Lue keskustelun säännöt.
Olen niin masentunut, etten pysty ottamaan mielialalääkettäni
26.03.2026 |
En yksinkertaisesti jaksa hakea mukia kaapista, kaataa siihen omenamehua, hakea lääkettä kaapista, pistää tippaa omenamehun sekaan ja sekoittaa, ja juoda.
Tämä pitäisi myös toistaa joka päivä.
En yksinkertaisesti jaksa. Olen myös liian väsynyt ja masentunut kuolemaankaan, pystyn ainoastaan maata/istua sängyssä, käyttää puhelinta, käydä vessassa ja joskus syödä tai juoda. Usein näitäkin pitkitän ja pitkitän, muun muassa vessassa käyntiä pitkään, tai syömistä vielä pitkään sen jälkeenkin kun on jo nälkä.
Kommentit (36)
Ikävä kuulla. Koeta hoitaa homma samalla kun menet wc:hen seuraavan kerran. Ota yhteys hoitavaan tahoosi ja kerro tilanteesta. Toivon että alat voida paremmin.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faith kirjoitti:
Ikävä kuulla. Koeta hoitaa homma samalla kun menet wc:hen seuraavan kerran. Ota yhteys hoitavaan tahoosi ja kerro tilanteesta. Toivon että alat voida paremmin.
Olen yrittänyt kertoa heille tilanteesta, mutta tuntuu ettei siellä oikein ymmärretä sitä. Mutta kiitos paljon.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin sä vedät
Kiitos, vaikkakin saattaa olla sarkasmia, en ole varma.
Vierailija kirjoitti:
Sano ääneen että nyt minä nousen ja otan sen lääkkeen, nyt minä syön jotain jne. Se auttaa ulos siitä lamaannuksesta. Aivot saavat kimmoketta ihan eri lailla puheen kautta.
Kiitos vinkistä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä lääke? Mitä MIETIT siellä sängyssä vai etkö vain jaksa nousta = oletko masentunut vai ME/CFS?
Jos depressio vääristyneine ajatuksineen, sitten vaan hilaat itsesi liikkeelle. Ja jos uupumus, alat selvittää asiaa. Ja kumpi vaan, jos et syö, et jaksa nousta, kun et saa energiaa.
Terveisiä sohvanpohjalta uupuneelta
Masennuslääkkeet ei tee kenellekkään hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä lääke? Mitä MIETIT siellä sängyssä vai etkö vain jaksa nousta = oletko masentunut vai ME/CFS?
Jos depressio vääristyneine ajatuksineen, sitten vaan hilaat itsesi liikkeelle. Ja jos uupumus, alat selvittää asiaa. Ja kumpi vaan, jos et syö, et jaksa nousta, kun et saa energiaa.
Terveisiä sohvanpohjalta uupuneelta
Cipralex tipat. En tiedä. Itken ja lamaannun, joten ehkä sitten se masennus. Ja mietin varmaan monia asioita. Tuosta syömisestä, lisäksi minulla on syömishäiriön oireita, ei virallista diagnoosia syömishäiriöstä. Joten. Se tekee myös syömisestä erittäin vaikeaa. Toisaalta olen valitettavasti sen verran masentunut etten pysty käymään lenkillä, joka on toinen pakottava tarpeeni, tietenkin.
Vierailija kirjoitti:
Masennuslääkkeet ei tee kenellekkään hyvää.
Olen ajatellut samaa monia vuosia itse, siksi olen koko vuosia kestäneiden hoitopolkujeni ja kyhäelmien aikana kieltäytynyt systemaattisesti lääkkeistä (paitsi rauhoittavista, joista niitäkään en tietenkään saanut paljoa, sillä eihän niitä saa määrätä kuin yhden purkillisen. Rauhoittavista ei kuitenkaan ollut minulle mitään hyötyä). mutta en tiedä onko minulla mitään vaihtoehtoja. Ja totta puhuen kadun myös rauhoittavien syömistä, vaikka tosiaan en syönyt niitä paljoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin on kokemusta vastaavasta olotilasta, vaikkei ole ollut mitään todettua mielenterveyden ongelmaa. Jotenkin ne liittyivät tilanteisiin, joissa joku läheinen ihminen käyttäytyi uhkaavasti ja oli henkisesti väkivaltainen. Tai tulivat reaktiona sellaiseen. Joskus aivan tunsin, miten kroppa muuttui kylmäksi ja painavaksi kun taistelin mielessäni että jaksaisin ottaa esim. lasin vettä janooni. Joskus ajattelin, etten ole ihan kunnolla elossa. Ajattelin, että henkinen väkivalta oli vähän kuin minut olisi symbolisesti, psykologisesti pyyhitty pois. Arvoni oli mitätöity.
