Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka syvällisiä murheita jaatte vanhemmillenne?
26.03.2026 |
Itse pystyn korkeintaan, että "vähän stressaa", "vähän väsyttää", mutta en mitään sen enempää.
Äidilläni oli ja on edelleen tapana vähätellä henkisiä ongelmia ja haluaa vaihtaa aihetta jos menee liian syvälliseksi.
Tällä hetkellä mulla ei oikein ole ketään kenelle puhua ja kertoa miten paha olo mulla on. Äidille tekisi mieli soittaa ja kertoa, mutta ei siitä keskustelusta mitään tulisi.
Kuinka syvällisiä asioita muut ihmiset pystyy jakamaan vanhempiensa kanssa?
Kommentit (21)
En mitään, en koskaan. Äitini reagoi niin raskaasti että loppujen lopuksi minä joudun kannattelemaan häntä, kuten silloin kun kerroin että olen sairastunut parantumattomaan syöpään. En jaksa kuunnella kun HÄN valvoo yönsä murehtiessaan minua.
Toisaalta en minäkään voi jakaa huoliani omalle aikuiselle lapselleni. Hän ei kestä niitä, eivätkä ne hänelle kuulukaan.
Sinulle ap haluaisin sanoa että jos sinulla ei ole ketään muita, voit aina keskustella edes itsesi kanssa. Olet sinulle tärkein ja läheisin ihminen. Pus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vanhempieni kaa tekemisissä vaan perinnön toivossa, ilkeilen, valehtelen, tuhoon niiden omaisuutta ja luulen että ne ei tiedä sitä.
Äiti korjaa mun risoja työvaatteita ja kysyy että on jäänyt takataskuun elämää.
En jaa oikein mitää. Ei olla koskaan oltu sillä tavalla läheisiä vaan keskustelu on pinnallisella tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Olen vanhempieni kaa tekemisissä vaan perinnön toivossa, ilkeilen, valehtelen, tuhoon niiden omaisuutta ja luulen että ne ei tiedä sitä.
Ja luulet että saat perinnön.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen vanhempieni kaa tekemisissä vaan perinnön toivossa, ilkeilen, valehtelen, tuhoon niiden omaisuutta ja luulen että ne ei tiedä sitä.
Samalla tavalla sinunkin lapsesi kohtelevat sinua. Karma kostaa.
En jaa, koska äitini on varsinainen huolehtija. Valvoo ensin yöt ja avautuu sitten vähintään siskolleen. Isälleni voisin kertoa, mutta hän puhuu äidille, joka taas hätäilee yöt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noh. Mä aloin oireilla esim syömishäiriöllä jo ala-asteella. Yläasteella alkoi viiltely. 16-vuotiaana muutin omilleen ja se oli todella rankkaa, välillä anoreksiaa, välillä bulimia, hyvin paha masennus ja viiltelykin joka päiväistä välillä. Päälle 20-vuotiaana väkivaltainen ja alistava suhde, en kertonut ikinä mitään. Nyt päälle 30-vuotiaana uusi väkivaltainen suhde, jatkuva oman ja toisen hengen ja terveyden uhka. Siitä uskalsin jo vähän kertoa.
Tai oli hän tietoinen kun en mä niitä jälkiä ja oloa kyennyt peittelemään, olin usein paossa äidin luona. Viiltely ja syömishäiriö kierre tuli hänen tietoon vasta kun olin 30v ja sekin vahingossa. Viiltelystä ja muusta itsen satuttamisesta hän on uskossa että "joskus kännissä", saa mun mielestä pysyä niin vaikka totuus on aivan toinen. Satuttaa vähemmän. Ja hänkin on semmoinen, että ottaa raskaasti toisen surut ja oikeasti on sydän syrjällään.
Surettaa kaikki se huoli ja suru mitä oon aiheuttanut, tuommoinen varmasti särkee äidin sydämen kun oma lapsi ei ole turvassa ja hän sitä itkikin kun ei ikinä tiedä koska tulee uutinen että mä itse olen kuollut tai puolustaessa itseäni saanut toisen hengiltä.
Viime vuonna masennus oli niin paha, että en jaksanut ja sanoin ihan suoraan äidillekin että en mä tätä jaksa enkä halua elää. Lopulta yritinkin ja mutsihan se mut löysi. Lähti jo ennen ambulanssia sairaalaan, itsehän olin niin pihalla ja vahvassa toksikaatiossa etten muista mitään siitä että hän on sängyn vierellä ollut pitkään.
Mutta joo, itseasiassa hän tietää vaan pintaraapaisun. Jos olisi lapsia, niin toivoisin että he kykenisi luottamaan ja puhumaan vaikeista asioista.
Mutta eikai sitä lapsi ikinä halua tuottaa huolta. Äidilläkik on ollut rankkaa ja paljon huolia mutta ei hän oikein niistä juttele. Olen kahdesti nähnyt hänen itkevän. Kun isäni kuoli ja kun hän joutui laskemaan esikoisensa haudan lepoon. Muistaakseni kahdesti ollaan myös hakattu, ei meillä oikein puhuta tai näytetä tunteita ellei ole tosi tosi hätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noh. Mä aloin oireilla esim syömishäiriöllä jo ala-asteella. Yläasteella alkoi viiltely. 16-vuotiaana muutin omilleen ja se oli todella rankkaa, välillä anoreksiaa, välillä bulimia, hyvin paha masennus ja viiltelykin joka päiväistä välillä. Päälle 20-vuotiaana väkivaltainen ja alistava suhde, en kertonut ikinä mitään. Nyt päälle 30-vuotiaana uusi väkivaltainen suhde, jatkuva oman ja toisen hengen ja terveyden uhka. Siitä uskalsin jo vähän kertoa.
