Ylisukupolvinen yksinäisyys - kun ystäviä ei ole

Kärsin selvästi ylisukupolvisesta yksinäisyydestä. Vanhemmillani ei juuri käynyt ystäviä kylässä, kun olin lapsi ja nuori. En saanut kotona mallia siitä, että isä olisi lähtenyt kaverien kanssa vaikka höntsäurheilemaan tai äiti ystävien kanssa illanviettoon. Vanhemmat olivat pääsääntöisesti illat kotona, kävivät toki yksinään urheilemassa. Muutenkin vanhemmat ovat aina viettäneet vapaa-aikansa melko erillään, harvoin tekevät yhdessä muuta kuin käyvät kaupassa.

Pienenä lapsena minulla oli ystäviä, mutta koulun vaihtumisen myötä ystävät eivät enää halunneet olla tekemisissä. Sain uusia ystäviä, mutta yhteydenpito jäi ystävieni puolelta, kun muutin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Olen aikuisena saanut itselleni kavereita ja ystäviä, mutta minulla on ollut koko aikuisuuteni vaikeutta pitää näitä ystäviä. Tutustun mielestäni ihmisiin melko helposti, mutta yleensä päädyn kivaksi tuttavaksi tai kaveriasteelle, vaikka haluaisin ystävystyä. Kaverien kanssa juttu ei syvene ystävyydeksi. Tai minä tulkitsen, että nyt ollaan ystäviä ja toiselle olenkin vain kaveri. Vaikutan todennäköisesti liian innokkaalta, koska olen yksinäinen. Yritän liikaa huomioida toisia, jotta minusta pidettäisiin. Välimme muodostuvat usein epätasa-arvoisiksi, kun yhteydenpito ja ystävyyden ylläpitäminen jää minun harteilleni.

Sairastuin vakavasti joitakin vuosia sitten (tyyliin syöpään) ja siinä yhteydessä kaikki ystävät kaikkosivat. Heidän oli vaikea suhtautua siihen, että olin vakavasti sairas pienen lapsen vanhempi. Onnistuin löytämään toipumisaikana yhden ystävän. Meillä oli oikein hyvä ystävyys. Tämä ainoa ystäväni kuitenkin ilmoitti äkisti, ettei halua enää olla tekemisissä kanssani. Syyksi sanoi vain, että olen kiva tyyppi, mutta enää ei vain huvita ja hän haluaa viettää tästä eteenpäin aikaa muiden ystäviensä kanssa. Elämääni jäi valtava aukko, kun tämä ainoa ystävä hävisi elämästäni.

Jatkuu seuraavassa viestissä.