Voimia sinulle ap.
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on kokemusta vastaavasta olotilasta, vaikkei ole ollut mitään todettua mielenterveyden ongelmaa. Jotenkin ne liittyivät tilanteisiin, joissa joku läheinen ihminen käyttäytyi uhkaavasti ja oli henkisesti väkivaltainen. Tai tulivat reaktiona sellaiseen. Joskus aivan tunsin, miten kroppa muuttui kylmäksi ja painavaksi kun taistelin mielessäni että jaksaisin ottaa esim. lasin vettä janooni. Joskus ajattelin, etten ole ihan kunnolla elossa. Ajattelin, että henkinen väkivalta oli vähän kuin minut olisi symbolisesti, psykologisesti pyyhitty pois. Arvoni oli mitätöity.
Voimia sinulle ap.
Kuulostaa melko tutulta. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennuslääkkeet ei tee kenellekkään hyvää.
Olen ajatellut samaa monia vuosia itse, siksi olen koko vuosia kestäneiden hoitopolkujeni ja kyhäelmien aikana kieltäytynyt systemaattisesti lääkkeistä (paitsi rauhoittavista, joista niitäkään en tietenkään saanut paljoa, sillä eihän niitä saa määrätä kuin yhden purkillisen. Rauhoittavista ei kuitenkaan ollut minulle mitään hyötyä). mutta en tiedä onko minulla mitään vaihtoehtoja. Ja totta puhuen kadun myös rauhoittavien syömistä, vaikka tosiaan en syönyt niitä paljoa.
Hei.
Sulla voi ne lääkkeet ihan oikeasti auttaa.
Mulla aikanaan seronil nosti mut surkeasta, kaikkea pelkäävästä panikoijasta takaisin ihmisten pariin. En olis ikinä uskonut, että joskus vielä esim herään viideltä innoissaan siitä, että pääsen aamulenkille. Syömishäiriö ongelmaa oli myös, se auttoi siihenkin. En enää pakkomielteisesti ajatellut ruokaa ja kaloreita, aikaa vapautui ihmeellisesti muuhun.
Olen myös ollut pitkään tossa sun tilanteessa, viime kesänä kärjistyi im-yritykseen. Olen jo 38 ja esim vasta viime vuonna opetellut syömään joka päivä.
Edellinen psykiatri sekä hoitaja teki vaan tuhoa ja kaikki, mitä ja miten olin itseäni hoitanut ja edistynyt nollaantui. Olo alkoi kohenemaan hyvin nopeasti kun sain vaihdettua hoitosuhdetta ja mua kuuli taas joku. Onko sulla sellaista ja kuunteleeko ne sua?
Lääkkeiden suhteen valitettavasti pitää joskus kokeilla useampia, niiden suhteen pitää myös itse muistaa kertoa mitä toivoo ja haluaa.
Ja valitettavasti myös se kieltäytyminen katsotaan usein "hoitokielteiseksi" (varsinkin jos suostut vain rauhoittaviin, sut leimataan).
Kuinka asiat on mennyt noin pahaksi? Koita pitää rutiineista kiinni äläkä ajattele että mitään muuta tarvitsee jaksaa. Nää on ihan hiton vaikeita ja pitkiä prosesseja.
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on kokemusta vastaavasta olotilasta, vaikkei ole ollut mitään todettua mielenterveyden ongelmaa. Jotenkin ne liittyivät tilanteisiin, joissa joku läheinen ihminen käyttäytyi uhkaavasti ja oli henkisesti väkivaltainen. Tai tulivat reaktiona sellaiseen. Joskus aivan tunsin, miten kroppa muuttui kylmäksi ja painavaksi kun taistelin mielessäni että jaksaisin ottaa esim. lasin vettä janooni. Joskus ajattelin, etten ole ihan kunnolla elossa. Ajattelin, että henkinen väkivalta oli vähän kuin minut olisi symbolisesti, psykologisesti pyyhitty pois. Arvoni oli mitätöity.
Voimia sinulle ap.
Tässä muutama kuvailee freeze - traumateaktioa, joka voi jäädä päälle kroonisesti, kun elämäntilanne on tai koetaan turvattomana. Keho alkaa vetää elintoimintoja alas ja lopulta ne eivät enää oikein edes jaksa nousta takaisin tuosta vaan (paitsi jos elämäntilanne konkreettisesti muuttuu turvalliseksi). Pahimmillaan olet kuin horroksessa, keho juuri ja juuri toimivana, mieli dissosiaatiossa.