Tai oli hän tietoinen kun en mä niitä jälkiä ja oloa kyennyt peittelemään, olin usein paossa äidin luona. Viiltely ja syömishäiriö kierre tuli hänen tietoon vasta kun olin 30v ja sekin vahingossa. Viiltelystä ja muusta itsen satuttamisesta hän on uskossa että "joskus kännissä", saa mun mielestä pysyä niin vaikka totuus on aivan toinen. Satuttaa vähemmän. Ja hänkin on semmoinen, että ottaa raskaasti toisen surut ja oikeasti on sydän syrjällään.
Surettaa kaikki se huoli ja suru mitä oon aiheuttanut, tuommoinen varmasti särkee äidin sydämen kun oma lapsi ei ole turvassa ja hän sitä itkikin kun ei ikinä tiedä koska tulee uutinen että mä itse olen kuollut tai puolustaessa itseäni saanut toisen hengiltä.
Viime vuonna masennus oli niin paha, että en jaksanut ja sanoin ihan suoraan äidillekin että en mä tätä jaksa enkä halua elää. Lopulta yritinkin ja mutsihan se mut löysi. Lähti jo ennen ambulanssia sairaalaan, itsehän olin niin pihalla ja vahvassa toksikaatiossa etten muista mitään siitä että hän on sängyn vierellä ollut pitkään.
Mutta joo, itseasiassa hän tietää vaan pintaraapaisun. Jos olisi lapsia, niin toivoisin että he kykenisi luottamaan ja puhumaan vaikeista asioista.
Mutta eikai sitä lapsi ikinä halua tuottaa huolta. Äidilläkik on ollut rankkaa ja paljon huolia mutta ei hän oikein niistä juttele. Olen kahdesti nähnyt hänen itkevän. Kun isäni kuoli ja kun hän joutui laskemaan esikoisensa haudan lepoon. Muistaakseni kahdesti ollaan myös hakattu, ei meillä oikein puhuta tai näytetä tunteita ellei ole tosi tosi hätä.
Herranjestas tätä autocorrectia.
Ei hakattu kun HALATTU!!!
Vierailija kirjoitti:
En jaa, koska äitini on varsinainen huolehtija. Valvoo ensin yöt ja avautuu sitten vähintään siskolleen. Isälleni voisin kertoa, mutta hän puhuu äidille, joka taas hätäilee yöt
Minun äiti oli samanlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kovin syvällisiä. Kerron vaikka jos pyörä meni rikki tai en voinutkaan lähteä ulkoilemaan huonon sään vuoksi. Kun olin vielä avoliitossa, äitini ei tiennyt esim. silloisen puolisoni mielenterveysongelmista tai parisuhteemme haasteista. Hän ei myöskään tiedä esim. onko minulla lapsihaaveita.
Mielelläni puhuisin mutta äitini on jo poistunut täältä. Juttelimme aina pitkiä puheluita ja nytkin olisi paljon puhuttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairastan syöpää, ja äidille on toivotonta puhua. Edelleen ei osaa puhua muusta kuin naapurin terveysongelmista. Päätin, etten tuhlaa lyhyeksi jäävää aikaa ihmisiin, joilla ei ole halua tai kykyä vuorovaikuttaa minun kanssa.
Ap tiedoksi että kannattaa soitta äidillesi hän arvostaa rehellisyyttä ja haluaa auttaa.
En mitään koska en halua joutua juorujen kohteeksi, päinvastoin asetelma on sama mikä varmaan monella muullakin että terapeuttina toimitaan toiseen suuntaan, mikä on kieltämättä vähän hassua ja rasittavaa kun miettii.
Vierailija kirjoitti:
Ap tiedoksi että kannattaa soitta äidillesi hän arvostaa rehellisyyttä ja haluaa auttaa.
Eikä arvosta. Eikä halua.
Olen se joka kirjoitti aiemmin etten voi puhua äidilleni parantumattomasta syövästäni.
Omille lapsilleni olen sanonut ettei ole sellaista asiaa josta he eivät uskaltaisi minulle puhua esim. sen takia etten jaksaisi tai haluaisi kuunnella tai osaisi auttaa. Tai en ymmärtäisi.
Mielestäni vanhemmilla ei ole oikeutta sanoa aikuisellekaan lapselleen että ole hiljaa, ei puhuta siitä. Lapsilla sen sijaan ei ole vastuuta vanhempiensa taakan kantamisesta, mutta vanhempien on oltava lastensa käytettävissä silloin kun lapset heitä tarvitsevat.
En mitään. Se kuuntelee 10%, keksii itse loput ja kertoo kaikille kavereille, koska "kyllä on ihan normaalia puhua lasten asiat".
Alue: Aihe vapaa
Vain, jos tarvitsen jotain konkreettista apua. En mitään henkisiä asioita.