapsia jotka eivät elä yhtään samanlaisissa ympyröissä kuin vanhempansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuollaista asiaa kuin ylisukupolvinen yksinäisyys EI OLE.
Lue joskus muutakin kuin naisille kirjoitettuja paskoja self help -opuksia, ap.
Onhan sitä ylisukupolvista köyhyyttä, päihdeongelmaa jne. Miksei myös yksinäisyyttä?
Kumpaakaan ei ole. On lukemattomia lapsia jotka eivät elä yhtään samanlaisissa ympyröissä kuin vanhempansa.
Vähättelet siis tilastoja ja tutkimustuloksia, joiden mukaan vanhempien köyhyys, päihdeongelmat yms periytyvät vahvasti?
Suomi on kieltämättä vähän hankala ystäviä tarvitseville ihmisille. Aika moni nauttii olla omissa oloissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisitteko käydä lapsen kanssa jossain äiti-lapsi jumpassa/tanssissa tms yhteisharrastuksessa niin saisitte ehkä molemmat kavereita? Sitten kun lapsi on vähän isompi on myös esim suunnistusta vanhempi-lapsi - komboille jne. Mä kävin omien lasteni kanssa tuollaisissa. Aina oli ihmisiä, jotka halusi tutustua. Suurin osa tietty tyrehtyy nopeasti, mutta aina noista joku jää vähäksi aikaa ainakin. Työlästä se on. Olen itse introvertti ja menin vuosikausia oman mukavuusalueen ulkopuolella, kutsuin ihmisiä leikkitreffeille yms. Nyt lapseni on aikuisia ja eihän noista mammatutuista kenestäkään ystävää minulle jäänyt, mutta ajattelin sitä muutenkin enemmän lasten tarpeiden kautta. Olin siis 6v kotiäitinä, enkä halunnut lasten jäävän paitsi sosiaalisista kuvioista.
No ei ainakaan minun lapsuudessa ihmiset juurikaan olleet kuin sukulaisten kanssa tekemisissä ja harvemmin kyläilivät, kun oli työt ja kotityöt, joskus lauantaina tai sunnuntaina käytiin kylässä mutta harvakseltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomi on kieltämättä vähän hankala ystäviä tarvitseville ihmisille. Aika moni nauttii olla omissa oloissaan.
Enimmäkseen siksi, että vaihtoehtona on viettää aikaa suomalaisten kanssa.
-harrastus lapselle tai itsellesi
-lähtekää kotipaikkakunnalla ihan toiselle puolelle, käykää eri leikkipuistossa, paikkakunnan keskustassa katsomassa, olisiko leikkipuistoissa tms leikkikavereita lapselle
-voisiko kuitenkin aiempien kaverien kanssa yrittää välien tiivistämistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yksinäinen. Ja tulen olemaan pitkään. Siihen riitti että "ystävä" esti minut vuosiksi jonkun muun ihmisen puheiden takia.
En uskalla enää lähestyä vastakkaista sukupuolta.
Omalla kohdalla ylisukupolvisen yksinäisyyden syyksi paljastui neuroepätyypillisyys. Sain autismin ja ADHD:n diagnoosit vasta myöhään aikuisena ja silloin tajusin, että sekä äidin että isän puolella on varsinkin tuota autismia. Äitini on ikänsä valittanut yksinäisyyttä, kuinka hänen on vaikea tutustua kehenkään ja kuinka kaikki, jopa sukulaiset kaikkoavat hänen ympäriltään. Molemmat vanhempani purkivat tuota ahdistusta hulluun työntekoon. Niin tein minäkin kunnes seinä tuli vastaan ja makasin osastolla.
Käyn tätä nykyä erilaisissa mt-vertaistukiryhmissä ja harrastuskerhossa. Nimmenomaan vertaisryhmistä on tullut muutama hyvä ystävä elämään. Parempi muutama ystävä kuin monta hyvän päivän kaveria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäisikö lapsesi jostain harrastuksesta, vaikka liikuntaharrastuksesta, partiosta tms?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomi on kieltämättä vähän hankala ystäviä tarvitseville ihmisille. Aika moni nauttii olla omissa oloissaan.