Polyvagaaliteoriassa kutsutaan dorsal shutdowniksi. Ja tämä on eri kuin masennus, vaikka lääkärit sekoittavat sen yleensä vaikeaan masennukseen. Tämä on hermoston ja kehon reaktio, joka yhtenä osana dissosioi mielen pois aktiivisesta todellisuudesta.
Tuosta pitää lempeästi herätellä itsensä ja luoda turvallisuutta ihan mikroskoppisilla asioilla, jos suuria ei ole saatavilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennuslääkkeet ei tee kenellekkään hyvää.
Olen ajatellut samaa monia vuosia itse, siksi olen koko vuosia kestäneiden hoitopolkujeni ja kyhäelmien aikana kieltäytynyt systemaattisesti lääkkeistä (paitsi rauhoittavista, joista niitäkään en tietenkään saanut paljoa, sillä eihän niitä saa määrätä kuin yhden purkillisen. Rauhoittavista ei kuitenkaan ollut minulle mitään hyötyä). mutta en tiedä onko minulla mitään vaihtoehtoja. Ja totta puhuen kadun myös rauhoittavien syömistä, vaikka tosiaan en syönyt niitä paljoa.
Hei.
Sulla voi ne lääkkeet ihan oikeasti auttaa.
Mulla aikanaan seronil nosti mut surkeasta, kaikkea pelkäävästä panikoijasta takaisin ihmisten pariin. En olis ikinä uskonut, että joskus vielä esim herään viideltä innoissaan siitä, että pääsen aamulenkille. Syömishäiriö ongelmaa oli myös, se auttoi siihenkin. En enää pakkomielteisesti ajatellut ruokaa ja kaloreita, aikaa vapautui ihmeellisesti muuhun.
Olen myös ollut pitkään tossa sun tilanteessa, viime kesänä kärjistyi im-yritykseen. Olen jo 38 ja esim vasta viime vuonna opetellut syömään joka päivä.
Edellinen psykiatri sekä hoitaja teki vaan tuhoa ja kaikki, mitä ja miten olin itseäni hoitanut ja edistynyt nollaantui. Olo alkoi kohenemaan hyvin nopeasti kun sain vaihdettua hoitosuhdetta ja mua kuuli taas joku. Onko sulla sellaista ja kuunteleeko ne sua?
Lääkkeiden suhteen valitettavasti pitää joskus kokeilla useampia, niiden suhteen pitää myös itse muistaa kertoa mitä toivoo ja haluaa.
Ja valitettavasti myös se kieltäytyminen katsotaan usein "hoitokielteiseksi" (varsinkin jos suostut vain rauhoittaviin, sut leimataan).
Kuinka asiat on mennyt noin pahaksi? Koita pitää rutiineista kiinni äläkä ajattele että mitään muuta tarvitsee jaksaa. Nää on ihan hiton vaikeita ja pitkiä prosesseja.
Tuohon hoitosuhdejuttuun en osaa vastata mitään, mulla on omalääkäri ja terveydenhoitaja, ja omakustanteinen psykoterapia alkamassa. Mut sitä en osaa sanoa kuunteleeko ne mua vai ei.
Sitäkään en osaa sanoa kuinka asiat on mennyt näin pahaksi, mutta ilmeisesti pakko-oireisen häiriön aiheuttama pitkään jatkunut voimakas lapsuudentrauma, koulukiusaaminen, kolmas traumaattinen tapahtuma liittyen tuttavan kuolemaan, seksuaalinen häirintä, vakava, erittäin vakava sukupuolidysforia (näen aiheen samalla tavalla kuin samettiorkidea eli en ole menossakaan transpolille), anoreksian oireet, bdd:n oireet ja alkoholisti läheinen ei ole mahdollinen yhdistelmä enää kestää. Olen yksinkertaisesti täysin lamaantunut, enkä näköjään jaksa enää pestä käsiäkään. Enkä myöskään aio parantua, joten itsepä kärsin tämän. Ei tarvi kenenkään alkaa siitä haukkumaan enää etten aio parantua. On paljon miellyttävämpi olotila jatkaa elämää lamaantuneena. Mikäänhän ei mua pakota nousemaan ylös jne. Kukaan ihminen ei voi mua siihen pakottaa, he voivat ainoastaan haukkua, ja sitähän he kyllä tekevätkin. Mutta käytännössä mikään ei mua sinänsä pakota nousemaan tästä ylös sen kummemmin.
Lisäksi lääkkeet aiheuttavat minulle ilmavaivoja. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennuslääkkeet ei tee kenellekkään hyvää.
Olen ajatellut samaa monia vuosia itse, siksi olen koko vuosia kestäneiden hoitopolkujeni ja kyhäelmien aikana kieltäytynyt systemaattisesti lääkkeistä (paitsi rauhoittavista, joista niitäkään en tietenkään saanut paljoa, sillä eihän niitä saa määrätä kuin yhden purkillisen. Rauhoittavista ei kuitenkaan ollut minulle mitään hyötyä). mutta en tiedä onko minulla mitään vaihtoehtoja. Ja totta puhuen kadun myös rauhoittavien syömistä, vaikka tosiaan en syönyt niitä paljoa.
Hei.
Sulla voi ne lääkkeet ihan oikeasti auttaa.
Mulla aikanaan seronil nosti mut surkeasta, kaikkea pelkäävästä panikoijasta takaisin ihmisten pariin. En olis ikinä uskonut, että joskus vielä esim herään viideltä innoissaan siitä, että pääsen aamulenkille. Syömishäiriö ongelmaa oli myös, se auttoi siihenkin. En enää pakkomielteisesti ajatellut ruokaa ja kaloreita, aikaa vapautui ihmeellisesti muuhun.
Olen myös ollut pitkään tossa sun tilanteessa, viime kesänä kärjistyi im-yritykseen. Olen jo 38 ja esim vasta viime vuonna opetellut syömään joka päivä.
Edellinen psykiatri sekä hoitaja teki vaan tuhoa ja kaikki, mitä ja miten olin itseäni hoitanut ja edistynyt nollaantui. Olo alkoi kohenemaan hyvin nopeasti kun sain vaihdettua hoitosuhdetta ja mua kuuli taas joku. Onko sulla sellaista ja kuunteleeko ne sua?
Lääkkeiden suhteen valitettavasti pitää joskus kokeilla useampia, niiden suhteen pitää myös itse muistaa kertoa mitä toivoo ja haluaa.
Ja valitettavasti myös se kieltäytyminen katsotaan usein "hoitokielteiseksi" (varsinkin jos suostut vain rauhoittaviin, sut leimataan).
Kuinka asiat on mennyt noin pahaksi? Koita pitää rutiineista kiinni äläkä ajattele että mitään muuta tarvitsee jaksaa. Nää on ihan hiton vaikeita ja pitkiä prosesseja.
Tuohon hoitosuhdejuttuun en osaa vastata mitään, mulla on omalääkäri ja terveydenhoitaja, ja omakustanteinen psykoterapia alkamassa. Mut sitä en osaa sanoa kuunteleeko ne mua vai ei.
Sitäkään en osaa sanoa kuinka asiat on mennyt näin pahaksi, mutta ilmeisesti pakko-oireisen häiriön aiheuttama pitkään jatkunut voimakas lapsuudentrauma, koulukiusaaminen, kolmas traumaattinen tapahtuma liittyen tuttavan kuolemaan, seksuaalinen häirintä, vakava, erittäin vakava sukupuolidysforia (näen aiheen samalla tavalla kuin samettiorkidea eli en ole menossakaan transpolille), anoreksian oireet, bdd:n oireet ja alkoholisti läheinen ei ole mahdollinen yhdistelmä enää kestää. Olen yksinkertaisesti täysin lamaantunut, enkä näköjään jaksa enää pestä käsiäkään. Enkä myöskään aio parantua, joten itsepä kärsin tämän. Ei tarvi kenenkään alkaa siitä haukkumaan enää etten aio parantua. On paljon miellyttävämpi olotila jatkaa elämää lamaantuneena. Mikäänhän ei mua pakota nousemaan ylös jne. Kukaan ihminen ei voi mua siihen pakottaa, he voivat ainoastaan haukkua, ja sitähän he kyllä tekevätkin. Mutta käytännössä mikään ei mua sinänsä pakota nousemaan tästä ylös sen kummemmin.
Että oikein kiusattu ja traumatisoitunut. Nyyh😢
Mä jaksan lähinnä välillä kannikkaa nostaa ja pierasta.
Jos et syö mitään, ei ole ihmekkään ettet jaksa.
Varaa juomaa ja kupit /kannet makkariin. Vettä tai kivennäisvettä. Lantrinkimehu. Makea omenamehu väsyttää?
Sano ääneen että nyt minä nousen ja otan sen lääkkeen, nyt minä syön jotain jne. Se auttaa ulos siitä lamaannuksesta. Aivot saavat kimmoketta ihan eri lailla puheen kautta.