Enimmäkseen siksi, että vaihtoehtona on viettää aikaa suomalaisten kanssa.
täältä palstaltakin näkee, että aika vähän on ihmisiä, joiden kanssa voisi normaali ihminen viihtyä
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö lapsesi jostain harrastuksesta, vaikka liikuntaharrastuksesta, partiosta tms?
paskat lapsesta. minä haluan ystäviä palvomaan minua. minä minä minä.
Vierailija kirjoitti:
Tuollaista asiaa kuin ylisukupolvinen yksinäisyys EI OLE.
Lue joskus muutakin kuin naisille kirjoitettuja paskoja self help -opuksia, ap.
Voi olla. Jos kotona ei käy vieraita tai vanhemmilla ei ole omia ystäviä, niin ei lapset opi vieraisilla oloa tai ystävien kanssa toimimista.
Sulla on noiden lapsuudentraumojesi takia kunnon fiksoituminen esim. siihen että ihmiset (kaverit) eivät saisi tulla ja mennä omassa elämässä ja kaipaat edelleen sitä "bestistä" jonka kanssa kaikki olisi niiiiin ihanaa ja joka korjaisi sinut
Vierailija kirjoitti:
Sellaisia naiset ovat. Ystävyys ei merkitse mitään. Terapeutti syöttää ajatuksen että pitää katkaista kaikki ihmissuhteet, ja sitten niin tehdään.
Naiset? Minulla ei ole yksikään ystävyyssuhde katkennut, sen sijaan miehelläni vaikka kuinka monta. Tuo on luonnekysymys, ei liity sukupuoleen.
Nyt tilanne on se, että minulla ei ole yhtään ystävää. Tämä surettaa minua valtavasti, sillä olen mielestäni ihan tavallinen kolmekymppinen nainen. Olen kaikki illat kotona, kun ei ole ystävää, jonka kanssa lähteä jonnekin. Toki käyn yksin vaikka museossa, kahvilla, kuntosalilla ja uimassa, mutta olisihan se eri asia käydä ystävän kanssa joskus jossain. Miehelläkin on kavereita, joiden kanssa hän käy harrastamassa useamman kerran kuussa. Itkettää, kun itse jään kotiin lapsen kanssa, eikä minulla ole ystäviä, joiden kanssa lähteä harrastamaan. Toki iloitsen miehestä ja lapsesta, mutta eivät he korvaa aikuisia ystäviä, joiden kanssa voisi puhua vaikka perhe-elämästä, mielenkiinnonkohteista, työstä, maailman tapahtumista jne.
Lapseni on alkanut kyselemään, miksi meillä ei käy vieraita. Hän kaipaisi vapaapäivinä leikkiseuraa. Samalla lapsi kyselee, eikö vaikka joku äidin tai isin työkavereista voisi tulla meille kylään. Tämä tilanne surettaa senkin vuoksi, että lapsemme on sosiaalinen, eikä hänellä ole serkkuja. Naapurustossakaan ei asu muita lapsia. Lapsen päiväkoti sijaitsee valitettavan kaukana kotoa, eikä siellä ole tämän asuinalueen lapsia. Päiväkotilasten vanhemmat eivät ole tulleet tutuiksi, koska hakuajat ovat kovin erilaiset ja vanhempainiltoja tms ei ole. Olen kysynyt päiväkodista, voisiko vanhemmille luoda jotain whatsapp-ryhmää, mutta ei ole kuulemma mahdollista. Yritin myös ehdottaa, saisinko kiinnittää päiväkodin seinälle ilmoituksen, että perustaisin tuollaisen ryhmän, mutta kuulemma ei saa kiinnittää mitään päiväkodin ulkopuolisia mainoksia seinille.
Olen väsynyt tähän yksinäisyyteen. Olen väsynyt siihen, että yritän kauheasti tutustua toisiin ja silti ystävyyksiä ei synny. Sitten on kaikenlaisia draamanhakuisia kiukkupusseja, joilla ystäviä riittää joka sormelle. Kaltaiseni rauhallinen ja tasainen ihminen on monien mielestä tylsä. Suren myös lapseni puolesta, etten vain siirtäisi yksinäisyyttäni lapselleni. Miten tämän ylisukupolvisen yksinäisyyden kierteen voisi katkaista?
N34